Sunday, March 30, 2008

Masentaa for a change

Tänään ei mulla ole paljoa sanomista. Tahtoisin kirjoittaa kuinka olen elänyt pelkällä omenalla ja juossut 10 km lenkin, mutta olen astunut ulos vain viedäkseni roskat ja nakerrellut näkkäriä koko päivän. Olo on tosi alhainen, ruokahalu nolla, mutta jatkuva päänsärky käskee kohti keittiötä. Painonikin tuntui aamulla nousseen, vaikka en todellakaan ole syönyt yli kulutukseni. Vittu.

Yöunet - what are those? En nuku öitäni enää lainkaan ilman Seroquelia, ja siitä huolimatta saatan herätä tuhottoman aikaisin, horroksessa kuin auton alle jäänyt sopuli siperiassa. Tänä aamuna onneksi sain nukahdettua uudelleen, kenties kissani pito kainalossa oli auttava asia.

Inhottaa olla minä, aina tuntuu siltä että omalla kohdalla ei ole koskaan riittävän hyvä. Nyt kun painokin on vähän laskenut niin huomaan ruumiissani yhä enemmän epäkohtia, mitä pitäisi kiinteyttää ja treenata näyttääkseni siedettävältä. Tahtoisin että minulla olisi jälleen energiaa ja drivea mennä pariksi tuntia aerobicailemaan tai spinningiin ja salille, mutta nyt lähinnä kotipilates on ainoa mitä heitän. Luulen mieltäni kohentavan vain jos olisin huomen aamulla kutistunut ja kadonnut maan päältä. Upeiden vaatteiden ja hyvän itsetunnon ylläpito kuulostaa kerrassaan utopistiselta, minulle riittää jos saan ruumiini kärsimään mieltäni enemmän.

Ainoa lahja minkä masennukseni tuo minulle on ruokahaluttomuus ja ällötys ravintoa kohti. Hähä. Voi kuinpa aivonikin alistuisivat syömättömyyteen yhtä hyvin kuin lylleröivä mahani. Taidankin jatkaa sosiaalipornon seuraamista: en tajua miten kestän näin paljon paskaa, mutta aloin lataamaan America's Next Top Model kymppisesonkia. Kymppi sesonkia.... shittier than ever. Mutta kuvassa näkyvä Elyse on mielestäni edelleen maailman pienin ja ihanin. ♥ Joo ei mulla muuta, toivottavasti sun päiväs on parempi. :>

Saturday, March 29, 2008

Ota nyt ystävä hyvä se kaikki margariini!!

Musta on ihanaa kun kukaan läheisesti ei ota syömishäiriötäni niin vakavasti, joten en ota minäkään. Saan aikaa laihduttaa. Olen nauttinut ensimmäisestä viikostani Lapinlahdessa, ihmiset ovat edelleen aivan mahtavia ja olen saanut levätä. Toisaalta on ahdistanut aivan hirvittävästi, kotona oleminen ja ruokaileminen on kahta vaikeampaa kun tuntuu että osastolla ollaan pidetty kuin syöttöporsasta. Eilen sain käytyä jäätelöllä ja kahvilla kaupungilla poikkikseni kanssa, mm. ihanassa Sis. Deli+Cafessa, jonka vessatiloihin olin päässyt tutustumaan aiemmin päivällä Marian sairaalassa nautitun lounaan jälkeen. En vain osaa. Piilottelen osastolla margariinejani ja kaon jotain aterian muruja kotosalla aina kuin voin, sillä muuten tuntuu ettei järkeni pysy kasassa.

Tällä hetkellä mun diagnoosini on vissiin EDNOS (engl. Eating Disorder Not Otherwise Specified) eli fyysiset oireeni eivät natsaa mihinkään muuhun syömishäiriöön, mutta pääni on virallisesti fucked up. Vielä on selvittelyä ja ihmettelyä. Mulle tuottaa kiusaa tuo bulimisista ahmimiskohtauksista puhuminen, sillä kyllä omasta mielestäni joskus (subjektiivisesti) sorrun ylensyömään.. esim eilen hedelmäsalaatin lisäksi vielä kupin muroja banaanilla ja jugurtilla. Siis euuuuuuuw (kuvitelkaa joku Mary-Kate Olsenin nyrppäilme tähän). Mutjoo, kuukautisistani ei voi tietää ja painoa on pari kg plussaa ollakseen anoreksiaa. Ehkä oon tässä vielä pari viikkoa osastolla, sitten 3 viikkoa kotona, sitten jotain... kouluun ei kai ole enää tänä keväänä menemistä. Geez.

Saan muuten ruokaraivareita tosi kummista asioista, eilen pystyin istumaan jäätelöllä ihanan poikakaverini kanssa, mutta kolmas(! herrajumala oikein siis kolmas) kupillinen hedelmäsalaattia päätyi ystäväämme pönttöön. En tiedä johtuuko lääkkeistäni vai mistä, mutta olen tosi monelta illalta menettänyt muistini.. monesti juttu menee näin että menen ottamaan iltapalaa, ahdistun kovasti ja sitten heräänkin seuraavana aamuna (toisinaan vaatteetkin päällä) ihmetellen koska menin nukkumaan. Puhelimeni on kuulemma soinut ja olen puhellut jotain epämääräisiä, mutta itsellä ei mitään havaintoa. Viimeinen muistikuvani on murolautanen (euuuuuuw) ja sitten poikkiksen sänky ja öö... fuck, herään aamulla vittuuntuneena niistä muroista. Vitun murot!

Päätöksiä: en enää syö kotona muroja. Mätän niitä sitten osastolla, sillä kotona viha-rakkauteni muroihin _ei toimi_. Plus, pakko ruveta liikkumaan enemmän. Olen iltaisin jumppaillut, mutta nyt ostettuani uuden ihkupihkun iPodin niin voisin koettaa raahata leveää persettäni ulos talosta.

Wednesday, March 26, 2008

Nahistelua


Toinen päiväni Lapinlahden (aka Lappari) sh-poliklinikan päiväosastolla on takana. Olo on tosi sekainen, en oikein osaa puida ajatuksiani ihan selkeäksi että mitä tunnen ja mitä haluan. Ryhmä on pienehkö, max 8hlö ja kaikki ovat todella mukavia. On ihana vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa, jotka selkeästi ymmärtävät ja ovat samassa veneessä. Toisaalta taas on tosi ahdistavaa ja pelottavaa yrittää päästää irti omista kauhuista ja syödä toisten edessä sovitut ruokamäärät, sekä puhua avoimemmin sairaudestaan.

Mua jälleen kerran päälimmäisenä ahdistaa se ettei minulla ole mitään mielestäni fiksuja ja kattavia diagnooseja. Kaikki puhuvat sekamuotoisesta syömishäiriöstä, minulla on liikaa painoa ja oksentelua puhtaan anoreksian diagnoosiin, mutta ahmimiseni on aika subjektiivista ollakseen bulimiaa. Ainakin näin ravitsemusterapeutin mielestä, sillä käsitykseni liikaa parina voileipänä tai murokulhona ei vastaa sitä kaapit tyhjäksi-ahmintaa. Mutta syömishäiriöitä on niin monta kuin ihmisiäkin! Jotenkin silti niskaani painostuu ajatus, että olen taudissanikin nyt epäonnistunut kun olen tällainen liiallinen sekasikiö, jonka vain pitäisi "Ryhdistäytyä nyt siitä".


Loukkaannuin myös aivan järkyttävästi kun ravitsemusterapeutti, jolla ensimmäistä kertaa eläessäni kävin, provosoi minua tahalleen kysymällä miksi haluan olla laiha. Koska laihuus ei kuulemma ole mikään omaperäinen tapa hallita elämää. Tuntui siltä kuin identiteetilleni oltaisi syljetty, uskontoni hakattu palasiksi ja riisuttu solvaavan yleisön edessä. No totta kai elämäni tarkoitus on laihtua, mitä helvettiä sä siinä sitä kyseenalaistat?! Plus, otin myös tosi henkilökohtaisesti sutkautuksen "No miksi sä tänne tulit kun tiesit että joutuu syömään normaalisti".. no jumalauta, että, öö, parantuisin tai oppisin jotain itsestäni? Sori vain että olen niin lapsen kengissä, että tautiminäni hokee jatkuvasti vastalauseita kaikkeen ja minun on vaikea siitä tunnistaa mitään.. outoa. Malliin: "No daa, eikö se ole ihan normaalia et *kaikki* oksentaa ku on täysi olo?"

On totta kai hyvä ja pakko, että hoitajat ovat tiukkia eivätkä anna meille sairaille periksi, mutta minä otan kaiken hyvin hyvin hyvin itseeni ja henkilökohtaiseksi, sillä liikaa luottamusta ei ravitsemusterapeuteilta ja hoitsuilta tule. Otan tosi paljon itseeni kun he suggestioivat etten olisi aivan rehellinen vaikka kuinka yritän, mutta niin noh, en vissiin ole ja kai se kuuluu asiaan. Kotiin mennessä väänsin äitini kanssa vielä kättä eettisestä kasvissyönnistäni, sillä hänestä sekin on typerää ja vain taudin ruokkimista. Ja paskat. Haluaisin kovasti saada elämäni rullailemaan ja olla kokematta ahdistusta ruoasta, mutta en toistaiseksi vain pysty kuvittelemaan jotain ilman syömishäiriötäni. Vielä.

Monday, March 24, 2008

Absurdiuutta, absurdiuutta!


Taas niitä lettuja! Kiitos ei, viikonlopussa on ollut ihan tarpeeksi viettelyjä. Tänään piti vesipaastota, mutta eihän siitä tullut mitään: asetan itselleni yhä epäinhimellisempiä rajoja, joissa on lähes mahdotonta onnistua. Luovotan nykyään kehoni nälälle aika helposti, olemme jatkuvasti sodassa toisiamme vastaan, ruumis ja minä, mutta pienillä tulitauoilla jotenkin selvitään yhdessä. En ahmi ja morkkis ei ole kahta parempi, oksennus on kummallekin osapuolelle sallittua, vähän kuin kompromissi tappelussa.

Tänään olen syönyt 490kcal (jos ei lasketa että oksensin osan) ja tunnen itseni valaaksi. Mikään pieninkään huulet ylittänyt leivänmuru ei ole viaton, joten tuokin ruokamäärä on liikaa aivan liikaa. Painoni oli noussut viikonlopun aikana *ainakin* 500g vaikka pidin päällä nyt alushousujani, olin syönyt myöhään illalla ja kärsin kuukautisista. Ja paskat. Grammakin kun nousee niin maailmanloppu.

Ja silti olen näin lihava. Nyt seis, tahdon aikaa! Tarvitsen vain kuukauden tai kaksi niin olen pienempi, paljon paljon pienempi tällä tahdilla. En tahdo huomenna Lapinlahteen ja toisaalta olen innoissani, että nyt vihdoin ja vihdoin ehkä saan tietää mikä minulla on. Kaksi viikkoa "arviointiaikaa". Huomenna heti kahdeksasta kuuteen ja päivällistäkin pitäisi vielä syödä! Siis haloo minä te minua pidätte?? Näytänkö siltä että minä, herrajumala, söisin kaksi lämmintä ateriaa päivässä! (Lisää sit-com tyylinen naurupyrähdys tähän).

Joo, huomenna Lappariin. Pelottaa ihan saakelisti, tahtoisin käpertyä koloon ja kuihtua ja kuolla. "Pelot kuuluvat varmasti asiaan, niitä on siellä kaikilla koosta riippumatta" - vakuuttelen itselleni. Silti, en voi uskoa että tämä yli vuoden jonottelu ja odotus olisi vihdoin tässä. Yh, ääh! En tahdo, mutten malta odottaa!

Saturday, March 22, 2008

Go home, pandatron

Yäk yäk yäk on ollut tämän viikon teema. Jokainen suupala on liikaa, jokainen ilmakehää täyttävä soluni on liikaa! Siispä ei ole juuri mitään uutta päiviini kuulunut: huonosti nukuttuja öitä, oksentelua, sokerileipomuksia jonkun alkeellisen mielihyvän toiveessa, katumusta, pahoinvointia, laksatiiveja ja geneeristä itsevihaa. En silti ole hetkeen viillellyt tai humaltunut, mikä on aika erikoista - ehkä laksojen infernaaliset vatsakivut ovat riittäneet.

Painoni lähenee tuota pikaa alinta painoani, matkaa on enää kolmisen kiloa ja parantumishaluni on nolla. Toivon nyt ettei minun tarvitsisi mennä Lapinlahden päiväosastolle, vaikka toisaalta tahtoisin parantua. Mieluiten ottaisin silti parantumisen suoraan suoneen, sillä juuri nappeja kitanneena kaikki kiinteän syöminen lähinnä oksettaa. En aina ihan ymmärrä tätä syömishäiriön logikkaani että miksi laihdutan itseäni, sillä nälkiyttäessäni aivoni keho tuntuu vain isommalta ja isommalta laihdutuista grammoista huolimatta. Aivojen ja ruumiin aliravitsemukseen ei tarvitse edes voimakasta painonlaskua, mutta ruokamäärän ollessa epäterveellisen pieni niin lihasmassaa katoaa siinä samalla kuin muutakin ihraa: joten jäljelle jääneet ruumiinosat tuntuvat yhä epäkiinteämmiltä ja "läskimmiltä". Jokainen on varmaan myös pihtisormiensa kanssa nipistellyt ihoaan ja kuvitellut nahan olevan irtonaista ihraa luitten päällä. Tämä kaikki realityn hämärtäminen toisaalta vain boostaa omaa kehoinhoa ja alaspäinkierre on valmis. Hurraa?

Sitten jotain ihan muuta! Nyt puhutaan thinspiration:sta. Jos joku ei tiedä niin "thin" = laiha, ja "inspiration" = inspiraatio. Toisin sanottuna sairaitten ihmisten (proana) sairaita triggereitä oman tautitahtonsa boostaamiseksi. Vaikka aina selitän miten vihaan tätä teennäistä ja ihannoivaa kuvaa syömishäiriöistä niin myös minulla on ns thinspiraatio-kuvia koneellani. Toisesta syystä myös siksi, että rakastan kaikkea visuaalisesti miellyttävää: kuvataidetta, muotia, vaatteita, valokuvia, valoa jne niin postaan mielelläni paljon kuvia. Yksi perverssioni ovat mallit muotinäytösten backstagella syömässä. Katsokaa nyt tuotakin ämmää kuinka hän ra'an "ammattilaismaisesti" ryhtyy viipaloimaan lounastaan, sama keskittynyt ja kireä ilme kasvoilla kuin vieressä väsäävällä stylistillä! :--D



Nämä kaksi ovat mielestäni niin ihania ja sympaattisia. Jokaiselle pieni napostelu ja herkuttelu pitäisi olla sallittua ilman sen suurempaa stressiä ja ahdistusta.. onko näykkiminen sitten normaalia niin mene ja tiedä. Huomatkaa vasemman paidassa olevan ironisen "Don't Feed The Models"-tekstin. Samoin Sashan (onhan se Sasha?) "Hups söin vähän liikaa"-ilmeen!



"Otas tyttö sämpylää! Pulla päivässä pitää kylkiluut piilossa!"
"Yhyyyyyyyyy onks pakko jos ei haluu"
Suurinosa löytämistäni runway esityysten backstagekuvista, joihin liittyy ruoka, on aika samaa sarjaa: nyrpeitä malleja näykkimässä salaatteja. Hedelmiä löytyy jokatoisen kädestä ja satunnaiset suklaapatukat tuntuvat vain olevan kuvan takia - ei lopulta syötäväksi. Mene ja tiedä totta kai, yleisesti ottaen kesken syömistä otetut kuvat eivät ole kovin imarreltuja - olkoon kyseessä sitten se salaatti tai Giselle Bunchen maiskuttamassa pitsaa.

Wednesday, March 19, 2008

hautajaiset ystäville plz



Poimin tästä pari hauskaa repliikkiä Sylin palstalta:
"Yhyy pelkään et musta vois tulla niinq normaalipainoinen(!! siis omg voix tajuu?1?2#€) jos alan syömään tota olemattoman pientä ruokalistaa, joka hädintuskin vastaa jotain 12-vuotiaan peruskulutusta"
"Oot tainnu olla tota kirjoittaessas vähän anapilvessä"
"Mä ainakin poltan anaa siis niinq päivittäin!"

Ei mulla muuta, moi :--D

Mun päähän ei iskeydy tää yleinen pääsiäisviha, ehkä koska mua lähinnä ällöttää kaikki irtokarkit ja sokerisuklaakrääsämunat. Viikonloppuna tuli jopa pari lasta virpomaan, eihän mulla ollu antaa niille kuin pari hassua riisikeksiä, mutta voi ne oli söpöjä! Virpominen on joku maailman viattomin asia vielä aww.. mut pajunvitsassani oli tasan yksi silmu, jonka kissat söivät. That's what I call cheap!

PS: hyi söin eilen kaks(!) kupillista kevytjätskiä ku teki mieli, näyttääköhän mun perc ny isommalt :--(

PPS: Oihei tälle blogille on kohta jopa parisen kymmentä tilaajaa. Ilmoittakaa mulle vähän itsestänne, kommentoikaa ketä olette, mitä tykkäätte teksteistäni ja olisiko jotain tiettyä mistä tahtoisitte ehkä lukea? :>

Tuesday, March 18, 2008

Voi ihanaa elämäni on ylevää


Ennen kotiin lähtöä päätin madella Stockan herkulle ostamaan jotain pientä ruokaa kotiin, ehkä muroja, ehkä vähän soijamaitoa ja leipää. Sitten näin vihannesosastolla anorektisen laihan tytön, jalat kuin kaksi riisitikkua, vaaleat suuret silmät ja blondit tiukset. Hänen päänsä oli luonnottoman suuri verrattuna muuhun vartaloon. Tästä suuresta laihuudesta ja täydellisesti meikatusta hipiästä hän näytti tosi nyrpeältä, suorastaan vanhentavan äkäiseltä että joutui kävelemään leipä- ja vihannesosaston läpi käsikoppa tyhjänä. En voinut olla tuijottamatta kun hän poimi pussillisen naposteluporkkanoita, luki pakkauksen ravintosisältöä ja laittoi sen takaisin paikalleen. Kori yhä tyhjänä.

Ajattelin, että tiedän miltä hänestä tuntui. En silti voinut sääliä tai ihannoida hänen linnunlaihaa olemustaan, sillä tympeä ilme sai minutkin melkein ärsyyntymään että mikset nyt tyhmä syö. Silti. Päädyin heittämään vähäkalorisen ruisleipäni takaisin hyllyyn ja kävelin kaupasta ulos mukanani lähes rasvatonta tuorejuustoa ja päärynöitä.

Bussimatkalla kotiin alkoi etomaan ihan järjettömästi ja noin 40 minuutin matka tuntui pidemmältä kuin ikinä. Verensokerini oli laskenut, päähän särki, oksetti, joten aloin näykkimään toista päärynääni. Vain kaksi pysäkkiä ennen kotiin tulemista oloni nousi niin kuvottavaksi, että annoin bussissa tahattomasti ylleni. Onneksi oli muovikassi mukana, mutta vastaavaa en ollut koskaan kokenut. Menin kotiin, keitin puolesta desilitrasta kaurahiutaleita puuroa, oksensin uudelleen, palelin valtavasi sammuin sänkyyni ja heräsin 10 tunnin painajaisunet takana hyvin, hyvin väsyneenä.

Tänä aamuna painoni on laskenut about marraskuun lopusta 8kg. Tuntuu että surkealla elämälläni on vielä toivoa.

Sunday, March 16, 2008

Verta, this is the defination of epic fale


Tuntuu, että koko takana oleva viikonloppu on ollut yhtä paskaa. Oksensin sitten vielä eilenkin kun kämppis oli tehnyt koko kaveriporukalle kasan lettuja, ja grande finaliksi mussutin mussutin hiukan poikaystäväni nachoja, kunnes nukahdin tämän kainaloon. Hyvä minä. Oksentaminen tuntui silti jälleen kerran hyvälle, niin sairaalta kuin se kuulostaakin. Mielestäni se ei ole alentavaa tai oksettavaa vaan kertoo luonteeni lujuudesta ja millainen velho olen ystäviini verrattuna, sillä voin peruuttaa ruoan halutessani. Kaikki pehmeä ruokalöllö on siihen niin sopivaa ja vomit masterina sehän tulee ilman ääntä tai muuta epäiltävää.

Oksentaminen silti on pirun vaarallista, aina huomaamattaan. Vaikka puhun siitä niin ylistävään sävyyn niin muistakaa, että jätän aina mainitsematta aukinaiset rystyseni, punaiset näppylät kasvoissani, hammassärkyni, kipeytyneen kurkkuni, veritahrat WC-istuimella, hakkaavan sydämmeni, heikotukseni tai totaalisen väsymykseni. Koska minusta tuntuu, että kaikki paha on ansaittua. Siispä parin päivän repsahduksetkin ovat vain kiduttamista, että voisin vihata kehoani yhä enemmän ja kapinoida lisää sitä vastaan. Viikon kuluttua päiväsairaalaan ja kauhu alkaa tulla selkäpiitäni pitkin.

Tänään myös huomasin jotain uutta yllättävää, nimittäin verta myös toisesta suunnasta leikittyäni laksatiiveilla. Nyt ymmärrän toisaalta miksi täti Psykiatri Lapparissa hiilosti minua laksatiivien käytöstä ja ei uskonut minun selviävän parilla kolmella napilla - havaitsin, että nämä uudet ystäväni totta tosiaan verestä huolimatta ovat tosi pehmoa kamaa. Voisin silti ehkä pidättäytyä niitten ostamisesta ensi viikolla, sillä hetkittäinen kehon kuivuminen ei kuitenkaan ole merkki laihtumisesta. Laksatiivit ovat ehkä typerin keksintö maan päällä, kaikki tietävät ettei niistä oikeasti ole mitään apua, mutta jokainen silti haluaa kokeilla. Ihmisen rajaton typeryys tahtoo todeta kivun kautta itse kaiken aina vääräksi.

Pakko silti mennä apteekkiin. Tarvitsen lisää Oxamineja ja Seroquelia esim. nyt. Aa! Niin ja random vitutus: menin yhdestä aasialaisesta nettikaupasta tilaamaan hameen ajatuksella "hei tuon vy on 68cm kyllä se nyt mulle menee, mutta oho, lantion ympärys 80cm.... herrajumala kellä on tollainen ruumiinrakenne, että vartalo on melkein yhtä pötköä. Raivostuttaa kun omat geenit ovat defaulttina tehneet minusta jo mammutin (nimimerkki 'Olen sovittanut Japanissa mekkoja, jotka istuvat kyllä vyötäröltä, mutta kylkiluista pitäisi sahata pari pois että vetskari menisi edes rintoihin asti'). Kyllä, olen syömishäiriöinen, mutta aika helvetin iso. Ylipainoiseksi en silti ala, toisin kuin kummatkin vanhempani, vaan päinvastoin - odottakaas vain vielä hetki. ;>


Saturday, March 15, 2008

No nyt sanon sen: voi vittu saatana.

Note to self: älä koskaan poistu kotoasi ilman rivillistä rauhoittavia. Kuten eilen mäkätinkin, eilinen oli aika perseestä. Huipentui aina vain kohti iltaa. Jumitettuani noin viis-kuus tuntia poikakaverini tyhjässä kämpässä, uskaltauduin vihdoin lähtemään ja menemään kauppaan. Punajuuria, basilikaa, Pirkan jotain uusia ökykalliita ja houkuttelevan pienikalorisia "jäätelöitä", kaikkea paskaa.

Menin kotiin ja juuri kämppiksen lähdettyä päätin syödä kaksi leipää ja jugurtin, ja totta kai - oksentaa. Tuli vähän parempi olo, nautin oksentamisen aiheuttamasta kivusta, kaonnasta, mahanesteiden mausta. Tuntuu joka kerta kuin olisin nälän ylipapitar ja menisin tunnustamaan syntienlankeamuksen herra wc-pöntölle, joka laskee rangaistukseni keston.

Poikkis tuli, päätin taas leikkiä normaalia ja leivoin. Tortusta tuli pahaa sössittyäni taas vähän omien aineksieni kanssa, ja vitutti suunnattomasti että oli sortunut pistämään palan jotain paskaa naamaansa. Tein pannukakkuja, mutta kesken sitäkin mielitekoa päätin heittää ruoan roskikseen. Hyvä minä, hyvää opiskelijakukkarolle. Olisin voinut antaa taas jalkani saadakseni oksennettua, mutta eihän siitä mitään tullut poikkiksen hengittäessä niskaan. Olipa taas hyvä idea syödä kaikkea paskaa. Tulipahan ainakin opittua kantapään kautta, sillä en saa niin mitään kiksejä enää ahminnasta - toisin sanottuna, se on aika turhaa. Joskus ennen himoitsin monia ruoka-aineita, ostin sessiointisafkaa, mutta nyt koetan hädintuskin miettiä mistä kehoni saattaisi vielä saada jotain nautintoa. Päädyin laksatiiveihin.

Toisaalta olen iloinen, että sain kaiken hörhöilyn summitettua yhteen päivään. Tänään tuskin enää menen koskemaan pahisruokiin siinä toivossa, että saisin jotain alkukantaista nautintoa rasvasta ja sokerista samalla lailla kuin muut ihmiset. Omaksi onnekseni makuaistini on kääntynyt päälaelleen, huomaan itseni himoitsevan jotain freessiä kasvisruokaa useammin kuin sipsejä.

Vituttaa, kuvottaa, suututtaa. Mutta toisaalta ei jaksa kiinnostaa, tiedän että tästä eteenpäin asiat menevät hyvin, kevyesti ja seesteisesti.

Friday, March 14, 2008

Osaatko koodata? Pitää hauskaa?

Toisinaan toivon että suomen kielessä olisi kovempia kirosanoja. Olen jatkuvasti niin äksy että ylikäytän lähes kaikkia kirosanoja, joten aina isomman turhautumisen iskiessä en saa sanottua.. mitään. Vituttaa vaan niin vitusti, vittu!

Eilen leikittiin taas normaaleita, mentiin poikaystävän kanssa syömään ja elokuviin. Minua ällöttää kun kasvisvaihtoehdot on aina jotain hiilarimössöä ja ainoassa raflan (Memphiksen btw, aivan taivaallisia burgereita saa jos uskaltaisi syödä) vegesalaatissa oli kevätkääryleitä.. en voi sietää mitään voitaikinajuttuja. Lapsena friteeratut asiat olivat maailman parasta, mutta nyt äklöttää ja iljettää kaikki rasvassa ja valkeissa jauhoissa pyöritellyt asiat. Ei pelkästään kaloreiden takia, sillä nykyään olen tullut nirsommaksi ruoan tekstuurin kanssa - tahdon että uskaltaessani syödä kunnon ruokaa niin siinä on tekstuuria ja poweria - täysjyvä on tästä maailman paras asia.

No, päädyin johonkin juustoleipään ananaksella ja bataatilla, joka oli älyttömän herkullista. Jälleen kerran keskustelunaiheet vaelsivat työn ja opiskelun kautta stressiin ja minun itseinhooni ja painajaisiini. Olin nähnyt unta, että Jouduin Lapinlahteen, mutta että paikassa laulettiin vain pyhäkouluvirsiä ja mentyäni nukkumaan ilman lupaa niin hoitaja löi käteeni neulalla rauhoittavaa. Stressaanko? Ohoho, voi kyllä. Poikaystäväni on silti maailman ihanin, jaksaa kuunnella ja lohduttaa, vaikka pelkään joka sanalla että entäs jos joku hetki hänkin herää ja näkee samat negatiiviset asiat kuin näen itse itsessäni. Pelkään tätä jatkuvasti, että jään lopulta yksin jos olen vammainen. Toisaalta pelkään kamalasti, että ihmiset luulevat minun yrittävän olla "jotain enemmän" tms ja eivät usko kertoessani, että olen sairas. En halua toki kulkea mikään "sairaan leima" otsassa, mutta ettei läheiseni luulisi minun valehtelevan, kuvittelevan ja uskottelevan. Tätä ahdistusta pääsin sitten lievittämään raflan vessassa sormet kurkussani, mutta eipä paljoa tullut ylös.

Taidan luulla, että rakastan poikaystävääni. En ole sitä hänelle sanonut, mutta voin sanoa sen tässä kun hän ei kuitenkaan koskaan tule lukemaan tekstejäni. Tuntuu tosi hyvältä olla itsensä kanssa kun tuntee oikeasti toisen välittävän ja pitävän. Mutta siitä huolimatta... pelkään.

Tänään en päässytkään sängystä ulos, jäin poikakaverilleni koomailemaan hänen lähdettyään töihin. Kaksi omenaa, mustaa kahvia. Nälkä. Odottelua, lautasellinen muroja ja kevytmaitoa(!). Ruokalusikallinen muromysliä. Blah, en saa kiksejä ahmimisesta, tylsää, turhaa, joten menenpä epätoivoisesti oksentamaan. Ruoka oli uponnut vatsaani kuin kaivoin ja hädintuskin nousi lainkaan, vaikka eilis illan iso ateria oli saanut sen jopa särkemään. Tunnen itseni taas tosi alhaiseksi, ilman bentsojani olen näköjään täysin kelvoton ihminen.

Mutta sain kesätyöpaikan johon halusin. Näköjään olen jossain hyvä - siinä että esitän niin vitun kiinnostunutta, reipasta, sosiaalista, pätevää, blaablaa kaikkea paskaa. Ainut lapsi saa kaiken mitä haluaa. Mutta minä haluan olla vain laiha.

Wednesday, March 12, 2008

you're so naive yes so ------



♥ britti-rokki (the Kooks, Arctic Monekeys, Keane..) ja -aksentti
♥ kardemummalla maustettu kahvi
♥ valo, virkeys, kevät, puhaus, seesteisyys
♥ luumun värinen huulipuna
♥ aamu-uniset pojat
♥ ohuiksi siivuiksi leikellyt kasvikset ja hedelmät
♥ tatuointien suunnittelu
♥ korkeakorkoiset mustat nilkkurit (pakko saada!)
♥ blogit, ne blogit

★ flunssa
★ pöly, lika, ahtaus, loska, stressi
★ velvollisuudet muita ihmisiä kohtaan
★ likaiset lavuaarit
★ paperisota
★ itsekkyys

Tuesday, March 11, 2008

Nam nam

Tuota tuota, tekee mieli taas puhua ruoasta. Minun on aivan turha alkaa tässä itkeskelemään että yh syön paljon (koska niin teen) ja voih kun joudun syömään tilanteissa X, Y ja Z. Mulla on hyvin hedonistinen sadimasokisti suhde ruokaan. Jos minulta kysytään niin helpointa varmasti olisi ottaa kaikki ravinne suoraan suoneen ilman tuota yäk niin iljettävää, syömistä, mutta toisaalta hei ruokahan on ihanaa. Yhdistävää, sosiaalista, huolenpitoa, luovaa, mukavaa, sokeria ja rasvaa.

Kauhunsekaiset tunteet pääsevät minultakin jos joudun istutetuksi edes koulun ruokalaan toisten sekaan, mutta toisaalta tunnen taas tosi suurta mielenkiintoa ruoanlaittoa kohtaan. Mielestäni ei ole mitään niin turhauttavaa, surullista ja ahdistavaa, että kun on 'sortunut' syömään että ruoka olisi pahaa. Hyi herranjumala. Siksi mielelläni luen ruokablogeja, ruokakirjoja, sivustoja, olen elintarvikkeita myyvässä liikkeessä töissä... seuratakseni ruokaa, himoitakseni kaikkea ja suunnitellaakseni mitä kun ja jos silloin ja silloin söisin. Kaupan kautta kotiin ja mukanani on vain omenoita ja porkkanoita. Näin.

En tiedä, minusta joskus ruoan valmistaminen/ostaminen käy itse mielihalusta. Aina ei edes tarvi saada suuhunsa tai kurkusta alas jos toinen nakertelee vieressä sitä himoitsemaansa pitsaa tai jäätelöä. Ruokakaupat ovat vain petollisia, sillä huonona päivänä ne tarjoavat tuhat ja sata raastavaa kiusausta, kun taas välillä ruokakaupoissa menee tunteja: ravintoselosteiden, kuitumäärien ja grammamäärien tutkiminen käy seikkailusta! On haluttavaa poimia yhtä ja toista ja siirrellä tavaroita edes ja takaisin ja suunnitella. Useimmiten valintojen vaihtoehdot ja yleinen kyvyttömättömyys saa palaamaan kotiin tyhjin käsin tai sitten syömään ja oksentamaan. Näinkin se käy.

Tässä muutama mielestäni "turvallinen ruoka-aine", mitä kulutan about päivittäin. En sano että söisin linnun lailla (noh, minusta +500kcal päivässä voi olla helposti jo liikaa), mutta vammaillessani tukeudun helpommin näihin:

→ porkkanat, kurkku, muut rehuset
→ omenat, erityisesti Honey Crunch ja Granny Smith -laadut, Red Delicious menee kanssa (kyllä! tämä on tarkkaa!)
→ ruisleipä (ruispalat, ruissydän), ruisnäkkäri (ryvita)
→ rasvaton ja sokeriton jugurtti (merkillä ei väliä, atm Danonen vanilja, vaikka siinä onkin pari kaloria enemmän)
→ polar 5%, 3% valkosipulifeta ja pro feel-valkosipuli tuorejuusto
→ All bran plus murot
→ mansikat, ananas yms diureetit
→ sokeriton ketsuppi, suola
→ musta kahvi, vihreä tee, sokerittomat mehukeitot, light-juomat
★ Ben&Jerry's, Igmanin ja Carte D'Orin jäätelöt
★ Activia-jugurtti, sillä olen paranoidi turvotuksesta

Jos en olisi kalorivammainen tai ylipäätään vammainen ja omaisin maailman parhaan metabolian ja yhteyttäisin auringosta muut ravintoaineet: eläisin mieluiten porkkanakarjalanpiirakoilla.

Monday, March 10, 2008

Läski läski läski, you know the drill

Kuka minä olen kirjoittamaan syömisen vaikeudesta "kun olen näin läski". Minusta tuntuu, että joka kerta kun joku heittää tuon lauseen ilmoille niin tunnen pistoksen sydämmessäni, sillä jos minua verrataan kehenkään tahansa muuhun niin olen aina isompi. Aina. Sorry to burst your bubble, painoindeksini ei ala edes ykkösellä, vaikka olenkin tässä parin kk sisään tiputtanut about viisi kiloa.

Kyllä, olen hidas. En yksinkertaisesti laihdu nopeammin. En jaksa liikkua minimaalista määrää eteenpäin ja vaikkei ruoka maistuisikaan niin kehoni pakottaa minut syömään jotain aina 3-4h välein. Paastoaminen on aina houkutteleva idea, mutta mehukeiton maksaessa kaksi euroa kaupassa ja aamupäivällä heikotuksen alkaessa on melkein pakko ryhtyä johonkin kiinteään. En aina ihan ymmärrä tätä hyvin rajoitettua rehulinjaa, sillä itse en voisi kuvitella elämääni ilman leipää ja jugurttia. Plus, siivussa ruisleipää tai purkillisessa kevytjugurttia on vieläpä vähemmän kaloreita kuin omenassa. Siis miksi?

Tänään kuitenkin yritin paastota, sitten "sorruin" syömään porkkanoita, muutaman omenan, siivun näkkäriä ja ruisleipää. Kaiken muun suuhuni laittaman oksensin ihan varmuuden vuoksi. Tunsin häpeää kun en ole kiiltokuvan täydellinen "pro ana" joka paastoaa päivästä toiseen ja heittää kymmenen kilometrin lenkkejä ja loikkii päivänkakkaroiden päällä... kunnes kesken itseni sättimistä keksin jotain uutta - nyt taidan osata, osata ihan kunnolla oksentaa ilman sormia. Hiljaa, nopeasti, vaivattomasti. Tuntui juuri siltä kuin olisin saanut jonkun yliluonnollisen valaistuksen ja vielä peruutuspaikan kohti taivasta. Sairasta menoa.

Saturday, March 08, 2008

Leikitään normaalia

Tuskaa! En löydä sanoja kuvaamaan kamalaa henkistä ja fyysistä kuvotustani, vihaa ja vieraantumista omaa kehoa kohtaan, halua haudata itsensä elävältä ja kuihtua pois. Kaikki tämä sen takia, että söin tänään itse tehdyn lämpimän aterian, itämaista kasvissafkaa riisillä. En ahminut, nautin ruoan mausta, en saanut ähkyä, söin ihan normaalia (ts. ei diettiviriteltyä) ruokaa, hyvässä seurassa, kaikessa rauhassa. Ja silti tuntuu pahalle.

Vaikka koetan kuinka vakuuttaa itseni, että yksi hiilarivoittoinen päivä voisi kivasti piristää aineenvaihduntaani (eikä lihottaa minua tonnikeijuksi) niin kylläisyys tuntuu fyysisesti oksettavalta, väärältä ja saastaiselta. Aloite laittaa ruokaa tuli vielä omasta aloituksestani, sillä pystyn useimmiten poikaystäväni seurassa hetkeksi unohtamaan ahdistukseni ruokaa ja omaa vartaloa kohtaan. Ja tiedättekö mitä? Ei hävetä lainkaan - vaikka poikakaverini tietää vaivoistani! Ei minun tarvitse hänen edessään vamoilla "todistaakseeni" ongelmani, vaan otan ilon irti niistä hetkistä kun näennäisesti voin elää normaalisti.

Erittäin harvoin silti tulee tilanteita, jolloin voisi päästä kokonaan yli omista ahdistuksen aiheista. Tässä taas jälleen kerran istun ja toivon ottamani rauhoittavien vaikuttavan ja taistelen oksennushalua vastaan. Huoh.

Friday, March 07, 2008

Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä

Istun toistamiseen kahvikuppini ja läppärini äärellä, viltti niskassa (paleltaa), vaikka tänään piti oikeasti mennä kouluun. Vähemmän tärkeistä päivistä jättäytyy helpommin pois, vaikka koko koulu tuntuu hienoimmalta asialta elämässäni, ala on 110% oikea ja minua kiinnostaa niin.. en jaksa, pysty. Tämän päivän asia olisi ollut vielä erityisen kiinnostava ja minua vituttaa kun näen mahdollisuuksien kehittyä ja oppia lipuvan sormieni välistä. Ala tulee myös olemaan raaka ja tulen joku päivä kilpailemaan työpaikoista opiskelukaverieni kanssa, joten myös kateus ja katkeruus valtaa suoneni miksen istu tunnilla, jossa voisin myös kirjoittaa tätä tekstiä ja siemaila kahviani. Toisaalta, silloinkin kun olen ollut koulussa, en ole voinut istua aina tunnilla paniikkikohtausten takia ja tehtävien aloittaminen tuntuu mahdottomalta ellen pysty paneutumaan siihenkin 100%. Olen kaikki tai ei mitään henkilö, valtavan kriittinen, sillä haluan pistää parastani tai sitten en lainkaan.

Kaikki tämä alkoi siis viime iltaisesta ahdistuksestani, kun söin yhden ylimääräisen palaa näkkileipää kurkulla ja jugurtin. About 100kcal, ei rasvaa, ei sokeria, ei mitään epäterveellistä ja maailmani oli kaatua. Rikoin muutaman päivän oksentamattomuuslakkoni ja ilman unilääkkeitä nukuin todella huonosti. Herätessäni päänsärky oli odottamassa valmiina, voi jes, päivästä tulee varmaan tätä menoa hyvä.

Havaitsin painoni laskeneen kilon tällä viikolla ja silti tunnen itseni aivan liian isoksi, että kehtaisin mennä kouluun. Mitä enemmän aivot aliravittuvat, paino tippuu ja luuta tulee näkyviin niin kumma kyllä läskiä löytyy vain lisää ja lisää. Korvien välistä, totta kai, mutta kun kiinnittää kehoonsa liikaa huomiota ja painon tippuessa erottaa ihoaan ("läskejä") liikaa niin alaspäin menevä syöksykierre on valmis. Sopii minulle, sillä vaikka toisaalta tahtoisin antaa mitä tahansa saadakseni elämäni kuntoon niin haluan riuduttaa itseäni. Ihana itsepetos, koen ansaitsevani kaiken tämän pahaolon. Siitä huolimatta soitin terveyskeskukseen lääkärille ajan nukkumisen takia, jotta ei ehkä tarvitsisi mennä töihinkään..

Thursday, March 06, 2008

Napit, ne napit

Olin tänään reipas ja tehokas soittaessani nuorisopsykalle uusiakseni lääkereseptit ennen surullisen kuuluisaa syömishäiriöpolin päiväosastoa. Heitin kanslistille rauhoittavani grammamäärät vähän yläkanttiin toivoessa, että saisin voimakkaampia tabuja lievittääkseni ahdistustani. En ota rauhottavia joka päivä, sillä en halua jäädä bentsokoukkuun, mutta rehellisesti sanottuna en voisi kuvitella arkeani ilmankaan. Paniikin ja ahdistuksen iskiessä sitä ei noin vain napsauteta pois pelkällä järkipuheella, itkulla ja istuskelulla: pakko saada jotain väkevämpää, joko rauhoittavaa lääkettä tai mattoveitsen viiltoja. Arvaa kumman ottaisin mieluummin.

Oma lääkärini pitäisi olla paikalla kerran viikossa, mutta koska näin ei taaskaan ollut niin hänen pomonsa, paikan toinen lekuri soitti lääkkeistäni. Hän sanoi uusivansa masennus/bulimiatabuni ja ahdistuslääkityksen, mutta uninapeissani olikin jotain vakavasti väärin. Lukiossa epäiltiin, että olisin saattanut periä pitkän QT-ajan oireyhtymän, mutta koska kaikkia geenejä ei vielä tunnettu niin ei lääkitystä ollut syytä aloittaa. Sain kuitenkin kiellon luontaistuotteille, extremeurheilulle ja joillekin lääkeaineille... muun muassa trisyklisille masennuslääkkeille, joita uninappini siis olivat. Ajattelin lääkärin vain liioittelevan varokeinoilla, mutta koska sydänperäinen äkkikuolema ei juuri nyt houkuttelisi minuakaan liiaksi niin tabut vaihtuvat. Muuta en tässä voikaan enää tehdä kuin hurrata pätevälle tärveyden huololleni, hahhah.

Nyt tulee kokeiltavaksi suht tunnettu antipsykootti, Seroquel, jonka pitäisi unen lisäksi auttaa myös ahdistukseen. Jostain syystä olen saanut kauhukuvan, että ko. lääke olisi yksi näitä tajunnanlamauttavia "läskityslääkkeitä" kuten Remeron, joten en voi kuin pelolla ja ennakkoluulolla odotella miten käy. Olen hissun kissun taas lipumassa sinne tutulle ja turvalliselle laihdutusvaihteelleni, jolloin alan haluamattanikin suhtautua paranoidisti kaikkeen ympärillä olevaan.. öh, syötävään.

Wednesday, March 05, 2008

Lapset ovat lapsia vaikka voissa paistaisi


Anteeksi että kirjoittelen näin usein, pränttäystäni ja huonoa äidinkieltä on varmasti tuskastuttava lukea, mutta antakaa nyt anteeksi - en ole pitkään aikaan saanut "puhua" ihan kaikesta. Olen elämässäni ollut parikertaa hyvin hyvin humaltunut, mutta en silloinkaan päästä suustani ns. ihan kaikkea, niitä rajuimpia ja raaempia ajatuksia. Korkeintaan provosoin. Miten paljon ihminen ylipäätään on valmis näyttämään itsevihastaan ja pahoista ajatuksistaan läheisimmilleen?

Syömissekoiluuni kuului tosi voimakas piilottelu ja sen pelko kun olin vielä ala-ikäinen. Pidin paperilla olevaa päiväkirjaa, jonne kirjoittelin ruokapäiväkirjaa, turvaruokia, kaloreita, reseptejä, BMI-mittoja, liimailin kuvia.. se oli pieni maailmani, fyysinen todiste tunteistani ja olemassaolostani. Kunnes äitini meni lukemaan. Voi vittu. On sanomattakin selvää että äitiäni sattui lukeminen tyttärensä itsetuhosta, mutta niin sattui minuakin. Pelkoni palata kotiin kasvoi. Pelkäsin epäloogisesti ja paranoidisti, että olin tehnyt jossain näkymättömän kardinaalierheen, pettänyt vanhempani, etc etc. Menin siis huoneeseeni joka ilta piiloon, eristäydyin ja näin loputtomasti painajaisia. Vaikka siitä on jo vuosi, asun omillani enkä pidä paperipäiväkirjaa niin pelkään äidin tykö menoa: siinä talossa voi tuntea kuinka seinät puristuvat päälle, samalla lailla kuin söisi yhden juustosämpylän liikaa ja tuntisi sen syntisen margariinin ja vaalean leivän kielellään.

Asiasta taas ihan muuhun - ruokaan! (En nyt voi olla virnuilematta, totta kai ruoka on vähintään yhtä olennaista tai olennaisempaa kuin perhe ja läheiset ihmissuhteet). Pitäisiköhän ruveta syömään margariinia? Loputon leipien teko iltaisin on hyvin kuluttavaa, ahdistavaa ja väsyttävää, kun huomaa ettei oma keho tyydy vain noin 70kcal kerta-annoksiin vaan haluaa lisää. Siivu ruissaria ei ole paha, mutta kaksi, kolme, se kasvava määrä on.. pelottavaa! Syömishäiriöinen alkaa syyttelemään itseään jos "ei pysty" lopettamaan kun joku maaginen ja olematon haamuraja menee ruoan määrässä. Monesti tällöin menee mopo käsistä ja voi heittäytyä bulimian ihmeelliseen ja ah niin kieroon maailmaan. Terveestä ihmisestä kuulostaa absurdilta ravata santsaamassa jos voisi syödä kerralla kylläiseksi, mutta syömishäiriöinen pelkää ruokaa tulevan "liikaa", paineen tunnetta mahassa, kylläisyyttä, ähkyä - entäs jos olisin selvinnyt vähemmällä?

En ole voidellut leipääni vuosiin, näkyvä rasva on tuntunut niin turhalle. Syömishäiriöinen harvoin pystyy valitsemaan muuta pelkän mielihalun tai maun takia, jos jostain on vielä jotain pienen pientä karsittavaa. Miksi ottaa arkiruoassa niin paljon kaloreita kun kalorit voi säästää sitten ahminta/pahisruoalle? Vaikka en ole höyhenen hauras anorektikko niin tuskin maltan odottaa Lapparin ruokailuita kun Start-listassa (kaikista pienin ruokasuunnitelma, joka vastaa juuri ja juuri normaalin naisen lepokulutusta) lukee aamupalan kohdalla "1/2 rasiaa margariinia". Joojoo, se tarkoittaa sellaista puolikasta margariiniNAPPIA mutta olin tukehtua järkytyksestä kun luin nuo ruokalistalappuset. :------D

Vaikka olen niin kovasti parantumassa niin aionko todella seurata sairaanhoitajien antamia ruokaohjeita ennen päiväosastoa? Totta vitussa en! huokaus.

Avun haparointia II: näin KELA:ssa!



Jos voit pahoin: mene ihmeessä hakemaan jotain apua. Kenenkään ongelmat eivät ole "huonompia", pahaa oloa ei voi mitoittaa subjektin mukaisesti - jokainen ongelma on aina itsensä kokoinen. Hyvä lähteä käyntiin on joku koulu/työterveys terkkis/psykologi, joka osaa ohjata eteenpäin.

Jos haet kuntoutusterapiaa niin menetellään nykykäytännön mukaan näin:

1. Käyt tarvittavan määrän lekurissa, psykiatrilla, kunnes hän kirjoittaa sinulle ns. B-todistuksen eli hakemuksen kuntoutusrahasta: millaisia oireita sinulla on, miten se vaikuttaa työkykyysi ja kuinka usein sinun pitäisi saada terapiaa jne. Hakemus tehdään kuitenkin vain vuodeksi kerrallaan.

2. Otat selvää minkä tyypin psykologin (kognitiivinen, ratkaisukeskeinen jne 'tyylisuunnat') apu olisi sinua lähimpänä, sen jälkeen vain kylmästi puhelin käteen ja soittamaan. Numeroita löytää puhelinluettelosta, mutta monilla suuntauksilla on yhteisiä kotisivuja, josta löytää yhteystiedot. Siis googleta ja soita. Tosi karmeeta puuhaa, joutuu rimpauttelemaan useammankin henkilön läpi, selittämään tilanteestaan ja toivoa että psykologilla olisi kalenterissaan vielä sinulle sopiva paikka - sekä se KELA:n pätevyys.

Oma vinkkini on tähän: soita iltapäivällä, hiukan klo. 16-17 jälkeen niin yleensä terapeutilla on klinikka kiinni ja puhelinvastaaja päällä. Täten ehkä saat jotain osviittaa minkä tyylinen/ikäinen/jne terapeutti saattaisi olla kyseessä. Soitin itse puolitusinaa puhelinvastaajaa läpi ja en tosiaankaan jättänyt kaikkiin viestiä. Kun mukavan ja lähestyttävän terapeutin puhelinvastaaja tuli kohdalle niin jätin viestin, terapeutti soittaa yleensä aina takaisin ja hommat sai selviteltyä. Kannattaa varoa, joskus puhelimessa terapeutitkin osaavat olla tosi töykeitä, esimerkiksi minulle kerran virkottiin päin naamaa: "Aijaa sul on sellainen syömishäiriö, no en mä kyl mitään anorektikoit ota, se on niin vaikee. Ai sä ootki normaalipainone, noh, hmm, en mä tiedä, kokeile muualta ja jos et saa toista niin soita takas. Voin sit ehkä harkita"

3. Menet käymään kivan täti/setäterapian luona tutustumiskäynnillä (jonka maksat itse, alle 18v. vissiin nuorisopsyka voi kustantaa 2 ilmaista) ja jos homma vaikuttaa sopivalta, synkkaa, niin ilmoitat lekurillesi a) terapeutin nimen b) taksan (yleensä about 50-80e, josta KELA korvaa aikuispuolella n. 50, loput omavastuuta)

4. Varaat KELA:n kuntoutussihteeriltä ajan, toisin sanottuna kaiken lääkärirumban jälkeen päädyt satunnaisen virkailijan juttusille, jolle pitää tehdä selväksi että _on kipeä_ mutta työkuntoiseksi viilattava. Tätä ei kuitenkaan kannata liikaa stressata, käynti on suht nopea ja virkailija tarkoittaa onko kaikki tarvittavat lippulaput allekirjoitettu.

5. Istut ja odotat n. 2kk ja KELA kertoo vastauksen. Jes!

Jos ongelma vaikuttaa sellaiselta, että muutaman kk istumakerrat voisi riittää niin oikeasti suosittelen koulupsykologia! Sekä Nuorten kriisipistettä, josta myös saa lyhytterapiaa.

Avun haparointia: osa I

Olen kuullut varmaan lukemattoman määrän kommentteja miksen hae apua ja tee sairaudelleni mitään. No minähän teen, jatkuvasti. Tässä maassa vaan on liian paljon pahaa oloa ja resursseja sen hoitoon liian vähän. En oikein osaa ottaa kantaa ajatukseen oliko ennen nuorilla helpompaa/vaikeampaa, mutta uskon että tieto lisää tuskaa. Nykyään 13-vuotiaatkin käyttävät blogeja ja ovat muodista kiinnostuneita... itse en katsonut peiliin varmaan kuin vasta 15-kesäisenä ja näin sen kauhuni: olen iso!

Minulla on muutama ystävä, jotka kärsivät myös mielenterveysongelmista. Parin elämänlaatu on parantunu huomattavasti ja pari ovat jääneet parikymppisenä sairaseläkkeelle. Mielestäni yhteiskuntaa on kuitenkaan turha osoittaa sormella ja sanoa, että hulluille aina vain annettaisiin lääkkeitä käteen ja heitettäisiin kotiin. Itse olen hyvin pro-pillerit ja ainakin omalla kohdallani apua on yritetty saada, mutta, noh, asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Paha oloni alkoi näkyä lukiossa, jossa hiljalleen patoutuneen ahdistuksen ajamana päädyin koulupsykologin juttusille. En halunnu uutta aikaa, ei mulla ollut mitään ongelmaa, mutta loppupeleissä päädyin sinne aina pariksi tunniksi viikolla juttelemaan ja kas! Siitä on apua, nykyään olen arjessa pailjon toimintakykyisempi (thank you Prozac) ja pystyn puhumaan tunteistani toisille ihmisille. Aina ei tarvitsekaan esittää sitä pärjäävää ja reipasta, ei tarvitse valehdella itselleen ja toisille päivästä toiseen.

Tai ainakaan niin paljon. Koulupsykologi tekikin lähetteen nuorisopsykiatriselle, johon pääsin noin 3kk jonottelun jälkeen. Koska olin tässä välillä ehtinyt tulla täysi-ikäiseksi, ei nuorisopsyka voinut ottaa minua vastaan. Kolmen perus tutustumiskäynnin, sairaanhoitajan kanssa viikottaisen lässytyksen ja kolmen lääkeannostuksen korotuksen jälkeen sain käteeni B-lausunnon, hain ihanalta vaikuttavan terapeutin ja jäin odottelemaan KELA:n vastausta. Kela siis myöntää rahaa kuntoutusterapiaan eli työ/opiskelukyvyn parantamiseksi/palautettavaksi. Minun lähetteeni tuli kielteisenä takaisin. Tässä välissä muutin ja nuorisopsyka yritti ohjata minut oman kuntani aikuispuolelle: bumerangina takaisin. Mitä ihmettä, ei sopivaa hoitoa minulle? Uusi B-lausunto tehdään ja se saadaan taas muutaman kk odottelun jälkeen hylättynä takaisin. Tähän kaikkeen meni vuosi, paljon itkua, turhautumista ja pari polikäyntiä itsetuhoisen sekoilun jäljiltä.

KELA:lle siis olen "liian sairas", että minua kannattaisi kuntouttaa. Syömishäiriöisiä katsotaan niin vaikeiksi tapauksiksi, että niitten kuntoutusterapioihin ei anneta yhtä herkästi rahaa jos näyttää siltä, että taudissa on noh.. käsittelemistä. Eli, pitää olla aika sairas että pääsee aikuispuolelle mielenterveysongelmien takia, mutta jos olet liian sairas - joudut puun ja kuoren väliin. Onneksi silloin vuosi sitten tehtiin minulle myös lähete Lapinlahden syömishäiriöpoliklinikalle, johon lopulta nyt, noin 13kk odottelun jälkeen pääsin. Kerron siitä vähän myöhemmin, vaikka Lappari nyt on tuttu juttu monille ruokavammaisille.

Tuesday, March 04, 2008

Sen ei sano vain Hamlet

Tsättäilin eilen netissä, teen sitä kovin usein ja nautin siitä. Netti on hiukan epävarmalle ja ujolle ihmiselle maailman paras kommunikointikanava: kukaan ei oikeasti näe sinua ja voi sanoa mitä lystää. Nimettömänä on aina helpompi kohdata itseäni. Viihdytänkin teitä muutamalla logilla, joka lähti yleisestä mielialalääkekeskustelusta ja kappas kappas - kääntyi minuun. Olen näes sellainen kovin huomionhakuin "teinix" ihminen.

henkilö A: kofeiin, musta sun ongelmana on, että puhut tästä aiheesta ikään kuin olis jotenkin tosi jees syödä lääkkeitä
kofeiin: mut se on!
kofeiin: se oikeesti on!
henkilö A: semmonen tietkö kun mummot oikein kilpailee kenellä on eniten
---
henkilö A: ja sä dissaat itseäs niin paljon, että varmasti vaikeuttaa toipumista
kofeiin: noni, tos se taas tuli :D
henkilö A: aivan
henkilö A: kantsis ehkä uskoa muita :p
kofeiin: mun ongelma on nimenomaan se, että mä vain kuvittelen et mulla on joku vikana
henkilö A: no lopeta se sitten
henkilö A: päätä lopettaa
kofeiin: ja et tahdon huomioo ja nappeja ja aiheutan kaiken tän vain ihan itselleni
henkilö A: ei se ole sen kummoisempaa
kofeiin: ..... :D
henkilö B: kalliiks tulee moinen
kofeiin: ok, mä tallennan ton login

Anteeksi kovasti nimien sensurointi ja pieni tekstin lyhentäminen, mutta pointti tulee varmaan jokaiselle selväksi. Pyydän heti aluksi anteeksi, yritän jatkuvasti viihdyttää itseäni tosi mauttomalla, itseironisella ja kyynisellä läpällä. Kuten yllä olevassa keskustelussa, jos ette sen verran selvää saaneet. Hauskimmat kommentit mitä eilen sain, jotka eivät valitettavasti ole logeissa, oli mm. "Ota sitä opintolainaa ja mee terapiaan!".. hmmm. Hakemani kognitiivisen psykoterapeutin taksa on 75e neljältäkymmeneltä viideltä minuutilta, ja lääkärit suosittelisivat sitä minulle vähintään 2 kertaa viikossa vähintään x vuotta. Joten:
Y*(12(4(75e * 2)))
Mikä tekee vuodessa....... 7200 euroa, vielä kerrottuna Y vuosilla. Hmm, mitäs siitä tulee, newsflash = mulla ei ole rahaa!

Henkilö A tai B eivät ole ketään jotka minua tuntisivat, mutta tässä aiheessa mielestäni niin hyvin kiteytyy se kuinka masennusta sairastamattomat ihmiset eivät kykene lainkaan samaistumaan sairaan ihmisen ajatusmaailmaan: tiedän, koska olen ollut sellainen itsekin. Ollessani lukiossa näin jatkuvasti taideangstissa rypeviä ihmisiä, jotka kilpailivat vioillaan ja mietin itsekseni "Onneksi musta ei tule koskaan tuollaista, miksei noi vain ryhdy tekemään asioita". Mielisairaudet on vain niin kivoja, kuten eräs kommentoija ihanasti sanoi: tietoista itsepetosta. Kuvottavaa, sairasta, ihanaa, kutkuttavaa, addiktoivaa. Tiedän kaiken aikaa kaivavani kuoppaa alleni, mutta mäkeä alas pyörivää lumipalloa on enää vaikea pysäyttää.

Ja mitä tulee argumentointiin vielä yllä olevaa tekstiä vastaan niin haluaisin lainata myös erästä lääkäreistäni: "On kivaa, että oot opetellut iselles jotain positiivisia asioita, mutta älä vaan kuvittele että tästä selviäisi millään kepulikonsteilla. Sä tuut tarvitsemaan pitkäaikaista terapiaa päläpälä näin ihan vain ettet joudu siihen uskoon, että ongelmas olisi noin vain voitettavissa." Hmm. En nyt oikein osaa sanoa olisinko iloinen vai surullinen siitä, että psykiatrini ottaa sairauteni vakavasti mutta sanoo inhorealistisesti ettei tästä helpolla kammeta yli. Ongelma on yhtä aito kuin porkkana punarviheäsokean kädessä.

Uskokaa pois, piiloteltuani vuosia pahaa oloa ja hankkiessani vihdoin apua niin olen pikemminkin iloinen kun joku sanoo minun olevan sairas. Minusta on ihanaa syödä lääkkeitä. Ai miksikö? Koska tiedän että ilman lääkkeitäni istuisin 24/7 kotona räkimässä kattoon ja olisin niin kyllästynyt ja väsynyt elämääni etten jaksaisi itse edes lopettaa sitä. Minusta on ihanaa kun on diagnooseja, tuntuu kun joku välittäisi, ymmärtäisi ja oma pahaolo/itseviha olisikin jonkin konkreettisen aiheuttamaa: taudin! Kaikelle on konkreettinen selitys! Tauti on jotain mihin ihminen voinee vaikuttaa, muttei täysin kontrolloida: ei diabeetikkokaan voi hetken mielijohteesta unohtaa oireilunsa ja juosta vapaana karkkikaupassa. Tauti on niin ihana, syleiltävä asia, lohdutus että kaikki paha olo ja viat eivät olisi vain omaa vikaa. Että ehkä ei olisi aivan tuomittu ja kyvytön elämässään. Että onnistuisi edes jossain - kyllä, jos ei elämässä niin sairaudessa.

[kuva poistettu 2011]

Sairasta, eikö vain? Kaiken tämänkin analysoitiin eilen tarvittiin varmaan puoli litraa kyyneliä, noin tusinan verran syviä haavoja käsivarsissa ja puoli pellillistä suklaamuffineita. Juu, en suosittele jos on joku muukin keino selvitä elämästään hengissä.

Noniin!

Turha tässä kommentteja mankua jos kerta lukee "Ei" nimettömien kohdalla. Kas näin sitä vanhakin oppii. :----------D Olkaa hyvät, siis.

Sepittelyä



Tämän blogin pitäminen oli ehkä elämäni paras älynväläys: Helpottaa ainakin hetkeksi ainakin omaa oloa kun saa muutaman sanan laitettua pyödälle. Samalla tyydytän tässä suurta eksistenttialistista tahtoani tuottaa/luoda jotakin (ts. eli tunnen itseni hetkeksi omasta mielestäni hyödylliseksi). Voitte vain kuvitella onneni kun huomasin saaneeni edelliseen viestiin jo kaksi kommenttia! <3 Parempaa kuin lottovoitto!

Katsokaas, kommenttien saaminen on niin maagista, sillä perusolettamukseni on etteivät asiani kiinnosta ketään. Olen aina tuntenut itseni hiukan ulkopuoliseksi vaikka tuttavapiiri olisi miten laaja, vaikka viimeisen vuoden aikana olen jopa saanut pari _oikeaa_ ystävää. Aina tutustuessani uusiin ihmisiin niin ensimmäinen ajatukseni on että minua vihataan. Samoin jos poistun huoneesta niin kuvittelen "katoavani" myös ihmisten ajatuksista: siksi kaikki muistamisen merkit esim. "Moi mä ajattelin sua täs yks päivä" kuulostaa korvissani yhtä absurdilta kuin joku tulisi 2000-luvulla väittämään maapalloa yhä pannukakuksi. Joten nämä oikeat ystäväni ovat varmasti myös jotenkin mielenhäiriöisiä kun sietävät seuraani.

Sairaan mielen on hirveän vaikea uskoa monia asioita, sillä omasta harhakuvasta on tullut todellisuus, vaikka siinä ei muuhun verrattaessa olisi mitään järkeä. Anna kun havainnollistan: anorektikolle on aivan turha tulla väittämään etteivät hänen reitensä ole isot verrattuna normaalipainoisen ihmisen reisiin, sillä sairas mieli hahmottaa todellisuutta ihan eri lailla. Anorektikko saattaa nähdä normaalipainoisen ihmisen paljon hoikempana ja kauniimpana kuin itsensä, sillä aliravitut aivot ja heikentynyt itsetunto muokkaavat paljon minäkuvaa.

Palataanpas nyt taas tähän blogiin, sillä jos nyt jostain sattuneesta syystä luet tätä niin mitä kiinnostaisi lukea? Sosiaaliporno käy elämän suolasta, mutta blogeja henkilökohtaisesta kamppailusta masista/sh:ta vastaan on jo sata ja tuhat enkä minä kaikkine vikoineni ole yhtään sen erityisempi, kaunis goottiromanttinen musta surija tai höyhenen kevyt hauras anorektikko. Olen juuri se, tavallinen, liiallisen kokoinen ja kuuloinen tyttö, joka valitaan aina viimeisenä jalkapallojoukkueessa tai unohdetaan etsiä piiloleikkiä pelatessa (haha, perustuu tositapahtumiin!). Olen se josta ette olisi ikinä uskoneet, että voisin voida huonosti. Oman elämäni pieni draamakuningatar, joka saa kaikesta mahdollisemman vaikeaa ja vääntää kättä kahden todellisuuden välillä. Average psycho.

Hyi, katsokaa nyt minua, alan jo nyt vakuuttelemaan näkymättömille potenttiaalisille lukijoillekin ettei näitten tekstien seuraamisessa ole mitään itua! :> Ah, älkää kuunnelko minua, tehkää mitä mielennä halajaa - jatkan silti lätinöitäni.

Monday, March 03, 2008

Miten tulkita mieltään

Tiedättelö mikä mielenhäiriötiloissa on ehkä kaikista kutkuttavinta, ilkeintä ja ärsyttävintä? Ei suinkaan vain se kun sairas mieli menee ja synnyttää hulluja ajatuksia vaan kun tiedostaa että osa asioista on ns. vääristyneitä, mutta ei itse voi niille mitään.

Esimerkiksi, minulla on psykiatrin sanelemana heikentynyt minäkuva, olematon itsetunto ja hirveän kova itsekritiikki. Jos joku kehaisee tekemääni koulutyötä niin oitis vähättelen tekojani: "Höpöhöpö, tämähän on ihan paska ja teinkin niin äkkiä". Jos joku inttää töitteni olevan laadukkaita niin olen vuoren varma, että henkilö a) valehtelee b) yrittää olla vain poliittisesti korrekti ts. valehtelee. Vaikka verrattaessa tuloksia olisinkin suoriutunut opiskelutoveria paremmin tms niin olen silti varma, että olen huono. Ja nyt päästään siihen, että en tunne itseäni lainkaan ylikriittiseksi. Mielestäni olen 100% rehellinen, oikeassa, jalat maassa kulkeva realisti. Olen huono. Olen niin omaksunut tämän "huonouden" osaksi identiteettiäni, että en nykyään edes huomaa heitteleväni itseäni alentavia kommentteja.

Joittenkin tuttujeni mielestä olen varmasti huomionhakuinen, kehuja aneleva typerys, kun raivostuttavasti vähättelen tekojani. Jos isompaa struktuuria katsoo niin en olekaan niin huono: löytyy kämppä, työpaikka, opiskelupaikka ja vieläpä poikaystävä. Siitä huolimatta minun taudin vääristämäni maailmankuva on minun todellisuuteni. Huonon itsetunnon määrittelemä kuva huonosta minusta on realismiani. Ja kaiken kukkuraksi tiedostan sen itsekin, mutta en voi asialle mitään. Pääni sisällä onnistumiset ovat uskottelua ja epäonnistumiset kylmästi minuutta.

Sessiointi


Joskus aikoinani vältin oksentamista. Jos sorruin ahmimaan niin se hyvitettiin seuraavan päivän paastolla tai suurella määrällä liikuntaa. Syötyäni vuoden verran masennuslääkkeitä niin haluni ahmia on selkeästi vähentynyt. On niitä hetkiä kun ruoasta ei voi päästä irti, ei voi lopettaa, mutta hyvin harvoin enää ostan tarkoituksella ahmimisruokia.

Ahmimisruoaksi kelpaa kaikki likainen, paha ja kielletty: pullat, keksit, jäätelö, pitsa, suklaa, karkit, sipsit... lista on loputon. Mutta pääasia on, että ruoka on mahdollisimman kallista ja mahdollisimman kiellettyä: näin jälkikäteiset syyllisyyden tuntemukset ovat kahta kamalimpia. Itse en saa niin kiksejä karkeista tai sipseistä, mutta suosikkina ovat kaikki hiilaripitoiset ja juustoiset ruoat: pasta, lasagne, makaronilaatikko.

Nykyään oksennan vain jos olen syönyt mielestäni "liikaa". Liikaa on hyvin suhteellinen määritelmä ja riippuu aina tilanteesta ja päivästä. Joskus liikaa on se yksi leipäpala tai kupillinen muroja, joskus kokonainen jäätelöpaketti. Kun liikaa on ollut vain yhden leipäpalan verran niin asiat herkästi jatkuvat paisumistaan - sen jälkeen syödään toinen pala leipää, kohta koko paketillinen ja oksennetaan. Mielestäni se syöminen on aika turhaa, tylsää, rasittavaa, joten mielelläni joskus syön oksentaakseni. Silloin tuntuu, että kontrolli lopulta säilyy, kurkkua polttava kipu on ansaittu rangaistus ja sisältä tyhjentyminen on kuin uskonnollinen puhdistusreaktio.

Oksentamisen jälkeen kuitenkin useasti seuraa kova kurkkukipu, turvotus, pöhötys, ihottuman näköiset punaiset näppylät naamassa, kipeät ikenet, vaurioituneet hampaat, kuivunut rystysten iho, närästys ja muutenkin saastainen olo. Siitä huolimatta moni voima ja motiivi saa minut päivästä toiseen kumartumaan vessanpöntön luo, polvillani kuin alttarilla, koetan päästä eroon synneistäni.

Sunday, March 02, 2008

Aamulla on aina helpompaa

Rakastan aamuja. Rakastan sitä että voin nyhjöttää kotona alusvaatteisillani täkkipeiton alla, lipittää kahviani ja lueskella satunnaisia intressejäni koneella. Aamu määrää ainakin minulla koko päivän onnistumisen, silloin on tehtävä ne kardinaalivalinnat miten edetä, tehdä ja mitä tulevan pitää.

Oikea aika hypätä va'alle on aamu. Vessan jälkeen, aivan alasti, vielä muutaman kerran että paino olisi aivan rehellisesti numeroina tuossa rakastamassani läpykässä. En näe järkeä punnita itseäni tuhatta kertaa päivässä, en usko pelkän juovani nesteen sanovan lihoinko vai en. Myös rehellisemmän seurannan saa kun paikka ja aika on aina vakio. Jos va'an kohtaaminen peloittaa liikaa niin juon äkkiä jotain - sillä silloinhan tulos ei voi olla enää aivan rehellinen ja sitä ei voi laskea.

Syömishäiriöisillä on olemassa tuhat ja miljoona erilaista sääntöä kuinka toimia ja tuntea itsensä. Eihän va'alla näkyvä paino periaatteessa ole vain se mitä mittaamme: vaan itsetuntomme. Säännöt tuovat turvaa, kontrollin tunnetta ja siten selvitään päivästä toiseen. Tuo painon luku ja parisataa grammaa ylös tai alas määrittää siten päivän kulun. Jos paino on laskenut se on aihan hyvästä, joskus ei tarpeeksi, mutta parempi aina kuin plateau tai grammat ylös. Tämän mukaan myös edetään loppupäivä: puntarilla mitattu itsetunto sanoo saako mennä ulos kotoaan, uskaltaako syödä aamupalaa paljon vai vähän vai ei lainkaan, onko jäljellä enää toivoa vai heitetäänkö koko loppupäivä kaivoon - "Nyt on vasta aamu ja kaikki jo on päin helvettiä, turha siis enää tapella vastaan".

aloitus on aina hankalaa


En nyt ihan tarkkaan tiedä minkä takia olen jo viikkoja halunnut itse päästä kirjoittelemaan syömishäiriöstäni ja geneerisestä pahasta olosta. Kenties pyörittelen joitain ajatuksia päässäni, mitkä olisi ehkä yleisen mielenterveyteni takia parempi päästää pihalle ja ehkäpä haluaisin julkaista joitain ajatuksia, mitkä eivät mene 1:1 muitten masentuneiden/ruokapäiviksiä pitävien bloggaajien kanssa tai eivät sovi foorumien palstoille.

Hyi inhoan itseni esittelyä. Sanotaan nyt näin, että tämän blogin päälimmäinen tarkoitus on tallentaa joitain yleisiä tuntemuksiani vieraantumisesta ja vihasta omaa kehoa, mieltä, elämää kohtaan. Eli ei kuinka monta kaloria syön päivässä, läskiangstiani, painotavoitteita, viiltelykertojani tai yleistä marinaa itseäni kohtaan. En vähättele sellaisia blogeja, mutta juuri nyt... en ole itse sillä tuulella.

Siis joo, anteeksi kehnot verbaaliset taitoni ja lämpimästi tervetuloa lukemaan! Istu mukavasti jakkarallesi ja ota kuppi kahvia/teetä/kaakaota makusi mukaan ja, hmm, enjoy.