Tuesday, December 23, 2008

*Snort*

Yh-yh, ossalla leviää flunssa. Leikitään et se on nyt hyvä tekosyy etten oo kirjoitellut aktiivisesti miesmuistiin vaikka asiaa tai aihetta kyl löytyis. Osa asioista on kyllä jo niin "vanhentuneita" ettei niitä kannata juuri kaivella esim. psykiatrisessa hoidossa olevien nuorten neitien cat fightit jne kärpäsestä härkäset-aiheet, mutta muuten olen ollut Fiksu Tyttö ja pitänyt TextEditillä (en Notepadilla, meitsi on mac-elitisti!) jotain muistiota kirjoitusaiheista.

Just nyt pääni on täys räkää ja väsyttää. Muut ajatukset on krooninen ja kasvava läskiahdistus, sillä kiloja on oikeesti tullu pelottavan paljon lyhyessä ajassa. Puhumattakaan että siitä huolimatta mun ateriamäärääni just nostettiin toiseen stratosfääriin, ja olen vittuuntunut kun jokaikinen pieni muutos tai kämmi esim. ruokalistassa pitäisi aina selvittää maalaisjärjen sijasta erikseen ravitsemusterapeutin kanssa blablabla. Kysyt, teet, anot tai sanot viattomasti mitä tahansa niin siitä saa aina väännettyä sairaita kuvitelmia. Jos ei ole ennen tiennyt mitään ruoan kanssa kikkailusta niin no worries, hoitajat kyllä tekevät selväksi miten kanelin pyytäminen puuroonkin on syntiä. Kattokaa ku meissä syömishäiriöisissä on pahuuden parasiitteja niin ei meillä ole mielessä kuin vilpit ja pahuus. ;---)

Oikeesti. Ajaudun hulluakin hullummaksi byrokratiashitin kanssa, mutta samoin kun asioita vaan kompensoidaan henkilöltä ja ajalta toiselle. Ja kun oma pahoinvointi ei riitä niin tunnen itseni epäreilusti kohdelluksi, sekä joittenkin potilaitten seurassa ulkopuoliseksi ja kyylätyksi. Hymyillään ja katotaan Frendejä ringissä, ollaan kärsitty niin kamalia ja uuh aah nyt pää täynnä *~paranemismyönteisiä~* sateenkaariajatuksia. Ja sit sukkapuikol silmään. Blää. Haluaisin niin levätä ja olla vain omassa turvapiilossani ja levätä, mutta kerran silmätikuksi (omaa ansiotani?) päästyäni on kaikki yhtä adfadgd ja lautanen vois lentää seinään.

Mut positiivista! Pääsen ekalle lomalleni jouluaatoksi! 25 tuntia ja 15 minuuttia POISSA TÄÄLTÄ. Joulusta ei väliä, tässä on mennyt ja menee ohi kaikki muutkin vuosipäivät, juhlaset ja matkailut, että ainoat kiksit saan siitä jos pystyn henkeen ja vereen välttelemään joulutorttusia. C'mooon luumuhilloa sellasessa voilehtihöttötaikinassa ja tomusokeria = yök, yök yök. Mä mieluummin preferoisin varapoikaystäviäni Bennyä ja Jerryä.

Ainiin. Lappari on nyt tultu, koettu ja jätetty. Nykyään koko mesta sijaitsee jossain kohtaa Hesperian sairaalaa, ja ykkönen kantaa uutta nimeä osasto neljä. Tiedä sit mikä jää vakkarinimitykseksi millekin, mutta itselleni tämä paikanvaihdos paikkana on ollut pelkkää iloa. Siitä sitten myöhemmin taas joskus! Joulutorttuvihasta huolimatta hyviä juhlapyhähässäköitä kaikille lukioille. <3

Tuesday, December 16, 2008

Praise the porridge!

Oon just nyt niin onnellinen aamuvirkkaudestani. Siinä missä muut pyyhkii unihiekkaa silmistä niin meitsi on ehtinyt hoitaa pois alta monta pakollista rituaalia, sekä kuuden aikana ei suihkussa ainakaan ole ryysistä. 16 muun asukkaan, hoitsun ja henkilökunnan hääräillessä oma tila tai aika ei nääs oo mikään itsestäänselvyys vaikka kuinka voisi piiloutua sänkyyn peittonsa alle. Ekstrabonus: tulee mentyä nukkumaan aikaisin, sillä ilta-ahdistuksen iskiessä yövahdeista ei ole just yhtään jutteluapua. Paras keino siis on vetäistä napit naamaan ja karata itsensä kohtaamista.



Aamu on suosikki vuorokaudenaikani, sillä se merkkaa lähes poikkeuksetta omaa rauhaa ja tilaa. Hyvänä päivänä rentoutumisen sijoittaminen aamuun auttaa jo loppupäiväksi, sekä suihku ja tälläytyminen saa olon tuntemaan oman ruumiinkuvan edes vähän kestettävämmäksi. Näin siis silloin jos ei ole niin masis ettei viitsi nousta sängystä.

Naamaani tungettiin koko lapsuus sitä samaa tyhmää 4-viljan puuroa, mutta olen löytänyt siitä taas uuden ystävän. Kotona pikapuurovesilesemössöt kävivät ateriasta ja osastolla ainainen leivän kittaaminen maistuu paremmalta... puurona. Mausteita ei saa (enää) vain käyttää, ainoastaan kanelia jouluisin. Perusteluiksi kuulin jotain puhetta kanelin ylikäytöstä(???), mutta patempi on ettette edes kysy kukammiyämiksi. :--D Yleensä pidän naamani tasan omassa lautasessani, korkeintaan vilkaisen kelloa ja toisten tahtia, mutta tänään katselin kuinka ihmiset närpsivät puuroa. Hoitaja(t) tuntuvat aina hotkivan, yksi tyttö näykkii lusikan kärjellä rutikuivaa puuroaan, toinen on ja'annut oman lautasensa puuro-luumuvelliksi ja kuivempaan kasaan. Minä jälleen kerran kokeilen osaston avulla jotain uutta: maustan oman mössöni revityllä luumusella ja kaadan mukaan maitoa kivaksi velliksi. Voi syödä luumuvelliä, dipata lusikalle pelkkää maitoa tai syödä sekoittamatonta puuroa. Mikähän näistä nyt oli tervettä ja normaalia ja kaikkea? Äh, ihan sama miten luon jännitystä aamuuni, olen tavalla tai toisella kuitenkin aina silmätikkuna. >___> Kun en vaan osaa.

Totta tosiaankin, se joskus mainitsemani 3-viikkoinen Malesia-reissu jäi lopulta allekirjoittaneelta väliin. Bai-bai Aurinko, uimarannat, mangot ja eskapismi - tervetuloa pimeys, sairaalaseinät, laitosruoka ja kaamosmasennus. Koetan kuitenkin ajatella positiivisesti säästäväni nyt rahaa, jolla on hyvä lievittää suomiahdistusta Internetin ikkunashoppailulla ja mahdollisilla tulevilla (mini)reissuilla. Meinasin käyttää reissua tekosyynä säästyäkseni kaikealta karsealta juhlasirkukselta ja pakosta paketoiduilta Pandan suklaalevyiltä, mutta eipä täältä ossaltakaan lähdetä paljoa rompetta ostelemaan. ;> Jes.

Sunday, December 14, 2008

Beated by brownie

Olen/olin siis viikkokaupalla ts. tähän asti koettanut osastolla herätä horroksesta, oppia rutiineja, riehua kun en osannut kanavoida ahdistustani ja nyt, nyt viimein kun oloni on helpottuneempi: saan eristäytyä jaettuun huoneeseeni, annan itselleni luvan hengähtää, heitän hyvän sarjan päälle, tartun kynään ja aloitan jonkun luonnostelun. Muhun ei tehoa tämä hoitajien loputon bullshitti "Mene kattoo telkkaria tai lepäilemään huoneeseesi", sillä ettekö ny jumalaut tajua että sekin vaatii vitusti duunia että antaa itselleen luvan rentoutua. Plus, rentoutumistapani on pikkiriikkisen suorittamista piirtämisen osalta ja haluan tehdä sitä rauhassa, tietäen ettei pariin tuntiin tarttisi tulla keskeytetyksi.

Mutta sitten otin päiväunet ja havahduin karseaan lehmänkelloon, joka kutsui välipalalle. Kiisseliä muille, itse olin anonut sen pois ruokavaliostani. Torjuin samoin ällöttävän kiisselikorvaavan ts. mehutonkan, joka on käytännössä kiisseliä pillillä. :---D Siis riisifruttia, voi jes, hilloasokerianopeitahiilareita. Inho ja turvotus kävi lävitseni, mutten kuitenkaan oksentanut, en kuitenaan enää sitä osaa. Hyvä? Huono? 15 rajoitettu lampsiminen ulkona hoitsun kera vähän lievensi oloani ja ajattelin jatkaa iltaa alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta eeee-hei. Mokkapalaa päivällisen päätteeksi.

Mokkapalaa, ei mitään kevyttä kakkua vaan rasvaa ja tummaa suklaakuorrutetta. Suddenly, kalorisaldo miljoona ja "Oho" olin jo muka tarpeeksi kuluttanut kiertävän vuorohoitajani aikaa päivässä, että en päässyt edes juttelemalla purkamaan ahdistustani. Öö? Öööö? Koska byrokratia on kivaa, koska mieluummin seurataan ohjeita ja tungetaan potilaan naamaan Diapamia kuin tarjotaan jutteluapua kun siihen olisi mahdollisuus. Mutta ku kerta oltiin jo kerran juteltu niin hoitsu istuu konttorituolillaan.

Oujeah. Viemäriin taas kaikki tsemppaus ja hyvä mieli, meitsiläski tunkee mokkapalan alas kurkustaan, saa triplana takaisin saman turvotusläskiahdistuksen, ja jutteluavun vetää bentsopilvet illan päätteeksi. :---) Näin meillä, nam nam.

Lalalalaaaapiiiin lalalalahteen

Oon oikeesti vaan niin hajalla, väsynyt, ylikierroksilla, täynnä tai nälissäni, ahdistunut ja dfasdfadga kaikkea etten oo saanut pidettyä kiinni lupauksestani kirjoittaa useammin. :< Pelleilin photarilla jo jotain kuviakin valmiiksi ettei kirjoittaminen kävisi "suuritöisemmäksi" tms., mutta silti aikani menee läskiangstissa, bentsopilvessä tai johonkin naurettavaan ahdistuksen purkukeinoon: kun ei kerta voi viiltää, paastota tai oksentaa (hoksasin etten enää edes osaa) niin esim. olen ravannut rauhattomana ympäri käytäviä fataalisti kahvikuppini kanssa.



Mutta nöy hätä, meitsi on sen verran tajunnut mädillä aivosoluillaan et oon kirjoittanut pienen muistilistan itselleni eri aihepiireistä, mistä riittäisi avautumista. Meinasin laittaa "BLOGGAA" post-it lapun seinälleni, mutta se saanee nyt venata vielä vähän aikaa. Hyvä ihme, jotain kolme viikkoa täällä takana ja silti en osaa hengittää rauhassa ilmaa, tajua aina kirjoittamatonta käytösetikettiä ja selviä mestan ymmärrettävien että paskojen byrokratiasääntöjen päälle. Niin siis en lähtenyt obviously Malesiaan vaan jäin kahden tulen väliin _lihomaan_ kovaa tahtia tänne (ja kun sanon ton niin oikeasti tarkoitan muutakin kuin paria turvotusgrammasta). Whoray. Ens viikolla tämä sairaalahökkeli muuttaakin Hesperiaan, katsotaan mikä meno siellä sitten ja kauanko kestän.

Mmm ja sori etten ole jaksanut lukea ja kommentoida kamalasti toisten blogeja. >_< En vain ylipäätään osaa rauhoittua täällä, ei ole samaistuttavia juttukavereita potilaista, kaikkien hoitajien kanssa kemiat ei natsaa ja jos natsaa niin aika on rajallinen.. eli ei tule kysymykseenkään että voisin lukea toisten dieettitekstejä jne. kun joudun täällä kiskomaan kaloreita pelkällä iltapalallani kuin normaalisti olisin kotona. Eli ahdistaa, m-mm, ja en jaksa keskittyä kun olen mestan ainoa norsu, jonka pitäisi varoa liikkumistaan käytävillä etten murskaisi seiniä tai toisia potilaita ihroillani. Eli lisätään vähän lääkitystä, joo! Mutta, ei missään nimessä saa unohtaa ettei paljon hyvääkin laitoksesta on ollut, uskokaa pois. Mutta se toiseen kertaan.

Sunday, December 07, 2008

Galluppia galluppia!

Adasfdf tuntuu että päivät on yhtä repeattia, mutta ajatuksissa silti lentää miljoona juttua ja tapausta josta ehkä saisi muodostettua kirjoittamista. Ja kaipa se tekis meitsillekin hyvää, jättää talteen vähän sen sekunnin muistoja, sillä olen ihan lobotomiapotilas mitä tulee päivämäärä ja nimimuistiin. Tooooisin sanottuna, kysyn vähän mielipidettä:

01. Tykkäisittekö lukea harvoin vähän pidempiä ja oikoluetumpia fiiliksiä ja mietteitä tästä elämättömyydestäni?
02. Itselleni monen blogin seuraaminen on haasteellista jos en ns. tiedä "missä mennään" niin riittääkö kuriositeetti lukemaan esim. millaista on käytännönelämä osastolla jne? (tätä kysyn lähellä koska niissä voi tulla sitä texxxtiä more or less)
03. A Mitä ajatuksesta lukea sen hetken tunnepurkauksista tai mielessä käyneistä ajatuksista, vaikka niissä ei olisi aina jotain gourmet kuvia/pointtia/oivaltavaa?
03. B Yllä olevaa sivuten kiinnostaako vähän henk.koht "päiväkirjamaisemmat" entryt?
04. Älkää ny suathana törsätkö aikaanne stalkkeroimalla mua jostain muualta, sillä oon oikeesti tosi tylsä tavis ja inhoon tehdä numeroo itsestäni. D--: Toisin sanottuna, olkaapa hyvät ja nyt vapaat kädet: kysykää/ehdottakaa multa tai blogiin mitä vaan? Kalori- ja painovastaukseni voitte edelleen unohtaa jne, mutta muuten tarjoilen santsi-slicen valhekakkua


Kiitos jee ruusui sydämmii konvehtei kaikille vastaaville! ^^;

Monday, December 01, 2008

They only want you when you're seventeen

@___@ Bleääärgh!

Siis munhan *piti* kirjoittaa kaikkea tosi superhyper mielenkiintoista tästä eksoottisesta lomatripistäni osastolla, mutta kuten näkyy: en ole. En fiiliksistäni, en käytännön elosta (joka ainakin omaa uteliaisuuttani kutkutti).

En myöskään ole lukenut yhtään tänne ostamaani lehteä, kirjoja, katsonut lataamaani elokuvaa, seurannut lainkaan suosikkisarjojani, lukenut toisten blogeja, plärännyt ylipäätään konettani, hengaillut yleisissä tiloissa toisten potilaitten kanssa ja saanut paljon uusia kavereita. Tämän viikon harjoitukseni on (taas) et jos esim oppisin vaik... lepään? Tai jotain. Sillä kehitin tosi hyvän motivaatiolauseen itselleni eilen illalla olisin antanut mitä vain tuhotakseni jokaisen soluni maailmankaikkeudesta: "Ainakin täällä on turvallista sairastaa." Hmmmm.

Sykkösosasto kuhisee juttuja mistä voisin kirjoitella, mutta pääasiassa olen vain: 1) syönyt 2) nukkunut 3) ollut täysin tahtomattani se huomiota herättävä läskipaska, joka kikkailullaan tekee muiden olosta ikävemmän 4) syönyt lisää 5) ollut yleiseksi vaivaksi kanssaihmisille kaikella turhalla häirintäpaskallani. Eiku! Oon mä kahdesti lakannut kynteni, vaihtanut päälysrotsia x100/pvä ja ottanut pari kuvaa. Ja itkenyt! Ooh! Amazing! Vakkarilukijathan tietää ettei meikäläinen itke esim. ikinä, paitti hautajaisissa, joten tällainen käytös on ollut tosi eksoottista.

Mutta siis main points... olen vain syönyt syönyt ja lihonut (siis oikeasti LIHONUT. Vaikka olen pitänyt blogini nin mitta/kilo/kalori -vapaana kuin olen voinut niin nyt saatan aavistuksen lipsahdella tästä periaatteesta. Ihan siitä syystä että ossalla 24/7 viha-rakkaussuhteessa ruokaan ja sääntöihin nostavat millien, kilojen, grammojen ja juustoviivapaleiden paksuuden painoarvoa potenssiin sata. Rakkaan vaakani poissaolo ja syömätrrömyyskontrollini poisvienti ajaa minut hulluksi. Ja huom! Nyt kun kitisen lihomisesta niin en meinaa sitä "iik lihoin eilisest 200g vähäx oon läski viil", vaan siis olen lihonut for reals, jossa lohduttelut nestetasapainon pomppimisista tai "normaalista" painonvaihtoehdoista tai eri va'oista _ei päde_. Läski, läskimpi, minä. Kotiolosuhteissa olisin tehnyt jo mutsilla vedetyistä viikonlopputurvotuksista jo itseni naruun, mutta täälläpä se homma on jatkunut samaan tahtiin. Kamoon RAJANSA NYT KAIKELLA. Varsinkin jos olen toistaiseksi ollut täysin ulkoilukiellossa, ns. laihisruokavaliolla ja siitäkin vielä skippaillut joitain omavastuulle jääviä välipaloja (hedelmiä jne).



Olen kermavaahdolla siis kuorrutettu ja sitten vielä sain kirsikka kaiken päälle: Syntymäpäivät ja punnitus samalle päivälle!! ^___________^ Jeeee! Ja siihen siis vielä ne päälle stratosfäärinen painoni ja ne kilokertomat, jotka ironisesti vielä kaikki olivat satagrammalleen jaollisia ikäni kanssa. Voi vittu jee. Olisin ansainnut fanfaarit ja kunniamitallit etten olisi sillä sekuntilla kaivanut tappanut itseäni tai muuten vaan kuollut itsevihasta. Päivän hoitokokouksessa halusinkin jonkun heittävän aika helvetin joku helvetin hyvä syy etten painuisi kotiin juuri sillä sekuntilla, mutta ilmeisesti ainoa alternative nykypaikalle olisi mulle ihkupihkupeijaksen suljettu tms. ossa niin... okei. Annetaan vielä yksi mahis. Annetaan typykälle ne 2x15min kävelyt ulkona hoitajan kanssa, rav.terapeuttiaika tiistaille ja helvetisti lisää lääkkeitä. Kehittelin motivoivan lauseenkin: "Ainakin täällä on turvallista sairastaa."

Mutta jos painoni menee tätä samaa valonnopeaa rataa stratosfääreihin tai joku tunkee yhtään ylimääräistä paskaa sisääni niin se on kyllä adieu - henkinen tasapainoni ajaisi silloin samaan lopputulokseen olisinko sitten hissukseen kotona vai hirttäytyisinkö ossalla wc-paperirullasta kattolamppuun. Tai sitten joku muu paikka. Tänään pistän seinään post-it lapun ja koetan ruveta jaksaa kirjoitella useammin, sillä tahdon talletella itsellenikin ajatuksiani.. täällä kun päivät on muutenkin niin sillisalaattia ja sekaisin. @______@

Thursday, November 27, 2008

Ossatarinat osa yksi: sushia ja sisäänkirjautuminen

Huoh, oliskohan mulla nyt tätä kuuluisaa energiaa? En halua unohtaa osastokokemuksiani, joten otan nyt tavoitteekseni kirjoittaa vähintään kerran parissa päivssä. Eli nyt blogistani tulee enemmän ja enemmän henk. koht. muistiinpani/päivikseni kuin randomia angstia laidasta laitaan. Sama se jos tätä nyt lukee joku osastotuttu tai vaikka tsingiskaani, sillä haluan talteen nämä ajatukseni ja joku paperipäiväkirja on meitsille vaan niin passé~ (10-sormijärjestelmä voittaa käsipäiviksen!) Eli pliis TAKOKAA PÄÄHÄNNE: nämä on kaikki minun ikiomiani ja sen hetkisiä tunnetalletustani, eikä todellakaan tarkoitettu kritisoimaan, juoruamaan, loukkaamaan jne. ketään ihmistä tai hoitopaikkaa. Tiedättekste, tämmösiä inhimilisiä juttuja kuten tunteita, ei teeskentelyä ja teesejä.

Syy miksen ole kirjoitellut on että osastolla olo käy työstä. Pahaolo, väsymys, ruoka, hoito, tyytyväisyys ja kaikki menevät yhtä vuoristorataa. Enimmäkseen olen ollut vain ahdistunut ja väsynyt, joten läppäriin koskeminen on ollut yksi kirosana. Ensimmäiset pari päivää käytännössä katsottona nukuin, söin, nukuin ja söin lisää. Olin niin ylihidas että jokaisen aterian lopetettuani sain koisia vain pikkuhetken kunnes piti mennä taas jo syömään. Kesti monta päivää kunnes sain koneen edes ulos laukusta, huoneen kuntoon ja vieläkään en ole lukenut lehden lehteä tai piirtänyt tai tappanut yhtään "ylimääräistä aikaani".

Viikon 46. loppupuoli vielä tiivistettynä: meitsiä ahdistaa, Täti Terapia pyytää luvan soitella lääkärin kanssa, äidin oma Setä Terapia kysäisee ohimennen onko tyttärelle suositeltu osastoa, perjantaina lääkäri soittaa ettei nyt enää asiasta keskustella: hän kirjoittaa lähetteen syömishäiriöyksikön 24/7 osastolle. Maanantaina esihaastattelu ja 18. pvä aamulla aamulla heti sisään. Apua! Eikö vielä viikolla, päivällä tai kuukaudella voisi lykätä asiaa? Ei. Periaatteessa olen täällä nyt vapaa-ehtoisesti, pistänyt nimen paperiin ja astunut sisään, mutta käytännössä tunsin itseni pakkotuupatuksi laitokseen jonne en halua. En ole koskaan ollut missään vastaavassa, joten ennakkoluulot alkoivat murtaa egoani: muahan ei saada ottamaan vastaan mitään hyvää tai nostamaan paljoa ennen kuin olen pakkopaitaan sidottuna! Apua, adfadsff!

Olen aina sanonut vilpittömästi kaikille että hoito kantsii ottaa vastaan jos saa, mutta omalla kohdalla tietenkin juttu meni: tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen. Iso sairaalarakennus oli ulkoa nätti, mutta vierailuitteni perusteella sisältä ällö, ahdas, vanhoja sermeillä jaettuja huoneita, verkkareita, BMI 10-luurankoja kutoamassa villasukkia ja katsomassa sit comeja. Ei! Ei! Käperryin viikonlopuksi ennen ossaa äidin luo itkemään ja mässäilemään sillä verukkeella että joutuisin ahtamaan lähitulevaisuuden sairaalasafkaa.. toisin sanottuna jos maito on MUST ja vain vegeruokavalio ehdoton EI niin olinko tryy-Ana ja paastosin ennen tiistaita? Fuck no, harjoittelun nimeen Ben&Jerry'siä ja sushia mulle kiitos. <3 Paino oli upeesti melkein 2kg ylempänä viimeisestä kotipunnituksesta viikonlopun jäljiltä, jee, tosi kiva luulla joutuvansa anoreksiavankilaan turvonneena pullana. ^________^ Nythän ne kaikki nauraa mitä meitsihylje täällä tekee rasvasilavien kera tai heittää painotavoitteen kuuhun vaikka "oikeesti" en ole nyt ihan noin läski..! Splöää! Tahdon täältä hevon vittuun ja heti!

Tässä ennakkoluulojeni täyttämää esimakua tulevista jorinoistani ;> Aattelin pistää tekstiä tulee hissukseen lisää sitten pätkittäin kun jaksan. Aaa! Ja vielä vikana: pidän valtaosasta lukemistani blogeista nyt taukoa, sillä en kestä lukea toisten jumppa- ja ruokajuttuja jne. kun itse täällä saan hengittää syömishäiriötä ja masennusta 24/7. Eli älkää murut loukkaantuko jos kommentoin vähän! En vain kestä nyt yhtään "yhy olen laeski elin omenal ja juoksin 10km lenkin"-juttua kun oma perseeni tuntuu leviävän täällä pelkästä hengittämästä ilmastanikin.

Friday, November 21, 2008

They tried to make me go to rehab but I said 'no, no, no' /

Äh, olin taas ihan yliotettu kaikista kommenteistanne. En ole moneen päivään uskaltanut/jaksanut/halunnutkaan koskea koneeseeni niin olin tippua sängyltä viestejä lukiessa. Suurkiitos kaikille sillä, arvotan jokaista oikein kovasti! ;___;

Mutta nyt pystymään heittämään vain syperpikalhyen snapshotin nykytilanteesta (jos sattui olee jo ikävä, lol :--P)

➞ osastolla ollaan
➞ (..halusin tai en. lue:en!)
➞ ja valtaosa siitä ajasta on mennyt a) ruokailuun b) säätöön c) juttujen totutteluun d) nukkumiseen!!1

Ts. joo oon elossa ja silleen! Jee! <3___<3 Kirjoitan vaan vähän myöhemmin tarkemmin kuulumisia, varmaan jossain vaiheessa tässä viikonlopun aikana kun/jos on enemmän energiaa.

Lapinlahden Lomahotelli kuittaa <3

Friday, November 14, 2008

Don't let that side of the beauty get you filthy here

Sivuun sysäämiäni lauseita:
(ei ehkä ihan 110% sanatarkasti, mut you get the point *--*)

- Päiväossan lääkäri (elo/syyskuu:) "Meistä sä tarvitsisit osastohoitoa, voisin kirjoittaa sulle lähetteen heti. Mitä sanot?"
• Minä: "No ei _ei käy_! Eka kuukausikaupalla himassa ja sit ykskaks luulette mun muka lähtevän tonne loukkoon, ihan ääripäiseen paikkaan! Fat chance!

- Äiti: "Eikö ne ole puhuneet sulle siitä osastosta?
• Minä: "*muminaa* No sinne on niin pitkät jonot ja ne on vaa kiireisille yaddayadda... Kattoo sit ku mulla on ees omalääkäri.."

- Täti Terapia: "Onko ne Lapparissa ehdottaneet sulle osastoa? Musta sä olisit ehdottomasti sellaisen tarpeessa."
• Minä: "No kai ne on jotain, mutta en tasan oo menossa. En ansaitse, en haluu ottaa vastaan mitään tollasta 'hyvää' ja 'parantumista' ja 'elämää'. Kyllä mä oon tähänkin asti pärjänny himassa, en tahdo, musta on vähemmän ahdistavaa pysytellä kotiympäristössä ja arjessa kuin jossai rajatussa laitoksessa!"

- Sisätautiprofessori: "*Tuijottaa silmät ja suu auki :--O* Meinaatsä et oot ollu täällä vuoden alusta ja sun painos on laskenut yli XXkg? ....... Joo. Aliravitsemus näistä näkyy ja oon kyllä todella huolissani, mutta labrat OK niin et sä akuutin osastohoidon tarpeessa juuri nyt ole. Joten kumpa sä söisit!"
• Minä: (Arvasinpas, sillä mähän mätän kuin sumopainija kisakautena :>)

- Vieras hoitsu X & perheterapeutti:" Joo, ollaan tosi huolissamme et osastolle olis kyl tilaa ja sulle tarvetta. (toinen meistä ei ollut koskaan edes tavannut ja toinen vain pariin otteeseen eli lässynläe)
• Minä: Adfsfaf mindyourownbusiness. :--E

- Poikaystävä: "Musta sä olisit kyllä jonkun paremman tarpees, en tiiä, niinku sen osaston tai jotain mutku aina kieltäydyt!"
• Minä: "Olis ne mut sinne laittaneet, mutta se on vaan kiireisille, pitkät jonot ja yök ällö paikka en tahdo! Miten muka mun kissat selviäis? Tossa terapiassaki on tarpeeks duunii ja tuskaa saati et joutuis olee 24/7 asian kans.."

- Omalääkäri/Setä Psykiatri: "Mitäs mieltä sä oot tosta osastoideasta? Sulla toi motivaatio on kyl vähän miten on, mutta entäs motivaatiokurssi? Tai ehkä tammikuussa ku tuut matkalta? Mieti hei tätä, yks puhelinsoitto vaan niin kirjoitan heti."
• Minä: "Ei tod, vapaahtoisesti en oo tonne lähdössä. Mulla on niin isot itseinhot et motivaatio on kyllä yks nolla ja en TOD oo nostamassa painoani. Muahan ette saa mihinkään kuin pakkohoitolähetteellä, pfft."

- Sh/päiväossa-kaverien: "Eikö ne oo ehdottanu sulle osastoa? Kai sä oot tänne tulossa?"
• Minä: "Lol ai mulle :--D No shiat, tällaist läskiä, en oo menos. Motivaatio nolla nii turha mun mennä tuhlaa resursseja ja ahdistuu lisää kun BMI 11 potilaat vertailee juustoviipaleitaan 3-hlö huoneissa. Ei kiitos, no way. :---D"

- Täti Terapia: "Mä alan olla nyt tosi huolissani tosta sun tilanteesta, ahdistuksesta ja itsetuhoisista/itsemurha-ajatuksista, että saanko soitella sun Setä Psykiatrin kanssa?
• Minä: "Siitä vaan, mutta sä tiedät mun kantani et en tod ole itse soittamassa mitään apua. Vihaan itseäni niin mittavasti, että ei mun elämään mahdi tai kuulu mitään tollasta "hyvää". Millanen tekopyhä paska olisin jos tekisin nyt toisin ja viel kehtaisin viedä hoitopaikan joltain, joka oikeesti sellaista tarvii ja tahtoo!"

Tänään.

- Setä Psykiatri: "Täti Terapeuttis ja äitis btw soitti et mikä on tilanne et pääsisitkö ossalle ja kerroin et milloin vain. Et.. toi sun kantas kuulostaa siltä, että sä haluat sun pakotettavan hoitoon.."
• Minä: "No EN TOD!, mutta tiedät kyllä mikä on mun kantani tähän asiaan."
- Setä Psykiatri: "Joo, no tästä asiasta ei enää voi keskustella et mä nyt ilmoitan kirjoittavani sulle lähetteen vuodeosastolle. Ne soittaa sut sitten haastatteluun asap, että sun täytyy vain ilmestyä paikalle."
• Minä: ".... No ei jää paljoa vaihtoehtoja, mutta tää ei muuta kyllä mun mielipidettä."


Fuck yeah. Vastentahtoinen antautuminen ja ahdistusennätyksen rikkominen. <3_____<3

Säilyisinpä kunnes katoan

Mä rakastan anoreksiaani.

Kuulostakoon teistä miltä kuulostaa, mutta toi on se raakarehellinen totuus. Minä ja oma salainen maailmani, kontrollin tuoma turva, elämää ohjaavat säännöt, luurankoa lähenevä ulkonäköni, kivun tuomat kiksit, nälkä totuutena oikeinteosta. Eskapismi itsetuhon euforiaan.

Vaikka mulla onkin elämässäni mielenkiinnonkohteita ja välittämisen arvoisia ihmisiä niin joskus toivoisin vapautuvani niistä. Vaikka toisaalta pelkäänkin kuollakseni tulevani hylätyksi loputtoman riittämättömyyteni takia. En vain tahdo olla huoleksi toisille, en salli ottaa vapaaehtoisesti mitään vastaan koska en ansaitse. En minä, hyi oksetus. Anoreksiaan taas (puhutaan nyt tällä fancy-ass nimellä vaikken tunnekaan itseäni varsinaisesti anorektikoksi, tällainen ahnepläski kun olen) voi aina turvautua, sillä aina voi olla ilman. Olkoon ongelma mikä tahansa niin aina vaihtoehtona on rajattomuus olla ilman, pidättäytyminen ja jättäytyminen, sillä pelkkänä minuna oleminen aina pahaa, riittämätön ja liikaa.

Mutta loputon ahdistus ja masennus ovat asioita, jotka tekevät elämästä tuskaa. Niin henkisesti kuin ne viimeisten vitaalisten elinvoimienkin ylläpidon ennen kuin irtaudun tästä vaja-elämästä. En vain voi ja salli ottaa vastaan tai pyytää apua, sillä aina.. aina voi olla vielä vähän ilman kun toistaiseksikin voinut. Nyt vain alan hajoilla viimeisiksi sirpaleiksi kun masennus syö vikatkin elonmerkit riekaleiksi, sekä täyttää sisälmykseni ylitse turstuavalla kuvotuksellani. Ahdistuneisuuden alta on vain enää mahdotonta vetää rajaa mistä kantaisi eniten syyllisyyttä: jälkimorkkista hetkittäisistä iloista vai suorasta itsetuhosta? Kumpi pitäisi nyt valita? Helpointa totta kai on vain kieltäytyä apuhömpästä (kun olen tähänkin asti pärjännyt!) tai skipata avunpyynnöt (aina kun voi olla ilman!).

Kustannuksista huolimatta aina on anoreksia. Loputtomuus työntää rajojaan, vaihtoehto jättäytyä kun aina on liikaa. <3

Wednesday, November 12, 2008

Sitä samaa rataa

Vinkkaan etukäteen et tästä edespäin turha odottaa kauhean korkeatasoista ja kuvilla koristellutta tekstiä. *__*

Kuluneet päivät ovat olleet sitä samaa masentunutta kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä. Olen sosiaalinen, luomakunnan taakka, joka pumppaa turhaan täällä luonnonvaroja. En ehkä nyt makaa 24/7 sängyssä tai ole aukomassa ranteitani (josta poden kyllä huonoa omaatuntoa, sillä tuntuu siltä että pitäisi), mutta lopputulos on sama elämään ja asioihin tukehtuminen. Enpä osaa kuvailla tarkemmin, tuntuu ettei mulle nyt ole enää jäljellä mitään. En välttämättää tähtää katua ylittäessäni vastaan kaahaaviin autoihin, mutta en vähään aikaan ole katsonut vasemmalle tai oikealle. Nyt mieleni tekisi jäädä vain tielle seisomaan. Maailmassa kai joo on jotain tarttumispintoja vielä olemassa, mutta ei mulle. En tarvitse. En ansaitsisikaan, sillä joka kerta kun ajattelen itseäni etoo ja oksettaa ja inhottaa.

Ne vilahtavat hetket sitten kun koetan tehdä tai suunnitella jotain on yhtä murhaavaa ahdistusta, ja tuntuu että mun pitäisi nyt tasapainoitella pilvenhattaroilla alasimet jalassa. Stashaan rauhottavia laatikkooni, sillä pelkään koska rysähtää ja tarvitsen hengittämiseenkin Diapamia. Ja silti en halua ottaa mitään muuta vastaan, sillä ei arvoton taakka tarvitsee.

Eniten itseni jälkeen vihaan ruokaa ja syömistä. Tukehdun jo pelkästä itseinhostani ja sitten vielä nielen pahuuttani lisää. Myrkynkokkareita konkreettisesti alas kurkusta, sillä muuten ruhoni tuntuu totaalisesti prakaavan. Vasten tahtoani - ja mieluummin - kituuttelen kohti loppua kuin alan kasvikseksi. Jokainen suupala vain on syntiä ja ahdistusta että tahdonalaisella nielemisreaktiolla vielä tuen itseäni, eniten vihaamaani.

Sunday, November 09, 2008

Masentaa+n^1

Jos tylsyys vois tappaa niin mä kyllästyisin nyt kuoliaaks.

Pliis.

Friday, November 07, 2008

Tulos on sama, teen mitä vaan.

Anteeksi kun en ole jaksanut kirjoittaa blogiin mitään kauheen selkojärkistä ja sellaista, lähipäivät on olleet vain sellasta säätöä taas et huhhuh. Kadehdin ihmisiä jotka voi pulputtaa päivänsä tekemisiä päiväkirjamuodossa, sillä mulla ei yleensä ole muuta sanottavaa kuin tätä iänkaikkista pyörittelyä. Silloin kun saan olla rauhassani niin kaikki aika menee lähinnä pään nollaamiseen, koska olen dead tired aina toistelemaan ja junnaamaan samaa rikkinäistä levyäni. Vaikka oma empatiani ihmisten huolestumista kohtaan venyisi venymistään niin musta tuntuu paikoin tosi yksinäiseltä kun en oikein usko kenenkään ymmärtävän mua takaisin. Ykskaks tunnen sosiaalisen paineen runnovan mua kuin joksikin holhottavaksi 12-wee kakruksi, "Jonka puolesta tiedetään paremmin", mikä vain kasvattaa tätä loputonta taakaksi tuntemustani itseinhofiilistäni.

Ällöttää joka kerta yhä enemmän avata suutaan kun energiat menee oikaisuun kun kaikilla tutuillani, terapeutillani ja satunnaisella hoitohenkilökunnalla tuntuu olevan päässään ihan omat "I know you better than you do"-faktansa. Ja loppujen lopuksi se on ihan yhdentekevää mitä mä sanon, sillä enhän mä voi toisten huolia pois taikoa. :----P Omalääkärini sh-polilla on ollut kyllä ihana poikkeus, tosi helposti lähestyttävä ja tunnen jopa hänen tajuavan minua ilman jos saan sanotuksi. Täti Terapiassa taas ahdistun ja ällötyn itsestäni ja asioistani puhumisesta, että monesti pyytelen naispololta tunnin päätteeksi anteeksi kun hän on joutunut kuuntelemaan lorujani (noh, ainakin mä maksan siitä!).

Mutta, overall musta lähiaikoina on ollut yhtä tuskaa selviytyä päivästä toiseen ahdistukseni kanssa kun samala pitää olla taisteluvalmiina pikaliimailemaan hysteeristen läheisten saumoja kasaan tai oikomaan miljoonaa seikkaa hoitohenkilökunnan kanssa. Hyvähän se on että mulla *vihdoin* on järkkääntynyt omalääkäri, käyny somaattisel lekuril, paritapaamisessa ja ravitsemusterapeutilla ens viikolla, mutta uuvuttaa kun lähes joka kerta keskustelujen käynti on sitä samaa soutamista ja huopaamista kun yhteisymmärrys ei tunnu ihan skulailevan. Esim. oltiin poikkiksen kanssa läheis/paritapaamisessa, johon osallistui joku mulle ventovieras(??) sairaanhoitaja ja pari kertaa tapaamani perheterapeuttinen. Mukavia ihmisiä juu, mutta olisin toivonut että tosta sessiosta olisi ollut eniten Pojalle tukea ja lohtua ts. läheistukea!, eikä puolet ajasta olis taas mennyt siihen kun kaksi toista ammattitätiä haluaa hämmentää soppaani lusikoillaan, mm. tivaamalla julkisesti mun painoa (olin jo ollut aamulla omalääkärillä punnituksessa, and no problems there) ja joutunut korjailemaan ihmeellisiä harhaluuloja että esim. paastoaisin. O_o;

Tiivistettynä, mä vihaan tässä sairaudessani sitä että näytän ulkopuolisten silmään sairaalta. Kyllä, tunnen itseni just nyt paljon siedettävämmäksi kuin X kg sitten, mutta en halua sairaan ICD-loisteputkea otsaani. En kestä kyyläystä, tökkimistä, lisähuomiota, ohjailua ja kuinka haluamattanikin aiheutan toisille huolta. Joo, tässä kohtaa mua voi haukkua itsekääksi kun kerta haluaisin säästää itseäni toistenkin huolimäärien kantamiselta, mutta arvatkaapa kahdesti kannustaako toi epätoivottu sirkusshow ja toisillen vaivaksi oleminen itsearvostustani. ;--)

Haluaisin vain kadota ja upota luotettavaan turvaani, itseinhoon ja kontrolliini. Pettämättömät rikoskumppanini, joilla hyvitän suupalojani, pahuuttani ja liiallisuuttani. <3

Jeps, siinä epämääräiset bentsohattaroissa kirjoitetut iltapurkaukset! Tarkempii konkreettisii kuulumisii vähän myöhemmin, toivottavasti kaikkien viikonloppu on mahdollisimman ahdistusvapaa ja mukava! <3

Tuesday, November 04, 2008

Tänään yritin oikeasti puhua

Amerikkalaiset TV-sarjat ovat huijanneet mua, sillä tähän asti oon eläny käsityksessä et terapiassa auotaan päätään jollekin ulkopuoliselle ja sitten poistutaan Little Miss Sunshinena. En sanoisi ettei terapia olisi mulle hyvästä ja nimenomaan tarpeellista, mutta "kivaa" ei kyllä kuulu mun tuntemuksiini noista käynneistä. Ei edes se taidepuoli, vaikka pidin alitajunnan purkamista vesiväreillä aika huuhaa-hommana, sillä siinä puhuessa pensselöintikin on aika ahdistavaa.

En halua oikeasti avautua ja kertoa kaikesta, sillä en tahdo kenenkään tekevän asioita puolestani tai tyrkyttämään menettelytapojaan. Tiedän itse parhaiten, joten turha edes tulla yrittämään valkoisten valheitten kanssa paremmasta elämästä, terveydestä ja positiivisuudesta. Minä en näe itseäni lihavana ja pahana vaan olen lihava ja paha. Piste. Fakta. End of discussion. Ärsyttävän jääräpäistä multa, varsinkin kun uskomattoman moni on jaksanut lähettää positiivisia kommentteja ja välittämistä. Kiitos kuitenkin niistä. <3

Tänään kuitenkin keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin Täti Terapialle, että joskus musta tuntuu (ihan vähän ja salaa vain!) etten oikeasti jaksa kotona. Että joskus (siis oikeasti iiihan vähän ja salaa vain) toivoin jonkun tulevan ottamaan multa tän pahoinvoinnin ja taakan pois. Pitävän hetken musta huolta. Täti Terapia kysyi tahtoisinko hänen sitten soittavan lääkärilleni noista ajatuksistani ja vastaushan oli ehdoton ei. En loppupeleissä suostu ottamaan mitään vapaaehtoisesti vastaan. Ei tule kuuloonkaan, sillä pohjimmainen motivaationi on nolla.

Joskus joo olen kuolemanväsynyt, loppuun palanut, syvästi masentunut, mutta se ei ole mun kohdallani mitenkään.. väärin. Eihän nämä nieltävät naulat aina hyviltä maistu, mutta mulle kuuluvia ja oikein ansaittuja. Hoitoon pitäisi oikeasti pahoinvoivien päästä. Mieluummin jatkan sivussa sinnittelyä eskapismin, Diapamin ja masokismikiksieni kanssa kuin vedän lisää henkisiä hirttosilmukoita kaulaani jos kerta tiedostan ettei kakkosluokan elämälläni ole muita vaihtoehtoja.

Yhy yhy ja sori jos kuulosti itsesääliangstaukselta, sillä tarkoitus oli lähinnä vain hahmotella, hm, faktoja. Vaikka hetkittäin tunnunkin vetävän viimeisimpiäni ruhoni puolesta niin silti jaksan samalla lailla ahdistua reisieni leveydestä ja allieni heilumisesta hampaita pestessä. >___< Vähintään yhtä häiritsevää, en edes ala tänään angstaamaan massiivisyömingeistäni. Mutta, sattumalta mulle puoli-pyytämättä järkkääntyi lekuriaika jo tälle torstaille ennen tuota jännittämääni "perheterapia"-tapailua poikaystävän kanssa. Pelottaa. En taaskaan tiedä mitä haluan, voin tai pystyn tuolloin sanomaan..

Sunday, November 02, 2008

Kimble-peli paloina

Wäh. Liian epäselvä olo että osaisin kirjoittaa menneestä viikosta mitään edellisiä avautumispostauksia järkevämpää. Arjestani on tullut jotain kieroa arpapeliä, jossa fyysinen ja psyykkinen fiilikseni sahaa sattuman varaisesti kuin nopan heitot. Sillon hetkittäin kun onnistun kestämään itseäni niin elämä muuttuu yhdeksi todellisuuspaoksi, jolloin "kaikki on ihan hyvin" ja en todellakaan ole motivoitunut ottamaan vastaan muutoksia arkeeni ja elämääni. Ennemmin tai myöhemmin tulevaan kestoahdistukseeni olen jo jotenkin tottunut ja opetellut suhtautumaan, mutta lähiviikkojen kasvava burnout ja fyysinen pahoinvointi on tehnyt kaikesta yhtä helvettiä.

Mun palapeliaivot ja olematon sietokyky ei yksinkertaisesti kestä kun struktuurini hyppii tällä lailla laidasta toiseen. Olen koettanut pitää itsestäni vähän "parempaa huolta" tota 3-viikon aasiareissua ajatellen, vetänyt vitamiineja, uskaltautunut ostamaan jotain monipuolisempaa ainaisiin energiaköyhiin turvasafkoihini ja syönyt. Syönyt ihan vitusti, hehtaarikaupalla, oksettavan suuria määriä. Oikeasti, kalorimäärät hipovat sellaisia summia joista olisin vetänyt kuukausi sitten itseni jo jojoon. Itkin sortuessani pariin ylimääräiseen välipalaan tai päivällisannokseen, mutta nyt kehoni prakaa oitis vastaan jos ei saa niitä.

En voi pistää edes sanoiksi miten kuvottavalta musta tuntuu. x__x Verensokerini ei tunnu pysyvän sekuntiakaan ylhäällä, saan puolet päivästä keräillä voimia ja suunnitella safkojani torjuakseni päänsärkyä, oksettavaa migreeniä, rinnan puristusta ja totaalisesta voimattomuutta. Kaiken kruunaa toki se että itse syöminenkin tuntuu tosi epämukavalta ja raskaalta, eli mätän jaksaakseni mättää lisää. Whoray! Kiitti vittu letuista, ja mä kun tässä leikin pitäväni itsestäni 'vähän parempaa huolta'. Ihan kuin pelkän olemisen sietämisessä jo-runsaan ruhoni kanssa ei olisi tarpeeksi kestämistä, puhumattakaan millasta sotaa sain käydä semi-salliakseni jotain uusia ruoka-aineita ja ahnehtia välipalani aukomatta ranteitani. Ja silti raastaa vain pahemmin, mieleni ja ruhoni repivän mielivaltaisesti eri suuntiin.

En oikeasti tiedä pärjäänkö tällä lailla kotona, mutta olenhan mä tähänkin asti pärjännyt. Muitakaan vaihtoehtoja ei juuri ole, ja jos olisi niin miten mä voisin ikinä ottaa mitään vastaan kun tunnen itseinhoni niin ansaituksi. Tämä väärä, runsas, röykkiö-ruumiini saisi vain luvan taas vaieta ja pysyä viimeiseen asti mukanani. Nälästä viis niin kauan kuin jalat vain liikkuisivat..

Arvoitusolo

Mä en todellakaan enää osaa sanoa miten voin. Olosuhteisiin nähden kai ihan hyvin ja toisaalta lasken sekunteja kauanko enää kestän?

En vain tosiaan osaa enää sanoa. Uskon aina täysillä hetkittäiseen illuusiooni että kaikki asiat ovat hyvin tai vähintään juuri niin kuin pitääkin. Jälkikäteen jäävä loputon epävarmuus, vertailu ja pelot taas tekee asioiden myöntämisestä joskus jopa itse itsellenikin vaikeaa. Jos ahdistaa liikaa niin yksinkertaisinta on ratkaisu on välttely: jäädä kotiin neljän seinän sisään, kääntää puhelin äänettömälle, skipata leipäviipaleet lautasella ja padota tunteensa itseinhoksi asti. En voi sietää ajatusta "kontrollini" pettämisestä, sillä minähän tiedän parhaiten itse, joten en halua muita ohjailemaan ja kertomaan paremmin. Mun arjessa, ajatuksissa tai maailmassahan ei saa - eikä ole olemassakaan mitään muita vaihtoehtoja. Eli pois koko kyseenalaistus, parempi jättää vaikka asioita sanomatta ja olla luottamatta muihin ihmisiin.

Pakko siis niellä paha olo ja yksinäisyys vaikka kuinka tekisikin mieli huutaa apua ja käpertyä jonkun syliin. Pakko kun kerta voi ottaa mitään muuta vastaan. Itsepähän tiedän parhaiten, niin!

Wednesday, October 29, 2008

Tyhmä ruoka, tyhmä ruho

Vituttaa antautua laittamaan ruokaa suuhunsa vaikka olen satavarma että voisin olla ilmankin. Mitä vähemmän niin sitä vähemmän, vähennän vähän, vähennän vähemmän...

Jos kyse ei ole 1) säännöllisestä syömisestä 2) pääkipuoksennuksen poistamisesta tai 3) kovana nälkänä/himona jonkun ravintoaineen paikkailusta niin en tajua syömistä. Syömisestä, nälästä, kehon viesteistä ja virheistä. Helpompi siis pyrkiä vain välttelemään syömistä. Jossain kohtaa silti on pakko joustaa, joten olen vuosien varrella tehnyt parhaani kuunnellakseni vähän ruhoani, että yhteistyö pelaisi mahd. halutulla tavalla.

Kenties paras kiitos ja ylistys tosta kehonsa kuuntelemisesta on etten enää ole juurikaan buliminen. Tai, noh, ahmiminenkin on niin suhteellista.. ja syön omasta mielestäni kaiken aikaa kamalasti, joten eipä aleta arvuuttelemaan missä menee anorektikon ylensyömisen ja subjektiivisen ahminnan raja. Mutta nyt en taaskaan tajua kun kokonaisvaltaisesti heikottaa ja rinnasta painaa oudosti. Jos ei muljahda niin hengittäminen tuntuu taakalta. Adsaff. Ärsyttää ja nolottaa tällainen epävakaa epätietoisuus. Kuuluisko nyt siis ravita ruumista vai vain ignorata kun kerta kipu ei viillä? Tai kenties riemuita pahoinvointiviestistä, sillä kärsiessäni teen itselleni ansaitusti oikein? Entä jos vain kuvittelen kaiken?

Söin.

Jos näillä kalorimäärillä ei kroppa huomenna rullaa niin tungen näkkärin nenääni!!1 :----X

Monday, October 27, 2008

Got some bullshit speculation ?

No myönnetään sitten, tänä iltana mietin saattaisinkohan mä voida huonommin mitä itse käsitän. Ainakin jostain kohtaa, vähäsen? Yleensä lokeroin tollaiset päähänpistoni suoraan maton alle, sillä jos edes yritän kuvitella niitä abstraktilla tasolla niin mun aivosynapseissa alkaa kulkee vain ufokieli. Suomeksi sanottuna: turhaa spekuloivaa bullshittiä.

En silti voi kieltää ettenkö yksin iltaisin himassa kävisi erilaiseksi ihmiseksi kuin päivällä viilettäessäni pakollisilla asioilla, kaverikahveilla, mutsin kanssa puhelimessa tai lekurissa istuessa. Ehkä se imeekin kaikki mun energiat, ainakin tänään poikkeavan aikainen herätys ja vedetönkin paastoaminen aamun labroihin vei musta veronsa. En jaksanutkaan täysin rentoutua parin lempparisarjani parissa ja piirrellä paperilleni jotain ideoitani, kun kaikki aika ja energia meni ruhoni ruokitsemiseen. Siis siihen että pistän lusikkaa suuhuni ja jaksan sulatella mukaan kuuluvaa ahdistusta, kaloreita ja koko väsyttävää tunnetta mahassani. Ruoan jälkeen aina paleltaa ja väsyttää helvetisti. Kunnes pääsen siitä yli niin oho onkin aika koota itsensä ja syödä uudelleen. :---X En vain osaa. En ainakaan jos lähin vertailukohteeni on poikkikseni, joka pystyy tuhoamaan 4 juustohampurilaista perunoineen alle 5 minuuttiin ja paahtamaan kerralla koko loppu päivän.

Kotona siis väsyttää, ditto. Mutta minkäs teet tässä hengaillessa, ei ainakaan ole töitä tai koulua mistä stressata. Korkeintaan että huomenna sama raskas rumba toistuu, kun olen ekaksi kevein syömisten ja puhtain askelin käynyt terapiassa tilettämässä ja hymyilemässä. ^___^ Hm. Maton alta pilkistää spekulaatio jaksaisinko iltani hiukan paremmin jos edes ripauttaisin ruhooni vähän lisää ruokaa, mutta, hei, personal reminder: tätä runsautta on jo riittämiin! Yärgh! Ei enempää myrkkyä mieleeni ja kehooni, romahdan jo nykyisenkin alla..

Friday, October 24, 2008

Jauhamista limbosta

Kävin tällä viikolla ekaa kertaa sh-yksikön sisätautilääkärillä, jep, just sillä Proffa-Tädillä, josta leijuu paljon vaihtelevia mielipiteitä. Lähestyessäni Ruoholahta olin valmiiksi niin häpeissäni ettei vastaanotolla heitetyt kysymykset, punnitus tai riisuutuminen tuntunut enää missään. Proffa-Tätikin osoittautui todella mukavaksi, otti asiani vakavasti ja totesikin totuuden: En ole akuutin osastohoidon tarpeessa. Nonni, tulihan se jo sieltä! Tuoreimmat labrani (kyllä, just ne minkä eteen revittiin yksi viikko hiuksia) toki olivat *poissa* jostain syystä, eli maanantaina uusiin kokeisiin ja sitten vielä tapaamaan omalääkäriä.

Lääkäriä, lääkäriä ja terapeuttia. En kestä tätä odottamista, sillä mun on aivan pakko päästä tekemään tilit selviksi tämän tautini suhteen! Totuus ulos, nyt ja heti! Haluan kuoria yltäni tämän nolon anoreksiavalheen, törkeän väärinkäsityksen, sillä kondikseni on pakko olla joku määrittelemätön ahmintahäiriö tms. ruokareagointia. Hävettää tämä tekopyhyys käydä hoitokontrolleissa tai kirjoittaessa näitä blogitekstejä, sillä minähän vain syön, syön ja syön!

Siis syön! Jumalauta, oikeasti, en muuta teekään kuin syö. En ahmi mutta haukon suupaloja jotka olisin voinut jättää nielemättäkin! Ruokaa!! Kaikki aikani menee kun vedän tätä yhden hengen kansallisoopperaa jääkaapilla ja puristan viimeisiä käsivoimiani jugurttipurkin kantta auki. ...Siis wtf? Mikäs se sellainen anorektikko muka on joka joutuu laitattamaan itsensä syömään? :--D Ja siis ou-mai-gaad vielä tolle "laitattamaan"-ilmaisulle, sillä sokeakin näkee millainen Todellisuuden Tonnikeiju olen jos en tee töitä syödäkseni mahdollisimman liian vähän.

Ei jaksa. En vaan tajua. Puistatan itseäni vain sekunti sekuntilta enemmän kun kaikki konkreettinen aikani ja energiani tippuu ruokalimboon. Niin miksiköhän sitten syön jos se on minusta niin rankkaa, monimutkaista, korkeintaan haihtuvan hetken himoittavaa, mutta ennen kaikkea ahdistusta ja mahamakkaroita aiheuttavaa? Jotta jaksan ylläpitää tätä samaa kivaa masokismikaruselliäni, kun kerta fyysisesti ollaan vielä loistokunnossa. Olen kai sotanorsuksikin järeämpää tekoa kuin luulin. Justjoo, olkoot, eipä mitään uutta kun kerta jo tiesin kaiken pahan olevan johdettavissa syömiseeni ja ratkaisut syömättömyydestä. Luulin vain pääseväni nielemään elämäni siistimmin ja helpommin, mutta näköjään pitää purra ja jauhaa loppuun saakka.

Om nom nom! Tylsää, mutta minkäs teet kun tylsä olen minäkin. ;--)
(Jos dramatiikkaa tahdoitte niin menkää katsomaan Dr. Philiä tms.)

Thursday, October 23, 2008

Kasvis

Huono olo jatkuu päivättä äks, pakko kai se on myöntää etten enää jaksa elää. Huom. nyt en viittaa mihinkään itsetuhoisiin ajatuksiin vaan ihan konkreettista en jaksa "elää" vaikka "olenkin elossa" ilman mutkan mutkaa. Aamu käynnistyy siitä kun tunnustelen ja nostelen raajojani jos ne sattuvat olemaan vielä paikallaan, raahaudun yliuupuneena tekemään arkiaskareita, väsyn ja jumitan minkä kerkeän vaikka kiinnostusta olisikin sosiaalisointiin ja suoritteluun.

Nälkiintyminen tekee sinusta hitaan ja tyhmän. Miksei kukaan kertonut tätä aiemmin? Kuvittelin että voisin vetää samalla rytinällä tätä nälkätappelua aina loppuun saakka. Vihata voimalla koko olemistani. Repiä itseäni hajalle sodassa ruoan ja ruumiin välillä, olla vahvoilla kieltäytymällä ja säännöstelemällä, sekä saada selkäänpuukotusta sortumalla tai kyvyttömyydelläni sallia. Naiivit fantasiat huippumallien laihojen vartaloiden glamourista ja elämänlaadun paranemisesta laihtumalla ovat valovuosien päässä kun käyn kontrollilla kohti kuolemaa!

Mutta nyt en käykään enää täysillä. Mieli ja maha lojuvat kumpikin pakotetussa aselevossa kun tyhmä luuserikehoni alkaa prakailemaan vastaan. Poskia ja kämmenselkiä polttaa, kroonisesti tekee pikkuisen pahaa, mutta vaikka kuinka koetan levätä niin uni ei auta. Ainoana poikkeuksena on ne lyhyet hetket Täti Terapialla tai jossain, jolloin hetken voin painaa reipaskivanana ja juosta bussiin ilman muistoakaan murheesta tai sairaudesta. Muuten makaan, olen väsynyt jos en syö ja väsytän itseni loppuun syömällä. Nolointa on kun ajatukseni alkaa katkeilla, simppelitkin kalorilaskut alkavat puuroutua päässäni. Ei tän näin pitänyt mennä! Mun piti saada joko purkaa kärsimystä täysillä tai hetkittäin ottaa viimeiset mehut irti tästäkin elämästä ennen suurta putoamista ja katoamista, mutta jäänkin vain lillumaan zombiena. Ei sairaaloita, pyörtymisiä, kyyneleitä tai edes ilmaan haihtumista. Vaan kasvis.

En halua syödä elääkseni ja kuluttaa sitä elämää vain syödäkseni. Siis, pakko kai yhä tapella sitä entistä itkupotkuraivareiden saattelemaa liikasyömistäni - paria vitun ekstravälipalaa naamaan nyt "luvan ja Diapamin kanssa". Anoreksiat on kyllä nyt jotain historiaa, sillä mitä helvetin menoa tämä tällainen on että pistää jotain suuhunsa jos voisi olla ilman?! Olen 99% varma että nyt on käynyt virhe ja mulla kyllä on joku retardien epämääräinen ahmintahäiriö. Sain rääkyä aiheesta tänään Täti Terapialle, mutta en todellakaan tarpeeksi. Viikonloppuna pitäisi taas pärjätä poikkiksella ilman vaakojen ja terien turvaa. Taivaan kiitos painoni ei ollut eilisistä ahtaamisista noussut ja paras on ettei nousekaan jos ei energiat riitä vetämään edes omaa töpseliä seinästä. :-----X

Wednesday, October 22, 2008

Lihasten liuettua ei läskit lämmitä


V*ttu tätä viimaa! Jos taivaalla ei ole henkistä energiaani imeviä harmaitapilviä tai tihkusadetta niin kylmä tuuli käy polttamaan kämmenselkiä ja poskipäitä. Opiskelijakämpän vesipattereissa ei ole kamalasti kehumista, ei ainakaan täällä ylimmässä kerroksessa, joten himassakin saa mennä sinnitellä villasukilla, täkillä ja kämppiksen sähköpatterilla. Kunnes tulee tunkkaista tai hiki ja pitää päästää ikkunasta ilmaa sisään.. Toisin sanottuna ei kamalasti tee mieli tuttuun tapaan chillailla pöydän ääressä, ryystää kahvia ja miettiä mitä kirjoittaisin. Verhojakaan en pidä auki kuin aamuisin, sillä ennenaikainen harmaus ja pimeys väsyttää x100.

Mutta mullapa on erittäin lämmittävä ajatus, joka myös lievittää kroonistunutta arki-angstia ja yleistä kotimaa-vihaani. Ulkomaanreissu. Ei ihan se klisheinen jouluvalot palmupuissa-stereotypia, mutta jotain sinne päin. En ole uskaltanut tästä aiemmin puhua, sillä koko ajatus on tuntunut aivan liian ihanalta ollakseen totta, mutta nyt kun laatikossani komeilee fyysinen lentolippu niin alan vihdoin itsekin uskoa tätä todeksi. Varaahan ei minulla muuten olisi, mutta tällaisia mahiksia ei joka päivä osukaan kohdalle: poikkikseni pyysi minut aveciksi hänen perhelomalleen, mikä tarkoittaa ilmaista asumista hänen isänsä työsuhdeasunnolla!

Etelä-Aasia, meri ja apinat, tämän kolmipäinen perhe, ihan vieras kulttuuri ufokielen ja ruokansa kanssa, mutta kolme viikkoa pois Suomesta ihanan poikkikseni kera. No todellakin jännittää ja pelottaa melkein liikaa, rahat, passi ja rokotteetkin kun ovat vielä ihan levällään. Eniten minua kuitenkin pelottaa se syöminen ja kuinka pelkkä olemassaoloni ei sytyttäisi sademetsiä tuleen (varsinkin toisen perheen seurassa), muttaaah.. Kaikki aikanaan. Pääasia että pääsen täältä pois ja sillä välin verhot kiinni.

Ai niin.... tunnen itseni tosi ällöttäväksi, löllyväksi ja tursuavaksi koska olen vähän lisännyt päivittäistä kalorimäärääni. Aika reippaastikin vielä, suunnilleen siihen mitä olen vedellyt noina 'ylensyömis' lipsahduksinani! Miksi vitussa??? Syömisen pääperiaatteenihan on että ei söisi, söisi mahdollisimman vähäenergisesti ja aina on varaa parantaa koska aina voi olla vähemmän. Mutta.. en jaksa. Mahani ja nälkäni voin kyllä erottaa ravinnosta, mutta en päätäni ja ruumistani. Tunnen paskaluuserimaisen ahneläskeyteni kun alistun pelkälle päänsärylle ja voimattomuudelle, sillä enhän mä edes liiku, labrat on OK ja en ole esim pyörtynyt koskaan. Oon vain tosi loppuun väsynyt ja en kestä viettää ahdistuksen viiltämiä iltojani enää extra-Diapamia napsien jos olen alistunut syömään vaikka olisin voinut olla ilman. En todellakaan, en ikimaailmassa ole lisäämässä painoani grammaakaan, mutta jos nyt hammasta purren kokeilen saanko nämä laardini lyllymään paikaltaan. :---(

Oksetan itseäni, mutta tulipahan sanottua. Läskiläskiläski

Saturday, October 18, 2008

Glutton Diaries

Aamulla ahdisti, en halunnut nousta ylös. Mikään ei maistunut, ei sängyn petaus, suihku, ystävien näkeminen illalla, kotoa poistuminen, ei luova harrastaminen, ruoka tai edes purkan jauhaminen. Laitoin itseni siis syömään vaikka tuntui niin kierolta. En halua syödä koska syön niin paljon, olen aivan liian ahnas ja kuvottava ansaitsakseni suupalaakaan. Oksettavaa. Ruoka lisää oksettavuuttani.

Ja illalla sitten annan mennä, teki mieli tai ei. Tavasta ja rutiinista? Ahneudesta? Halusta näyttää että "vittu mullahan on kontrollia syödäkin jos huvittaa"? En tiedä, mutta saastaisemmaksi lahtaajaksi tästä ei pääse. Pari vakiokuppia muroja ja salaattia ei riitä vaan harrastan pikasuhteen omenan, mansikkajugurtin ja kahden(!) varrasleipäviipaleen kera. OM NOM NOM. Naamaan vain. Vaikka pelkään kuollakseni syödä toisten edessä niin silti poikkiksen kanssa tulee mätettyä järkyttävästi.
Pelkään inhottavani jo inhottavani. Inhotan tällä kuihtuneella rumalla ulkonäöllä, kuvotan jatkuvalla seurassa syömisellä. Ruma raato ja ahne sika, samassa paketissa.

En oikeasti voi sairastaa anoreksiaa. Enough with that bullshit lie! Olen varma olevani vain sisuksistani paha ja mätä, jotain ahtaamismättämishäiriötä kärsivä ahmattihuora, sillä näköjään kykenen lappaan silloinkin kun en ole huimauksen tai päänsäryn partaalla, keho kilju jotain ravintoainetta, kukaan ei pakota tai en ole muulla lailla ansainnut sisään ottamaani massaa ja kaloreita.

Minulle syöminen on kuolemansynti jos on mitään mahdollisuutta olla ilman ruokaa.

Ovet kiinni tai liiskaudutaan

Näköjään lokakuu ei ole ollut ihan mun kuukauteni: ei ainakaan tällä viikolla. @__@; Vaihteen vuoksi olen taas sen verran socially/mentally exhausted, että voisin mielelläni heittää puhelimeni ikkunasta, sulkea verhot ja mennä peiton alle ryystämään pikakahviani. On vain tapahtunut yhteen saumaan ihan liikaa asioita sekä ravaamista, joten pistän nämä pähkinänkuoressa, sillä tahdon jo tooodellakin lakaista ne pois harteiltani:

• Sain pariin otteeseen hajoilla ylihuoli-mutsille, sekä tämän sukulaisista koostuvalle karsealle sirkussaattuelle, mutta nytten asiat ovat aika mallillaan. Ehkäpä äitikin oppi ymmärtämään allekirjoittaneen tunteita paremmin?
• Peijaksen päivystys-scenen lisäksi sain ravata informaatiovirheen takia terveyskeskuksessa kolmena aamuna joittenkin labrojen perässä :--D
• ..samalla ravasin 3:lla eri lekurilla, mm. nyt the omalääkärillä HUS:n sh-puolella. Olin tyytyväinen käyntiin, ensi viikolla ensimmäistä kertaa ikinä sille pelottavuudestaan surullisen kuuluisalle sisätautilekurillekin käymään
• Isäni sai vaimonsa kanssa lapsen (huom: en rupea tässä isosiskoilemaan, sillä asia on mulle yhtä kylmän neutraalia kuin kenen tahansa ventovieraan sukulaisen lisätessä jälkikasvustoaan)
• Sain kuulla pitkäaikaisen ja kovasti pitämäni ex-työverini nukkuneeni pois maanantaina. Ei ollut ns. yllätys kun tiesin hänen sairaudestaan, mutta ajankohta kyllä..
• Kävin yhdellä keikalla, vahdin leikkauksesta toipuvaa poikkista ja viikonloppuna pitäs vielä leipoo ja sosialisoida

....kaikkea tällaista. Silti olen aina vastaillut positiivisesti kaikkiin "Mitä kuuluu?"-kysymyksiin. Ihan hyväähän tässä, kait. Labrani oli ihan jees ja saan nytten jatkaa rauhaiseloani. Mitä taas tulee ruokaan ja itsetuntofiiliksiin niin se on aivan asia erikseen. Vittuunnuin kuulemaan äidiltäni niitä "Sä elät vain salaatilla ja ketsupilla"-kuittauluilla niin olin anarkisti!!!1 ja ostin jotain poikkeavuuksia yksipuolisiin turvaruokiini. Rakkautta syksyn sadonkorjuulle, rapsakalle leivälle ja 150g jugurttipurkeille. <3 Toisaalta taas olen vetänyt ruokaraivareita ostoskuittien hinnoista, sillä sehän on pyöristyttävää käyttää *mun* ravitsemukseeni rahaa. Kiitti vaan Suomi, elintarvikevero ja ylikallis ketsuppi. :<

Samoin sitten itsevihat on olleet kovasti pinnassa kun viikon tapahtumat ovat imeneet kaiken energian pelkkään kotona koomaamiseen, loputtomaan mässytykseen ja akkujen lataamiseen seuraavaksi päiväksi. Kaikki viikon tapahtumat olen kyllä saanut purettua superharvinaisilla reaktioilla, mm. pienellä vastaan tiuskimisella ja pillityksellä, mutta en oloani itseäni kohtaan. En saa aikaan mitään, jaksa olla luova, puuhailla tai edes laittaa tulitikkuja ristiin polttaakseni pois turhautumista itseinhooni. Olen kyllä harrastanut joitain perustyperyyksiä, mutta turhauttava totuus on ettei se ole riittänyt. Kuplin ja haudon kaiken aikaa valtavaa iljetystä omaa vartaloa, syömistä ja ruokaa kohtaan. Vihaan ruokaa, syömistä, ruumista, itseäni, mutta eiheeei tässä sitä ollaan, katsellaan reseptisivuja ja mussutetaan. Nyt tahdon vain omaa rauhaa ja energiaa tyydyttävään toimeentuloon itseni kanssa: olkoot se sitten kipua ja kuritusta tai kelvollista päivästä toiseen-puuhailua.

Monday, October 13, 2008

Turhat sairaalasekoilut feat. Mom

Jo'o. Mitä juuri pääsin sanomasta tossa ekassa viestissä.. että "ehkä sakkini ei ylireagoikaan tai jotain, huolestuminen on vain hyvästä blablaa"? Taidan ottaa jotain siitä takaisin. Olin vääntänyt ison satsin herkkusienisalaattia iltaruoaksi ja istunut katsomaan yhtä hömppäsarjoistani kun varoittamatta ovikello kävi. Ja ta-daa! siellähän se mutsi oli silmät punasena verenpainemittari messissä et "Mä oon jutellu mummos ja tätis [huom. isäni puolelta, vanhempani eronneet jne :p] kanssa ja nyt me lähdetään kuule sairaalaan!!"

Stop stop stop! Mistä lähtien tätini on edes tiennyt asioistani, saati tuo trio puhaltaneet yhteen tätä master pläniä? Juttelin mummoni kanssa kyllä puhelimessa tänään ja väänsin tekosyytä vastaamattomuuteeni edellisen tuolini aiheuttamista selkäkivuista.. näköjään mm. tuo laskettiin siihen kuinka "elää salaatilla, ketsupilla ja Diapamilla", "vetää voltareenia vaan pääkipuun" ja "istuu vain häntäluullaan ja ei ole istumalihaksia" :--D Niin tai näin, mutta eipä mikään noista ole syy lähteä juoksemaan kohti sairaalan päivystystä ottamaan labroja. Mutsista ja kännykän kaiuttimeen kiljuvasta tädistäni oli. Just-tasan-nyt-klo-kuus-illalla! Vittu eihän käy. Sain tapella parista kolmeen varttiin kuinka hyödytöntä koko säätö olisi, sillä ei ollut kyseessä mikään päivystystapaus ja labroja ei tasan saisi-just-tällä-sekuntilla. Puhumattakaan että enää suostuisin parikymppisenä sukulaisteni holhottavaksi suuntaan jos jokaiseen. Tiesin ettei mutsilla riittäisi mitkään perustelut saamaan minua ulos asunnostani, mutta tämän itsepintaisesti näppäillessä jo ambulanssin numeroa kännykkäänsä niin annoin periksi. Graaaah.

Istuttiin siis kolmi-nelisen tuntia Peijaksen päivystyksessä (apua nyt se tuli ulos - olen vantaalainen!) odottelemassa the lekuritapausta. Ehdin siinä välissä kuulla puoli tusinaa kiljuvaa kakaraa, nähdä paskaa vessanistuimella, menettää 70senttiä hedelmärahoja tyhmälle automaatille, saada PepsiMaxia tyhmästä automaatista, sekä nähdä jonkun oksentaneen makkaraperunamuusinsa vessan oven eteeen. Ihana, ihana Peijas. Lopulta päästiin lääkärin vastaanotolle missä sanani oli lähes se ja sama kun mutsi intti, keitti ja sylki lekuritädin naamaan tilanteen vakavuutta. Mutta kävi niin kuin aavistin: eli ei mitään. Tympeilyä että labraan pääsisi ehkä parin tunnin päästä, tuloksia huomenna, mitäs jos lekuri kirjoittaisi vain terveyskeskukseen sen lähetteen niin tällä viikolla voitte pyytää arvoja. Rivien välistä: tyttäresi oli oikeassa, istuitte täällä btw turhaan ja me ei nyt viitsitä tehdä mitään.

Daaaamn! En päässyt lisäämään ansioluettelooni mitään dramaattista ambulanssireissua, yöllisiä labrakokeita ja sisätautiosaston tarkkailuita. Vähänkö tosi-elämässä kaikki on tylsää. En ollut nälkäkuolemassa riutuva siipirikko anorektikko vaan potkin vending machinia, näin paljon eritteitä ja lipitin nuivassa odotushuoneessa Pepsi Maxia. Niin, no, sain mä lähetteen huomenna sinne terveyskeskukseen ei-niin-iloisen äipätini kyydillä.. tämän kaiken vain olisi voinut tehdä pelkällä puhelinsoitolla, ilman kohonneita sykkeitä ja illan pilaamista.

Elämäni on yksi pikakahvitahrojen kuorruttama farssi. Huominen terveyskeskuskäynti tuskin on sen kummempaa kuin laastarin noutaminen, mutta silti pakonomaisesti tungen suuhuni vitamiinipillereitä, suolaa ja hiilareita. Mitä vain että huomenna voisi saada itsensä vapaaksi. Leikkiä normaalia. Läskiä. Läski mättääjä, läski!

Kiitoksia

Uhh, apua, melkein tipahdin tuoliltani kun vihdoin uskaltauduin kurkkaamaan oliko kukaan vastannut edelliseen tekstiini. Olen hei tosi tosi otettu kaikista ystävällisistä kommenteista. Kiits. <3 Nyt on taas vähän enemmän lisärohkeutta jatkaa näppiksen rämpyttelyä, sillä tykkään kyllä purkaa blogilla päätäni ja tutustua toisiin ihmisiin.. aina silloin kun itsekriittisyyteni ei kannusta minua hirttäytymään läppärini virtajohtoon. Eli siis vielä kerran, kiitos<3 (ja huom. jos ulkoasu on yhä epäluettava niin kertokaa mistä kiikastaa niin voin korjailla)

Mitä tulee ihmissuhteisiin ja muutenkin tilannestatukseen niin asioiden pitäisi olla taas vähän stabiilimmin. Nyt kun viime viikon kamala stressi alkaa laantumaan ja asiat tai ihmiset eivät enää kirjaimellisesti hypi päälleni niin kai myöntää vähän itsekin ylireagoineeni läheisteni huolihysteeriaan. Helppo osoittaa toisia sormella jostain mihin itsekin sortuu, hm? En vain voi sille mitään että paniikkipalan noustessa kurkkuun ahdistus ja negatiivinen minäkuva hyppäävät vain potenssiin sata. Vaikka tiedän ja luotan poikaystäväni pitävän minusta niin silti eka ajatukseni aiheuttaessani harmia on kutakuinkin: "Noniin nainen nyt kaikki loppui ja yksin jäit! Mee hyvittää paha olemassaolos saunan taakse!"

Ehkä mulla siis on joku kova hylätyksi tulemisen pelko? Muistelisin lukeneeni jotain tuollaista yhdestä psykalausunnostani, vaikka en ite osaa asiaa noin tietoisesti ajatellakaan. Olen myös saanut kuulla nousuhumalassa kaksi hämmentävää kommenttia puolitutuiltani, jotka kumpikin aiheuttivat pienen "ahaa"-elämyksen vaikken niitä osannut ajatellakaan: 1) pyydän ihan liikaa anteeksi tekemisiäni 2) minulle täytyy ns. vakuutella läsnäoloni/tekemiseni olevan okei. Aargh, aivot alkavat hajota kun rupean spekuloimaan miten ihmeessä en voi sitten tehdessäni tajuta noita asioita? Tai osaa nimetä mitään liittyen pelkoihini, en edes paniikkikohtauksissa jos joku kysyy tilanteen laukaisijaa. Kaikesta kun voi aina vetää johtopäätöksen omaan huonouteen.

Omaan huonouteen tai syömiseen.
Olen huono syömisessä ja huonouteni voin korjata vain jättämällä syömättä.


Saturday, October 11, 2008

Kiri kiri kirsikkainen

Mulla on lähiaikoina kasvanut ja kasvanut ahdistus miksi kirjoittelen enää tätä blogia? Ketä kiinnostaa nämä vinot ajatukseni? Käyhän mun mielessä jatkuvasti kaiken maailman aiheita ja ajatuksia, mutta ne nyt on näitä vinoja ja viallisia. Tuntuu ettei mussa, päiväni tai pääni sisällössä ole oikeasti mitään tarpeeksi tasokasta, että sitä nyt tarttisi Internettiin asti tunkea. Aloitin koko blogiharrastuksen purkaakseni tarvetta aukoa päätäni sh/depis-asioista ns. sellaisenaan ilman sensuuria tai jotain wannarexia idiosa-laihiskakkaa. Ja se silloin onnistuikin, sillä mielestäni oli helvetin kivaa vuodattaa kipuja pihalle ja samalla nauraa niille. Nyt valtaosa ajastani koostuu siitä kun hakkaan päätäni näppikseen ja pyyhin pois tekstejäni. Kertokaa mulle kuka tätä vielä lukee! Mikä teitä kiinnostaa?


(Random fact: Mua kiinnostaa kirsikat. <3)


Rintaani vaan painaa liikaa aina kun mun pitäisi uskaltaa. Esim. just nyt. Mä en uskalla sanoa etten uskalla nousta peittoni alta vaikka jaksaisinkin ehkä mennä suihkuun tai tahtoisin pukea päälleni. Pitää katsella tarkkaan tuleeko verhon takaa valoa, tunnustella omia jäseniä ja arvioida makuuasentoa, jotta uskaltaisin kohdata olemiseni ja kehoni raskauden. Että uskaltaisin nousta ylös. Eri tunne kuin se klassinen masennuksen väsymys ja välinpitämättömyys koota itsensä sängyn pohjalta, sillä nyt mun oloni on vain... arka.

En tiedä mistä tämä tulee, sillä ainahan mua on hävettänyt ja ahdistanut kuinka kehtaan ylipäätään mitään kun mikään ei ole tarpeeksi! Koskaan mulle ei ole voinut luvata ja vakuuttaa liikaa ettei olemassaoloni saastuttaisi ilmaa. Mutta nyt kaikki tuntuu vajonneen niin viemäriin. Pelottaa liikkua, sillä mä pelkään jokaista pienintäkin harha-askelta. Eniten pelottaa että räsäytän jotain rikki jonkun muun alta. Sitä en kestäis. En vaan pystyisi jos tämänkin hetkinen 'elämä' koostuu itseisarvottomuuteni korjailusta. Voin kantaa näitä omia sieluni sirpaleita vaikka sormet veressä, mutta lopullisesti kuolisin jos jotain rikkoisin muiltakin. Pelkkä ajatus tuntuu niin murskaavalta, että taidan jatkaa eilisillan idistäni pistää kissoille vähän ekstrasafkaa.. just in case jos en vaikka aamulla enää herääkään.

Friday, October 10, 2008

Käskekää ajatuksia olemaan hiljaa!



"Onks sulla vielä nälkä? Otatko lisää?" "Kiitos ei, nyt riittää"


Tossa on sanat jotka tuntuu mulle välillä mahdottomilta sanoa. Sitähän tää vammailu elämässä onkin - kun mikään mussa ei joko riitä tai on liikaa, aina löytyy parannettavaa, ei ole sanaa 'kelpaa', blaa blaa. Tiedän olevani hiukan, kröhöm, itsekriittinen, mutta joku raja pitäisi mullakin tulla vastaan siinä mitä kaikkea otan omalle tunnolleni. Oikeesti. Mutta ei ole kyse iankaikkisesta itsesyyttelystäni vaan kuinka pääni on käynyt tän viikon helvetinmoisilla ylikierroksilla: sori, sen takia edellinen viestini oli aika nolo. :--D

Elikkä viikonloppu meni yleisesti ottaen aika jees, mutta sunnuntai illalle sattui jotain pientä kränää poikkiksen kanssa (en enää edes muista mistä). Se ei kuitenkaan ollut syy miksi jäin mentaalisesti ravistelluksi vaan että tällä kertaa kiukustuin itsekin. Pelkkä ärsyyntyminen on asia erikseen, mutta asioista Suuttuminen tai kiukuttelu jotenkin epätavallista ja.. vinoa? Esim. Jos joku tanssii stiletoilla varpaitteni päällä ja nousen itseni puolesta niin jälkikäteen en vain osaa käsitellä ajatuksiani. Alan usein itkemään ja poden huonoa omaatuntoa puolustautumisesta vaikka olisinkin tehnyt ns. ihan oikein. Iskujen vastaanottaminen on kai vain mulle se helpompi ja luonnollisempi suhtautumistapa jos yleinen minäkuvani on tosi kielteinen?

Noh, olisin tohon kaivannut sitten vähän vain rauhaa, mutta eeeehei. Puhelin soi, ärsyttää, menoja, asioiden järkkäilyä, äh äh, oma pää solmussa ja turhauttaa kun ei lopulta saa mitään aikaan kaikkien asioiden käydessä kierroksilla. Stressi alkoi tiistaina tulla niin ulos korvista etten voinut kaupungillakaan kulkea huomioimatta ja ahdistumatta joka helvetin mainoksesta ja tupakantumpista. Kaikki tuntui ykskaks olevan mun vastuulla, aina toisten ihmisten huolista kasvihuoneilmiöön, vika ja syypää olisin minä kun ihmiset tuottavat jätettä ja en ole muuttanut vielä vuorille erakoksi nakertamaan vain kaaranaa ja omaa kakkaani ravinnoksi. Krhöm, siis mikä stressi ja suorituspakko? Olin melkein valmis juoksemaan tiiliseinää päin jotta voisin hiljentää ajatukseni.

Ja sitten kuorrutuksena kakun päällä: Aina niin luotettavan tukeva ja reipas äitini päätti vaihteeksi vetää totaaliset flipat ja yliammutut överit huolestumisensa kanssa. Draaamaa! Hysteeristä selitystä, kyyläystä ja tyrkytystä kaikesta mahdollisesta että simsalabim elämä olis yhtä sokerikuorrutettua taikaponimaata. Oikeasti. Ihan hirveä haloo pitäskö mut suunnilleen ajaa sairaalaan (öö), vaikka hei samantien! (ö-öö) tahtoi tarkistaa mun verenpaineen (oli OK), tyrkytti vitamiinilisiä (kiitos), kyseli mihin kellonaikaan mun seuraava lääkäri oli, koska seuraavaks teen sitä ja tätä, miten päin mun sukat oli ja mattohapsut ja adfasfsdg! Ulos vielä kyyneleet silmissä ja ovet paukkuen "Mäenenääkestäkatellasuanoin!".

Eli ihmekös jos pääni vikatkin ruuvit alkoivat irtoamaan, sillä henkinen tasapaino oli kuin Pendolinon alle jääneellä. :--D Onneksi äitini on yhtä kova laannuttamaan kuin nostattamaankin pölyä, että seuraavana aamuna pystyttiin käymään rauhassa kahvikeskustelua asiasta. Paljastui vähän muitakin syitä mutsin draamailuun (mitä ei vaan uskaltanut heti sanoa): hän oli nyt saanut saikkua sekä kunnon lääkitystä tohon huolestumisen aiheuttamaan ahdistukseen ja unettomuuteen, mikä totta kai on mun mielestä vain hyvä asia. Vihoviimeiseksi tässä maailmassa tahdon jonkun, etenkään poikkiksen tai mutsin, kärsivän siitä jos mä voin pahoin.

Olen ton huolestumis-subjektin suhteen olen umpikujassa, sillä en mä voi toisen ajatuksia pois taikoa vaikka olisin kuinka rehellinen, kiitollinen välittämisestä ja erittäin pahoillani aiheuttamastani harmista. Mutta eipä läheisetkään voi ruveta käymään ammattiavusta ja taikoa pois mun oloa tai vikoja. Se ei yksinkertaisesti ole heidän ulottuvissa tai vastuulla. Kuten en minäkään voi alkaa ykskaks käymään toisesta ihmisestä. Aina voidaan hetki hymyillä ja leikkiä normaaleja, mutta pakko se kai on opetella kestää totakin ajatusta..? Et joskus yksinkertaisesti ei voi muuta kun pitää toisen kädestä kiinni ja kävellä mukana. Pelkään vain kuollakseni jätetyksi tulemista, ettei kukaan pysykään mun rinnalla..

Wednesday, October 08, 2008

Yli tulee, nyt läikkyy



Ajattelin kirjoittaa tässä 'pikaentryn' just ennen nukkumaan menoa, mutta kas kummaa aikaa meni 2h ja tekstiluonnoksia yhteensä kolme. Kiitos vaan itsekritiikki kun en saa mitään aikaiseksi - hyvä jos edes aloitetuksi! Ahdistaa. Olen vain niin loppuun palanut kaikesta kun mieleni huutaa huutaa huutaa miten en kelpaa, kuinka pitäisi suorittaa, kuinka olen tällaisena vain taakkaa ja aivan liikaa! Aivan, ihan sama onko kyseessä kasvihuoneilmiö vai väärin solmitut kengännauhat niin voin absorboida syyt omaan niskaani. Oksetus!

Voin kai muuten hyvin, jaksan nousta sängystä ylös ja kiinnostaisi tehdä asioita, mutta mieluiten piiloudun nyt peittoni alle ja napsin illalla Diapameja lievittääkseni hengitykseni salpaavaa ahdistustani. Niin unelmoin että päästäni voisi koneeni lailla sammuttaa vähäksi aikaa virran, klik, ja rebootata myöhemmin asioiden ollessa vähän.. helpompi hengittää.

Sori taas epäselvästä ja tyhmästä yö-entrystäni n.349384, mutta oli pakko räkästä jotain pihalle etten olisi istunu tässä turhaan taas yhtä ikuisuutta. >___< Nyt peitto kutsuu! Öitä!

Sunday, October 05, 2008

Look Out Sunshine

But there's no use telling me to leave /
I've seen a half a dozen ghosts but I don't believe /
I'm a cynical cunt and I'm much to lazy to change

(The Fratellis)


Piti aloittaa tämä entry huutamalla kovaan ääneen "GOOD MORNING VIETNAM", mutta päätinkin rykäistä teille vähän brittirokki-jammailua tohon alkuun. Ei mulla sen erikoisempaa asiaa kuin huokailen jo nyt huojennuksesta kun edes puolet viikonlopusta on selvitty. Jos selittämätön maailmanloppu ei osu tavalliseen tapaan sunnuntaina niin lähihetkiin kuitenkin. Tänään olen päättänyt ettei ole tuhoon tuomittu sunnuntai. Ei ole! ei ole! Kävin jo suihkussa, pidän hammasta purren ruoka-ajoista kiinni, raahaudun ulos leffaan ja näkemään poikkistani. Paino oli noussut eilisestä puoli kiloa. En ajattele sitä! Puoli. Kiloa. Varmaan iltanakertelustani? Vesipainoa joohan? En ajattele sitä enajattelesitäenajattele en en EN!!

Perjantai leikkautin harakanpesää muistuttavan tukkani ja vaihtelu tuntui oikeasti virkistävän mieltäkin. Nyt kun olen astetta vähemmän petolinnunperse niin voin ehkä kantaa ruhoanikin astetta siedettävämmin. Tiesin ennestään ettei lyhyempi tukka tule antamaan samaa mahdollisuuutta piilottaa naamaa maailmalta ja leikkiä olematonta, mutta näyttäessäni uutta päätäni ihmiset kiinnittivätkin huomionsa kroppaani. Öö..? Whatthefuck? Onhan niitä kiloja tippunut, mutta ei se musta mitään laiheliinia tee. Tuntuu kiusalliselta vetää ihmisten huomiota, sillä olen kohta vuoden verran suhtautunut avoimemmin pahaan olooni, ja en nyt todellakaan kaipaisi rytäkällä mitään voivotuskuoroa. Vaikka aikoihin oikeasti uskallan mennä makkaroitteni kanssa ulos niin ei se poista häpeääni. Uskokaa, haluan yhä kadota.

Muistatteko kun puhuin kolistelupelostani keittiössä? Kämppis onneksi lähti eilen iltapäivällä porukoillensa ja sain hengitellä vapaani. Turhasti tuli ehkä mussuteltua, joo, mutta en edelleenkään ajattele sitä. Totta kai "illan olemis-ahdistus for no real reason" sitä kautta tulikin, mutta selvisin aika nätisti Diapamilla ja parilla pikkunaarmulla. Hyvä minä! Ahdistaahan tässä joka päivä ja selkäkipuni ovat murhaavat (jätän ne marinat toiseen kertaan), mutta mullapa on kulmikkaita askarteluvälineitä, monta levyä rauhottavia ja runsaasti pikakahvia. Ekstraboostina pari uutta albumillista brittien ihanaa indierockia iPodiin, ihanan Gordon Ramseyn ekat Hell's Kitchen UK-jaksot läppärillä ja mahdollisesti onnistuva luonnos pöydällä. <3

Näillä eväillä vielä viikonloppusotaan! Tsemppistä kaikille!

Friday, October 03, 2008

Itsensä pahin vihollinen

Verbalisoidaanpas Oikea Ongelmani, sillä se ei ole vakavaksi luokitellu masennukseni, ei paniikkihäiriöni, uniongelmani tai syömiskummallisuuteni (käytän mieluummin tuota ilmaisua, en usko koko anoreksiaani). Nuo ovat kaikki vain oireita, eivätkä tielläni olevia tauteja ja syöpäläisiä, sillä se oikea sairaus, saasta ja vaiva olen ihan minä itse. Itsensä pahin vihollinen on enemmän kuin totta. Vaikka kirjoitankin kaikkista arkipäiväni ongelmista niin loppujen lopuksi palaan aina origoon, lähtöpisteeseen, jonka kaiken takana on vain minuuteni. Kaikista vaikein viholliseni on pelkkä itseni kestäminen ja kas kas sitä ei elossa pääse pakoon niin millään.

Ajatelkaa juutalaisvainoja, rasismia, sotavankeja tai mitä muuta tahansa poljettua yhteiskuntaluokkaa. Koen olevani itsekin tuollainen ala-arvoisempi olio, sekundaarikastia, jonka pelkkä oleminen aiheuttaa lähinnä tuskaa ja pahaa. Se on syy masennukseen, ahdistukseen, syömisoireet keinoni edes vähän kutistaa viemääni tilaa. Terapiassa heräsi hetkeksi ajatus että entäs jos itsetuntoni onkin vain nolla. Minulla? Reippaalla, sosiaalisella, koulussa pärjänneellä, päälle päin niin toimivalla ja suorasanaisella oliolla. Onhan tuo kehno itsetunto puoli totuutta, mutta tuntui oudolta ja vieraalta edes miettiä että ongelmieni takana seisoisi vain heikko minäkäsitys eikä absoluuttinen ja kyseenalaistamaton arvottomuuteni.

Tämä viikko on sujunut yleisesti ottaen vailla kummempia katastrooffeja ja niillä voimilla olin valmis tsemppaamaan vielä viikonlopunkin yli! ..Kunnes pala rintakehän kohdalla alkoi taas kasvamaan. Viikonloput ovat vaikeita koska joutuu eniten olemaan itsensä kanssa. Sitä on uskomattoman vaikea kestää, mutta häpeä, inho ja pelko taas pakottavat eristäytymään pariksi vuorokaudeksi omiin oloihinsa. Ei uskalla ja jaksa poistua, mutta mökkihöperyys saa taas jumittamaan sen kauheimman kanssa: itsensä kanssa olemisen. En enää jaksa purkaa sitä edes itsetuholla - en ainakaan näin kauan kun bentsovarastoja riittää. <3 <3

Ei saa unohtaa ruokaa! Oi angst.En samaistu toisten bloggareiden ahdistuskertomuksiin kaupan kassalla asioimisesta tai lahjasuklaiden ostamisesta, mutta totta helvetissä ahdistun kun ravaan jatkuvasti huoneeni ja keittiön väliä. Pelkkään Digestive-kämppikseni kuulevan loputtoman kolisteluni ("Jaha, taas se syö"), pelkään poikaystäväni katsomaan kieroon loputtomia valtavia salaattiannoksiani ("Onpas tytöllä pohjaton maha anorektikoksi!") tai jos terapeuttini näkee minun ostaneen Pepsi Maxia ("Älä läski esitä siinä diettailevaa, varo ettei tuoli ratkea altasi").

Kitikiti itkumarinanyyh. Toivottavasti se jää tähän iltaan ja kerrankin viikonloppu sujuisi ilman ruokaraivareita tai ihmeempiä ahdistuksia. Nyt on pakko parantaa, tsempata, tapella! >:O

Wednesday, October 01, 2008

"Minä olen hillopulla, ota kiinni minun kädestää~"



Mulle on jälleen kova arvoitus mitä pitäisi tai saisi syödä päivässä. Päivällä päässäni kaikui äitini suutuspäiset sanat kuinka tuhlaan hirveästi rahaa energiaköyhiin ruokiin, jotka lopulta hukutetaan ketsuppiin ja päätyvät vessanpönttöön. Tottahan se on, paitti toi WC. Mutta oikeasti, miksi kummassa pitäisi elää päivä jollain yhdellä pasteijalla tai tuoremehulla jos halutessaan voi tuhlata saman kalorimäärän paljon kevyempään, useampaan ja runsaampaan ateriaan..? Silti mieltäni jää painamaan kuinka rahan käyttö minun ruokaani on tuhlausta! Olen iso ja ahne, minun mahani kaipaa kovasti täytettä. Mikä anorektikko tässä ollaan kun kauppakuitti on kilometrin kokoinen?

Kämppikseni tuntuu käyvän vessassa ja keittiössä korkeintaan kerran päivässä, hänen hyllyillään jääkaapissa on maitoa, sokerillista mustikkakeittoa, paahtoleipää ja pari purkkia mansikkahilloa. Kaapissa on näön vuoksi paketti kaurapuuroa (hah, ihan kuin se tulisi ikinä avatuksi), Omega-3 tabletteja ja jotain makeaa. Ilmeisesti hän ammentaa loput energiansa pyhästä koulusafka-hengestä ja tuhannesta jemmatusta Digestive-keksistä. Poikaystäväni imeskelee salmiakkeja ja lämmittää viikonloppuna itselleen kaksi pienehköä annosta ranskalaisia ja kalapuikkoja. Jos koko päivä on mennyt ruuatta niin istun seuraksi McDonald'siin katsomaan kuinka 4 juustohampurilaista ja ranskanperunat katoavat alle 10 minuutissa. Lähituttavat vannovat yhdessä kuorossa karppauksen nimeen, kissani elävät raakaruokinnalla ja minun tekee mieleni wiineriä, vaikka en voikaan oikeasti sietää lehtitaikinaa, raesokeria tai tollaisia ylimakeita leivonnaisia sitten alkuunkaan.

Siispä voin tänä katsella wiinerireseptejä netistä ja jatkaa ahdistelua mokaanko iltasyömiseni. Ja onko se oikeasti moka jos päätänkin olla orjallisesti noudattamatta yhden päivän neronleimaustani "tällä viikolla syön aina alle x/kcal" jos tulee tarve syödä? Tuleeko mokaaminen kaloreista vai asettamieni rajojen rikkomisesta? Miksi haluan testata itseäni joillain järjettömillä rajoilla pelkän itsekurin testaamisen vuoksi? Haluanko saada syyn lisää vain vihata itseäni?

Monday, September 29, 2008

Don't wake me up, I'm only sleeping

Ensin vähän täsmennystä: Ihan oman mielenterveyteni ja tämän blogin elossa pitämisen vuoksi täytyy korostaa kaikkien tekstien olevan allekirjoittaneen ajatuksia, enkä halutessanikaan voi sanoa kaikkea täysin objektiivisesti ja muita huomio onottaen. Toisin sanottuna en jaksa enää kirjottaa jos jatkuvasti pitää pelätä väärinkäsityksiä ellen ole liian sateenkaaristanainen. Tai venkslata sitä väliä mitä itse koen ja minkä voin Wikipediasta lukea 'sairauteen kuuluvaksi'. Sitten, älkää pahastuko jos tekstin kieli on mitä on, pilkut ja kappalejaot missä sattuu jne, sillä olen aina inhonnut äidinkieltä ja ollut huono kirjoittamaan. Tämä on päivisblogi, ei essee! ;>

Viikonloppu oli taas miten aina oli. Pakenen lauantai-iltana ahdistustani poikaystävälle ja sunnuntaina ravaan jatkuvasti tämän jääkaapilla täyttämässä mahaani jollain. Vaikka en ahmikaan niin pari ylimääräistä omenaa tuntuivat kalorisaldossa ihan älyttömiltä ja häpesin. Jostain syystä häpeän itseäni enemmän poikkiksella kyläillessä vaikka seurassa tai kämpässä ei itsessään mitään vikaa olisi. Kontrollitunne ei silti ole se sama kuin kotona, joten syöminenkään ei onnistu ihan pelisääntöjeni mukaan: tulee liikaa, liian usein ja apuaeihirveäyäk joku näkee kun mä syön!! Häpeilen ruokailuitteni lisäksi myös yhä enemmän ruumistani, sillä saan välillä kuulla kuinka paljon rumempi ja epäviehättävämpi olen näin laihana. Tuntuu niin kryptiseltä kun en todellakaan ole mikään laiheliini, vihaan lyllyviä läskejäni ja nautin painoni tippumisesta, mutta hävettää näyttää ränsistynyttä ulkonäköäni toisen silmille. Mutta en todellakaan tuntisi samaa noloutta ruokailuistani jos olisin liian laiha! Ja entäs sitten jos laihduttaminen tekee ihmisestä vain ruman? Sanoinko koskaan haluavani edes olla kaunis?

Tänään taas sattui jotain ihmeellistä: sh-päiväosaston lääkäri soitti minulle muistuttaakseen etten ollut varannut uudelle omalääkärilleni aikaa. Päiväossan lääkäri on aina ollut mielestäni ihana, kuunteleva ja huolenpitävä, mutta oli aika odottamatonta saada puhelinsoitto koska hän oli minusta huolissaan. Ikäväksi yllätyksekseni hän kertoi vaihtavansa juuri työtehtäviä ja siksi halusi vielä toivottaa kaikkea hyvää tulevaisuuteni. Hänestä minussa on vielä niin paljon potenttiaalia, olen nuori ja taiteellisesti niin lahjakas. Hämmentävintä ja koskettavinta oli kun lääkäri lopuksi kehui itse-piirtämien tatuointieni olevan maailman kauneimmat ja kuinka ne symbolisoivat hänestä kaikkea tuota potenttiaalia.

Olin niin liikuttunut että olisin voinut tippua tuoliltani, mutta sain kai jotenkin omasta takaakin sanotuksi kuinka paljon pidin hänestä lääkärinäni ja kiitollisuuteni. Nyt vain ärsyttää kamalasti miksi noin hyvän, persoonallisen ja oikeasti aikaansaavan lääkärin vain pitää siirtyä muualle töihin! Miksi tästä ei voinut tietää etukäteen niin olisin saanut tehdä kortin ja ängetä sh-yksikköön kiittämään kasvotusten? Äh! Äh! Tämä puhelinsoitto kyllä pääsee lämpimimpiin muistoihini ja kauniisiin kuulemiini sanoihin. Oloni on yhä tosi hämmentynyt, mutta samalla oudosti.. kirkkaampi, toiveikkaampi.

Saturday, September 27, 2008

Merkkipäivä

Ei, tänään ei oikeasti ole mikään merkkipäiväni. Juteltuani taas isä-olioni kanssa n. puoli vuotta kestäneen "en vastaa soittoihin tai aukaise emaileja"-jakson jälkeen olen miettinyt syntymäpäiviä. Tällaiset mykkäkoulut eivät ole harvinaisia ottaen huomioon millainen dominointihaluinen huutaja hän osaa olla, joten eipä edes notiseerattu koko asiaa siinä rupatellessa. Ei hän paha ole vaikka välillä (lue: yleensä) luurissa kuulostaakin väkivaltaiselta hullulta, joten kaikkea hyvää terveisiä hänelle, vaimolle ja kk sisällä tippuvalle mukulalle sinne metsien saartamaan peltoon (ai mitä, pitäisikö sen jotenkin minua koskettaa?). En vain tykkää pitää hirveästi yhteyttä lähes vieraan ja elämääni vähäosallistuvan ihmisen, sukulaisen tai ei, kanssa. Varsinkaan jos ihminen ei ymmärrä omia rajojaan vaan tunkeutuu liian lähelle toisten henkilökohtaista reviiriä ja tyrkyttää laput visusti silmillä omia ajatuksiansa ja uskontoaan. Mutta syntymäpäivät pitää muistaa. Jos joskus vuodessa kaupunkilaistytölle pitää jotain lahjoittaa niin joulu ja syntymäpäivät ovat tärkeitä.

Ei pahemmin itketä että vika teinivuoteni on tässä vaikkei se ihan vastaisikaan jotain MTV:n sokerikuorrutettua super sweet sixteeniä. Sana "kaksikymppinen" ei mun kirjoissani todellakaan ole synonyymi vanhalle, sillä ei täysi-ikäisyyskään tee ihmisestä millään lailla itsenäistä aikuista simsalabim. Kaksikybäsenäkin saa etsiä itseään ja toheloida kännissä, mutta nyt sitä ei tee enää teinileiman alla vaan omana yksilönä, omana persoonana. Toisaalta ajatus vastuun jatkuvasta kasvamisesta ja omilla jaloilla seisomisesta on pelottavaa, sillä pelkään joku päivä irtautuvani kokonaan tästä so-called elämästä. Ystävistä, tulevaisuuden suunnitelmista, toivosta, koulusta ja minimalistisesta terveydenhuollosta. Kukaan ei ole patistamassa tai pakottamassa, eikä ole olemassa mitään vakuutusta siltä varalta jos elää asiansa vituilleen. Hyrrr.

Tähän asti jonkinmoinen kakun ja kavereitten yhdistäminen on ollut lemppari traditioitani, mutta tänä vuonna en taida haluta heittää juhlia. Yleensä tykkään järkätä ja viettää kaikenlaisia lämpimiä illanistujaisia, mutta tilaisuudesta vetäytymis-vaihtoehto on tullut yhtä välttämättömäksi mulle kuin Diapam. En myöskään näe syytä tehdä sen isompaa numeroa ikäluvuistani, sillä biletän henkisesti joka kerta kun vaakani näyttää vähemmän. Ei minkään tavoitepainon tai tasaluvun kohdalla vaan joka helkkarin liiallisen lähteneen gramman kohdalla. Lämpimän syntistä hykertelyä. Vaikka paino on nyt jummannut niin tänään on ollut erityinen hykertelyn aihe, sillä huomasin "saavuttaaneeni" jotain pientä mistä ennen ollaan vähätelty ja lipsauteltu "Etpäs pystykään". Sepäs nähdään. Hah, eipä kannattaisi provosoida mielenvikaista!

Friday, September 26, 2008

Käärepaprua rullalla

Olin alunperin päättänyt etten edes sivumennen kommentoisi viikon uutisia, mutta muutin mieltäni luettuani pari oivaa kommenttia tunteettomuudesta SYLI:n palstalta ja blogistani. Ei tule kysymykseenkään etteikö mun mielestä väkivalta olisi tuomittavaa ja tapahtumat traagisia, mutta peiton alla eläessäni olen aika hyvin ollut uutispimennossa, torjunut maailmaa ja ajatuksiani. Joita siis "ei ole"?

Kauan kauan sitten.. About vuonna 2006 oireeni olivat vahvasti bulimisemmat (tai anoreksiaa ahmintapiirteellä, väännelkää pilkkua Pharmaca Fennican kanssa) ja elämä kuvainnollisesti samaa kuin toi itsensä kituuttaminen täyttämisellä ja tyhjentämisellä voi olla: äkkijyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Jaksoin painaa useampaa työtä, koulua, ylioppilaskirjoituksia, liikkua ja esittää "Kuuluu ihan hyvää"-kulissiani hymyssä suin. Samalla tavalla takapakit tuntuivat kovemmilta ja vastasin niihin suuremmilla tunnepurkauksilla, paranoialla, levottomuudella - ja totta kai laihduttamalla. Laskettujen kaloreitten ja aerobic-tuntien päälle piti silmät kiiltävänä metsästää lähi-Siwasta toiseen jonkun tietyn jäätelöpaketin perässä, syötyä maha kipeäksi, taas laskettua purjoliemen kaloreita ja vietettyä pari tuntia salilla. Vaikka salasin kaikki oikeat tunteeni niin itkin silti vuolaasti: aamulla ratikassa Metro:a lukiessa (uutiset ahdisti), päivällä koulun vessassa (muuten vain) ja illalla äidin tehtyä kaksi ruisleipää minulle YO-kirjoituseväiksi (vitut reaalista! omgwtf leipä!).

Noina aikoina tunne-elämäni tuntui yhdeltä kaaottiselta vuoristoradalta, johon oli lääkkeenä vain kaksi vaihtoehtoa: ylinopeus tai käsijarru. Totta kai masennuksen puhjetessa kapuloita tuli rattaisiin, mutta siitä huolimatta menneeni ja nykyelämäni välissä tuntuu olevan aika kova kontrasti kun tunteitten radikaali purku vaihtui niitten tukahduttamiseen. Käyn yhä läpi samankaltaisia ajatuksia kuten häpeää, itseinhoa, liiallisuutta ja ulkopuolisuutta, mutta tapani "oireilla" siihen on muuttunut. En ahmi. Muun muassa tämän takia ärsyttää hoidon myöhäinen saaminen, sillä tuohon "bulimisen kauteni" tunnevilinään verrattuna voin mielestäni paljon paremmin vaikka periaatteessa kuntoni on vain huonontunut.. Ylimääräinen hössötys parin laskeneen kiloni takia vain raivostuttaa, sillä en ikinä ottaisi entistä takaisin. Yhtä samaa paskaa se on vain erilaisessa käärepaperissa!

Ei hei kiinnosta ruveta rnää filosofoimaan sitä miksi-silloin ja-miksi nyt, sillä elämäntilanne, ympäristö ja ihminen ooh! muuttuvat! En jaksa kirjoitella ja korjailla tätä viestiäni enää yhtään enempää, sillä pääni hajoaa kun koetan jumalolennon tavoin ottaa huomioon kaikki suunnan vaihdokset, lääkkeet, leppäkertut, yaddayadda. Haluan puhua siltä miltä minusta on tuntunut. Ja perimmäinen pointtini tämän historiikkini pohjalla oli nimenomaan tunteet ja niitten käsittely, sillä mielestäni samalla lailla yksilökohtaisesti niihinkin pitäisi suhtautua.

Vähän hei empatiaa eikä mitään kisaa kuka itkee eniten? Nyt kaikille ihanaa ja parempaa viikonlopun alkua! Meikäläinen sai sossusta rahaa, siispä nyt lähtö apteekkiin ja markettiin <3

Thursday, September 25, 2008

Ajatuskatkos

Tähän asti viikko on kirjaimellisesti vietetty neljän seinän sisällä, sillä en ole päässyt kämpästäni ulos sitten viikonlopun. Pääni on auringonpaisteesta, kivoista suunnitelmista ja loputtomista kofeiiniannoksista huolimatta ollut ihan pilvessä. En ole saanut mitään rakentavaa aikaan tai jaksanut olla sosiaalinen: kännykkä äänettömälle, kämppis viemään biojätteet ja naapurin kaveri käymään kaupassa hakemassa jäävuorisalaattia ja kissanruokaa puolestani. Wau.

Tokkuraisena oon vain syönyt, koomannut ja nukkunut. Ahdistavaa! Siispä tarpeen mukaan rauhottavia ja kas kummaa tuo väsymys, haluttomuus ja tokkura jatkuu. Toissailtana vähän ekstraa kunnon yöunia varten ja kuljin keskiviikkona kuin aivokuollut zombie.

Yärgdfdafdg. Piti vaan äkkiä postittaa viesti että bloggaan kunnolla sitten kun saan järkevämmin muodostettua ajatuksia tai kieliopillisesti vakuuttavampia lauseita. Mutta menikin ikuisuus ja päänsärky vielä kaupan päälle. Taidan keittää kahvia, nyt.

Wednesday, September 24, 2008

Prinsessaa pullaa linnassa



Pitäs varmaan kirjoittaa jotain. Sellainen olo ainakin tässä tulee kun solmin ajatusteni umpisolmuja umpisolmujen päälle. En kuitenkaan saa tartuttua mihinkään 'apukeinoon', sillä mua rupeaa joka kerta hävettämään kun koetan jäsennellä tunteitani ja halujani johonkin suuntaan. En jaksa nostaa puhelinta, en terää, en pyytää apua (apua niin mihin?) tai edes kuitata pahaa oloa pois itsetuholla.

On varmaan sanomattakin selvää että lähiviikkojeni ihana reippaus, inspiraatio ja pärjäämisenergia on valahtanut lattiakaivosta alas? Ruokaa ja minä - tarvitseeko enempää sanoa? Jossei klassinen sunnuntaimasennus tule ajallaan niin viimeistään maanantaina, tiistaina tai keskiviikkona. Toistan loputtomasti vittumaisinta virhettäni ja löysään otetta sillä verukkeella että alakastinen kehoni vikisisi vähän vähemmän. Kun toiset kiiltokuva-anorektikot pyörtyilevät lenkkipoluillaan niin minä en siedä pääkipua, huonoa oloa tai katkonaisia yöunia. Toisin sanottuna menen ja syön liikaa. Uskon varmasti lihoneeni niistä parista omenasta tai salaattilautasesta, ahdistun ja ahdistun lisää: ruoasta, läskeistä, syömisestä, ajatuksistani, typeryydestäni, häpeästä, ihmisistä, tunteista ja olemisesta.

Haluaisin taas kadota, mutta keinoni tuntuu niin hitailta. Otin eilen vähän ekstraa uninapeissa, joten olen ollut tämän koko päivän turruttavassa pilvessä ja nukkunut (ja syönyt) päikkäreitä päikkäreiden perään. Sisälläni painaa tyhjyys, mutta en saata edes toivoa itselleni mitään toista vaihtoehtoa kun oma julmettoman suuri olemukseni tukkii kaikki tieni. Tällä viikolla ei ole edes käyntejä Täti Terapialla, joten Internetz saa kuulla itsessäälisen ininäni. En vain jaksa olla kehoni ja itseni kanssa, kumpikin on yhtä painavaa paskaa.

Monday, September 22, 2008

Kerro se hillon kera

Pläräilin eilen sh-vammaisten läheisille suunnattua tuoretta kirjaa, Olen juuri syönyt, jonka olin kirjastosta lainaillut poikkistani varten. En osaa ottaa kantaa kuinka teos ajaa asiansa, sillä haluaisin itse nähdä jonkun nettisivun/kirjan, joka auttavasti selittäisi sh:n ajatusmaailmaa eikä vain erittelisi oireita et "joojoo masis ja ahdistus kuuluu taudinkuvaan". Oli tuossa kirjassa jotain silti sinne päin esim. kuinka painoaan nostava potilas voi tulkita hyväntahtoiset "Sä näytät jo paljon paremmalta (kun luus ei törrötä)"-kehut viestinä "Olet lihonut, läski". Musta on turhaa vaatia ketään toista varomaan liikaa sanavalintojaan, sillä paskana päivänä käännän ainakin itse kaiken palautteen negatiiviseksi, mutta olisi ihanaa jos vastapuolen saisi suhtautumaan ymmärtäväisesti käänteisiinkin reaktioihin. Aika monia asioita nääs ei tule tehtyä vittumaisuuttaan vaan siitä että itsellä paha olo.



Omaakin ymmärtäväisyyttä on kanssa pitäny vuosien varrella venyttää, sillä on tullut myös kuultua kaiken maailman tölväsyitä, jotka ei tasan ole tarkoitettu terveiksi, kannustavaksi tai kohteliaiksi. Kaikkea ei voi edes laittaa tiedonpuutteen piikkiin, sillä sammakoita lentää joskus myös tiedostavilta läheisiltä tai hoitoalan ammattilaisilta. Pahimmat kommentit tuppaavat olemaan mm. "Mikset vain lopeta"-tasoa, vertailut toisiin ihmisiin tai worst case skenaarioihin ("Sä et oo tarpeeks kipee" ts. provosoi häröilemään lisää), sekä tietty ne suorat haukut ja nuhteet. Yllätävän moni ongelmistani tietoinen läheinen on tiuskinut mm. kuinka mua on turha tukea taloudellisesti, ostaa ruokaa tai viedä ulos syömään koska on turha haaskata, sillä oletusajatuksena joko oksennan kaiken tai olen syömättä mitään.

No niinpä. Mitä ylipäätään täs elämässä olisikaan enää tehtävissä. :--D Kiitti hei letuista.

Saturday, September 20, 2008

Käsi suun eteen kun yskittää - ettei pahaolo pääse leviämään

Olen syönyt keskimääräistä paljon enemmän. Tai todellisuudessa ehkä vähemmän, nyt kun olen oikeasti ottanut silmän käteeni ja katsonut mitä laitan naamaani. Olen silti iloinen etten ole saanut juuri ylimääräistä ahdistusta ja koettanut kompensoida sitä, vaikka päivittäinen kalorisaldo tuntuu numeraalisesti paljon enemmältä kuin ennen. Olen yhä sitä mieltä että kahvissa ja purkassa ei edelleenkään ole kaloreita - sinä päivänä kun noita lasken voin yhtähyvin ruveta pitämään kaasunaamaria nukkuessani: ettei vain lennä esim. kärpänen suuhun! (Nam, proteiineja :-O)

Mikä tällä viikolla taas on ahdistanut niin ihmiset. Vaikka itkeminen on minulle harvinaista luksusta niin nyt olen pariin kertaan saanut niellä kyyneleitä kuunnellessani läheisteni kommentteja. Täti Terapialle voi loputtomiin pyöritellä silmiään, mutta kun palaute minusta ja häröilystäni tulee läheltä niin iskut menevät myös perille ja vyön alle. Ja kuten jokunen viesti aiemmin jo totesin: en osaa loukkaantua tai suuttua toisille ihmisille, varsinkin jos tiedän takana olevan huoli ja välittäminen. Päinvastoin suutun yleensä itselleni kaksi kertaa enemmän kun viallisuuteni lisäksi tuotan sillä paskaa fiilistä tärkeimmilleni.

Tarkemmin sanottuna olen tällä viikolla intellyt Täti Terapian kanssa, joutunut poikaystäväni arvostelemaksi ja mutsini vihaisten syytösten kohteeksi (oh, sain niin mehukkaita kommentteja että voisin omata niille oman viestin). Totta kai kaikki siis ansaittua ja omaa vikaani, sillä onhan se minun vikani että olen viallinen. Pahapahapaha! Hirveä haloo parin kiloni takia, eikä kukaan kuule ja tajua etten oikeasti ole kaiken ton huomion ja ylihuolehtivaisuuden tarpeessa (newsflash, en ICD-koodeistani huolimatta ole anorektinen pajunvarsi vaan fyysisesti tosi hyvässä (ja isossa) kondiksessa). *__* Surettaa ja hävettää taas kun en osaa missään tehdä taaskaan oikein. Kyse ei ole siis siitä etten kestäisi kritiikkiä, mutta in this case lyön päätäni reagoinnin umpikujaan. Jos lyödään itsensä lyömisestä niin ainoa ratkaisuni on lyödä itseäni lisää. Polttoainetta liekkeihin, nam nam. Ja balanssi säilyy, kuut ja planeetat paikoillaan.

Öö.. ja loppukevennys: Oon onnistunut vähentämään Läkerolien suurkulutustani! Vain puoli pussia päivässä ja lompakkokin hymyilee saadessaan pitää hilunsa. :--)

Wednesday, September 17, 2008

Kaloreitten kahleita

Äh! Hetken jo taas luulin olevani niin tämän ruokaan liittyvän epävarmuuden yläpuolella: kun menen kauppaan tiedän tasan tarkkaan mitä mukaan tarttuu, en koe houkutusta leipähyllyllä ja tiedän tasan tarkkaan paljonko on kaloreita, eniten kuitua ja proteiineja missäkin ostoksessani on. Tämä pätee jopa kissanruokiin, eihän niillekään voi paskaa syöttää! Muistan ikuisesti kun Stockan herkussa exäni pari vuotta sitten kutsui minua nimeltä ja totesi: "Sulla on kulunut nyt 20 minuuttia valkatessa leipää". Nyt se on historiaa.

Totta kai välillä kun tapahtuu niin myös sattuu, mutta eilen olin tosi rohkea ja ylpeä itsestäni ostaessani rahkaa (vaikkei se olekaan vegaanista, snif). Nyt syön monipuolisemmin prodeja ja saan kalssiumia, enkä ainakaan oksenna! Ja syömiset onkin menneet nyt lähiaikoina silleen suht koht hyvin niitä paria sattumusta huomioimatta. Paino vaan jumittaa, mikä tuottaa ihmeellistä närää. Aamuisin koen aina helpotuksen jos numerot eivät ole nousseet, mutta tämä parin-viikon plateau alkaa taas nyppimään. Mitä mä taas teen väärin? Muuta kun en liiku ja lenkkeile tai paastoa. Kehoni nyt vain on sopeutunut tähän päivittäismäärään ja en osaa tai uskalla enempää leikata. Lisääminen nyt ei tule kuuloonkaan!

Eli olen ruvennut taas epäilemään laskenkohan kaiken oikein. Jos mun peruskulutus oikeasti onkin normaalia ihmistä vähemmän kun jaksan tälläkin linjallani.. jos mun peruskulutus onkin vain tuhat kaloria niin ei siinä suhteessa syömäni määrä ole edes vähän. Varsinkin koska omaan listan "sallituista" aineista, joita saan vetää päivän pitkään maustamiseen, pureskeluhimoon tai mahan täyttöön mielen määrin. Herranjumala! Ehkä siis oikeasti syönkin tuplamäärän mitä luulen jos vapaalla kädellä lisään puurooni leseitä, mussutan pari pussia Läkeroleja, juon light limsoja, kaadan ketsuppia ja pureskelen purkkaa! Apua! Olen aina ajatellut että ei ne pari hassua kaloria haittaa jos vähän teen illalla vatsalihaksia tai pyöristelen jotain safkojani ylöspäin, mutta nyt alkaa polveni tutisemaan.

Ei elämä. Pitääkö tästä lähtien ruveta laskemaan vielä jotain helvetin purkankin kaloreita? Tuleeko niitä leseitä oikeasti syötyä niin paljon? Miten pirussa rupean mittaamaan ja laskemaan ketsuppini kaloreita! Unissakävelenkö öisin keittiöön mättämään kämppikseni ruoat? Kämppis osti itselleen vihreää pussiteetä eli meinaakohan hän paastota? Olikohan syömiini Rainbow:n herkkusienisäilykkeihin purkitettu salaa kaveriksi jotain taikatatteja? Apua! Tämä kuulostaa niin naurettavalta että kohta en niele syölkeänikään ja pelkään hengitysilman hiukkasia. Mutta kun ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa ihan aikuisten oikeasti.

Tehkää minulle mieliksi ja kertokaa nyt vielä tuhannen kerran: jos laskette kaloreitanne niin mitkä laskette "turvallisiksi" aineiksi, joitten kulutusmääräänne ette katso tai laske?

Tuesday, September 16, 2008

I'm such a sucker for plaid



Vaikka sanasta 'syksy' nousee arkisempana mieleen toi karsean harmaa ja väsyttävä ilma, kylmyys ja kiireys niin siihen onneksi liittyy paljon kaikkea muutakin. Juuri tänään muistin miksi syksy oli ennen ehdottomasti suosikki vuodenaikani! Rrrakastan paljon kaikkea tähän lakastumissesonkiin liittyvää ja yksi niistä on muoti. Ju'u, sen lisäksi että pikkutarkasti tuijotan vaakaan ja peiliin niin olen edelleen vannoutunut visualisti, wannabe taiteilijalusmu ja pinnallinen rättipeto. Punertuvat puut ja vesikuurot nostavatkin kanttarellien välistä vuosi tolkulla kierrätetyt kestosuosikkini: punaisen ruutukuosin, mustan nahan, militaristiset takit ja neuleet. Tänä vuonna vielä erityisesti kaikilla ihanilla punk/gootti/fetish säväyksillä! <3 Nam nam.

Joskus mieleni tekisi omistaa kokonainen oma blogi kaikille ihkutusaiheilleni nettiostoksistani satunneisiin indie taidevalokuviin, sekä kuorruttaa itseni Vivienne Westwoodilla ja mennä polttelemaan juhannuskokkoa Buckinghamin palatsin eteen... mutta eeehei. Vaikka punkrock on inspiroivaa ja ihq niin nyt ollaan väärällä vuosikymmenellä. En myöskään sillä en (enää) jaksa lukea up to date kaiken maailman muotisaitteja tai ostella Vogueita, joten kaikki kirjoittamani todennäköisesti olisi tosi passé tai jälkeen jäänyttä fashion victimiä. Puhumattakaan että haluaisin omaa pettämätöntä makuani kenenkään arvostelun alle, ei kiitos. Jätän kaiken en vogue jollekin toiselle ja tyydyn markettimuotiin ja mamman neulomiin särystimiin.

Rahatilanne sanoo täysin peeaa ja kovaan ääneen kieltänyt itseäni ostamasta mitään vähemmän välttämätöntä kuin kissanruoan, mutta eikäkös kaupungissa käydessäni ne syksyn näyteikkunat vetivät puoleensa. Oh shit, hiki nousee otsalle kun vedän jonkun ginatricotin ovea auki. Kaikkialla sitä ihanaa sesonkitartania ja vähän mustaa tekonahkaa! Nyt äkkiä tänne ne vintage Dr. Martensit, Agyness Deynin hiusmalli ja kaikki noi Dolce&Gabbanan kuteet Mario Testinon editorial-kuvista! Kaikkimullehetinyt! Onneksi budjetti palauttaa maan päälle ja sanoo noitten trendien toistuvan vuosi vudoelta. Onneksi olen ollut kärsimätön daiju potenut "ostan tykkäämäni asian X heti kun näen jotain sinne päin, en vasta kun on oikeasti valinnanvaraa" niin kaapissa on jo ennestään 'muutama' ruuturätti ja äiskän säärystimet... mutta silti sorrun. Ihan vähän. Lyhkäiseen niittivyöhön ja ruutupooloon. Ne on tarpeellisia, oikeesti! 10 egeä ja nyt ehkä voin pitää laihtumisesta isoksi käyneet farkkuni ylhäällä ja palella astetta vähemmän. Sold.

Iltapäivän visuaaliaddikti-teema jatkui Täti Terapialla viedessäni näytille kasan loppuun saatuja töherrelmiäni vuoden varrelta. Nolotti yllättävänkin paljon kun toinen ihminen katsoo yhtä työtä 5 sek kauemmin. Ainahan mua on omat työt nolottanut, mutta siksi niitä ei kuulukaan katsoa noin kamalan kauaa! Luonnollisesti sydämmeni pohjasta selitin mitä kaikkea kuvissa vihaan, on väärin, rumasti ja huonosti ja Tädin "No kyllä sä oot lahjakas"-kommentit meni samalla lailla ohi korvien. En yksinkertaisesti saa mitään irti noista lauseista kun tiedän kuulevani ne vain kohteliaisuudesta, tylsästä poliittisesta korrektiudesta. Kaikesta noloilusta huolimatta tuli hyvä mieli kun huomasin että "Hei, sä saatat olla yhä paska, mutta et ainakaan niin paska kuin vuos sitten!". Eli ei tarvinnut (kokonaan) katua näyttämistä. Wohoo.