Tuesday, April 29, 2008

Tippaleipä versus sima versus porkkanat versus rusinat



Blää. Kun kaikki päivät menevät sairaslomaillessa ja ei oikeasti ole yhtään mitään menoja, sosiaalisia aktiviteetteja, asioita tai rutiineita niin ulos astuminen on ollut vältettävissä. Koko päivä siis on aikaa ajatella ruokaa. Hassua, ajattelen ruokaa keskimääräisesti kai "aika paljon" mutten koe sitä tuskalliseksi tai kärsi mistään varsinaisista pakkoajatuksista. Kuntoillessani obsessiivisesti niin asioista välttämättömästikin tuli pakottavia, nyt väännän vatsalihaksia ja ojentajia muuten vain kun siltä tuntuu. Päiväni menevät tietenkin tietyllä pyhällä kaavalla, mutta juuri nyt mikään ei häiritse tasapainoani. Lueskelin eilen Lupa syödä-kirjaa ja törmäsin mainintaan, että pakkoajatukset ovat syömishäiriön kanssa enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mmm... jaa?

Äitini heitti taas hyvän lauseen™ tänä aamuna: "Onko sun Efexor tehonnut? Mietin vaan kun oot nyt ollu paremmalla tuulella kuin yleensä!" Kiitti äiti. Mutta tällä kertaa olet ehkä oikeasti, olen voinut henkisesti aika hyvin... tai kun ei tarvi stressata ruoasta. Kun ei tarvi oikeasti syödä jos ei tahdo.

Ainoa mikä lievästi nakertaa on että mitä sitten söisi kun päässä alkaa tarpeeksi heittämään tai muuten vain sallii itsensä sen ruoan. Tämä sama ongelma vain toistuu, sillä en uskalla kajota niihin yksittäisiinkään jugurttipurkkeitin tai näkkileipään ettei lihomispelko hyppäisi heti niskaan ja juoksisin vessaan syntejäni deletoimaan. Kaloreista riippumatta maitotuotteet, hiilarit, lämmin ruoka, nestemäiset kalorit, maissi, rasva, kerta-annostelemattomat, jonkun toisen valmistamat ateriat, einekset jne jne pelottavat. Jos otan yhden palan leipää niin rikon pyhän "Vain kasviksia/hedelmiä"-rituaalini ja pullahdan tuhat kiloiseksi. Mutta vaikka porkkana täyttääkin hyvin mahaa ja rouskuu hampaissa niin keho alkaa kuiskimaan ettei nyt kaikki ravintoaineet todellakaan täyty. Vaihtelu on ollut ennenkin avainsanani, plus nyt porkkanatkin alkavat tuntua mahassa liian täyttäviltä ja isoilta, mutta yksin en osaa kajota mihinkään.... joten helpommin jää syömättä.

Maha on toiminut hyvin ilman laksojakin (en ole käyttänyt lainkaan pariin viikkoon!), mutta hampaita vihloo. Kulutan runsaasti kolajuomia, purkkaa, keinomakeutettuja juttuja, ainiin ja vielä se pieni bulimiointi.. mutten ole ennen havainnut suussani suuremmin kummallisuuksia. Tuntuu kuin eroosio tai vastaava hiljakseen mädättäisi niitä, pitää varmaan varata sillekin hammaslekurillekin aika.... sitten harmaassa ja kaukaisessa tulevaisuudessa.

Pahin viikon paniikkia herättänyt juttu on vappu. En yleensä pidä näitä get-together juhlia juuri minään, joten 85% todennäköisyydellä en huomenna saavu luokkalaisteni piknikille toteamaan "Ai moi, olen elossa, muuten vain pari viime kk oon ollu jossain ja ei huvita selitellä". Vaikka kivahan se olisi periaatteessa. Myös periaatteessa on kiva mennä poikakaverin kanssa ulos syömään ja lipittämään auringonpaisteeseen vähän kuoharia. Mut tssk, siinä on ne kaksi: juotavien asioiden kalorit ja jonkun muun valmistama ateria. Alkoholin voin yleensä skipata vedoten lääkitykseeni, joka pitääkin paikkaansa, mutta tuskin jos oma muru on kahdenkeskeistä iltapäivää varten ostanut pullon Freixenetiä. Välillä (mutta vain välillä) jälkimmäinen raflastelu on pieni pelastus, sillä salliessani itseni syömään "kunnolla" en aina edes halua tietää paljonko rasvaa, grammoja, hiilihydraatteja, sokereita, kaloreita safkassa on. Etukäteen pitää silti valmistautua, kevyttä syömistä edellisinä iltoina ja vatsalihasliikkeitä. Totta kai aina tarkistan menun etukäteen netistä ja päätän mitä tilaan: näin helpottuu vähän itselleen luvankin antaminen. Paitsi jos teet kardinaalivirheen ja löydät halparaflaketjun sivuilta ravintosisältötaulukon. Silloin oot kuses.

Kitinöistä ja boikoteista huolimatta - hyvää vappua kaikille lukijoille. ♥

Monday, April 28, 2008

all i'd want is you to be my sweet honey bee



so if you wanna burn yourself remember that i l o v e you
and if you wanna cut yourself remember that i l o v e you
and if you wanna kill yourself remember that i l o v e you
call me up before your dead, we can make some plans instead
send me an im, i'll be your friend


Kuuntelen Junon soundtrackia loopilla, makaan läppäri sylissä sängylläni ja odotan että kello olisi edes vähän yli yhdeksän niin voisin "mennä nukkumaan". Kulutan päiväni aika hyvin tuijottamalla pöytäni ääressä amerikkalaisia tv-sarjoja ja tuottamalla paskaa. Kirjaimellisesti ja sitten näillä 'tekotaiteellisilla' räpellyksilläni, kuten joku anonyymi joskus taisi kommentoida. Mietin omaa arvottomuuttani ja häpeän kaikkia yritelmiäni pyristellä kohti maailmaa, itseilmaisua tai ylipäätään elossaoloa.. ja sen näyttämistä. Joten lööbaan 24/7 jossain nörttitaivaassani enkä rehki isoa persettäni lenkkipolulla pienemmäksi. Häpeän kun olen nautiskellut tänään syömistäni porkkanoista ja katselen ruokapornoa, mieluiten toki juuri pekonikakuista ja muista amerikkalaisten ihanan kamalista groteiskeista päähänpistoista. Kohta varmaan sikiötkin syntyvät ylipainoisina. Olen muuten vege. Sinunakin menisin vain peiton alle maailmaa piiloon ja soittelisin vähän Kimya Dawsonia.

if i stay in one place i lose my mind
i'm a pretty impossible lady to be with

Blogilinkkejä, blogivinkkeä

Kahvi loppui kesken - tuntekaa tuskani!

No ei. Kommenteissa pyydettiin linkkiä en-muista-minne muotiblogiin niin ajattelin tehdä vähän tällaisen koostepostauksen mitä muita blogeja, saitteja yms tykkään seurailla. Sairaslomaileva kotiluuseri kun olen. Toivottavasti löydätte jotain mieleistänne! Ei mene missään aakkos/paremmus-järjestyksessä ;>

Syömishäiriö / mielenterveys:
Sis enemmän ja vähemmän paranemismyönteistä kamaa

Ne elävät vain yhden päivän
Suljetuin silmin
Ja huomispäivänä koittaa kuolema
The Cursed Mind
Elämää anonyymisti
Our Perfect World
Violence of Deliberation
Kääntöpuoli kaikesta
Avaruusgeometriaa
Askeleet ulkopuolelta
Sairaan kaunis?
Sarageen
Just Barely Breathing
hunger? starvation? or not..
Never too skinny
Reality is truly scaring me

Muotia, tyyliä ja turhamaisuutta:
Jos nukkavieru kirpparikrääsä ja mummovintage ei nappaa

Paras aika vuodesta
Pikkumusta
Converting Vegetarians
Concoction
Dirty Pretty Things
Too Fat for Fashion
Breach of Style


Hömppää:
The Skinny Website
What Would Tyler Durden Do?

Rrrrrruokaa!
Paljon vegeä, vähemmän tehotuotantoa
Yrttipurkki maustehyllyssä
Ituhipin köökkiloki
Tofu for Two
Kasvimaalta keittiöön
Kurpitsamoska

Olen 110% varma, että tästä on unohtunut jotain, sillä monille saiteille surffailen aina blogien tai kommenttien kautta, mut... vinkkejä saa antaa! :3 Kiitos myös kaikille, jotka ovat linkanneet FitB:tä! Blohilistalta saa yhä tilailla: KLIK !

Sunday, April 27, 2008

Tylsää ja kyllästynyttä vatvomista

Äh, sekavia asioita pyörii päässä ja en oikein keksi mitään järkevää lauseita niistä muodostettavaksi. Tuntuu siltä että kun menen takaisin (toivottavasti) päiväosastolle, että tunnen nyt omaa oireiluani ja itseäni jokseenkin paremmin. Luulen alussa tehneeni vähän virhettä, että ekan lääkäritapaamisen jälkeen oikein "kannustin" itseäni bulimian puolelle, kun otin lekurin puheet lähinnä provosointina "Ai noinko vähän sä oksennat/käytät laksoja!! Älä valehtele, täällä saa olla ihan rehellinen hei! Oikeestikko?"

Koetan tässä miettiä ja järkeistää itselleni mitä ylipäätään on ahminta ja voiko subjektiivista ylensyöntiä/liikaa mitenkään edes verrata bulimiseen ahmintaan.. jotenkin nakertaa kun aina lapuissani lukee bulimisuuteen viittaavia asioita vain koska oksennan toisinaan. Mutta mielestäni se ei ole verrattuna ns. oikeaan bulimisuuteen, sillä minun "liialliset" ruokamääräni ovat (kuulemma) normaalimittapuulla pieniä tai normaalihkoja. Joidenkin oksentamat ruokamäärät, hammas-, sydän- ja ruoansulatusvahingot ovat oikeasti paljon kriittisempiä, puhumattakaan henkisestä kuluttavuudesta. En mielestäni nyt vähättele ongelmaani, mutta oikeasti, luulen ettei minua kannattaisi tuossa oireyhtymässä pitää juuri minään.. Päinvastoin auttaa muita. Ärsyttää kun bulimia aina kaikissa syömishäiriöjutuissa tuntuu paljon vähätellymmälle, mutta oikeastihan se tuhoaa sisältä vielä huomaamattomammin.

Syömishäiriöthän ovat myös tapa olla itsetuhoinen. Olen joskus vuosia sitten pakonomaisesti urheillessani kunnolla ylensyönyt kun keho karjui rasvaa ja hiilareita, mutta en sessiointikierteeseen ole ikinä oikein päässyt.. joten nykyään oksentaminen on omalla kohdalla enemmän itsetuhoisuutta. Sitä ei kukaan näe, kuule tai haista päältäni. Yleensä jos petyn omiin syömisiini niin otan korkeintaan jugurttipurkin lisää ja juon paljon vettä, että saisin oksennettua kaiken mahdollisen vatsahappojen kera pyttyyn. Tahdon nimenomaan tuntea sen kurkkukivun, huimauksen, sydämmen tykytyksen. Itse syömisestä ja tyhjenemisestä en saa kiksejä, mutta kivusta juu. Olen ruvennut vakavasti miettimään että lopettaisin jomman kumman kokonaan: oksentamisen tai viiltelyn, mutta ilman kumpaakaan en osaisi elää.. ellen keksisi uusia keinoja tuntea fyysistä kipua.


Jos jostain häiritsevästä ongelmasta nyt pitäisi puhua niin se on loputon huimaus ja korvien lukkoon meno. Ja koska en osaa päättää mitä syödä. Jos edessä olisi aina konkreettinen valinta kahden pyhäni välillä, leivän tai jäätelön, niin osaisin aina noudattaa mielitekojani, mutta kotona ollessa iskee vaikeus mitä uskaltaa vai uskaltaako lainkaan.. ettei tulisi kylläisyys, ettei tarvitsisi oksentaa vain ruoan takia. En ole mikään ekstremeihminen, joka pystyisi paastoamaan, kuuntelemaan kovia ääniä, olemaan isoissa julkisissa tiloissa, valvomaan paljon, hikiurheilemaan pitkään tai ylipäätään keskittymään pitkiksi ajoiksi.. joten joka päivä on pakko syödä edes jotenkin sen tietyn kalorimäärän ympärille ettei infernaalinen pääkipu alkaisi. Mutta mitä jää jäljelle kun näkkärit ja rasvaton jugurttikin alkaa olla liikaa?

Friday, April 25, 2008

"Sori ku en oo just tällä viikolla viillelly tai tahtonut tappaa itteäni, nyyh :<"

Toisinaan, itseasiassa ihan helvetin usein, mietin kumpi stressaa ja sattuu enemmän tämän tautini kanssan: 1) koulusta, töistä ja ystävien seurasta poisjääminen 2) hoidon saaminen.




Ehdottomasti numero kaksi. Syömishäiriöyksikön päiväosojaksoni jälkeen mun piti pariksi viikkoa mennä sinne oman kuntani suljetulle. En todellakaan nauttinut ajatuksesta, että joutuisin ympärivuorokautisesti jonnekin hullujen huoneelle, ilman läppäriä tai edes puhelinta. Lopulta huultani purren suostuin, sillä omaksi parhaaksihan tähän hoitoon ollaan lähdetty ja jonoteltu - tuntui se sitten kivalta tai ei. Kiinnostaa noita entryjä asiasta vielä lukea niin tsekatkaa tämä ja tämä kirjoitus.

En kuitenkaan päiväkausiin kuullut kunnaltani tai lääkäriltäni yhtikäs mitään, useista soitteluistani huolimatta. Lopulta paljastui ettei takaisin voitu ottaa yhteyttä, sillä puhelinnumeroni oli ~mystisesti~ väärin potilastiedoissa ja kadonnut numeropalvelusta... Mystistä. Ok, koska asian kanssa oltiin nyt vähän myöhässä niin sovittiin että menisin ensi viikoksi ma-pe. Apua, kamalaa, onko pakko jos ei haluu, mutta eihän se viisi päivää kamalan pitkä aika olisi?

Mutta nyt: en menekään. Hups. :---D Koska nytten ole viikkoon kotosalla viillellyt tai kokenut juuri itsetuhoisia ajatuksia niin en ole tarpeeksi akuutti tapaus. Eihän se vika ole kenessäkään, että resurssit on mitä on ja kuntani osastoille otetaan varmaan vain niitä joilla on kirjaimellisesti köysi kaulassa tai ranteet auki... Periaatteessa, no harm done for me. Pärjään mielestäni ihan kivasti kotona, vaikka mukamas söisin liian vähän. Ainoa asia joka repii miljoonannen kerran on tämä loputon pompottelu! Ensin pitää luvata menevänsä, näyttääkseen että on hoitoon sitoutuvainen, sitten varmistettava, odoteltava odoteltava odoteltava, sovittava menosta ja sitten - ei mennäkään!

Taas asiat törmää siihen kuinka kaikkialle on vitun pitkä jono, kuinka olen liian vakava tapauks noin vain kuntoutettavaksi, mutta en tarpeeksi akuutti suljetulle osastolle. Huonompana hetkenä todennäköisesti vastaisin tähän avaamalla ne ranteeni ja juoksemalla eduskuntatalon pihalle heittelemään molotov koktaileja... Käsittämätöntä, naurettavaa, kamalaa, mutta en kai ole tarpeeksi kovis ja itsekäs noustakseni tästä barrikaadeille. Päädyinkin juhlistamaan luvallista kotona lusimistani ruisleivällä ja nauramalla itseironisesti tälle koko karusellille.

Thursday, April 24, 2008

Video killed the radio star

Whoa, tuo edellinen postauksenihan keräsi kommentteja. O_o Jopa ekan flamenikin! Olen lähes otettu kun joku tekstejäni vihaava jaksaa kuitenkin lukea vapaasta tahdostaan ja jopa kommentoida! Joten en jaksa lähteä argumentoimaan vastaan vaan kiitän ylipäätään kaikkia, jotka ovat kommentoineet. Pääpiirteittäin palaute on ollut ihmeellisen positiivista, kiitos teille <3

Sitten johonkin ihan muuhun.. Tämä on tuomittu jo vähän turhaksi aiheeksi, mutta pakko päästä marisemaan! Olenko se vain minä, mutta riisooko ketään muuta katsella suosikki TV-sarjojaan ja huomata kiinnittävänsä enemmän huomiota naisnäytteliöiden törröttäviin rintaluihin kuin itse stooriin? Minua ainakin nakertaa kun en saa pakkomielteeltäni vertailla koskaan rauhaa, ja pilaan harvat rentoutumismahikset kun jokainen eteen tuleva visuaalinen ärsyke huutaa "Senkin läski!!1".

Mainosten, mallien ja Hollywoodin tikkutrendin ollessa muodissa ei kellekään jotkut Kate Mossin tai Keira Knightleyn tulitikkuraajat tule yllätyksenä, mutta ihan kuin nuo luisevat olkapäät olisivat jokaisen pienemmänkin budjetin sarjan vaatimus myös pinempiinkin sivurooleihin. Tämä mitta tuli eilen täyteen tuijotellessani Dexteriä, jossa naispääosat ovat mielestäni lähinnä turhia ja ärsyttäviä, mutta luikkuja. Ainakin tarpeeksi luikkuja, normaalipainoisia tai ei, mutta tämän ahistuksen tullessa oli pakko mennä lattialle vääntämään vatsalihaksia. Inhoan Nip/Tuckia kun Joely Richardson (Julia) on aivan luonnottoman laiha. Vihaan Housea kun Lisa Edelsteinillä (Cuddy) on aina V-kaula-aukkoinen pusero ja luut esillä. Karsastan Lostin Evangeline Lillyä (Kate) kun tämä on viimeisen päälle bodattu. Ellen Pompeoon ja Greyn anatomiaan en edes suostu menemään.

Totta kai erikseen katselen jotain ANTM ja Suomen huippumallia puoliksi kadehtiakseni ja puoliksi sosiaalipornosta, mutta harmittaa kun monisesonkiset sarjat muuttuvat silmissäni lopulta vain naispääosien painonvaihteluiden kyyläämiseksi. Risottavin on ehkä Sopranos, sillä siinähän syödään kaiken aikaa! Italialaista vieläpä! (ja Jamie-Lynn Sigler (Meadow) on tietääkseni ainakin sairastanut anoreksiaa.. ellei yhä?)

Ja Evangeline Lilly ei sale~en oo enää niin laiha! Kattokaa vaikka alleja 3. seasonissa!11

Wednesday, April 23, 2008

ANAnas, coconuts, banANAs

Hohhoijaa. En tiedä onko syömishäiriöhaloo nyt jotenkin muodissa vai kiinnitänkö siihen näin sairaana vain enemmän huomiota. Kuitenkin, vähän aikaa sitten Metrossa oli juttu että Ranska kieltäisi pro-ana websivut, jonka jälkeen Hesarikin älähti "OMG Suomessakin on tollasia??1". En nyt jaksa etsiä niitä artikkeleita tähäns, sillä en itse jaksanut lukea niitä. Olen aika hyvin sulkenut silmäni kaikilta näiltä suomi24, Demi.fi ja Irc-Galleria tappeluilta ja draamoilta: kuka on laihin, kuka on läskilaiha, onko spermassa kaloreita (joo, tällainen oli Demissä oikeasti :--D) jne jne.

Minusta on aika turhaa rassata mieltään kun a) kaikki tämä anahömppäily ja obsessiointi kuuluu aika hyvin sairauteen b) Internetistä ei saa kitkettyä kyllä koskaan mitään c) olen liian vanha ja käppyräinen ottaakseni hernettä nenään. Ainoa asia mikä on surullista ja hälyyttävää on kuinka niin nuoret menevät jo mukaan noihin.. ovat sitten JO anorektikoita/bulimikkoja tai ei, mutta jotain pitää päässä heittää että altistaa ja hyppää menoon mukaan. Sen sijasta että tässä nyt toruisin kaikkia pieniä pipejä parishilttoneita tai lähtisin muuttamaan maailmaa niin kokoan vain pari omaa ajatustani mediassa pyörivistä syömishäiriöjutuista. Lähinnä juuri syömishäiriöisille.


01. Henk kohtaisesti vihaan näitä Ana ja Mia-nimityksiä. Haloo mitä tässä ollaan, kuusi vuotiaita? Newsflash, "anoreksia" tarkoittaa pelkästään ruokahaluttomuutta ja anorexia nervosa laihuushäiriötä = kuolemanvakavaa tautia. Inhoan taudin personifikoimista, viivan vetämistä veteen ja muuta tällaista puhetta, joka koettaa nostaa s a i r a u t t a joksikin trendi-idoliksi.

02. Kaikki nämä rainbow/ananas-raejuusto/2468-dieetit, joita pro-ana sivut ovat täynnä on pelkkää paskaa. Jos haluat kiduttaa itseäsi jollain tuulesta temmatulla tavalla, joka satuttaa kehoa että mieltä niin siitä vain! Joojoo, on kaikissa "teoreettisesti toimiva taka-ajatus", mutta kuinka monen nettisivujen pitäjän olet oikeasti kuullut noudattavan noita? Ei Marya Hornbacher ollut keksinyt mitään "dieettiä", jossa hän veti jugurttia ja porkkanaa sinapilla vaan oli vakavasti sairas ja maaninen. Ts. netin tarjoamia "Ana-dieetti" esimerkkejä ei kannattaisi kenenkään yrittää seurata. Ylipäätään jos muotidieetit toimisi niin ei ylipainoa olisi.

03. Sensurointi ja draamailu on kumpikin aika epäkypsiä menetelmiä: toinen sulkea silmänsä hetkeksi asialta, sillä niin kauan kun on sairautta ei "proana"-aatteita voi poistella. Draamailu taas, noh, lähinnä satuttaa vain mieltä. Siihen on turha tulla myöskään sanomaan väliin, että lopettakaas nyt tuo sairas lässynlää, sillä jos ylipäätään ihannoi syömishäiriötä niin täytyy olla korvien välissä jotain vikaa..

04. Oksentaminen ei oikeasti ole vaaratonta tai poistaisi kaikkia syömiäsi kaloreita. Toisin kuin yleisesti luullaan niin bulimia on myös vaarallinen ja tappava tauti. En ainakaan itse haluaisi netissä mennä "opettamaan" ketään oksentamaan ja täten tuntea edesvastuuta siitä kun joku pilaa elämänsä ja elimistönsä.

05. Negatiivisia kaloreita ei ole olemassa (=eli ruoansulatus kulutaa enemmän kuin syödyn ruoan kalorit 'aiheuttavat'), se on naistenlehtihömppää. Samoin jääpalojen pureskelu, kylmän veden juominen, palelu, ovat kaikki vain itsekidutuskikkoja - eivätkä mitenkään huomattavasti edistä painonlaskua.

06. Laksatiivit eivät mitenkään "vähennä painoasi" tai auttaisi siihen, että syödyt kalorit eivät imeytyisi. Kyllä kyllä ne ovat erittäin houkuttelevia, että olo epärealistisesti olisi hetken "kevyempi" ja tuntisi jotenkin hyvittävän ahmittua ruokamäärää, mutta for reals.. en suosittele näitä oikeasti ellei ole maailman pahin ummetus tai tykkää lopun ikääsi kärsiä tappavista vatsakivuista, ilmavaivoista ja ainiin - paskoa allesi. :--) Hyvin kivaa julkisilla paikoilla.

07. Punaiset käsinauhat, "Think thin", "Hunger hurts, but starving works", "I'm not yet a winner. I could be thinner. So I must go throw up dinner" ovat kaikki keksittyjä höpöhöpö-mantroja, joiden kuvitellaan lohduttavan ja kuvitellaan että kaikki "tryy Anat" hokee noita iltarukouksella. Haluatko anoreksian, for reals? Tahdotko pro-tipin? Opi vihaamaan itseäsi ja tuhoamaan elämäsi.

08. Syömishäiriö ei ole elämäntapa. Vai tiedätkö oikeasti ketään, joka olisi saavuttanut epärealistisen tavoitepainonsa, pysynyt siinä ilman oireilun jatkumista, muuttunut ykskaks rikkaammaksi, rakastetummaksi, parempi itsetuntoiseksi ja kauniimmaksi olioksi? En minäkään.

Ja yhdeksikkönä... tällä ei ole tarkoitus loukata ketään, kunhan vain vähän takoa omaan päähänikin. Sillä, noh, voin varmaan itsekin allekirjoittaa sortuneeni noihin kaikkiin. Go go go happy life!!

Tuesday, April 22, 2008

En osaa huokaista helpotuksesta

Vastoin kaikkia pelonsekaisia suunnitelmiani hyppäsin va'alle: se näytti vähemmän kuin pariin vuoteen. Alle kilo kohti alinta painoani, mutta en tunne ulkomuotoani juuri hehkeämmäksi kuin 10kg painavempana. Ei, se olisi kyllä valhetta. Totta helvetissä tunnen.

En voi puhtaasti sydämmestäni sanoa ettei syömishäiriö välillä myös hemmottelisi mieltäni, sillä jokainen alaspäin menevä 100 grammaa on aina pieni onnistuminen. Kaksiteräisesti kyllä tiedämme, että mitä enemmän laihtuu niin nälkiintyy ja sen isommalta tuntuu. Alaspäin menevä spiraali. Totta kai tiedostan ettei painoni ja itsetuntoni ole kääntäen verrannollisia, mutta kun kerta saan kiksejä itseni riuduttelusta niin en tahdo siitä pois. Ainoa mysteeri on, että en vieläkään tunne riuduttelevan edes itseäni.. vaikka minulla ei ole ongelma sanoa "ei" karkille niin en ole noussut juoksulenkille sitten viime syys-lokakuun ja en todellakaan elä omenalla päivässä. Lihas tunnetusti painaa enemmän kuin läski niin voin todeta, että läski on jäänyt ja lihas mennyt. Yäk.

Painon nousu on kuitenkin jatkuva ja loputon pelko, joten en voi hetkeksi "levähtää" ja palkita esim nyt itseäni. En uskalla ostaa myöskään sopivan kokoisia housuja, sillä pelkään pullahtavani yksi aamu 15kg isommaksi. Siispä - mitä tyttö tarvitsee muuta kuin timantteja? Ostan kenkiä! Vaikka keho laajenisi tai litistyisi horisontaalisesti niin jalka on ja pysyy suht samana. Mieltäni kutkuttaisi toisinaan postittaa muistakin intresseistäni, kuten muodista/populaarikulttuurista/jne, sillä en löydä kamalasti tyydytystä suomalaisista muotibloggareista.. mummojen kirpparikamat ja wnb-vintage on mielestäni vaan niin y ä k. Toisaalta, tuskin voisin postitella tänne mitään vaateostoksiani koska en uskalla astua edes niissä uloskaan.. tuntuu etten ansaitse kehoni näyttämistä tai hienoja vaatteitani. Silti mielelläni ostan ja pidän ne kaapissa hintalaput paikallaan, suunnittelen että pukeudun niihin kun olen tarpeeksi laiha. Meikittä en kuitenkaan vie edes roskista, se on varma.

Monday, April 21, 2008

51 blogiteksti lähtee tästä, wohoo!

Olen niin vilkas kirjoittaja, että mietin toisinaan kuinkakohan moni tätä edes jaksaa lukea kun mitään käviälaskuria ei ole käynnissä.

On taas ilta, taas ahdistaa, vituttaa, kammottaa. Tahdon nyt sinne osastolle tai muuten vaan eristykseen ulkomaailmasta. En kestä laskea syömiäni kaloreita, pelkään saavani jo sydänkohtauksen pienimmistäkin numeroista. Tiedän että pitäisi nostaa perse ylös ja lähteä lenkille, mutta tuntuu etten jaksa liikuttaa kehoani lainkaan... vuoden takainen huippukuntoni ja lihakset on korvautuneet makkaroilla. Paino on salee paikoillaan, syömiset tätä samaa porkkanajugurttiomena + satunnainen herkku-linjaa.

Paniikki iskee kun näen IRC-Galleriassa tikkulaihat ystäväni. Lähes jokainen syömishäiriöinen tuntee itsensä joukosta riippumatta aina isoimmaksi, mutta minä olen varma, että olen aina ja iankaikkisesti isoin. En iso, isompi vaan isoin Tyypillinen "Ana-estetiikka" luurangonlaihoista keijutytöistä itkemässä kipeänkauniisti parsakaalin takia siis ei todellakaan natsaa omaan mieleeni, ajatusmaailmaani.

Sydämmeeni sattuu samaistuessani nettisivujen reverse thinspiratio-kuviin (=kuvia ylipainoisista ihmisistä noloissa tilanteissa) tai televisio-ohjelmien ylipainoisiin lapsiin laihdutuskiireilla. Löydän itsestäni kaikki samat nöyryytyksen ja vahingonilon aiheet: läski, lyllyvä, ylipainoinen ja paksu. Samalla suljen korvani kavereitteni valheilta "Syötkö sä kunnolla? Sun reites on niin pienet! Ootko laihtunut?", myös italialaisten farkkujeni laadussakin on pakko olla jotain vikaa kun ne tuntuvat vain löysemmiltä päälläni. Paradoksaalista. Minä en koe väärin, minä tiedän ettei peilini todellisella puolella ei ole sumopainijaa näkevää lasilintua. Läskit on, näkyy ja pysyy.

Mun uskoni hiipuu... tai sammuu. Nukahtaa.

Jos olen oikein käsittänyt niin tilanteeni on vakava. Minulla on vaikea masennus, syömishäiriö ja paniikkihäiriö, plus se unettomuus - koko kaunis koktaili. Ainiin ja itsetuho. Pirautin aamulla varmistaakseni että "Juu, antaudun ja menen sinne suljetulle osastolle", mutta nyt soittaessani tälle psykiatriselle osastolle udellakseni mikä on tilanne ja mikä kestää niin... ei musta oltu kuultukaan. Oh jolly.

Tämä kotona olohan oli sitä mitä halusinkin, mutta kun olin tarpeeksi itkenyt ja psyykannut mieltäni kohti osastolle menoa niin nyt tuntuu taas aika väsyttävältä.. kaikki järjestely pitäisi aina hoitaa itse ja oman kantapään kautta. Niin se vain menee, että jokainen on lopulta vastuussa vain itsestään: ei saa tuudittautua siihen, että kipeänä joku toinen pistäisi homman skulaamaan KELA:ssa ja koulussa, että ei lähde rahat, kämppä ja opiskelupaikka alta. Puhumattakaan siitä hoidosta. Ainoa varma luottokohde on frendit ja oma kultainen poikakaveri, joka raahautuu puolestani kauppaan. <3

Tänään olen nukkunut aika suunnattomia määriä... menin eilen illalla ehkä tuntia-puoltatoista myöhemmin nukkumaan kuin tavallista, mutta Seroqueleista huolimatta nukuin tosi pätkivästi, raskaasti ja epämukavasti. Heräsin kissan kasteltua sänkyäni, palelsi, näin tosi arkista ja kipeää painajaista, joka sijottui vieläpä samaan aamuun.. kenties paras todiste arkisesta stressistäni ja huonosta itsetunnosta ovat nimittäin nämä painajaiset, joissa läheiseni alkavat vihaamaan minua tai odotetut tapahtumat kääntyvät päälaelleen onnistumisessa. Sellaista sattuu varmaan toisinaan kaikille, mutta allekirjoittaneelle lähes joka kerta kun näen unta... plus ne tuntuvat niin tosilta, että saatan herää omaan itkuuni ja miettiä aamulla tapahtuiko asiat oikeasti.

Toinen painajainen seurasi vielä perään: olin blonditukkainen mallityttö ja Tyra Banks tiputti minut ANTM-kisasta.. herätessäni läppärini näytöllä looppasi joku kymppi-seasonin jakso, nauratti. :--D Kahvia, suihkua, pari omppua, takaisin nukkumaan. Olen nukkunut nyt laskelmieni mukaan ainakin 15 tuntia, mutta en jaksa antaa sen häiritä.. en ainakaan yhtä paljoa kuin parisen sataa kaloria mahassani. Hyi vittu. Onneksi voin jatkaa kissojeni kanssa käpertelyä vielä sohvallani, elämä tuntuu yhdeltä unelta. Kenties saan siitä tekosyyn pettää vähän rakastajaani kahvinkeitintä ja ryystää hiukan teetä.

Saturday, April 19, 2008

a cloud hangs over / and mutes my happiness




So don't let the world bring you down /
Not everyone here is that fucked up and cold /
Remember why you came and while you're alive /
experience the warmth before you go




Kaikesta huolimatta, ehkä silti.. on mulla vähän vaikea olo.

You pay for the whole seat, but you'll only need the edge

Olin keräillyt kasaan lisää saman sarjan valokuvia kuin edellisissänikin postauksissa, mutta hyppäänkin Animal Alpha:n! Eilinen Nosturin keikka oli hyvin jees ja piristys kuluneeseenkin viikkoon. Olen ennenkin aina ajatellut, että kaikki masentuneet ja ahdistuneet ihmiset pitäisi änkeä moshaamaan ja revittelemään jollekin itselleen mieluiselle keikalle, että meikit leviää naamalle, niskaan ja kurkkuun sattuu! Auttaa myös sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja polttaa varmasti kaloreita! Paitsi, että isojen korstojen keskellä töniminen alkoi kyllä paniikkihäiriöisen päälle käymään vähän liikaa.

Mun sydäntä lämmittää nämä vähän ernummat lavaesiintymiset (vanha pitsimekkoraitasukka kun olen, yäk!): Agnete Maria Kjølsrudin erikoinen ja muuntautumiskykyinen laulutyyli ja teatraalinen esiintyminen oli hyvin jees. Vaikka sikarin poltto stagella taitaa olla jo Suomessa kiellettyä niin keikan kovin synti oli paska äänentoisto: vokaalit hukkui aika hyvin muun musa alla. Mut tsekatkaa te MySpace-sukupolvi bändin sivut, ehkä diggailette? Tai mistä musasta yleisesti ottaen pidätte? (Katsokaa kuinka epätoivoinen kommenttikerääjä yritän olla :--D)

Luulin ettei tämä viikko paljoa radikaalisemmaksi enää pääsisi, mutta näköjään kohtalolla on saatanan kivaa kanssani. Niinpä niin, sosiaalinen elämä on helvetin syövereistä. Sain (taas) kuulla äitini kärsivän kovasta surusta ja huolesta takiani, mutta että hänen orttoreksiaan taipuva miesystävänsä joutuu ajamaan tätä sen takia lekuriin... Oi, kivaa. Nyt kumpikin syömme rauhottavia ja unilääkkeitä! Hurraa! Kenties voin kesken perhetapaamisen pummia mutsiltani Opamoxia? Miksi musta ettei tämä ole sitä stereotyyppistä "jotain yhteistä", mitä perheenjäsenet pyrkivät erilleen muuton jälkeen säilyttämään välillään? Hah.

Ja sitten sokerina pohjalla: Tämä syksyinen love-of-my-lifeni ja ihku kämppikseni alkoivat kuin alkoivatkin seukkaamaan for reals. Ihan virallisesti. Ei se nyt minään yllätyksenä tullut, mutta olin aika pelokas omasta reaktiostani kun olin pari iltaa sitten kirjaimellisesti viilellyt rannettani ja itkenyt itseni uneen asian takia (huoh, I must be emo). Vaikkei tuota kukaan muu tiedäkään niin yllätys oli molemminpuolinn kun löysin itseni vilpittömästi hymyilemästä ja halaamasta kämppistäni. Olo oli lämmin sekä iloinen koko tilanteesta. Olin itsekin voittaja nyt voidessani omia oman poikkikseni lisäksi kämppistytön ja soulmate-pojan itselleni ilman pahaa omatuntoa. En kyllä ihan ymmärrä tuota logiikkaani, mutta parempi se kai kuin katkeruudessa kieriminen, eikös? Minulla itselläni kuitenkin on maailman paras poikaystävä, vaikka välitän noista kahdesta muustakin enemmän kuin liikaa.

Everybody happygayjoy! Saas vain nähdä mitä sopasta sitten syntyy kun soulmate-poika muuttaa kesäkuun alussa kämppikseni ja minun alakertaani.. :---D Mm, opiskelijaelämän plussapuoli, et pääse ikinä ihmisistä eroon, heheheheee....

Friday, April 18, 2008

Helvetin hauska elämä vaan jatkuu jatkumistaan!

Ensimmäisenä täytyy mainostaa että kolmen viimeisimmän entryn valokuvista vastaa ihana ihana Izima Kaoru, joka ottaa aivan taivaallisia muotikuvia (mm. Vivienne Westwood), joissa mallit ovat aseteltu kuolleiksi. Rakastan tuota ideaa ja kuvia, wau!

Tänään väänsin taas lääkärin kanssa kättä, ahdisti, pelotti ja karmi, mutta suostuin että lähtisin kuntani psykosairaalan suljetulle. Kenties ahdistus helpottaisi, kenties syöminen kävisi helpommaksi, kenties nykyinen hoitomestani uskoisi näytön takana että oikeasti haluan hoitoa. Vittu vie eihän tässä vuosia muuten vain jonotettu, pompoteltu ja kärsitty! Pientä kiristyksen makua vain tuntui olevan, sillä jos nyt minun eteeni nähdään vaiva hoitopaikan saamiseksi niin sinne olisi myös mentävä. Keskeyttäminenkin merkkaisi etten olisi valmis sitoutumaan hoitoon ja takaisin jonottelu saattaisi kestää. Pala nousi kurkkuun, ahdisti lisää, mutta päätän yrittää. Loppujen lopuksi uskon kyllä, että tämä ihana lääkäri vain halusi minulle puhtaasti hyvää ja tiesi vähän mistä narusta vetää. Helvetti, ei nyt pari viikkoa voi olla niin kamalaa (mm erään lukijan kommenttikin rohkaisi, kiitos!). Toivon saavani ottaa kynäarsenaalini mukaan niin ehkä pääsen "pakon edessä" vihdoin harrastamaan luovaa toimintaani, haha!

Pieni pommi kuitenkin tipahti tänään (taas) sosiaaliselta taivaalta. Olin jo luullut asioiden ja erimielisyyksien potilaiden välillä olleen käsitelty puhki, mutta jostain ("En mä sulle kerro"-lähteestä) Internettiä seuraamattomat kanssapotilaat ja SYLI:ä lukenut hoitohenkilökunta oli myös löytänyt tämän blogini. :--D Tilanne tuntui suoraan sanottuna absurdilta! Olin kovin häkeltynyt ja suorastaan otettu tällaisesta huomiosta, sillä tämänhän kaltaisia blogeja on tuhat ja sata.. mutta jotakuta kiinnosti edes vähän plärätä. Sweet!

Läheinen totta kai aina läheisen tunnistaa (puhun ainakin omasta puolestani kuin pingviinituutti: minä täällä hei!), mutta olen ihan tarkoituksella pitänyt tämän blogini anonyyminä, ollut mainitsematta kotipaikkaani, ikääni, mittoja, kaloreita, muita potilaita jne jne. Okei, Lapinlahden lukijani nyt tietävät varmaan mistä suunnasta kissa kusee, mutta valitettavasti en voi piilotella hoitopaikkani nimeä kun en puhtaasti tiedä mitään muita syömishäiriöyksiköitä. Plus, väki vaihtuu osastolla harvase päivä, joten en usko että isoa syntiä ja paljastumisen vaaraa olisi kellekään potilaalle tapahtunut. Ilmeisesti silti joillakin ilmaisuillani ja lainauksillani olin onnistunut loukkaamaan jotakuta (en saanut selvää oliko se rehellisyyteni ts. suorat lainaukset vai että "olisin vääristänyt lauseita eri kontekstiin jotenkin pro-ana:maiseksi"). Voin nyt kerta kerran päälle vielä pyytää vilpittömästi anteeksi ja vakuuttaa, ettei kenenkään loukkaaminen tms ole ollut tarkoitukseni.



Haluan silti hiukan highlightata, että tämä on *minun* blogini ja vaikka heittäisin joitain lainauksia tai väitteitä niin ne ovat silti aina ja vain minun näkemyksiäni. Mikään laki ei estä minua myöskään niitä tänne kirjoittamasta, ei vaikka paperi ja kynä olisi keksitty, ei vaikka tämän tietäisi satunnainen tuttu, hoitaja tai läheiseni. En kuitenkaan pistä vastaan jos joku tulee kohteliaasti pyytämään voisinko poistaa jotain otteita tms, vaikka en vanhempia entryjäni läpiluettuanikaan löytänyt sellaiseen kamalasti aihetta. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni, mielenterveyteni ylläpitämiseksi, tunteiden ja ajatusten jakamiseksi muille ehkä samassa tilanteessa oleville ja, noh... muille uteliaille kieroksi viihteeksi?

Luulin että hoitopaikkani draama olisi jo jäänyt sikseen, mutta toisin taisi käydä. En jaksa jauhaa tästä turhaan enempää kun ei kommunikaatio asianomaisten välillä pelannut myöskään IRL. Omalla laillaan draamasta oli tosin hyötyä, sillä kun asioista ja tunteista onnistuttiin puhumaan niin tutustuin yhä ihanempiin ja ihanempiin ihmisiin, joita nyt juuri tässä mielelläni halaisin ja kiittäisin. Erityisesti häntä, joka tämän päiväisen nahistelun jälkeen tuli halaamaan ja lohduttamaan kaltaistani hyperventiloivaa ja pillittävää raukkaa sairaan vessaan, sekä hänen läheistä ihanaa ja lempeää ystäväänsä. Jos nyt luette tätä niin haloo tiedätte itsekin keitä olette, se riittänee. <3

Thursday, April 17, 2008

Elämäni pahimmat päivät, taas jälleen: osa 2

Olin eilen esim niin kuollut etten jaksanut kirjoittaa aiheesta, mutta koska se sai tänään kirsikan kuorrutuksensa päälle niin mikäs sen mukavempaa! Ensiksi, sanotaan, että tilanne on taas vaihteeksi kryptinen sillä tässä aikuiset ihmiset vääntävät kättä taas terveen ja sairaan puolensa kanssa. Plus, kirjoittaja on henkilö, joka ei yleisesti ottaen osaa suuttua tai "pistää vastaan" huonon itsetuntonsa takia. Toisin sanottuna, imen konflikteissa haukut kuin pistäisi sitä polttoainetta liekkeihin. Raakana esimerkkinä: annan ihmisten kävellä ylitseni ja pyydän anteeksi jos joku muu astuu varpailleni.

Mutta, asiaan! Asiaan! Kävi kaikkea hienoa do-ra-maa Lapinlahdessa. Kuten tiedätte: pelkään rasvaa, ehkä enemmän kuin ruttoa, ja tykkään jemmailla sitä paikkoihin. Olen ehkä jäänyt siihen naiiviin kuplaan, että ihmiset tulevat nätisti tsemppailemaan ja sanomaan jos jokin risoo niin yhdessä voidaan pyrkiä parempaan.. Mutta nähtävästi fellow potilaat näkivät parhaakseen kyylätä jokaista leipäpalaani, raportoida suoraan hoitajille ja kaivella laksatiivejani roskiksesta. Sanomatta mitään. Heiheihei, seis! En tarkoita, että tässä oltaisiin mitenkään potilaat versus hoitajat - sehän on vain hyvä, että asioihin puututaan kun yritetään parantua! Mutta, kai naiivisti vähän olisin toivonut, että asian olisi voinut ottaa "nätimmin" esille.

Ei otettu. Oli taas teematon jutteluryhmä ja eräs ihan mukava ja fiksun oloinen nainen alkoi aukoa minulle päätään kuinka häntä vituttaa rasvan jemmailuni. Tuntui aika kovalta kun kukaan ei voinut suoraan tulla ilmaisemaan omaa heikkoa oloaan, vaan että se pitää ensin a) puhua selän takana b) kuulla raivona hoitajilta c) lopulta raivona potilaalta yhteisessä keskustelutilanteessa. Tämä kuitenkaan ei hänestä ollut noloa, vaan jos olisi ottanut asian esille ruokapöydässä. Noh, niin tai näin, se sattui. Minua sattuu koska olen iso ja ihrainen ja en osaa syödä, sekä että olen vieläpä karsea ilkeä kakara, joka sääntöjä kiertämällä pahoittaa toisten oloa. Sain kuulla myös kitinää kuinka vien hoitopaikan joltain muulta henkilöltä ja *hänen* sairauteensa kuuluu tämä kyyläily. Niin, ja, minun ei sitten tämä jemmailu?

Noh, eihän se siis sillä lailla henkilökohtaista ollut, mutta kun ei kerta tunnettu ja toisistamme edes alkeellisella tavalla välitetty niin paras oli haavat repiä tossa irti. Olin silti aika loukkaantunut, eikä argumentoinnilla ollut paljoa sijaa sillä "Turhaan sä teet meidän oloa kurjaksi nyt kitisemällä ettet syö kun loukkaannut". Paniikki, hyperventilaatio, vessaan itkemään. Kaikkien edestä. Hitto, terä jäi kotiin, mutta koin sponttaaniksi itsetuhoksi nämä hyvin toimiviksi: 1) hiusten repiminen (onnistuu kun on paksutukkainen) 2) lyijytäytekynällä raapiminen ja hakkaaminen 3) pillerifoliolla viilteleminen. Toimii! Verta, hyperventilaatiota, itkua ja vihdoin rauhoitusta.

Tehtiin totta kai sovinto, kipeitähän tässä vain ollaan. En kuitenkaan jaksanut nostaa omia vitutukseni ja ahdistukseni aiheita esille (mm. geneeristä ruoasta vinguntaa, jota on kaiken aikaa). Hassua oli ettei hoitajatkaan tähän skeneen puuttuneet, jälkikäteen kuulin senkin olevan omaa syytäni kun en uskaltanut tulla sanomaan. Oooolrite. No, joo, tälle päivälle sitten tulikin hätä(!)hoitokokous. Mulle ehdoteltiin, että tällä viikolla loppuvan päiväosastojaksoni jälkeen menisin jollekin kuntani 24/7 psykiatriaosastolle. Koska täsmäsyömiseni ei toimi kun ahdistaa niin autettaisiin ahdistustani - muuten ei muka päiväosastosta olisi mitään hyötyä. Tempting idea? Or not. Kuultuani että kyseessä olisi suljettu mesta, ei nettiä, ei puhelinta, lukitut ovet ja vain omahoitaja jolle hölistä..... sai palan kurkkuun. Hurraa! Lapparistakin pihalle koska olen tyhmä itsetuhoinen teini, joka ei osaa laittaa margariinia leivälle. Tai siltä minusta tuntui. Kuitenkaan en ole niin tärkeä tai akuutti keissi, että minua tarvitsisi pistää edes jonoon lapparin 24/7 osolle. Okei. Errr. Whattafuck.

No.. tavallaan tahtoisin mennä psykiatriselle osastolle jos siitä olisi oikeasti apua. Täydellinen eristys toisten psykopaattien kanssa ei kuitenkaan ole ihan mieleiseni vaihtoehto ja koska en ole itsetuhoisella päällä niin olisin paljon, paljon mieluummin kotona ryystämässä kahviani... ja laihtumassa. On kyllä fakta, että ensin pitäisi tehdä jotain päälleni, että syömiset onnistuisivat. Mutten usko että pelkkä masennuksen ja ahdistuksen hoito auttaisi syömiseen koska ylläri ylläri - se vitun syöminenhän tässä ahdistaa!

Vittusaatana, mitä tässä tekisi. Tunnen itseni jälleen taudissa ja elämässä epäonnistuneeksi. Vituttaa, että mainitsin asiasta esim. mm äidilleni, joka nyt on taas pirun huolissaan ja hyvä ettei änkeä postiluukusta tuputtaman minulle safkaa suuhun. Onpa kyrpytistä, tahdon ihmisten ottavan tautini vakavasti muttei huolestuvan liikaa - miksi? Koska olen hyveellinen ja en tahdo toisten voivan pahoin VAI koska tahdon oireilla rauhassa. Olen tosi kovaa kiinni syömishäiriössäni, kyllä, masennus vituttaa, mutta ehei, en tässä painossa kyllä mene minnekään. Pääsyy psykiatrisesta kieltäytymisestä oikeasti ehkä onkin tuo ruoka 24/7, ei se että kuolisin vain tylsyyteen.... argh, naurettavaa. Tuntuu taas vain 110% hylätyltä ja epäonnistuneelta. Taidan noutaa lisää lohtujäätelöäni, että voin hyvällä spiritillä taas nälkiinnytellä viikonloppuna. <3

Wednesday, April 16, 2008

Elämäni pahimmat päivät, taas jälleen: osa 1

Ensinnäkin, haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tilanneet filth in the beautyn blogilista.fi:stä, linkittäneet omalle saitilleen, kommentoineet ja lukeneet! Oikeasti, pientä palasina olevaa päätä ja sydäntäni lämmittää kaikki palaute - olkoon se mitä tahansa.

Sitten, marttyyrimäistä marinaa ja sen sellaista sepustusta luvassa. Ensiksi palaan takaisin viime syksyyn, jolloin törmäsin erääseen poikaan, josta silloin välitin enemmän kuin kenestäkään muusta tällä planeetalla. Tuntui hetken, että joku oli samalla aaltopituudella, joka samaistuu ja ymmärtää ja minä osaan lukea ja ymmärtää takaisin. En ollut koskaan kokenut vastaavaan. Vanha 2-vuotta kestänyt suhteeni erääseen toiseen päättyi sillä sekuntilla (noh, olisi pitänyt kyllä muistakin syistä).

Jotain juttua sitten oli olevinaan, ja korviani myöten ihastuneena sain erään yhdessä vierekkäin nukutun illan jälkeen kylmää noottia: "Ei siinä ollut mitään taka-ajatuksia". Olin valmiiksi masentunut ja tuo oli viimeinen triggeri yrittää itsemurhaa. Napit ja kaljat (lol) naamaan ja ranteet auki, lopusta en muistakaan mitään. Kesti kauan ja kipeästi päästä asioista yli, jutella, selvittää, ja säilyttiin tämän ihanan pojan kanssa ystävinä. Soulmateina, miten parhaiten kuvaisin. Kaiken tämän aikana tutustuin toiseen ihanaan ihmiseen, joka pysyi tukenani ja olemme nyt virallisesti seukkailleet viime vuoden loppupuolelta saakka (juu, juuri tämä poikkis joka lukaisi päivistäni ja silti välittää ja tukee). <3 Happy end, eikö niin? Sain parhaan ystävän ja maailman ihanimman poikkiksen - a winner is me!

...Kunnes eilen illalla vihdoin selvisi, että tällä entisellä ihastuksellani (josta en vieläkään voi sanoa olevani 110% yli thx to all the drama) ja kämppikselläni on jotain juttua. Voi vittu jee. Kämppikseni tietenkin tietää mun tunteista, ystäviä kun ollaan, ja nyt olen kakaramaisesti mustasukkainen sekä tästä poijasta että kämppiksestäni: en käy koulussa, olen väsynyt ja ulkopuolinen ja nyt.... tunnen olevani yhtä tyhjän kanssa tälle kundille ja kämppikselleni, jotka ovat parhaimpia ystäviäni ikinä. Totta kai kummallekin tahdon hyvää, mutta kestänkö katsoa heitä snoggailemassa kun periaatteessa viime syksynä itse "hävisin".

Kaikki tämä, plus syylisyys, sillä oikeasti en kuitenkaan halua ketään muuta (romanttisessa mielessä) kuin omaa currenttia poikakaveriani. Siitä huolimatta. Huoh. I feel like a biatch.

Tuesday, April 15, 2008

Onnistuminen? Epäonnistuminen?

Annoin periksi: söin. Jugurtin ja vähän leseitä, alle 70kcal. Vähemmän kuin 1/20 osa siitä mitä kokoiseni nuoren naisen pitäisi syödä päivässä. Mutta, jos tarkoitus oli rääkätä ruumistaan ja uhrata kissanpoikia anoreksian epäjumalalle niin olen epäonnistunut.

Osastokamuni sai alas vain porkkanan, muihin vertaamalla häviän aina. Aina. Häviän missä? Miss Paras Pro-Ana kisoissa, jossa ainut hyvä syömishäiriöinen on kuollut syömishäiriöinen? Vai siinä, että söin aivan liian vähän noudattaakseni Lapparin ruokasuunnitelmaa? Oho! Päinvastoin olen syöminen, ruoalle antautunut ruumiillinen ihminen ja tunnen itseni onnistujaksi. Uskalsin päättää ruumiini puolesta, määrätä sovitun annoksen ja syödä sen. Oloni on monenkertaisesti parempi kun ei uuvuta, satu ja okseta niin paljoa.

Olen enemmän motivoitunut kuin ennen, jos jopa huomenna en edes yrittäisi huijata ruoan kanssa kertaakaan. Taru voi taas olla toinen, sillä keskiviikko on tunnetusti punnituspäivä ja tällä kertaa _olen varma_, että olen lihonut. Ajatus sattuu, itkettää, murhaa, rukoilen nyt itseni puolesta ettei se olisi noussut.

Sitten vielä se rasva leivälle!


En _vaan_ osaa! Vittujen vittu tämän viikon osastopäivien kanssa, sillä ne ovat olleet ahdistavia, epämukavia ja ikäviä. Olen todellakin kovan suurennuslasin alla margariinipurkkini kanssa, sillä se on ilmiselvää etten halua, suostu, yritä myrkyttää leipäpalastani sillä. Jos yleisesti ottaen kuitenkin pistän naamaani kaiken tarjolla olevan safkan ilman loputonta kitinää "yy tämä leipäpala oli liian iso" tai "yy tässä on tätä ja tätä, en voi sietää!"... niin edes pliis vähän sympatiaa jos oikeasti itku kurkussa voitelen sitä saatanan leipäviipalettani? Jäin tänään kovaa kiinni, margariinia servetillä, margariinia lautasen alla: kovaa, kovaa torumista. Ei ahdistuksellani väliä, sillä niin vain täytyy tehdä. Totta kai täytyy, sääntöhän se on, mutta eikö voisi tarjota edes jotain myötätuntoa kun tuntuu vaikealta?

Ärsyttää kun ulkopuolinen ja ahdistunut olo on yhä muitten potilaittenkin kanssa.. En millään jaksaisi kuunnella kaikkea nyrpeilyä yhdessä etukäteen suunnitellusta safkasta (no kun se on kasvis/valkosipulia/sipulia/pinaattia/annoskokoa) ja jatkuvaa "meilläpä on anoreksia"-highlightausta. "Mä en *voi sietää* juustoa. Kuka ihme tilaa pitsan ilman juustoo? No anorektikot! Mul ei muuten oo koskaan ollu enää flunssaa ku sairastuin anoreksiaan!" ... Öö. Öö? Öööööööörgh.

Todennäköisesti vikahan siis on vain minussa ja asennevammassani, sillä olen liian viallinen hienojen sairaitten ihmisten seuraan saati normaalielämään. Koen nähkääs itse syylisyyttä jos pahoitan mieleni jonkun toisen tekemisistä, mikä tekee mm. riitelyn aivan mahdottomaksi koska kaikki minuun kohdistuvat haukut ovat lähinnä "polttoainetta liekkeihin". Koska omassa päässäni olen silti maailman paskin ihmisolio niin negaatiiviset ajatukset muita ihmisiä kohtaan ovat siis minun syytäni. Syyllisyys vaivaa myös tuntiessani nautintoa.

Enää kolme päivää ja saan olla kaksi viikkoa kotona kahvikuppini ja kissojeni kanssa. Mieleni tekisi näyttää koko maailmalle, kuihduttaa itseäni parhaani mukaan, mutta puhdas itseviha on jo ajatuksissani tuominnut minut epäonnistumaan. Tämän iltapäivän elelen parilla hedelmällä, porkkanoilla ja ketsupilla, joka siis myös on liikaa, sillä eräs ihana ja pienen pieni potilastyttö oli syönyt eilen illalla vain yhden porkkiksen. (Ai minäkö en muka vertaa ystäviini?)

Sori uusimpien tekstieni paska taso, taidan olla vähän "herkässä tilassa" atm. Adasdsfsdfasd. Laita jotain nasevaa tähän.

Muoks: Äh, se niistä rehuista ja päärynästä. Deleted. Loppuiltaa täyttäkööt tyhjyys, en voi huomenna mennä punnitukseen tällaisena valaana.

Monday, April 14, 2008

Hetki ei satu, mutta seuraukset kyllä

Olisi aika tekopyhää sanoa, että en näillä kirjoituksillani kannusta ketään sairaisiin toimiin tai sen sellaista: olen ainakin itse huomannut imeväni provosointia ja vaikutteita niistä kaikista varoituksistakin. Totta kai siis en ketään halua rohkaista, provosoida tai mitään, mutta ainakin oma pääni tulkkaa jokaisenkin pienen väärän sanamuodon aina haasteena.

Itsensä satuttaminen ei kuitenkaan ole mikään tapa, jota tahtoisin kellekään toiselle. Syömishäiriöthän ovat jo itsessään tapa tuhota itseään, mutta jos nyt puhutaan tällaisesta errh.. suoremmasta aktista kuten viiltelystä, polttamisesta, hakkaamisesta, jne. Keinoja on monia, mutta tarkoitus on yleensä sama: joko lievittää hetkeksi pahaa (henkistä) oloaan tai rankaista itseään. Kuten eivät alkoholi, lääkkeet tai huumeetkaan ole mitään ratkaisuja, mutta tapoja käsitellä ja kestää hetkeksi itseään.

Minä viiltelen. Vähän olosta ja tilanteesta riippuen, mutta muutaman kerran viikossa ja yleensä aina suuremmissa määrissä. Se lähti parista pienestä paperihaavamaisesta vedosta sisäranteeseen (oi kuinka emoklisheistä!) ja jatkui aina pohkeisiin, reisiin, kyynärvarteen, kuvioihin, horisontaalisiin ja vertikaaleihin sliceihin. Isompia, syvempiä, nopeammin ja enemmän. Momentin kipu on oikeastaan omalla kohdallani jo kadonnut, mutta mitä Wikipediasta olen tavannut niin tuo kipu (kuten nälkiinnyttäminenkin) antaa hetkelliset kiksit aivoista. Tosi fiksua. Mikä oikeasti sattuu seuraa vasta myöhemmin: tuoreet haavat aamusuihkussa, kuivuneet veritahrat iholla, loputon pitkähihaisten paitojen käyttö, kutiavat ruvet ja arvet, jotka eivät iholta lähde. Oikeasti, viiltelyn jälkeen suihkussa käyminen ja rupien kutiaminen on tosi raivostuttavaa, jolloin joka kerta varmasti katoaa tekoaan. Ainakin hetken.

Missä, milloin ja millä? No yleensä kotona, iltaisin sössittyjen syömisten jälkeen ja mattoveitsen terällä. Saksilla voi hätätapauksessa jotain säätää, mutta yleensä aika nihkeätä ja hankalaa. Keittiöveitset eivät myöskään yleensä ole ihon haavoitteluun niitä parhaimpia, ja kämppäkaveri saattaa seuraavana päivänä kummastella kasvissyöjäkämppiksen veristä hedelmäveistä! :--D Mutta paras vastaus on ei. Ei kannata, ei auta ja koukkuun silti jää liian helposti.

Ah koti koti koti!

Lapinlahteen taas aamulla. Fiilikseni ovat nyt tosi ristiriitaisia, ennen odotin joka päivän fiksua ateriarytmiä, ihania ihmisiä, yhdessä kokemista ja potemista. Nyt tunnen itseni niin naurettavaksi, ulkopuoliseksi ja ahdistuneeksi. En uskalla jutella kuin yhdelle toiselle potilaalle, kaikki muut tuntuvat jotenkin olevan toiselta planeetalta - nyrpeitä, vanhempia, "kaltaisteni" yläpuolella. Tai sitten minä olen vain asennevammainen ja ennakkoluuloinen? Kaikille se syöminen on hankalaa, mutta nakertaa kun seura tekee siitä kaksin verroin epämukavempaa: Joko huokuvalla asenteella tai marinalla. Mut katokku me ollaan anorektikoita niin täytyy vihata tätä ruokaa ja silleen.



Waittaminit... OH NO SHIT SHERLOCK.

Vaikka itse en ole mikään liitoksista koliseva luuranko tai vuosia paikassa ravannut niin jumalauta itkin aamiaispöydässä, viikon aloitusryhmässä ja sairaanhoitajan oli voideltava puolestani leipäni. Tunsin lähinnä häpeää, sillä nykyään hyvin harvoin edes kykenen itkemään. Tarvitseeko päälle päin vielä ääneen vikistä huomista ruoanlaittoryhmää? En minäkään tahdo nähdä rasvaa ruoassani, mutta öh mitäs varten me hoidossa ollaan muusta kuin vapaasta tahdosta? Parantuminen, que? Olen myös päässyt yhden 'mukavan' sairaanhoitajan silmätikuksi, saan lähinnä kovia katseita ja tarkkaa syynäystä, en koskaan casualia juttelua tai edes mahdollisuutta mennä lievittämään ahdistusani. Kaiken kruunajaiseksi hän sitten löysi roskiin heittämäni laksapurkin, vaikkei "syyllistä" pyrittykään nimeämään niin tunsin katseet niskassani.

Siispä, joo, odottelen tämän viikon jälkeistä kahden viikon kotisessiota todella innolla. Oma rauha, oma kontrolli, oma laihduttelu. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä kun muutamat läheiset ihmiset valehtelevat päin naamaani, että voi kumpa jalkani ovat käyneet laihoiksi ja syönköhän tarpeeksi kun paino on pudonnut. Vaikka kuinka katson koipireisiäni niin ei ne näyttävät kyllä kaikelta muulta kuin laihalta... vaikka totta kai jokainen salaa nauttii laihuuskommenteista. Mutta minähän vittu syön. Lapparin välipalankin jälkeen vielä piti saada päärynä ja kaksi pulleroa jäätelöä (uh! B&J'sin uusi cheesecake brownie-jäätelöä<3), mitkä varmuuden vuoksi deletoin parhaani mukaan Tennarin vessassa. Vessassa on tullut muutenkin ravattua, köh, kiitos laksojen yliannostuksen.

Tuskin maltan odotella huomista ruoanlaittoryhmää, sadistisesti toivon että joku muu kuin minä pääsee läheisesti tutustumaan kaurarasvasokerijälkkäriämme ennen sen nautiskelua! Kiti kiti. Oikeasti siishän, muut ihmiset ovat hyviä, pieniä ja puhtaita - minä iso ja asennevammainen, ilkeä sika. No, nevermind! Menkää ihmiset hei katsomaan Juno! Ihan mielettömän hyvä älykäs komedia, jossa on iki-ihana ja pikkuruinen Ellen Page pääosassa. Suosittelen myös Hard Candy-nimistä pätkää, menkää hakemaan videovuokraamosta ja älkää turhaan lukaisko takakantta niin nautitte enemmän. ;>

Sunday, April 13, 2008

Sitten omia tunnelmia

Huhheijaa, pakko päästä vielä avautumaan! Koko päivä onkin mennyt siinä, että pääsääntöisesti nukun, syön ja nukun lisää. Viikonloppu on ollut yhtä kitkuttelua, yhtä mielitekojen miettimistä ja ruokamäärillä kikkailuja.

Mitä tuli viime viestini kysymykseen niin taidan itse mennä siihen kastiin, että syön paljon jotain ravintoköyhempää. Verensokerini on pakko pitää tasaisena, mikä edellyttää vähän väliä mussutteluja. Plus, en kauheasti tunne vetoa niihin miniherkkuihin, joten pysyn mieluummin ns. ruokaisammissa annoksissa kuin makealla mässäilyissä. Toisin sanottuna otan mieluummin ne pari ruisleipää kuin suklaapatukan tai muutaman porkkanan kuin lasin maitoa.

Viikonloppu on kuitenkin ollut henkisesti rankkaa. Syömisosalta kai näin "vähän paremmin", sillä olen syönyt ta-daa! Paljon! En lämmintä ruokaa lainkaan, mutta sitten tuhdin määrän tätä vähemmän ravintorikasta safkaa ja hiukan herkkuja. Omassa kallossa kuitenkin nämä kohtuulliset määrät jotain perusmättöäni (rasvatonta jugurttia ja rehukkeita) paisuvat päässäni jo valtaviksi, joten siihen jäätelöpuikko ja pari palaa leipää on jo itsemurha. Tuntuu että syön jatkuvasti, kamalasti ja ahneesti verrattuna esim kämppikseeni tai poikakaveriini, jotka selkeästi menevät tuohon kategoriaan että syövät suht vähän, mutta jotain hyvin energiapitoista. On silti lähes mahdotonta takoa omaan päähän, että vieressä istuvan puolikas karkkipussi on energiamäärältään vastannut omia ruokailuita, vaikka näin fyysisissä määrissä minähän syön paljon..

..Yhden mässypäivän voi perustella aina että aineenvaihdunta alkaa pelaa. Mutta entäs kolme? Kolme päivää temppuilua jugurtilla ja omenilla ja sitten päälle ne jäätelöt ilman oksentamista? Olo on kamala, pelottaa syönkö koko ensi viikonkin tällä tavalla.. toisaalta, jotenkin haluan sallia itselleni tämän, sillä takaraivossa tiedän, että minä pystyn myös olemaan syömättä. (Huomaa, käytän sanaa "pystyn" vaikka lääkärin mukaan se olisi etten nimenomaan pysty syömään normaalisti).

Äh! Läskiläskiläski itku itku. Ei viiltoja, ei oksennusta, ainoastaan kasa laksatiiveja ja käpertyminen poikkiksen kainaloon. Kaksi hedelmää, 2 ruisleipää, 2 porkkanaa, 3 kuppia läskijugurttia, pieni keksi ja jäätelöpuikko. Voisin ampua aivoni pihalle. Maanantaina päästämään syntejä taas viikon aloitusryhmään Lapinlahteen, vituttaa, sillä en tunne itseäni onnistujaksi. Päinvastoin. VITTU.

Viikonloppu, viimeistä miestä viedään


Kuinkas muutenkaan, viikonloppuna kaikki on sallittua ja kaikki sallittu on liikaa. Kun mitään ei osaa lopulta syödä niin jokainen läpi mennyt murunen on yhtä kiellettyä ja huonoa. Koetan viikonloppuisin olla tosi tiukka ja absoluuttinen syömisten suhteen, mutta jossain kohtaa keho yleensä antaa periksi ja tulee syötyä jotain, mikä ei mene luonnottomiin rajauksiini. Monesti nälkä ja puute on niin suuria, että mennään helposti ylitse: jos tarkoitus on ollut elää pelkillä kasviksilla ja hedelmillä niin käsi haparoi kohti muroja ja jäätelötötteröitä. Se on kumma miten tilanteesta ei voi selvitä ottamalla esimerkiksi kunnon ruokaa tai palaa leipää. Onko ruumis niin kovassa nälässä, että se huutaa ns. kohtuuttomuuksia vai yksinkertaisesti pelottaako normaalisyöminen repsahduksia paljon enemmän? Helpomminhan kalorit saa pidettyä alhaalla jos syö proteiini- ja kuiturikkaampia aineita kuin mättää tunnin välein hedelmiä. Mutta kuinka uskaltaa?


Joskus viikko sitten keskusteltiin Lapparissa ihmisten ruokailutottumuksista. Eräs vanhempi anorektikkonainen selitti miten aina mieluummin ottaisi pari palaa suklaata kuin siivun leipää. Oma janoamiseni taas ei yleensä lainkaan osu noihin karamelleihin, mutta jos pitäisi jäätelötötterön tai parin leipäsiivun välistä valita niin olen yhtä hukassa. Koetan kovasti miettiä onko satunnainen herkkujen salliminen viisaampaa kuin noudattaa joustavammin normaaliruokaa? Jos oletetaan että kaloreissa tilanne on 0-0. Eikö olisi terveellisempi vaihtoehto kuitenkin ottaa siivu ruisleipää nälkäänsä kuin lusikoida kaurakeksitaikinaa ja juosta kymmenen kilometrin lenkkiä perään?

En usko verensokerini olevan kovin alhaalla, sillä olen viikonlopun tasapainoillut niin hedelmien ja rasvattoman jugurtin kuin ruisleivän ja jäätelöpuikonkin välillä. Hemoglobiinini sitä vastoin taas saattaa olla matalalla, sillä näkö katoaa silmistä vähäsen väliä ja en enää kykene muodostamaan tähän blogiinikaan kunnon lauseita.

Mutta siis, pointti ja kysymys: sallisitko sinä itsellesi mieluummin minimalistisen palasen jotain herkkua esim. sipsejä/karkkia vai hivenen isomman annoksen jotain perusruokaa? Vai kituuttaisitko kummastakin luopuen rehuilla tai muilla pienikalorisilla aineilla, jolloin syöty määrä olisi paljon suurempi? Miten menettelet oikeasti?

Saturday, April 12, 2008

"luin muuten sun blogii"


Aika hyvin sydämmen pysäyttävät sanat poikaystävältä. Olin nähkääs vilauttanut tätä saittiani, ihan vain ilmaistakseni etten hänen selkänsä takana halua piilotella mitään. Tiedättekö tunteen, että ihan kuin valehtelisitte jättäessänne jotain sanomatta? No sitä. Mutta hän oli käsittänyt, että nimenomaan toivoisin hänen lukevan tätä. Voihan viiiittuuu.

Totta kai suurin osa asioista oli jo jotain, mitä hän tiesi. Säikähdin vain ihan hirvittävästi, sillä siitä huolimatta että läheiset tietävät toisten ongelmista niin eihän sitä iki maailmassa tahtoisi vielä hieroa päin toisen naamaa. Viiltelyä, oksentamista, paastoamista, geneeristä itsevihaa - vaikka kaikki kuuluukin siihen ennalta tiedettyyn syömisvamoon ja masennukseen. Rupesin itkemään, sillä tunsin loukanneeni häntä ihan valtavasti. Sähläystä, rauhottavia naamaan, nukkumaan.

Olen ehkä maailman onnellisin, että siitä huolimatta poikkikseni sanoi ettei asia muuta mitään: olen yhtä ihana ja tärkeä hänelle ongelmistani huolimatta. Lapparissa silti päivä meni ja valui sormieni välistä, sillä jouduin napsimaan aika kasan bentsoja saadakseni aamupalan kurkkuun ja nukuin läpi ryhmäkeskustelujen, sekä koko iltapäivän. Tulin sitten poikkikseni luokse turvaan, lepäämään, söin ison annoksen jäätelöä (uuuh! B&J's Bohemian Raspberry <3) ja ta-daa muroja ja jugurttia. En silti ruvennut pelleilemään, taoin kallooni että se kaikki on sallittua vaikka poikkikseni olisi lukenut kaikki inhottavimmatkin detaljit kamppailustani ruumista ja ruokaa vastaan. Perustelin tämän syömisen lähinnä sillä, etten ollut saanut pidettyä sisälläni aamupalaa enempää.

Itkuistani ja valituksistani sain lääkäriltä vihdoin pienen Diapam-reseptin ja nyt tuntuu yllättävän turvalliselta. Olen tosi ihanan ja tärkeän ihmisen luona, kemiallinen hätäapu on taskussa, kämppis hoitaa kissoja ja ehkä tänä viikonloppuna voisin vain olla ja rentoutua. Ajatuksissa, että kaikki asiat kääntyvät vielä hyväksi... sitten kun olen vielä laihtunut pari kiloa.

Wednesday, April 09, 2008

Hedonismi + masokismi

Rakastan jäätelöä. Mielestäni kaikki sipsit, karkit, suklaapatukat, salmiakit, munkit ja suklaat voisi aivan hyvin heittää mäkeen jos jäätelö säilyisi joka päivä elämässäni. Voin puhua ja jaaritella jäätelöstä hyvin pitkään ja intohimoisesti, sillä tunnen tietäväni siitä hyvin paljon - jollen kaikkea. Valion litrapakkaukset eivät ole mistään kotoisin, Carte D'Orin light jäätelö on houkuttelevaa muttei suinkaan niin lightia, Ben&Jerry'sin suklaat ovat liian ällömakeita ja Domino-jäätelö on taivaan lahja. Parasta on Ben&Jerry'sin Cherry Garcia, ehdottomasti - ellei mukaan lasketa Häagen-Dazsin ihanaa azuki bean&milk-makua, jota tosin saa vain Japanista. Myös strawberry cheesecake on lähellä sydäntäni.

Sanoin tänään äidilleni puhelimessa, että olin syönyt jäätelöä. Hän totesi: kuinka ollakaan. Korjasin äkkiä että päiväosastolla, totta kai, sillä tunsin itseni jotenkin loukatuksi vaikken häpeilekään rakkauttani jäätelöön. Mutta ruumiini himoihin, kylläkin. Hän sitten piti pitkät seposteet Pirkan uudesta rukiisesta pähkinäjugurttijäätelöstä, jota nyt on minunkin pakko saada. Kesäisin menen italialaisille jäätelökojuille ostamaan mitä eksoottisempia makusekoituksia ja jugurttijäätelöt ovat saaneet loven sydämmeeni.

Juttelin myös pitkästä aikaa puhelimessa yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, jota näen harvoin, mutta tiedämme kumpainenkin että pysymme aina tärkeinä toisillemme ja aina yhtä läheisinä. Hän on luonnostaan anorektisen laiha ja kaunis, mutta en ennen ole tuntenut itseäni kiusaantuneeksi hänen seurassaan - paitsi nyt. Huomisesta kyläilystä iski kova ahdistus ja pala kurkkuun. Hän varovaisesti kysäisi luurissa "Onko sulla vielä se ongelma? Mietin vaan etten tuo sitten suklaata tai muuta ruokaa sulle.." Ihanan huomaavaista. Joo, kyllä on yhä ongelmia, ei tarvi tuoda mitään muutenkaan! En tuota tosiaan osaa ottaa samalla lailla itseeni kuten äitini sanoja, pikemminkin pidän huomaavaisena ettei nosteta ruokaa pöydälle.


Loppuillan olenkin katsellut suosikki "thinspoani": ruokapornoa. Saan tyydytystä katsellessani sitä mitä eniten himoitsen ja samalla kohtaan groteskin kuvotuksen, joka suorastaan tunkeutuu näyttöni läpi: kalorit, kerman, rasvan, sokerin, hiilihydraatin, nautinnon, maun, tuoksun, kaiken. Vaikka kuinka luvan kanssa nautin näystäni niin ymmärrän etten kuitenkaan kykenisi laittamaan mitään suuhuni.

Ekstrarasvaista reisikoipea kaupan !

Punnituspäivä. Kuten arvelinkin niin viimekertainen painonlaskuni oli pääasiallisesti laksatiivien ansiota, mutta paino oli kohonnut nyt vain kilon. Toisin sanottuna, olen laihtunut. Kaksi kiloa ja olen alimmassa painossani, vaikka taas talvella kävin ylimmässä painossani ikinä. Voitte arvata kuinka tyytyväinen itseeni olen, olen oikeasti paljon onnellisempi näin laihana, en häpeä itseäni yhtä lailla ja mahdun vanhoihin vaatteisiini. Muttei riitä. Olen yhä silti iso, kookas, lyllyvä ja muodokas. Sain tänään kuulla kahdelta eri ihmiseltä osastolta, kuinka pienet reiteni ovat, mutta en voi itse uskoa sitä todeksi. Minun jalkanihan eivät ole pienet.

Aika monet ns. normaalit ja positiiviset kehaisut saattavat kuulostaa syömishäiriöisen korvissa aivan muulta, suorastaan loukkaavilta ja negatiivisilta. Sanat muodokas, naisellinen, pehmeä, sopiva, kurvikas, normaali, jopa hoikka vääntyy ainakin minun päässäni isoksi, lyllyväksi, riittämättömäksi läskiksi. Naisellisuus on toki mielestäni kaunista, mutta ei minulle. Minä en halua lantiotani, rintojani, tiimalasimuotoani. Sen sijaan "hyi miten olet" ylilaiha, luinen, skini, tikku, nälkiintyneen näköinen, anorektinen ovat suoria kehuja. Ylistyksiä onnistumisesta, sillä käsitys "liian laiha" ei kuulu ainakaan omaan sanavarastooni - ei omalla kohdallani.

Kyllä ihailen burlesquetaiteilija Dita von Teeseä, näyttelijä Rose McGowania ja taas äklöän monia Hollywoodin rimppakinttuja, mutta oma kuvani on niin erilainen. Päiväosasto on ollut paikka levätä, puida ajatuksia, syödä - kyllä vain, vaikka kuinka en haluakaan syödä niin odotan melkein innolla joka ateriaa. Mutta en tiedä onko oloni niin parempi, jotenkin koen ettei syömisongelmaani oteta niin vakavasti - ylläri ylläri koska en osaa oikein puhua siitä, saati suhtautua itsekään vakavasti. Koen kaikki kotona syömäni ateriat aivan valtaviksi, joten en osaa mitenkään rationaalisesti edes ajatella, että käsitykseni ruumiistani ja ruokamääristäni olisi jotenkin vääristynyt. Sairas puoleni on myös niin voimakas, että toisaalta olen petturimaisen iloinen ettei ruokailuitani syynäillä sen kummemmin, sillä haluan laihtua. Ääni sanoo vierellä: Mitäs olet noin iso niin ei sun asioista voida välittää, läski! Hmm.

Tuesday, April 08, 2008

"Mua paleltaa" "No sä ootkin tommonen skini!"



Huom, toi kuva ei tuu jäämään tohon. Poikkiksen läpyskällä vaan ei ole mitään kuvankäsittelysoftaa niin pistin esiin ekan kuvan joka tulee Googlen kuvahaulla "thinspiration". Ja onhan se totta. Mä rakastan tota kuvaa, poissulkematta tatskoja, tukkaa, alusvaatteita. Tollaista sirolaista musta ei kuitenkaan koskaan tule, siispä oon päätynyt vain laihduttamaan luiseksi.

Tämä viikko on kuitenkin mennyt päin vittua. Maanantaina Lapinlahdessa oli perheterapia: mutsi tuli käymään, se sai itkun kanssa kuulla loputkin mun sähläilyistä, mutta ei sen suurempaa ihmettä ja draamaa. Tylsä aine, blah, ei kiinnosta. Syömiset on siis se, joka on mennyt päin vittua. Porukka päiväosastolla vaihtuu, tulee lisää ihaniakin ihmisiä, mutta kiitos ehkä mun lääkkeiden niin ahdistustoleranssi on aika olematon.

Toisin sanottuna en jaksa kuulla ruokapöydässä sitä napinaa "yh kun on paljon/rasvaista/ähky/pahaa" kun nieleminen itsessään on jo tarpeeksi vaikeaa. Ensin pre-kitinät maanantain riisifrutti-välipalasta (jota en ollut koskaan edes maistanut) sai minut antamaan ylleni ensimmäistä kertaa osaston vessassa. Koska yyh! pahaa! kitikiti! ja joo totta, kyllähän siinä oli rasvaa, hiilareita, sokereita, kaloreita. Riisiä ja hilloa = pääruoka ja jälkiruoka yhdessä kasassa. Pakko saada pois. Illalla uskaltauduin ottamaan poikaystävän valkkaamaa ja annostelemaa jäätelöä - tulos sama.

Tänään sitten oli muuten vaan show lounaalla, eka luullaan villiriisin jyvää madoksi, sitten kuullaan juttua kuinka hämähäkki on osastolla laskeutunut lautaselle, voi voi kun on paljon ruokaa lautasella ja on ähky. Kasvisvaihtoehto oli käytännössä pakastevihanneksia currykastikkeella ja riisiä. Siinä sitten koetan tsempata itseäni, mutta lopulta pinna loppui ja kävin deletoimassa lounaankin mahastani. Onneksi rauhottavia kirjattiin lisää, vaikka kiukkuni on kova koska miksen minäkin saa Diapamia jos kaikki muutkin saavat?! Sehän vaikuttaisi nopeammin!! Noh. Koska. Muilla itsemurhariski ei ole niin suuri kuin minulla. Joopati joo.

Aamiaisen, oksennetun lounaan, 250g porkkanoita, omenan ja kaksi isoa kuppia muroja jugurtilla saa minut tuntemaan itseni valaaksi. Va-laa-ksi. Tällä viikolla ruokaa on ollut ihan liikaa! Vaikka pari viikkoa olen ollutkin päiväosastolla ja nälkä hiljalleen tuntuu ja kasvaa niin kaikki tuntuu myös yhä mammuttimaisemmalta ja kielletyltä. Kiukuttaa, kiukuttaa, kiukuttaa ja huomenna vielä punnitaan. Paranemistahtoni on päälaellaan. Onneksi loppuviikon päivät ovat lyhyitä, tänä viikonloppuna vittu vedän sen täyden nestepaaston mukisematta, sillä en kestä enää tätä olemustani.

Sunday, April 06, 2008

Yhyyyyy oon niin laeskiiii! + telkkaria

Hahahahahaha! Tänään alkaa Suomen huippumallihaussa, ja naureskelen jo valmiiksi. Ok ok, Koponen on upea, mutta yksi miljoonasta, ja vähän luulen ettei suomiversion kyyläily tuota samoja kiksejä kuin jenkkisarja koska tod. näk puuttuu a) iso budjetti b) catfightit c) luurangot kaapissa - tai aivan luurankomaiset tytöt. Mallikoulun Essistäkin kyllä tykkäilin, mutta eipä Koposta lukuunottamatta muu suomi- tai jenkkinaama duunia saanut. Essi kyllä on luonnossakin tosi kaunis, olen törmännyt häneen jopa kahdesti - muotimessuilla ja vanhassa työssäni.

Katselen tällä hetkellä jenkkien kymppisesonkia ANTM:sta ja sanonpa että hohhoijaa... Voiko käsikirjoitetummaksi ja muoviseksi itseään toistavaksi kakaksi mennä. Jos haluatte kyyläillä malliohjelmia niin BravoTV:n Make Me a Supermodel on jotain hyvää! (Siinä on hei miehiiki!!)

Ja päivän toinen hahaa, olen löytänyt nyt jo useamman suomalaisen blogin, joka on lainaillut kuvia omastani. Mikäs siinä, enhän minä näitten kuvien copyrightejä omista, vaikka olenkin kaikkia muokkaillut, persoonalisoinut ja leikannut omaan layouttiini sopivammaksi. Lähinnä vain ärsyttää, että olen nimenomaan etsinyt vähän "harvemmin nähtyjä" kuvia ja nyt niitä tupsii sieltä sun täältä. Ei vaarallista, mutta t y l s ä ä. Toisaalta, hauska nähdä miten moni tätä salaa lukee. ;>

Eipä mulla muuta, lähinnä vain vituttaa kovasti kun söin eilen asettamieni rajojen päälle siis kaksi viipaletta foccaciaa ja näkkäriä! Ahmimis-saldoni kuulostanee ehkä vähän säälittävältä, varsinkin koska en oikeassa elämässä ole mikään anorektisen laiha. Siitä huolimatta nakertaa - tai siis: nimenomaan nakertaa koska en ole niin laiha, että näyttäisin pystyyn kuolevalta. Tänään ei sen parempaa, sillä mehukeiton kaveriksi on mennyt pari hedelmää ja porkkanaa. @______@ (Ja mun tekee mieli jäätelöä...)


Saturday, April 05, 2008

Salt sweat sugar

I'm not alone 'cause the TV's on yeah
I'm not crazy 'cause I take the right pills every day




Mun näköjään tarttee ottaa rauhoittavia tästä lähtien joka aamu. Kun olen noussut, ruokkinut kissani ja keittänyt kahvini niin rupean miettimään miksi helvetissä oikein edes heräsin. Lainkaan. Sure thing, saatan olla laihempi kuin eilen (en uskalla kyllä mennä va'alle), mutta en riittävän. Masennun ja en siten jaksa oikein tehdä mitään, ei millään muulla oikein ole väliä jollei se edistä laihtumistani. Ja tähänkö päälle pitäisi muka vielä syödä?

Mun niiiiin pitäisi aiheuttaa joku urheiluharrastus ihan mielenterveyteni takia. Olen vain tosi huono poistumaan kodistani jonnekin ihmisten ilmoille, plus koska asun keskellä metsää niin aikataulut ja rahatilanne eivät mahdollista ihan kaikelle mitä tekisi mieli. Ja vihaan lenkkeilyä. Mutta kenties voisin repiä selkärangastani itseni pihalle, edes kävelemään. Harrastan hyötyliikuntaa aina kuin mahdollista ja nautin siitä, mutta että lähtisin ulos vain liikkumisen vuoksi tuntuu ahdistavalta. Ei etten tykkäisi vaikka puntilla käymisestä, mutta että pitäisi näyttäytyä ulkona edes satunnaisille koirankusettajille tai oraville... hyi vittu, sanon.

Eilinen päivä kaikesta ahdistuksesta huolimatta silti onnistui, vähän. Söin liikaa omasta mielestäni (öh, pari jugurttia ja rehuja), mutta vedettyäni rauhoittavia naamaan ja nukuttuani päiväunet jaksoin jopa värjätä tukkani(!!1) ja nähdä vähän kavereita. Aika edullinen ja mukava keino vähän "hemmotella" itseään on just lakata kynnet, kuoria iho ja ostaa uudet kengät tai kukkia. Pitäis ehkä Twin Peaksin agentti Cooperin (jota rakastan) oppia antamaan pieni lahja päivittäin itselleen... kunhan vain saisi noustua tarpeeksi suosta, että ylipäätään jaksaisi harkita mitään mukavaa itselleen.

Taidan siis mennä ottamaan pari rauhoittavaani.

Friday, April 04, 2008

Aamukahvit = pelastava rakkauteni

Apua. Aamu, ahdistaa, soitan päiväsairaalaan etten ole tulossa: tekee mieli ottaa omaa tilaa, rauhoittua kotosalla ja vältellä ihmisiä ja niitten tuomaa ahdistusta. Ajatus siitä että joutuisin Marian sairaalaan yhteislounaalle toisten ihmisten kanssa on ihan kestämätön.

Väsyttää, ahdistaa, en pysty tekemään mitään - edes tarttumaan kahvikuppiini, joten päätän alistua kardinaalisyntiini ja syödä aamupalaa. Puolikas omena, 200g rasvatonta jugurttia ja vähän leseitä. 130kcal. Ahdistus alkaa hiipiä, kaduttaa, mietin pitäisikö ottaa vielä näkkäri tai muroja, että saisin hyvän syyn oksentaa kaiken, mutta päätän lyödä naamaani pari rauhottavaa ja jumittaa olohuoneen sohvalle - kirjoittamaan tätä. On mahdotonta nyt rentoutua ja "ottaa omaa aikaa" kun pelkkä television avaaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta.

Katselen siis kissojani, juon kahvia ja kuuntelen jotain pehmorockia. Koetan tasata ahdistusta, ajatella ettei tuollainen ruokamäärä ketään tapa. Tai jos tappaa niin liian vähänä - ei liikana.

Thursday, April 03, 2008

Yäk en syö! #1

Syömishäiriöisten hoidossa syömisen opettelu on kaiken A ja O. Sitä vatkataan, treenataan, kiristellään hampaita, itketään, pilkotaan, mitataan, vertaillaan, suurennellaan, sotketaan, jemmataan, syödään, pureskellaan, niellään, ahdistutaan ja toivottavasti parannutaan.

Päiväosastollakaan ei kysellä tykkäätkö erityisesti jostain vai et, kaikki pitää periaatteessa syödä. Jokaisella on oma räätälöity ruokamääränsä ja -suunnitelmansa (Start, Advanced, Professional), jonka perässä sitten kaadellaan puuroa lautaselle, lasketaan pihvien määrää ja laitetaan leikkelettä leivälle. Start periaatteessa vastaa normaalin ihmisen ns. laihdutusruokavaliota, eli kalorit ovat about 1200-1500kcal, mutta hyvin monelle sekin on liikaa. Riippuen henkilön pituudesta, tilanteesta ja mahdollisesta painonnostotavoitteesta sovitaan lista mitä noudatetaan - kirjaimellisesti. Maito on juotava vaikka sen makua vihaisi, voit korkeintaan vaihtaa sen juustoon tai jugurttiin, mutta ilman ei voi jättäytyä ei ole allergiaa. Kasvissyönnin eteen saa kanssa vääntää kättä, jos painoa täytyy nostaa niin täytyy vähintään olla kana-kasvis tai kala-kasvis.

Allekirjoittaneen iso kirosana maidon lisäksi on rasva. Kyllä kermajäätelö tai joku juustoinen ruoka toisnaan menettelee, periaatteessa täysin rasvattomia tuotteita ei ole kuin virtuaalisesti (esim. leipää leivottaessa ei aina käytetä rasvaa, mutta vehnäjauho itsessään sisältää 3% rasvaa).. mutta mitä tulee siihen, että minä, herranjumala täydessä järjessäni laittaisin margariinia leivälle tai öljyistä kastiketta salaattiini on yksi näistä sairaalle ihmiselle absurdimmista asioista, joita osastolla opetellaan. Ruokasuunnitelmassani lukee "1/2 rasiaa margariinia", mikä vastaa n. 3g. Ravitsemusterapeutin mielestä se on vielä aika vähän. Minulle ei.

Rasvan levittäminen leivälle tuntuu samalle kuin sitoisi hirttosilmukkaa oman kurkkunsa ympärille, huonossa mielessä (ei-masokistisessa/rangaistusmielessä) itsensä tahallista satuttamista. Avata koko rasia, kaapia tasan puolet veitselle ja huolellisesti levittää se leivälle. Tehdä, nähdä tuo kaikki ja vielä pistää suuhunsa. Sabotoida terveellinen salaatti rasvalla. Koko ajatus alkaa kuvottamaan, sillä olen niin paranoidi että maistan rasvan rasvattomassakin maidossa. Hoitohenkilökunta on margariinissa aika tarkkoja, se myös levitetään kaikki ja katsotaan jäikö veitsen alle jotain. Silmän silti välttäessä jätän rasvan levittämättä, pyyhin sen lautaseni alle, servettiin, veitsen alle ja kuorutan leivän suojaavasti kurkulla. Turha tulla ehdottamaan pähkinöitä tai muita vastineita. En ole ikinä elämässäni käyttänyt salaattikastiketta ja vuosikausiin margariinia. Se maistuu suussani sulalta myrkyltä ja en vielä osaa takoa päähäni sitä, että ruumiini tarvitsee sitä.

Putoan, aina vain kovempaa


Sori että lähipäivinä on ollut vähän huonompi päivytystahti. Lähinnä vetoan siihen etten ole päässyt suorittamaan kotona aamuista kahvirituaaliani vaan olen kukonlaulun aikaan raahautunut kohti Lapinlahtea. Kaksi viikkoa nytten takana, kahdeksi viikoksi kehottavat vielä jäämään ja sitten kai kotiin ja sitten kai takaisin. Perhetapaamista, ravitsemusterapeuttia, psykologin testejä, lääkärin kanssa pillereiden pyörittelyä... voi vittu jee.

En nyt jaksa kamalasti hehkutella kaikesta uudesta ja ihmeellisestä tuolla syömisvammaisten päiväosastolla, mutta tällein lyhyesti olen nyt kokenut ensimmäistä kertaa elämässäni mm. taideterapiaa (tylsää) ja fysioterapiaa (tosi tylsää). Tällä viikolla sosiaalisuusmittarini näyttää täyttä ja tekisi mieli vain kiukutella kaikille ja heitellä hoitajia kahvikupeilla. Ei että ihmisissä olisi vikaa, mutta pinnani on kireä, en jaksa smalltalkia ja lässytystä, ahdistaa, tahdon mennä kotiin ja hautautua peiton alle. Tämä ehkä mm. lääkevaihdoksestani, sillä ahdistusta poistavan lääkkeen pari ekaa sivuvaikutusta on mm. ahdistus. Sitä on tullut mielin määrin margariinina leipäni päällä ja vinkumisena kavereille.

Näin rationaalisesti mietittynä pelkään jääväni jotenkin pois ystäväpiiristäni. En ole enää (vittu koska muka olin?) mielenkiintoista seuraa, en tuota mitään omia projekteja, jaksa käydä missään ja ahdistaa että nyt ns. menetän ystäväni toisilleen. Kun en ole koulussa he vihdoin huomaavat miten paljon mielenkiintoisempaa seuraa toisilleen ovat ilman minua. Olen siis mustasukkainen ja äkäinen, sillä harva tuntuu silti tajuavan että olen _sairas_ enkä vain vittumainen ämmä. Mutta äksyilin eilen, sillä otin kommentin "No sä voit mennä huoneesees ja laittaa oven kii niin me pelataan olkkarissa" aika itseeni... tuli siis kaveriltani. Ei kämppikseltä, vaan että kaverini tulisivat *minun* kämpilleni istumaan iltaa ilman että mun tarttis ees olla läsnä...... m i t ä vittua.

Nojoo, tässä teille vähän tietoplussaa kurrentista päänsisäisestä kaaoksestani ja inteikistäni:
- Efexor (joku naurettavan pieni aloitusannos, masikseen ja ahdistukseen)
- Seroquel n. 100mg (uneen)
- Opamox +100mg (ahdistukseen)
(RIP: Triptyl 50mg ja Seronil 60mg)

Olen oppinut että toistaiseksi epäselvässä syömishäiriössäni on anorektisia piirteitä (sepä kivaa, painoni oli ainakin laskenut viime viestini itkuista) ja oksentelua, like, as the sugar on the top. Keskivaikea masennukseni ei olekaan keskivaikea vaan vaikea. Jumalauta. Pari frendiäni ovat jo eläkkeellä keskivaikean diagnooseilla ja lievälläkin saa elämänsä suttaiseksi. Tosi jees. Ah! Ja paniikkikohtaukset. Niukinnaukin paniikkihäiriö, mutta sitäkin pitää näköjään vielä sorkkia.. ainakaan mua ei olla diskattu vielä pois, joten uh, voinko olla iloinen että nyt jotenkin ainakin tiedän etten keksi kaikkea pahaa päästäni.

Löytyykö sinulta jotain lääkärin diagnosoimaa mielenterveysvaivaa tai syötkö säännöllisesti jotain lääkitystä?

Tuesday, April 01, 2008

Tuijotan selkeästi omaan napaani

Oloni on nyt esim tosi karsea. Mieleni ei tee yhtään puhua semi-onnistuneesta lääkärikäynnistä, ihanista ihmisistä osastolla (tapasin Sarag:nkin! <3), kaikesta uudesta hoitohässäkästä tai mukavista illoista poikakaverin kanssa... sillä pari viimeistä päivää on vaivannut tappava ummetus. Siis joo, eihän se ettei maha hetkeen toimi ketään lihota, mutta in this case valtavan turvonnut vatsa, iso, tukala ja ahdistunut olo ei kauheasti liikuta kun pitäisi a) mättää vielä loppuviikkokin ruokaa naamaan osastolla b) valttilaksani eivät ole pelanneet toivotulla tavalla c) huomenna punnitus.

Vittu jee. Juu, kyllä olen käyttänyt laksatiiveja useamman kerran ja vähän pidemmän aikaa, mutta en mitään karseita määriä - tähän asti kutakuinkin suositusannosten sisällä. Yritän uskotella itselleni etten olisi lihonut, sillä maanantaina kaupassa sovittaessani vakiokokoni farkkuja huomasin ne luiskahtavan päälle tosi kepeästi. Pillifarkut, uudet ja venymättömät. Saan tällä hetkellä lähes kaikki farkkuni alas nappeja avaamatta, joten... en siis ole voinut kamalasti lihota. En vaikka poikakaverini tunki tänä iltana jäätelöä suuhuni.

Tässä taas huomaa ettei se olemisen sietämätön paino ole mitään helppoa.. En yksinkertaisesti jaksa puhua uusista kokeilemistani terapiamuodoista, labroista, hoitosuunnitelmista ja diagnostiikastani kun maha tuntuu isolta. Se etten katsoisi huomista va'an numeroa tai panikoisi siitä kuulostaa ihan yhtä absurdilta kuin benji-hyppy ilman narua. Naurettavaa, mutta totta.