Häviä, häviää, hyvä.. häviävä?

"Kontrolli, itsekontrolli on välttämätön anorektikoille. Ilman kurinalaista minää ei voi selvitä marketin vikasta karkkihyllystä ilman turkinpippureita ja fatserinsinisiä. Bulimia on jotain ällöä, silloinhan hei oksentaa, ja sotkuista. Bulimikot ovat selkängattomia kun eivät osaa sanoa 'ei' vaan ahnehtivat ennen yrjöreissua. Kuulemma jotkut menee tappolenkeille, mutta ainakin bulimikkona osoittaa ruoskivaa tahdonvoimaa tullakseen laihaksi."

Huuhaa. :----O
Edit: ts. kärjistystettyä stereotyppista mielikuvituskakkaa.

Mun sanat ruokakärrynpyörään olisi pelko, rajojen puute ja katumus. Tilanteen taso on tosi kierosti mielessä: tiedostaen kaikki Wikipedian ja kirjaston hyllyjen väittämät, infot, elämänkerrat ja stereotypioiden korjaukset, ja silti toimii toisin -ei suinkaan Tiedon puutteesta. Ihan kuin kyse olis riittämättömästä tiedosta, "Ai mun käytöksellä on joku hieno F5X.X -alkuinen koodi lääkärikirjoissa!", tms. omiin.. uh, kieroiluihin. Pointti onkin millaiselta itsestä tuntuu. Syöminen on vain tapoja.

"Kyse onkin siitä miltä itsestä tuntuu: syöminen on vain keino." Ööh. Täti Terapia jynssää mua ajattelemaan viikkoisten tapahtumien ja muun mielenjuoksujeni kanssa tunteita, jotka on itseasiassa helvetin vaikeita sanoa selkeästi. Ahdistaa, nothing new, mutta miltä musta tuntuu. Minä. Yyyh, yuk. Minäminäminä, nyt raha juoksee itsekeskeisyyteen ja minään ja en-tiedä-psykologiasanoja-tähän keskittyen. Mikä tuottaa ahdistustani, millaisia tunteita se minussa herättää? Tuntuuko ne ajatuspuheet musta hyvältä? No ei, ehkä, mutta ne on TOTTA!

Uh, miten kivaa semisyvää mietintätekstii! Mutten oikeesti aina tajua kun jengi marisee netissä "kun täytyy käydä terapiassa" kertomatta sen selkeämmin miksi ko. etuoikeus (oottakaa kun olette +18 ja KELA ja pappa inte betalar!) on hetkellinen inhottavuus kuin märät sukat. :---D Lähin käynniltäni aivan poks uupuneena. Ihan kuin olisin jännittäen istunut työhaastattelussa tai pitänyt esityksen luokan edessä.. Olin yksi iso hengähdys ja huokaus astuttuani ulos, väsy käsittelemään yhtään enempää (kotitehtävät odottanee ensi kerralla..). Taidan saada rahalle vastiketta.

Mitä ihmiset tekee kun ne ei syö?

Tsekatkaa title-teksti. Kun olen itsekseni en saa mitään tehtyä, ja velvollisuudet tuntuu toisarvoisilta kun pitää suunnitella milloin ja mitähän seuraavaksi söisi. Nälkäsignaaleiden sekaisin ollessa toi kontrolli on kääntynyt yli äyräiden Äidin höteissä, sillä hiilareita ja maitotuotteita on niin joka lähtöön. On mahdotonta päättää ottaisiko ruisleipää juustolla, muroja vai parit lautaselliset kaurapuuroa! Siis... otan kaikkea. Juustoa paketista, maidon voi hörppiä murolautaselta ennen santsausta ja puuron kuorruttaa suolalla.

Banana Yoshimotolla on ihana kirja kuin Kitchen, joka kertoo vaatimattomasti ja lämpimästi rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Ehkä tota samaistumisen tunnetta mäkin haen lämpöisestä ja pehmoisesta kaurapuurostani, sen lisäksi että yksinkertaisesti kroppa käskee SYÖMÄÄN. Ja tai - en kykene mahduttamaan maailmaani muutakaan. Loogisesti safkahan hallitsee kaikkea Danone mainosten pyöriessä netissä ja Brad Pitin mussuttaessa voileipää joka toisessa leffassa. Kaikki ihmiset ei vaan huomaa sitä, miten he ovat salaa ruoan vankina. Mä taas olen jostain syystä herännyt kuinka salaa kaikki suusta sisään menevä ohjaa elämäämme. Note to self logiikkani sanoo esim. henkilö, joka tuo kurssitovereille/ tuliaiseksi/ yllätykseksi/ whatevertekosyyllä leipoo muffineita niin kukaan ei voi suhtautua negatiivisesti. Paitsi: "Puhuisit jostain muusta kuin aina vain ruoasta!"

Niinnojoo. Sori, mutta ilmiselvästi jos leivon niin kukaan ei voi vihata mua. Ruoka on niin jännää. Olen salapoliisi, sekaan soluttautuja, näytteitä keräävä ryhävalas joka imppaa kaikkea ruokaruokaruoka. Söi tai ei niin aihe on ollut aina mielessä: rakastan reseptien etsiskelyä, leipomista, toisille kokkailua, ruokavalokuvausta, maustepurkkeja ja vertailla pakkauksia. Tykkään keittiöstä, keittiössä on lämmin ja kamalasti rojua, pannuja, vispilöitä ja tupperwarepurkkeja. Hah, osastollakin oli kirjahyllyssä Yoshimoton Kitchen: kivaa lukemista kun päähenkilön mummon kuoltua hän tykkää nukkua keittiössä! Mutta mulla ei ole sitä seesteistä hylkäämiskontrollia ruokaa kohti, ei vanhaa ja nojattavan tuttua pelkoa syömisen numerokaloreita vastaan. Nyt kaikki sumenee silmissä, olen jäänyt kaiken alapuolelle ja koko tyhjällä sisimmälläni himoan yli poksahtamisen.

Takaisin itsekeskeisyyteen. Olen täysi ja vuodan yli. Ehkä mä kuvittelen että mulla olis nälkä ja siten lupa, tarve, ja eritoten pakko syödä. Todennäköisimmin olen vain yhä se ahne sikalettu, joka vain käyttää leikisti anorektisen tekosyitä syödäkseen jäätelöä kello viideltä aamulla. Puoltoista litraa illassa, ihan keveesti. Haaveilen tekemisestä, matkustuksesta, poikaystävän kanssa käytetystä ajasta, kisuhoidoista, piirtämisestä, ylipäätään hymyilen ajatukselle kuinka mua jälleen kiinnostaa edes vähän & kuolemiselle.. ei ole..kaan niin kiire(?!)

Mutta yök. Selkeästi *naps* ja pakko saada jotain ruoka-aineita, toteuttaa villejä mielitekoja loputtoman santsauksen, napostelun, ahminnan kaltaisen ylensyömisen ja juustoviipaleitten paketista haukkailemisen -muodossa. Itken kovaan ääneen (what mä osaan oikeasti itkeä?!) kurjuuttani kun en tunnista kehoani. Pakko hautautua saamiini yli-isoihin t-paitoihin, puristelen suihkussa jos näkisin selluliittia, sekä vihaan kömpelöitymistäni rintojen ollessa tiellä. "Sähän näytät jo paljon paremmalta!" Perun turhia lekureita koska en uskalla näyttäytyä sairaalassa. Marisen Äidille törkeästi läskinotkahduksia, kerään parin kk sisällä yli 10 kg ollakseni NORMAALIPAINOINEN. Ja santsaan jädeä, vaikka ähkyä, rahanmenoa, piereskelyä ja turvotusta on jo yli mittani. Teelusikalla, taputellen irtorasvaa nenäliinoihin, jämähtäen tunniksi kauppaan vertailemaan, sillä kaikessa on vittumaisia GDA-merkintöjä, loputtomasti energiasisältöjä ja en ole löllöruossa minkään maksavan arvoinen.

Ja jos haluan ostaa vttu muroja tai jäätelöä niin en ole haalimassa mitään terveysruokaa. ^__^ Joten kivat markkinasedät voisitteko pretty please laittaa ne rasvattomampi, kuituisampi, kevyempi, GDA-annoskalorit helvettiin siitä pakkauksen etuetiketistä. PS: ja oho, jatkoin kaikesta huolimatta skriivailua... oli pakko, haluan lopettaa, mutta kiintyminen ja sanasuoltopakko taas voitti.

Umami-mania, mums.

Olen taas pakosalla: jos en mene nettiin, tarkista viestejäni, pidä puhelinta äänellisellä, päästä kamalasti melua jääkaapilla, lisää-tähän-joku-tekosyy niin olen hetken arkitodellisuutta piilossa. "Tätä ei lasketa." Jos hetkeksi kontrollista hillittää niin elämä on ykskaks lyhyt nauha loppuun palavaa dynamiittia: kaikki tai ei mitään, nyt pitää juosta kovaa jos mennään. En ole voinut lakata ajattelemasta ruokaa. Euwww grossness, noinhan mä ajattelen, mutta ohyumm jatkan ajattelua kuitenkin!

Käytökselleni on varmasti kaikki yleiset ja tyypilliset selitykset, mutta eipäs järkeilyt ole koskaan mua estäneet. Ruokaa pröystäilee mieleen ja menee ääripäitten vuoristorataa hamstraten kaiken mukaan. Jos maistan jotain niin suolaisen pitää olla suolaista, makean makeaa, pitää olla rouskuvaa, pehmeää, kylmää, lämmintä, ja kaikkea pitää maistaa heti. Nolosti puhun ruoasta taukoamatta, voisin just nyt kirjoittaa aiheesta romaanin, ja korostan faktaa ettei mun elämään oikein mahdu kuin mä ja Tämä Maailmani. Paitsi siis, että mä en mahdu. En mahdu oikein mihinkään.

Elämäni tuntuu niin käyttökelvottomalta, ja harmittaa kuinka paljon energiaa ja ihmisiä siihen on kuluttanut aikaansa. Rakkaat, läheiset, kaksi koristeen-arvossa pidettyä kissaa, hoitohenkilökunta, kaikki päivät ja yöt ajatukset mussa. Itkukurkussa toivon loppuun asti väsyneitten lähipiirini pysyvän vaikken itse saa niin mitään mielenkiintoa minääni. En edes toisten takia. Minä, minään. Minä? Päässä lyö tyhjää, tämä ruumisrumilus ja ajatusripuli menee vain yli äyräitteni. Yksin ei silti pitäisi kenenkään olla, ilman todistajiahan ei mitään ole tai tapahdu.

Jos kukaan siis ei näe tai "Tätä ei lasketa"-periaatteella olen mennyt pari viikkoa PLUS ruoka-obsessio-marmorilaattani niin se on yhtä kuin joitakin kymmeniä tuhansia kaloreita mahassa, reisissä ja nakkisormissani. Tänä aamuna havaitsin rintojenikin, ihan-himmeiden-hinkkieni, paiskahtaneen ulospäin. Eihän kukaan usko jos mä sanoisin turvonneeni tai lihoneeni, mutta jos nyt puhutaan jostain massive aikusten oikeesti mässyhulabaloosta niin joo. Murokulhollisia ja jäätelöä, kaikkia neljää sorttia, aamu viideltä? Oh yes. Pitäisi iskeä silmää ja korjata että syöminkejä aamu viideltä alkaen. Ja jäätelöä totta helvetissä neljästä eri jäätelöpaketista.

Turvotus ja ahdistus puristavat ruumista ja mieltä. En tajua miten mä pystyisin ikinä toisen laiseen arkeen, harrastamiseen, matkustamiseen ja suorittamiseen, sillä olen Muumi luistimilla liukuportaissa. Tuskaa. Mutta bonuksena sentään mua nykyään kiinnostaa noi yllä mainitut? Siis muukin kuin ruoka. Ooh. Hämmennys.

Tossa. Sain vielä kirjoitettua jotain tälleen. :> Katellaan, beibit.

"Come ride with me through the veins of history"

Huoh. Kiitos kaikista kannustuskomenteista. ♥ Silti. Edelleen ristiriitaiset tunteet blogin suhteen. Juuri nyt ei tee mieli kirjoittaa, tuntuu että kuvat on rumia, vanhat tekstit hävettää, luokitukset on sottaisia ja tyhmiä, ällöttää ajatus jos joku tuttu lukee, ällöttää vielä enemmän olla tunnistettavissa.

Mikä nyt tällä hetkelllä ei ällöttäisi. Päiväni on niin sitä samaa, television Actimel-mainokset syövyttävät korviani, puhumattakaan Rachel Rayn kälätyksestä. :--) Oikeesti, eikö toi nainen valmista show'saan muuta kuin quezadilloja ja hampurilaisia?!!1 Graaaaaah. Ja mitä tänään mun ohjelmissa? Ällöttää myös oma lisämassaa saanut ruumiini, muistot tämän viikon hiilari- ja jäätelöorgioistani, miksi selaan liikaa reseptisivuja, jos jokin on sekaisin kämpässä, itseni uudelleen, Talent Suomi-mainokset... Yuk, yuk, yuk.

Olen tuhlannut nyt pari tuntia tämän postauksen kirjoitteluun, kun en tiedä mitä tehdä bloggggggin suhteen. Selaan raivoisasti Bloggerin Helppiä, ja pyörittelen kamalaa joo-ei tappelua mielessäni. En halua enää toistaa itseäni asiasta, päätän joskus ja kirjoitan jos huvittaa. :--x

Ihanaa just nyt kyllä on musiikki, viili ja talvisää! Ihme ja kumma, heti kun syksy vaihtui virallisesti talveksi niin mielialani kohosi kummasti. Hälläväliä celsius-asteista kun pakkasen pistely tuntuu lämpimämmältä, ilma virkistävämmältä ja lumi heijastaa valoa. Outoa, talvipakkanen miljoona kertaa on miellyttävämpi kuin märästi ja kylmästi viiltävä syysmyräkkä. Koetan tsempata, jos vaikka nyt parantaisin edes vähän tapojani myöhästelyn ja ulos astumisen suhteen.

Hups, postituspaussi!

"Ai tekeeks mieli kirjoittaa?" - No totta helvetissä! Anteeksi postaamattomuuteni, tarkoituksena ei (kai) ole ollut vain ottaa ja kadota Internetistä. Blogini avulla kumminkin olen saanut paljon ihania 'nettiystäviä', kommentteja ja purkanut fiiliksiä ja kuvahimoitustani. :) ♥

Tuntuu vain inhalta kun Suomi on pieni kuin mehiläispesä, jossa pörisijät käyvät välillä liiankin lähelle. Oma "moka" totta kai mitä päättää antaa itsestään luettavaksi, mutta sen semi-anonymiteetin tilalle on "vähän" liikaa jos Bloggerini alkaa käymään jostain vitun Facebookista. Ahdistaa kun kirjoittaessa tulee selkään tuijotus-fiilis, mutta toisaalta kova kiintymys estää toistaiseksi blogin deletointia/ laittamista salaiseksi/ täyshylkäämistä. Jos tekstiä vielä tulee niin minusta on "reilua" antaa samalla lailla riippumattomasti lukea kuin mun kirjoittaakin. Sen takia en myöskään sensuroi kommentteja jne. :)

Nojoo, en tullut kai tossa mihinkään tulokseen jatkon suhteen. Pööh. Katsoo nyt?