Friday, May 30, 2008

Pirstaleisessa peilikuvassani: pullea ipana virnuilee.

Nyt voin huokaista tosi syvään. En nyt lähde pidemmin tilittämään, mutta lähipäivien (lue: viikkojen) säätö on ollut mm. Kela, sossu, mahdollinen sairasloma kesäksi ja kaikki niihin kuuluva tappelu. Ensin ei kelpaa paperi X ja tarvitaan Y, mietitään absurdeja vaihtoehtoja kesäni varalle, jälleen kerran joku paperi tai lausunto puuttuu ja kestää ja on käsittelyssä.. samalla pitäisi opintotukija maksaa takaisin, kesätyöpaikan antaja luonnollisesti hengittää niskaan, hoitaa yleinen elämä vuokrineen kaikkineen!! Bläh! Ja samalla jaksaa viimeinen viikko päiväsairaalassa, suunnitella jatkoa ja toppuutella ettei mutsi saa halvausta *minun* finanssiasioistani.

Nyt on kuitenkin lappuja viety ja saatu, enempää en voi nyt tehdä vaan vain odotella. Hain sossusta toimeentulotukea, KELA:lta yleistä asumistukea, sairaspäivärahaa, ruikutin opintotukijen takaisinmaksuista ja sain vihdoin ja viimein käteeni sairaslomapaperit aina elokuun loppuun asti. En siis mene kesätöihin vaan lusin kotona, käyn pari kertaa ravitsemusterapeutilla ja elokuussa takaisin päivikselle inttervallille. Totta kai pitää vielä B-lausuntoa odotella ja niitä maagisia psykologin testituloksia, mutta sama se nyt on minulle. Lähisukulaisilta tippui odottamaton taivaan lahja: saisin sponssauksen yksityisterapiaan ehkä ensi syksystä.

En ole oksentanut sitten viime viikon, en edes tänään vaikka viimeisellä sairaalalounaallani olin kuolla ähkyyni. Yleisestä ahdistuksesta elämää, itseä ja mansikoiden kaloreita kohti en saa pois, mutta juuri nyt päässäni ei ole tilaa loputtomalle masennukselle, takapakeille ja rahasäädöille. Sana "loma" ei ole kuulunut sisäiseen Wikipediaani vuosikausiin, joten olen omahyväisesti täynnä riemua kuin pullea ipana jouluaattona. Haluan nauttia vapaasta kesästä, keikoista, poikkiksesta, kissoista ja mansikoista. Mieltäni ei lannista käsky ettei painoni saa laskea grammaakaan ennen elokuista punnitusta, ei uhkailut että tätä tahtia menen osastokuntoon, ei upouusi F50.0 ICD-koodi tuoreessa lääkärintodistuksessa.

Thursday, May 29, 2008

Keijukaisille ei kiitos

Aina jaksetaan kritisoida langanlaihoja malleja, size-0:a, ylitsemenevää fitness-intoiluita ja Nicole Richietä.. mutta harvoin kai kukaan sanoo pahaa sanaa näistä "Ana" ikoneista: keijuista ja balleriinoista. Huom, mulla ei ole tässä nyt tarkoitus tosiaankaan loukata jos jommasta kummasta pitää: Tosi monet tuttuni ovat joko harrastaneet tanssia tuhannessa eri muodossa tai koonneet ympärilleen koristukseksi keijukais- ja fantasiamaisemia. Kyynelsilmäiset keijukaiset ja balleriinat vain omalla kohdallani muistuttavat liikaa syömishäiriön kanssa kuhertelusta, sairauden romantisoinnista ja personifikoinnista. "Ana":sta, ja se saa minut yökkäämään.

Saatan kyllä huomaamatta kuherrella sairauteni kanssa itsekkin, sillä en tunnista sitä katsoessani peiliin, vaakaan tai jääkaappini sisältöön. Minun suhteeni on ehkä sokeutta ja toisaalta haluttua masokismia. Tunnen sisälläni katkeruutta ja turhautumista, sillä en koskaan tunne itseäni miksikään höyhenen kevyeksi, vaaleaksi, viattomaksi, puhtaaksi ja siroksi taruolennoksi. Vaikka painoni laskee ja vaatteet roikkuvat niin peilistä katsoo yhä se ruma minä: liiallinen ruumiiltaan, riittämätön sielultaan. Yäk. Painoni oli keskiviikkoisessa punnituksessa laskenut, mutta olin liian keskittynyt itkemään paria desimaalia etten huomannut tasaluvun vaihtuneen. Jes, hyvä minä.



Ainiin, sitten pari naurettavaa nippelitietoa loppukevennykseksi: 1) äitini mukaan purin pikkuipanana balettiopeani 2) kyllä minunkin kaapistani löytyy sellainen airbrush-tekniikalla maalailtu keijukaisjuliste.. Toisin sanottuna kaiken takana saattaa olla vain liiallinen annostus 90-luvun pahoja viboja. Haha. :---D

Tuesday, May 27, 2008

Läskittää



Jäin tänään flunssan takia pois päiväsairaalasta ja raahasin itseni poikkiksen luo, lämpimään kainaloon. Nyt se TV tuossa on ja herrajumala se on leuattiputtavan iso ja magee (ts. nyt kyllä ymmärrän miksi miehet hermostuvat jos eivät saa lelujaan hetipaikalla). :--O Kun päiväsairaala tämän viikon jälkeen loppuu niin taidan tosissani ottaa riemun irti herran tekniikkavempeleistä, poikkis katsokaas on arjet töissä.

Voisin taas marista loputtomasti ruokailuistani. Teen aina kaiken väärin: jos syön vähän ja tosi usein leimaan itseni jatkuvasti ahneeksi siaksi, ja taas jos harvemmin syön isomman annoksen niin olen yhä ahne sika. Kahden jugurttipurkin syöminen peräkkäin kaikilla lisukkeilla tuntui pyhäinhäväistykseltä, sillä olen viimeaikoina kehittänyt kovia sääntöjä "annosten" suhteen. Annokset eivät riipu juuri kaloreista vaan konkreettisesta ruoan määrästä. Päiväsairaalassahan tämä on jatkuva ällötys, sillä sillä fyysiset määrät kasvissyöjällä luonnollisesti ovat isommat kuin sekaruokailijalla, että sama kalorimäärä tulisi täyteen. Mutta toisaalta, söisinkö sitten mieluummin pienen määrän jotain runsas-energisempää? No en vitussa.

Tuntuu siltä että käsitteeni "kielletyistä ruuista" vain laajenee ja laajenee, mitä enemmän istun Lapparissa ja vietän aikaani sen clickeissä. Ennen suosikki turvaruokani, omenat, ovat alkaneet epäilyttää suuren sokerimäärän takija. Eihän kasvikset lihotta, mutta kyllähän niissäkin kaloreita on?!!1 Valitse sitten mitä tahansa kiinteää kotosalla niin olen aina ahne lutka, syöppö nauta, ylitse tursuava laardiperse. Pääni esittää epärealistisia vaatimuksia, että jokainen ei-osastolla vietetty sekuntti pitäisi elää vain ilmaa haukkomalla. Olen siis iloinen kun pääsen tämän viikon jälkeen kotiin, sillä en kestä helvetinmoista stressiä pakollisista osastoaterioista ja niitten suhtauttamista kotisyömiseen.

Huomenna odottaa punnitus ja nyt uskon oikeasti olevani lihonut. En kestä jos painokäyräni lähtee viimeisellä viikolla nousuun: se olisi kuin "ei hätää"-leima otsaani, sinetti jatkohoidon vähäpätöisyydelle. C'moon, serious mental issues, mutta kuka tällaisen silavaperseen perään kuuluttaisi? Kukaan.

Ahdistaa. Voinkohan ottaa lisää Diapamia? Ei kiinnosta, otan. Käperryn poikkiksen kainaloon ja hiljaa sisälläni pyydän taas anteeksi kuvottavaa olemassaoloani. Angst angst, viil viil. Miksei marina polta kaloreita?

Monday, May 26, 2008

Go ahead and play dead / Why can't you turn and face me?

Nyt ei taas vaihteeksi suju. Lähimmäisten ongelmat, syömisen vaikeus, iso musta-aukko oman tulevaisuuden kohdalla, olemisen vaikeus, ruumisviha, viha sitä kohtaan kun ei kykene auttamaan toisia tarpeeksi ongelmissaan. Mikään ei ole taaskaan tarpeeksi, riittävää ja sekös ahdistaa. Olen itsekeskeinen ja syytän kaikesta itseäni, kaikki on minun syytäni kun laitoin tänään puolikkaan päärynän liikaa suuhuni.

Olen jälleen kerran lyijypainot jaloissani juoksuhiekassa, edessä kaksi vaihtoehtoa: räpytellä henkipaskan puolesta ja vajota nopeammin tai vain... olla. Olla ja hissukseen taas vajota, tukehtua oman elämänsä ja itsensä alle. Wau, keksaisinpa teko-hienon metaforan. Harmi että lukiossa äikkä oli loputonta myrkkyä ja vihasin ainekirjoitusta sydämmeni pohjasta. :--D Pistää vain vihaksi kun en voi olla höyhenen kevyt ja hento syömishäirikkö, joka itkisi olemisensa painosta. Minulla tätä vararavintoa riittäisi vaikka muille jakaa.

Just nyt en kestä:
• Lukea toisten blogeja, sillä sisälläni herää palava kateus kun omat ruokailuni eivät ole mikroskooppisen kokoisia ja en hikiurheile... koskaan.
• Seurata miten välittämäni henkilöt kärsimisen lisäksi yhä kuhertelevat ja romantisoivat tautinsa kanssa.
• Katsoa "Lupa syödä"-tyyppisiä sarjoja, sillä samaistun ihan liikaa niihin julkisesti nolattuihin ylipainoisiin ihmisiin
• Kuunnella ihmisten repeattaavan "Läskiläskiläski"-levyään kuin rikkoutuneet gramofonit. Vaikka epäilys iskeekin, että onko kyse vain huomionhausta? Sama se, ei sekään tervettä ole.
• Huomata kun toistaan luisevammat tytöt asettavat epärealistisia ja sairaita painotavoitteita ja laihdutella kilpaa
• Nähdä IRC-galleriassa kun nämä tyttöset nipistelevät ihoaan ja kuulluttavat nahkapalaa ihraksi ja läskiksi
• Tippua todellisuuteen, että eräs valoisa ja aina tsemppaava, sairaita normeja kyseenalaistava ja hyvien rasvojen puolestapuhuva sairaskaveri sortui itsekin usein huijaamiseen. Niin kiero ja katala tauti syömishäiriö on.
• Syötyä iltapalaa mahassani, ruumiini painoa, kehoni kokoa, sieluni olemassaoloa. Ja uudelleen sitä iltapalaa, muutamaa kymmentä kaloria liikaa.

Olen vaihteeksi taas niin täynnä itseäni ja tätä elämää, että tahtoisin vain elogrammoja karsimalla kadota näkyvistä. Plus, muhun on tainnut tarttua flunssa. Voi kakka, mälsää. :<

Saturday, May 24, 2008

Älä murehdi, murunen



Huomenna on varmasti parempi päivä

Ei nyt puhuta mistään positiivisuudesta



Leikin niin usein niin rationalista ja tiedostavaa, psykologin tuolilla silti kaikki on ihan muuta. Minua kyllästyttää kaivella kovasti menneitä aikojani, sillä a) ajatusmaailmani on ollut ihan erilainen b) olen tosi huono arvioimaan 'koska' ja 'minkä ikäisenä' c) se on jo mennyttä = ei kauheasti paina mieltä, kiinnosta. Jos jostain geenistä voisin kukittaa äitini niin lyhytvihaisuudesta ja anteeksi antamisesta. Siispä, psykatädin varovasti kysellessä "Onko sulla ollut lapsuuden traumaa, vaikka jotain josta et haluaisi puhua/ajatella?" Ei. "Jos sä voisit suuttua jollekin henkilölle niin kuka se olisi?" ... Kyllä pällejä itsevihan täyttämään maailmaani mahtuu, mutta ei mulla ole ketään tai mitään sormella osoitettavaa sairaudestani.

Tämä iltapäivä ei ole ollut ihan niitä parhaimpia. Sain kuulla ihanan uuden ystäväni yrittäneen itsemurhaa. Poika, terä, kuulostaa jo omiin korviini liiankin tutulta. Onneksi henkilö on kunnossa, mutta vituttaa, surettaa, hankala ajatella. Samalla oma poikakaverini vetää ties kuinka monetta viikkoa pulttia jostain televisiosta, jonka hänen olisi määrä saada synttärilahjaksi. Kun kaikkialla pitää jonottaa, odottaa, ei tipu luottoa, seuraava toimitus vasta kuukausien päästä. Samalla pitää pitää huoltaa porukoiden räkivästä koirasta ja ties mistä muusta. Maallisia asioita, kamoon töllötin, mutta ihan samalla tavalla tunnen pahaa mieltä ja avuttomuutta hänen kohdallaan. Helpointa on kääntää taas kaikki sisälle kun asiat ovat vaikeita, jotenkin syytellä itseä kun ei kykene auttamaan toisia. Ymmärrän liian hyvin toisten pahan olon, vaikka tahtoisinkin toisaalta kuulla poikkikseni myöntävän kovempaa miten turhasta asiasta hän vetää pulttia ja lohduttavan minua. Mutta kun ymmärrän.

Miksi minua siis pitäisi edes lohduttaa? Koska on paha olla, toisten vuoksi. Jotenkin geneerinen vitutuksen seuraaminen vierestä on paino omassakin niskassa. Minua ei jaksa painaa ettei rahaa ole, KELA haluaa tukiani takaisin, käväsin sossulla, en tiedä jatkohoidostani paskaakaan, mutta haluaisin että poikkikseni asiat olisivat paremmin. Jotta tuntisin itseni halutummaksi ja mukavemmaksi. Jotta olisi joku tukipylväs, että jaksaisi tukea toisiakin. Mutta helpompaa on ajatella kuinka on itse paska kun vyöryttää näitä sairaita ja raskaita ja inhottavia asioita toisten niskaan. Toisten, jotka eivät voi vittuakaan vammaisuudelleni. Toisten, joilla on oma elämä ja paljon painavempia asioita harteilla.. kuten 40" mustasinisen kiiltävä littutelkkari sisäänrakennetulla digiboksilla ja full-HD:lla (mitä tarkoittaakin).

Tänään syöminen on ollut sääntöjen asettamista ja niitten rikkomista. Vain tämä ja tuo, vain enää tuon lisäksi se. Lisää. Äh. Aamulla söin omenaa, joka oli sisältä läpimätä. Koetin maalailla ajatusta kuinka se symbolistisesti näyttää myös minun olevan ahne ja mätä, ja nyt pitäisi paastota koko päivä. Ja vitut, oksensin omenan (voisin tulla vaikka kipeeksi hei!) ja söin jotain muuta ja muuta. Mutta paastopäivä taitaakin tulla huomenna, ei ole enempää ruokaa jäljellä. Käy. Ihan kuin mulla muuta elämää olisikaan kuin katsella miten jumitan elämäni pelilaudalla, odottaen seuraavaa heittovuoroa... jos vaikka edes vaaka olisi parisataa grammaa alempana.

Tahdon terapiaan. :|

Thursday, May 22, 2008

Hyvää yötä, sankari



Tästä aiheesta en yleensä jaksa avautua, vaikka se onkin vaivaamassa jokaista viikon päivää ja kuukautta. Sitä varten on lääkkeet, ettei asia muodostuisi ongelmaksi. Nukkuminen.

Siinä missä ihmiset riemuitsevat kotiin pääsystä ja television ääressä istumisesta ja omasta ajasta niin allekirjoittanut samalla vahtii kelloa: koska on ns. 'tarpeeksi myöhä', että voin mennä nukkumaan. Päivät ovat pysähtymiskohtia pelilaudalla ja joka aamu on uusi heittovuoro, uusi mahdollisuus, sekä lupa hypätä va'an päälle tarkistamaan voitetut pisteet (grammat) tai syyt rangaista itseään (lihotut grammat).

Ongelmani ei koskaan ole ollut unen saanti: nukahdan missä vain ja milloin vain tosi helposti ja torkun sikeästi. Eilen olin jo seitsemän maissa fyysisesti aivan poikki, pesin hampaitani useampaan otteeseen odotellessani kellon kuluvan ja vihdoin puoli kymmenen maissa (noin myöhään!) hyppäsin sänkyyn. Tein kuitenkin kardinaalivirheen ja unohdin käydä hakemassa apteekista etukäteen maksetut Seroquelit, joitten tarkoitus olisi tukea untani ts. estää minua heräämästä klo. 2-5 välillä. Eilen en kuitenkaan saanut edes unta, nukuin niin paskasti, katkonaisesti ja olemattomasti, tunnin välein heräten että en tuntenut lainkaan nukkuvani. Söin joskus keskiyöllä porkkanan, ei auttanut, näin unta että minua huimasi ja pyörrytti, tosi kiva. En sentään kerennyt näkemään tyypillisiä painajaisiani kuinka esim kaikki vihaavat minua... profit?

Nousin sitten viiden maissa yhtä kuolleena kuin 12 tuntia aiemmin ja kostoksi universumia kohtaan menin ottamaan lämpimän suihkun ja soitatan punkkia tätä kirjoittaessani!!1 Hähä!1 :---(

Wednesday, May 21, 2008

We all go mad and throw it away

Fist things first: iTunesin Party Suffle on paras keksintö sitten iPod+Last.fm kombon jälkeen. <3 <3

En yleensä jaksa/halua stressata kamalasti raha-asioista. Olen opiskelija ja yksinhuoltajan kasvattina olen tottunut hiukan kädestä-suuhun menoon, jäämättä silti ikinä mistään paitsi. Ehkä en ole päässyt joka hiihtoloma kanarialle (vain kerran, kai 7-vuotiaana?), mutta sitten jokainen pienikin reissu on tuntunut ihanalle. Olen lähipäivinä jopa vähän harrastanut "retail therapy":ä eli ilahduttanut jollain muulla kuin ruoalla: käynyt 5e päivillä leffassa, ostanut merkkivaatteiden poistomyynnistä ("Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa" *silmien pyöräytys*) ja pari halpaa viherkasvia kohottamaan kolkon opiskelijakämpän kotihenkeä. Periaatteessa olen aina tyytyväinen kun läppäri toimii, vuokra on maksettu ja kissanhiekkaa on ensi viikollekin.

Nyt kuitenkin KELA pyytelee takaisin lähemmäs tuhat euroa opintotukijani, lääkkeisiin hurahti eilen +100e, yli sen verran myös sairaalalaskuihin tässä lähiaikoina, puhumattakaan edellisistä lääkkeiden ja laskujen maksamisesta ja arghhhh... Kyllähän minä rupean sitä sairaspäivärahaa saamaan, mutta ei siitäkään jää paljoa enempää käteen kun vuokra on hoidettu. Vittu, pitäisi maksaa matkatkin täältä korvesta sinne Lapinlahteen. Äyk. Öh. Tähän on turha tulla nyt selittelemään mitään vanhemmilta rahan mankumista, sillä se tarkoittaisi että vanhempien pitäisi ottaa lainaan. Nielin egoani rikkoakseni mykkäkoulua biologiseen isäoliooni pyytääkseni vähän rahaa. Onneksi Lapparin sossutäti vaikutti reippaalta ja mukavalta, joten kasaan huomiseksi kaikki irti lähtevät kuitit ja paperit ja printtaan ja kopioin ja lähetän niitä sossuun. Sormet ristiin yleisen toimeentulotuen puolesta, muuten kohta ei naurata. Näin jopa jo painajaista, että Visa Electronini ei toimisi.
♥ ♥ ♥

"No ainakin anorektikolta säästyis ruokarahat!"-vitsini on muuten täyttä bullshittiä. Tarrauduin tänään extreme emergency valttiini ja ostin mutsin luotolle vähän ruokaa kotiini: simsalabim ja kolmisen kymmentä euroa katosi, vaikka konkreettista ruokaa kaupasta raahautui aika vähän. Tilavuudeltaan/painoltaan ehkä paljon, mutta ravintomääristä voidaan olla toista mieltä. Kevyttuotteet, tuoreiden vihannesten ylikulutus, sekä limsat, purkat ja pastillit maksavat aivan ruodottoman paljon. Vihaan ostaa Valion sokerittomia mehukeittoja, sillä ne maksavat haloo! Melkein 2 euroa! Mutta silti ostin. Sekä turhuuden huipun: purkkaa, joka sisältää C-vitamiinia.

Myös 2 litraa kesän ensimmäisiä espanjalaisia mansikoitakin tarttui mukaan, joita onnellisesti nautin kunnes kalorimäärät alkoivat taas napsutella päässäni. Eihän se nyt niin paljoa ole, varsinkin kun paino oli aamun punnituksessa taas tippunut (vaikka skippasin eilen 4D-anoreksiadokumentin ja söin pingviinituutin!), mutta ajatukset taas osastoruokailuista vähän nakertavat... Kunnes jättipommi tippui ja kämppikseni selitteli terkkarikäynnistään. Kadehdin jo vuosikausia sitten hänen laihuuttaan, mutta nyt hänen pikkiriikkisen pyöristyttään toivoin painonkin olevan minulle inhimillisempi... Ja se ei ollut. Urgh, kämppikseni on 10cm pidempi ja painaa saman verran kuin minäkin jokin aika sitten. Selkeästi alipainoa vaikka luut ei hänellä törrötäkään. Silti on tiimalasivyötärö, olematon BMI, ruokana paahtoleipä ja loputon mehukarkkisuklaajäätelö. Tuntuu siltä, että kaikilla kavereillani ja poikaystävilläni on yläasteesta lähtien on ollut tuolla lailla. Ei mene nallekarkit kaikilla tasan, vai mitä?



Kertokaas, kai teiltäkin löytyy näitä epäreilut geenit saaneita kamuja/sisaruksia, jotka käytännössä elävät roskaruoalla ja silti hyppivät kuin hyttyset? PS: Ainiin, olin eilen taas Kivaa Seuraa kaikille, sillä sain taas kovat ahdistus+antisosiaalisuus sivuoireet Efexorin nostostani. Onneksi kerrankin syy vittumaisuuteeni on kemiallinen, voi kun voisin heittää sen piikkiin loputtomasti. :---D

Monday, May 19, 2008

Julma totuus

En yleensä lue sanomalehtiä. Aamuisin bussissa haluan kuunnella musaa tai nukkua, mutta kolmantena syynä oikeasti ahdistun kaikista raemmista uutisista ja tragedioista. Sitä se tosielämä totta kai on, mutta tahdonko lukea sitä ennen aamiaistani? Varsinkaan kun samalla vaahdotaan elokuvien ja videopelien väkivaltaisuudesta (OMG KAUHEETA! :-O), mutta samat silpomis-, sotajutut ja tissikuvat ojennetaan ilmaiseksi jokaisen ohikulkijan käteen. Tänä aamuna kuitenkin avasin Hesarin. Hesarihan on ihan fiksu lehti, eikö? Vaikken vieläkään viitsinyt lukea niin selatessani ylläri ylläri silmiin osui taas uutinen miten maailmankolkassa X tuhannet lapset ovat kuolemassa nälkään.

Tunnenko omantunnon pistävän rinnassani? En. Minä katsokaas nimenomaan pyrin nälkiinnyttämään itseäni ja päiväoson huomisen ruoanvalmistusryhmän menuussa on wokkia. Eli joudun syömään nuudeleita!! Herranjumala, nuudeleita. Tuhannet lapset kuolevat vieressä nälkään ja minä itken ja parun lounaastani. Vaikka traaginen uutinen ei oikeasti kosketakaan juuri lainkaan niin nautin tästä elämän naurettavasta ironiasta. Jos minulta kysytään niin ennemmin vaahtoaisin kasvihuoneilmiöstä, kuinka ilmaisjakelulehdet ovat yhtä roskaamista ja edelleenkin nuudeleista. Allekirjoitan bussiaseman tykönä Oikeutta eläimille-järjestön vetoomuksen tehotuotantoa vastaan ja otan mielihyvin kasan propakandaflyereitä mukaani.

Argadfsadgd nuudeleita. x___x Tunsin tänäänkin itseni kiusalliseksi päiväosastolla, sillä kuvittelen tiedän hoitohenkilökunnalla olevan jotain minua vastaan. Joillakin potilailla on erikoisjärjestelyjä ryhmien, ruokien ja menojensa suhteen. Toisilla syynä työt, toisilla muuten vain henkilökohtaiset ja siinä ei mielestäni ole mitään vikaa. Paitsi ettei omani tunnu menevän ikinä läpi ja koen itseni "tyhmäksi kiukuttelevaksi kakaraksi" kun koetan ajaa asiaani. Tänään se oli etten halua mennä fysioterapiaan, sillä se ei mielestäni rentouta vaan päinvastoin ahdistaa. Olen vain yhden kerran saanut istuttua paikalla koko ajan ja muilla yrityksillä rupesin saamaan paniikkikohtauksen oireita. Ei että fyssaterapiassa vikaa olisi, mutta se ei ole vain minun juttuni. Läpi ei silti mennyt, joten lähdin lääkärille uikuttamaan ja sain kuningassuostuttelun: "Ota yks Diapam ja sinnittele!" Yllätyksellisesti, toimi, ja fyssaterapia oli ihan okei. Naurattaa silti kun olen saanut neuvon vetää rauhoittavia a) ahdistuslääkitykseni b) rentouttavan terapiamuodon kestämiseen.

Efexorit ainakin nostettiin, jihuu. Ehkä hiljalleen se ahdistus tästä menee!

Sunday, May 18, 2008

Tyhjyys sisällä, läskit ympärillä. Edessä on siis enää.. mitä?



Äh. Ei oikeastaan mitään uutta tähän viikonloppuun. Eilinen kiinteän ruoan minimalisointi johti jäätelöön, ruisleipään ja pariin isoon kupilliseen muroja kaiken turvamussutuksen lisäksi. En kavahda maailmassa varmaan mitään kipua yhtä paljon kuin kylläisyyttä tai ähkyä. Liikaa ruokaa on aina liikaa, vaikka se ei olisikaan ahmittua. En siis voinut itselleni mitään kun polvistuin taas deletoimaan edes jotain tuota sisältäni.

Paska tsägä, eikä tänäänkään ole ollut täysin nesteillä menty päivä. Vaikka syömiset sinällään menisivät "okei" niin jokainen suupala tuntuu liialta jos sen vain olisi voinut kiertää, huijata nälkäistä mahaa. Olen siis tänään pariinkin otteeseen valmistanut tai koonnut lautaselleni jotain, ottanut pari suupalaa ja heittänyt loput roskikseen jos vain pystyn olemaan ilmankin. Syöminen tuntuu jatkuvasti haasteelta ja tahdon kiemurrella siitä eroon keinolla jos millä.. ja taas toisaalta kehoni janoaa ravintoa, joten mikäs tässä paradoksissa kiemurrellessa.

Olen puolessatoista viikossa lihonut kilon ja voisin edelleen vuolla itsestäni ihraa juustohöylällä. Kurkkuni on lähipäivinä ollut kuin hiekkapaperi ja olen nukkuessani ollut litimärkä omasta hiestäni. Toisinaan huimaa, mutta se ei varmasti johdu muusta kuin vähäisestä raumasta. Kun elämä seisoo sairauden raiteilla niin sitä aikaa miettiä omia vaivoja vain on ja on.. selittäkää minulle miksi korvani menevät jatkuvasti lukkoon?

Huomenna taas päiväsairaalaan syötettäväksi ja tapaamaan tyhjyyttä. Onneksi ympärillä on ihania ihmisiä, viiltää vain sisältä kun hetkeksi tuntuu siltä ettei kellään muullakaan mene hyvin.

Friday, May 16, 2008

Vedä kuule herne nenään

Tänään ei ole oikein ollut päiväni. Päätin että kotiin mennessäni toimittaisin vain tyhjää ja lepäisin tai sellaista. Tavaroita on hujanhajan, pitäisi pyykkejä viikata kaappiin ja vuodevaatteet vaihtaa, mutta päätän kasata tyynyistä ja täkeistä pesän sänkyni hämärimpään nurkkaan. Ja huomata toisen kissani tehneen mielenosoituspissat peitolle. Ihmekös tuo, kun äiti (=minä) on pälli, mielivammainen, toisinaan poissa kotoa ja ei suostu syöttämään pelkkiä raksuja. Onneksi peiton voi aina pestä ja päiväpeitosta ja täkistä saa vielä sopivan pesän, josta ei tarvitse nousta.

Kello on noin 15 yli neljän, mikä tarkoittaa kellon lähenevän viittä ja kohta onkin alkuilta, mikä parissa tunnissa kuluukin illaksi. En jää valvomaan yhtään pidemmäksi aikaan vaan suuntaan nukkumaan, että aika kuluisi edes vähän nopeammin. Iltapäivien ollessa tosi sietämättömiä niin voi ottaa päiväunetkin!

Niin tyhmä olo hoitoni suhteen... olen nyt tämän kuun loppuun päiväosastolla, sitten ei mitään ideaa. Lääkkeiden ihmettely siirretään ensi viikkoon, samoin kaikki alustavat pohdinnat polin puolelle tai ylipäätään siirtymisestä. En yhtään tajua mikä kuvio on kyseessä, joten olo tuntuu väistämättäkin taas hylätyltä ja laiminlyödyltä: Olen aina joko liian sairas tai sitten en muuten vain tarpeeksi kiireellinen. Samalla kesätyöpaikan antaja hengittää niskaan koska aloitan ja en uskalla avata KELA:sta tulleita kuoria, jotka todennäköisesti vaativat opintotukijani takaisin. Sossulla pitäisi kai käydä, sillä rahaa ei oikein ole.

Tämä kaikki neuvottomuus, ahdistuneisuus ja kyvyttömyys tulevaisuuden suhteen sai viimein itkunkin tulemaan silmistä. Rikoin myös oksentamattomuus-päätöstäni, josta olin upeasti pitänyt viikon kiinni. Oli vain liian helppoa mennä lievittämään pahaa oloa, satuttamaan itseään, kävellä vakiovessaan lounaan ja antaa ruoan tulla ylös. Valot eivät toimineet, joten koko operaatio tapahtui sysipimeässä, mutta se ei sillä hetkellä vaivannut - kunhan mahdollisimman paljon tulisi ja sattuisi. Jälkikäteen huimasi ja teki pahaa voimakkaammin kuin muistin tai olin pitkään aikaan kokeillut, joten toivottavasti se jäi ensimmäiseksi ja viimeksi sääntöjen rikkomuskerraksi tältä erään. Nyt voisin nukkua.

Wednesday, May 14, 2008

En just nyt keksi hyvää otsikkoa, mut, vastauksia!

Ensinnäkin, kiitos kaikille kommentoineille. You made my day <3

kuinka vanha olit ku sul alko olee näit ongelmiii mitä nyt on :)?
Apua.. Äh, Paha kysymys heti ekana. Tähän vastaan lääkäreillekin aina jotain typerän ympäripyöreätä, sillä mitä enemmän kelaan menneisyyttäni taaksepäin NYT niin kyllähän mä muistan sieltä kovastikin ajatuksia liittyen ruokaan, itseeni, ahdistukseen, tyytymättömyyteen.. Mutta olisinko suunnilleen lukion ekan loppupuolesta eteenpäin ruvennut ns. "vakavissani" laihduttamaan. Heti kun jään miettimään tätä yhtään pidempään niin muistan, että hetkonen, kyllähän tarkkailin ja vertailin syömisiäni ja kokoani jo 9-luokan loppupuolella. Se ei vielä silloin sairaaloisesti häirinnyt elämääni vaan alkoi kytemisen ja liekit leimahtivat lukion tokan keväällä sitten reippaammin, kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

mustikat vai vadelmat?
Tuoreena vadelmat, pakastettuna mustikat.

Mistä saat kaikki kuvat blogiisi
Olen kova visualisti ja saatan käyttää tunteja pelkkien kuvien kahlailuun netissä, joten suurin osa blogini kuvista löytyy jo valmiina läppärini massiivisista kansiokätköistä. Mutta valtaosa varmaan Livejournalin erinäisistä muoti/sh-kommuuneista sekä DeviantART:sta.

kuinka paljon vietät koneella aikaa päivittäin (n.)?
....Liikaa. Parempi olisi kysyä kauanko EN vietä aikaa koneella. Koulussakin kaikki aika tuli näyttöä tuijottaen ja voin valehtelematta sanoa, että syön ja myös nukun (kyllä, nukun) läppärini kanssa. Nekin hetket kun en konkreettisesti istu koneella niin kuuntelen musaa tai katson TV-sarjoja/DVD:tä näytöltä. Toisin sanottuna olen elämätön dataaja. :<

Ihan off topic, mitä merkinnän otsikko tarkottaa (siis vale-kakku)
"The Cake is a Lie" tulee Portal-nimisestä PC/PS3-pelistä :D Ihan mielettömän hauska puzzleilu, jonka olen poikkiksen pelikonsolilla tahkonut läpi. Olen vannoutunut pelinörtti vaikka valtaosa ajasta menee koneella, mutta mihinkään WoW:n en kyllä koske.

Mikä on parasta? Mikä on onnellisinta?
Kun paino on laskenut enemmän kuin 500g. Sekä pystyä olemaan oma itsensä tuntematta huonoa itsetuntoa ja tehdä samalla jotain arkisen yksinkertaista, mistä nauttii. Vaikka ryystää aamukahvia läppärillä, kun poikkis nukkuu vieressä tai istua iltaa kavereitten kanssa.

Miten saavutat nuo asiat elämässäsi?
Jaa... lääkityksellä ja hyvällä seuralla toisinaan onnistuu. Paino lähtee itsensä kituuttamisella, ja sairaaloisesti kuvittelen sen olevan suhteutettuna elämäni tasoon.

Minkälainen vaatetyyli sinulla on?
Hmm! Paha kuvailla. Lukioaikoina kaikki tällaiset teinihtävät ernu/punkkigootti rytkyt olivat mielestäni parasta ikinä, mutta nyt olen aika lailla arkistunut ja 'aikuistunut'.. ainakin vähän. Yleensä vedän aamulla päälleni vain printti t-paidan, pillifarkut ja neuletakin, mutta yleisesti ottaen olen kai pikkaisen kontrastia ja särmää etsivä. Tykkään tosiaan printeistä, vaihtelevista leikkauksista ja harajuku/punkrock inspiroituneista vaatteista, jotka yhdistyy ruotsalaisten halpaketjujen vaatteisiin. Renttuja on nykyään niin paljon etten Suomesta en osta juuri mitään.

Jos saisit muuttaa kolme asiaa elämässäsi, niin mitkä ne olisi?
Pakko vastata pinnallisesti, että haluaisin muuttaa painoni paaaaljon alemmas. Seuraavaksi haluaisin ehjän itsetunnon ja energiaa tehdä asioita, jotka minua kiinnostavat. Kolmanneksi haluaisin ulkomaille asumaan ja opiskelujen jälkeen luoda siellä tulevaisuuteni... noh, periaatteessa nuo asiat ovat kyllä kaikki sellaisia, jotka aion saavuttaa.

Aurinko vai kuu, miksi?
Meinasin sanoa Kuu näin esteettisen arvon takia, mutta vastaankin Aurinko. Olen aamuvirkku, rakastan työskentelyä luonnon valossa ja lämpöisistä kesäpäivistä.

Mikä on lempikahvisi?
Tummapaahtoinen tai ruotsalainen arkikahvi mustana olisi se mitä joisin joka päivä jos saisin valita... mutta Starbucksin azuki papu frappuchino oli kyllä aivan uskomattoman hyvää! En kyllä tiedä oliko siinä lainkaan sitä kahvia, varmaan ei, mutta kermavaahtoa kyllä!

millaista musiikkia kuuntelet, kuunteletko ylipäätänsä paljon musiikkia ?
Musiikkimakuni on suht laaja, otan vastaan lähes kaikki kavereitteni suositukset. Enimmäkseen kai alternative/indie rokki, mieluiten brittiläinen, mutta rakastan myös japanilaista hardrockia/angura-keitä, emoa, death/doom metallia, punkkia, muutamia massasta poikkeavia naislaulajia ja hiukan electronistakin. Nykyään jopa pienissä määrissä r'n'b/hiphop menevät. Ympäripöyrein vastaus olisi joko britti-chillailua tai sitten vähän raskaampaa tuskarääyntää.

ootko kuunnellu kooksin (huomasin jostain aikasemmasta että kuuntelet niitä) uutta levyä??!?!
No totta munassa olen! :D Tykkään kovasti, vähän ehkä taisempi kuin aiemmat, mutta iski parin kuuntelukerran jälkeen erittäin hyvin.

Mitä sä oikeasti haluat elämältäsi?
En oikeasti tiedä. Tunteen, että elän ja ettei kaikki aikani ole valunut hukkaan.

Hömppää; lempi ben&jerry's-maku? :-D
Ehdottomasti Cherry Garcia. Sitten tulee Häagen-Dazsin strawberry cheesecake (saa Stockalta).

kuinka pitkä oot?
Ette te niillä mitoilla mitään tee, hei! D--:

tää nyt on ihan random kysymys, mutta mitä ihmettä tämän postauksen kuvassa tapahtuu?
Öö... kai se on olevinaan joku taidekuva naisen huulista syömässä jotain lasihelmiä? Kyseessä on siis pari postausta aiempi kuva.

Mitä ajattelit 13-vuotiaana sairaalloisen laihoista (me anat<3) ihmisistä?
En varmaan yhtään mitään. En muksuna kiinnittänyt huomiota tai edes erottanut kuka oli laiha tai lihava, saati tiennyt syömishäiriöistä. Olin aika leikkivä lapsi ja elelin ihan omissa maailmoissani, olin aina vähän ulkopuolinen, se peleistä tykkäävä ja nurkassa piirtelevä tyttö. Kunnes "heräsin" ylipäätään sille että näytän joltain niin ihailin kyllä laihoja.

Mikä on lempileffasi?
Näitä on paaaaaaaljon. Mutta mainitaan pari kestosuosikkia: Leon, Pulp Fiction, Battle Royale ja Virgin Suicides. Katson toisinaan aika paljon leffoja, yleisenä suosikkina kaikki hömpätkin zombiemätöt, Burtonin ja Tarantinon ohjaukset. Klassisesta fantasiasta, westerneistä ja romanttisista komedioista en niin välitä, mutta älykkäät sellaiset (Juno) ovat aina miellyttäviä! Ehdoton suosikkini TV-sarjoista on Twin Peaks, siitä en pääse yli enkä ympäri.

Mistä sait idean tällaseen "leikkiin"?
Oli tylsää... ja tykkään Internet-memeistä ja triviaalitiedosta.

Miten sun vanhemmat suhtautuvat sun ongelmiin? Vai tietävätkö he syömishäiriöstäsi?
Isäni ei tiedä mistään oikein mitään, vasta nytten on valjennut että mulla ehkä on "joku masennus". Äitini on hyvin huolissaan ja en aina oikein tiedä mikä hänen kantansa on.. Hän on sen verran läheinen ihminen, että toisinaan hiukan "tyrmää" näitä sairauksiani, jonka minä tulkkaan väärin vähättelynä. Pohjimmiltaan hän on oikein tukeva ja välittävä, mutta pidän tarkoituksella heitä distanssista näistä oireistani.

minun kysymykseni on, miten ystäväsi suhtautuvat sairauteesi? puhutko siitä avoimesti?
En puhu avoimesti juuri muille kuin potilaskavereilleni ja poikaystävälleni. Tuskin puhun kellekään ihan raakarehellisesti, sillä olen kova vähättelemään ongelmiani ja en halua hieroa oireilua kaikessa raakuudessaan kenenkään naamaan. Muut ystäväni tai kämppikseni eivät (minun tietääkseni) tiedä syömishäiriöistä, paria poikkeusta ja känniavautumista lukuunottamatta. Sen nyt varmaan näkee kaikki, että olen jotenkin masentunut, mutta välillä esitän aika hyvin sellaista reipasta suorittajaa, josta "ei olis ikinä uskonut"..

Kauan oot ollut kasvissyöjä? <;
Hoh, olen aika newbie tällä saralla! Vasta hiukan reilun vuoden, kalasta luovuin vasta viime syksynä.

Siinä ne taisivat ollakin! Jos jotain tulee vielä mieleen niin aina saa heittää kommentteja viesteihin, kyllä mä niihin tavalla tai toisella palailen :>

Ainoastaan mahd. galleria/myspace/facebook/jne nimimerkkini jätän omaan arvoonsa. Sori. ;P

Monday, May 12, 2008

Look, if he was dying, he wouldn't have bothered to carve 'Aaaauuuggghhhh'. He'd just say it.



••• Äitienpäivä meni OK, mutsi oli tehnyt mulle 'omat eväät' niin vältin mummon hiilaripommiset makaronilaatikot, perunamuussit ja voitaikinaiset kasvispiirakat. Kakullekaan ei jäänyt luonnollisesti mahaan tilaan, mutta äidin edessä sitten paluumatkalla kehtasi uhrautua syömään purkin vadelmajäätelöä (sitä iljettävää rasvatonta & sokeritonta, yäk!)

••• Mutta oon lihonut saleen varmaan kilon!!! Siis kokonaisen k i l o n, vaikka oma vaakanihan näyttää edelleen enemmän kuin päiväsairaalan, mut silti!!!1

••• Uskalsin tänään syödä pienen satsin rahkaa isosta purkista, hyvä minä! Tätä varten tosiaan piti ostaa vihdoin keittiövaaka.

---> Yhä voimassa! Kysy minulta vapaasti jotain tähän blogi-merkintään niin vastaan ensi keskiviikkona (14.5)! Voit kommentoida tähänkin, ihan sama, mutta niitä mittojani tai kaloreitani ei edelleenkään huvita kertoa :>

••• Menkat tulevat orjallisesti vaikka viimeksi loppuivat muutamisen kiloa painavempana. Silloin tosin urheilin, nyt toisaalta painan vähemmän ja syön e-pillereitä. Voi toki olla että rasvaprosenttini on hypännyt potenssiin tuhat.

••• Läskittää, yhä. Vitusti. Olo on kyllä rehellisesti sanottuna sellainen, että tekisi mieli vuolla juustohöylällä läskiä pohkeista ja mahasta. Asfdsfsfa!! Tekee mieli tehdä jotain teiniä, kiukutella, mehukeittopaastoilla huomenna.

Fuck you, Mary Sue

Tämä on nyt sitä anarkista avautumista parhaillaan. Ekana korostan ettei teksti ole tarkoitettu offensiiviseksi ketään oikeata ihmistä kohtaan vaan stereotypioita ja geneeristä esittämistä.

Aivan kuten olen useammassa tekstissäni ohitse mennen maininnut, että vihaan kaikkea "Ana"-stereotypioita à la lasilintuenkelipaskaa. Tämä kyllä myös laajenee muutenkin oikeaan elämään: inhoa kaikkia äiskän tunnollisia ja täydellisiä tylleröitä kohtaan, jotka vapaa-ajallaan kutovat sukkia Afganistanin lapsille. Faktahan on ettei kukaan ole täydellinen, joten ehkä sitten yhdistän tämän tietynlaisen kiiltokuvan ylläpidon jotenkin tekopyhyyteen. Syömishäiriöiden kohdalla taas rupesin miettimään, että sehän on pelkkää kusetusta, että kaikki anorektikot olisivat hiljaisia, kilttejä ja täydellisyyteen tavoittelevia pieniä enkeleitä.

Tänään kuitenkin heräsin, että helvetti ovatpas! Kaikki ovat aivan pirun ihania, kilttejä ja välittäviä, että heikompaakin yököttäisi. Viimeistään siinä vaiheessa kun kääntää ajatukset itseensä, huomaa ettei ole riittävän ihana, riittävän kiltti, riittävä oikeastaan yhtään missään kun kerta sairas on eikä töissä tai koulussa valtaamassa maailmaa ja kylpemässä mansikoissa. Tai edes tarpeeksi laiha. Ollessa osastolla kuitenkin ihmisistä tulee yllättävän läheisiä yllättävän lyhyissäkin ajoissa, sillä ryhmähenki ja vertaistuki sitovat aika voimakkaasti ihmisiä toisiinsa. Kyse siis ei taidakaan välttämättä olla siitä etteikö näissä ihanissa ihmisissä olisi lainkaan huumorintajua, persoonaa, särmää ja, noh, munaa. Päinvastoin!

Mistä sitten tulee halu ylläpitää näitä kaiken maailman kuvitelmia ja stereotypioita? Monesti hyvin kipeät ihmiset ovat paljastuneet myös hyvin sympaattisiksi, puhumattakaan Hollywood-tähtien korostelluista ongelmista, joten mietitäänkö vinksahtaneesti = mitä sairaampi niin sen "parempi" tyyppikin? Muistan miten lukiossa oppilaat tuntuivat kisailevan kuka on oudoin, sickein jne, mutta sen lähinnä laskisin oman identiteetin ja sosiaalisen paikkansa etsintään... vaikka helvetti, ensin kummasteltuani niin kierähti ajatuksissani voisiko olla siistiä jos mullakin olis jotain? Ja nyt on, enkä ainakaan tunne itseäni Hollywood-staraksi. Sanoisin siis "Ana"-stereotypioiden olevan vain keino tehdä elämämme vaikeaksi. Antaa taudille joku maaginen identiteetti, tehdä sairaudesta joku ikoni, josta tavoitella tukea likaisina ja kipeinä arkipäivinä kun nälättää ja vituttaa. Se mikä siis ärsyttää allekirjoittanutta, on huomata ihmisistä noita stereotypioita: joko näyteltyjä, aitoja tai itseni kuvitelmia. Koska tulen kateelliseksi. Koska en tule itse ikinä riittämään muitten edessä - itselleni.

Jostain lukaisin, että "läski on ase feminismiä vastaan". Ehkä? Laihduttaminen on naisiin ammuttu luoti muitten äänten hiljentämiseksi, että naiset mieluummin katsoisivat peilistä mahansa kokoa kuin palkkanauhoja. Totta tai ei, mutta ajatuksessa ei ole vaikeata nähdä kaikkua totuudesta.. jotenkin tätä naiseus, syömishäiriö, identiteetti-pyörää tulee pyöriteltyä lähinnä siitä syystä, että itsellä on vaikeaa. Ettei tarvitsisi kokea elämää ja sen haasteita. En ainakaan itse halua, sillä haluan laihduttaa. Totta kai "Ana":n haukkumisen voi aina kaataa sanoilla että olisin vain katkera ja kade. Läski. Läskiksi on aina hyvä haukkua itseään.

Täytyy henkilökohtaistaa asiaa vielä sillä, että inhoni täydellisiä tyttöjä kohtaan voi luontaa myös isäni uudesta vaimokkesta, joka istuu täydellisesti tuohon stereotypiaan. En sanoisi hänen vaikuttavan paljoa (lue: yhtään) elämässäni, mutta kenties olen saanut tarpeeksi pahoja viboja koko isä-konseptista ollessamme niin eri aaltopituuksilla. Alleviivatakseni tätä, voin paljastaa vaimon olevan tunnollinen, kodista huolta pitävä, siveästi pukeutuva, vaaleahiuksinen, hiljainen, joka sunnuntaina kirkossa käyvä, sekä täydellisesti isäni eli Miehen tossun alla oleva. Minä taas, "nenäkkäänä ja vanhempia kunnioittamattomana kakarana" en ikinä suostunut siihen, että käytännössä ventovieras Mies (siis himouskovainen biologinen isäni) tulisi komentelemaan olemassaoloani.

Siispä miksi ihmeessä antautua ja tukeutua johonkin sairaaseen fantasiaan täydellisestä sairaasta ihmisestä? Käsitehän on täysin absurdi, sillä eihän sairas voi ikinä olla täydellinen, vaikka sairaana on helppo pitää utopiaa yllä. Minä kun en ole koskaan sanonut olevani anorektikko voin rehellisesti sanoa pitäväni seksistä, sateesta, läväreistä, tatuoinneista, Hollywoodin action leffoista, kävelen kämpässäni alusvaatteisilla, hengitän, syljen kaduille ja kaivan nenääni! Häpeilemättä! Tämä kaikki ja silti voin käydä mummolassa, rakastan eläimiä, olen toisinaan liiankin epäitsekäs, kierrätän maitotölkkejä, putsaan neuroottisesti lavuaareja, en ikinä lintsannut peruskoulussa ja kirjoitin englannista Laudaturin. Olen epävarma ja kipeä, inhimillisen kiltti että katkera, sekä haluan mieluummin laihduttaa ruumiini ja olemassaoloni pois maan päältä. Mutta toivon että jonkun niskaan tämä kävisi kylmästä vesisangosta: ei tarvitse olla tiettyä kaavaa, kuvitelmaa ollakseen vakavasti otettava ja riittävän hyvä. Turha tavoitella Grace Kellyä jos on kuin Sid tai Nancy.

Saturday, May 10, 2008

The cake is a lie the cake is a lie

Olen taas äärimmäisen vakuuttunut siitä, että olen lihonut. Periaatteessa se ei ole (taaskaan) mitenkään mahdollista, varsinkaan mussuteltuani viime viikon vain 0-starttia, mutta mielialan ollessa alhaalla ja olon tosi turvonnut niin pelottaa. Huomenna on vielä äitienpäivä, ei helkkari. Olen ruvennut vihaamaan kaikkia pieniäkin juhlapyhiä ja merkkipäiviä jos niihin voi mitenkään liittää ruokaa. Osaan kyllä sanoa kakulle ei, mutta väsyttää kun pitää leikkiä normaalia. Puolittain rehellisyydessä on se iso miinus, että pitää jotenkin ylläpitää faktaa omasta huonosta terveydentilasta, mutta olla silti huolestuttamatta liikaa muita. En tahdo toisia sörkkimään elämääni, en tahdo kakkukesteille tai muutenkaan sosiaaliseen ympäristöön.

Joten, tan-tan-taa! Leikitääs vähän!

Kysy minulta vapaasti jotain tähän blogi-merkintään niin vastaan ensi keskiviikkona (14.5)!

Päivittäiset kalorimääräni ja sosiaaliturvatunnukseni voitte kyllä tuosta unohtaa, sillä en kauheasti kaipaa harvojen lukioideni 'vertailevan' omia mittojaan ja syöminkejään allekirjoittaneeseen. Mutmut, kommentoikaa mielikseni, että on jotain muutakin odoteltavaa ensi viikolle kuin kakkukestien tuomat kilot. ;>

(plus triviaalitieto on kivaa!)

Thursday, May 08, 2008

"No kun jos voi olla ilmankin.."

Toi on nyt virallisesti mun uusi tunnuslause - tuo otsikko siis: "Jos yhtähyvin voi olla ilmankin". Entinen "Fuck life - I fuck harder"-paranemismyönteinen tunnuslauseeni oli kanssa aika ässä, mutta nyt todellakin... blää! Haluan lopettaa ne satunnaiset pienet oksentamiset, haluan jotenkin puhdistautua pois siitä pienestä pakokeinostani tai itsetuhomenetelmästäni. Vaikken koskaan nyt hirveästi oksentamista inhonnutkaan. Joten jos tulee ongelmaksi söisikö vai eikö ja laattausmahis pelottaa niin olen mieluummin ilman.

Lupa syödä-kirjassa sanottiin, että syömishäiriöisille pakkoajatukset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Olen tuon tainnut kerran jo sanoakin, mutta se tuli tänään taas esille erään päiväosaston ryhmäkeskustelun jälkeen. Valtaosa syömishäiriöisistä myös tuntuu ajattelevan että on itse ravitsemuksellinen poikkeus, johon luonnon lait eivät päde (esim. en tarvitse ravintoainetta x, aineenvaihduntani on "erilainen", blabla...), jotka myös kaikki kumotaan tuossa kirjassa. Ajatus väliin pudonneesta poikkeusyksilöstä ovat myös hyvin yleisiä, kun on eksynyt omalla elämän ja ravinnon radallaan....

Mutta sitten päästään taas takaisin näihin pakkoajatuksiin ja jäätelöön ja kuinka minulla tietenkään näitä pakkoajatuksia ei ole. Ostospäätösten tekeminen marketissa on toisinaan yhtä murhaa jos erehtyy avaamaan läpät silmiltään ja poistumaan vakio-ostosten lisäksi haahuilemaan. Parhaimmillaan kaupoissa menee ikuisuus kun pyörittelee ja suunnittelee pakkauksia, puristelee samoja leipäpaketteja ja lukee ulkoa osattuja ravintosisältöjä. Mutta mieli teki nyt jäätelöä, mutta törmäsin seinään: tekeekö mieleni nyt oikeasti nauttia jäätelöä vai olenko menossa pakkoajatukseen, että jäätelö = hyvää = hyvänä iltana sitä on saatava. Selviänkö siis pakkoajatuksestani voittajana jos EN ota jäätelöpakettia vai osoitanko vahvempaa puoltani valitsemalla sitä, mitä tekee mieli? Helvetistäkö minä tiedän! Noh, koetin miettiä etten ollut syönyt tänään kuitenkaan niiiiin paljoa, joten ehkä jätskiannos iltapalaksi vielä menisi. Jos vaikka sitten loppu viikon kituuttelisi.

Astun jäätelöpaketti ja pepsi max pullo kädessä ulos kaupasta ja tunnen ahdistuksen kasvavan. Olinko nyt heikko, ruumiillisille ja likaisille himoille ja pakkomielteiselle mässäilylle antautunut paskaläskiluuseri vai vain nauttimassa kohtuullisen annoksen jotain herkkua, joka ei elämääni kaataisi. Haluan voittaa pakkoajatukseni, olla täydessä kontrollissa ja ruumiini yläpuolella, mutta kun en tiedä onko saaminen vai kieltäminen sitä pakkoa? Bentsoja naamaan, puolen tunnin metromatka tuntui ikuisuudelta ja aloin kuvittelemaan harhoja kuinka ihmiset ja seinät änkeäisivät lähelleni, aivan kuin tarkkailisivat, vainoaisivat, piirittäisivät hyökätäkseen. Itku silmässä raahauduin poikkikselle, otin sen kupillisen jäätelöä ja nautiskelin... mutta lopulta ajatus "Jos yhtähyvin voi olla ilmankin" sai minut poikkeuksellisesti ja täysin suunnitelman vastaisesti deletoimaan tuon mahalaukustani. Typerää, mutta, jos kerran voi olla ilman... tavalla tai toisella. Haluan silti tästä tavasta eroon ja selvittää päätäni, jota ei tuleva äitienpäivä kyllä yhtään lohduta.. tahdon vain olla ilman, rauhassa kuin ilmaa.

Sain huomiseksi kutsun psykologin testeihin! Kivaa, mustetahroja! This is gonna be soooo much fun 8----) (insert maniac smile here)

Wednesday, May 07, 2008

I'm not crazy 'cause I take the right pills.. every day



Jostain syystä pidän tätä kuvaa yhtenä kaikkein kauneimpana valokuvana, jonka tiedän. Ei luita ja catwalkeja, mutta minulle parasta thinspistä. Eteerinen, eskapistinen ja eskapistinen rokkityttö.

Keskiviikko, punnituspäivä päiväosastolla. Pelkäämäni ja kunnioittamani aamu, jolloin en ota lääkkeitäni tai edes nielaise sylkeäni ennen va'alle astumista. Jotkut jossain päin maailmaa varmaan tankkaavat itseään vedellä ja laittavat painoja alusvaatteisiinsa, mutta minä tahdon olla raakarehellinen. Olen mennyt talvesta ja ylimmästä huippupainostani ever alimpaan painooni ikinä. Ja ohi. Pelkään toki loputtomasti painon nousua, ihan kuin tanssisin nuoralla tai sulan jääkuoren päällä. Pieni raksahdus ja olisin taas valtavempi, suurempi, liiallisempi.

Olen yhä tyytymätön, tahdon yhä olla vähemmän, enemmän ilmaa ja vähemmän ruumista. Kuihtuneempi ja näkymättömämpi, luisempi ja kärsineempi. Olen yhä täynnä läskiä, täynnä löysää, rintoja, takapuolta, vatsarengasta, pohkeita, reisiä, alleja, selkäläskejä, leveätä luustoani.. mutta hetkellisesti tänään, tunsin olevani vähän kauniimpi. Kolme päivää pidetty sama t-paita päällä, vähän sotkuisesti mascaraa silmillä, tukka likaisena, iho harmaana, askeleet raskaina, tunsin itseni vähän puhtaammaksi ja kauniimmaksi. Enemmän itseäni, käsi melodramaattisesti hapuilemassa aina lähemmäs itsetuhoa ja kuolemaa.

Poltin pilvisessä kesäsäässä tupakan, kuten kuvan tyttö. Otettiin kavereiden kanssa valokuvia, ostin keittiöön taidejulistetta, järjestelin hajuvesipullojani, tuhertelin ilokseni, nukuin läpi aamupäivän ja keskusteluryhmien. Keskityin hetkeksi johonkin muuhun kuin ruumiiseen ja ruokaan, tuntui vapaudelta.. mutta tulisiko se samaa taikaa olemaan kuitenkaan kauaa, kun kipu ja peilikuva samalla hiljaa ja salakavalasti kasvaa.

Tuesday, May 06, 2008

Päärynäomena vai omenapäärynä?

Bläh, väsyttää, ei nyt oikein teksti luista. Piti eilen vaihteeksi vääntää jotain itkumarinaitseviha-tekstiä, mutta meninkin vain... nukkumaan. Herään aina niin aikaisin, että en piittaa kun "aikaa menee hukkaan" torkkuessa tai mennessä aikaisin koisimaan.

Tappelin äidin kanssa puhelimessa, en enää edes muista tarkkaan mistä, mutta jotain sellaista yleistä koktailia minusta ja syömingeistäni. Tunnistan mutsin puheista koska hän ei aina tarkoita sanomisiaan, vaan saattaa heittäytyä huolissa ollessaan sille silmät sulkevalle näkökannalle. Enkä toki tuomitse, enhän minäkään täys rehellisesti hänelle tai kellekään syömissössöilyistäni kerro tai itsevihasta - mitä turhaan loukata lisää niitä, jotka välittävät. Toisinaan vituttaa miksei mutsi voi kosketella asioitani vähän enemmän silkkihansikoilla, sillä hän joskus pukee sanoiksi ne asiat, mistä syytän jatkuvasti itseäni: "entäs koulu/työt/syömiset". Luurin saaminen korvaan toiselta vanhemmalta vaan oli aika kova pala, ryhdyin vaihteeksi taas viiltelemään, mutta lopulta vain lääkkeitä naamaan ja nukkumaan. Ennen kuin nukahdin niin äiti totta kai soitti pyytääkseen anteeksi. Ei silti ole helppo kinata, mutta ainakin tietää ettei kaikesta tarvitse vetää liian kovaa pulttia nenään koska toinen a) sanoo kaiken koska pelkää ja välittää b) käy äkkipikaiseksi ja leppyy yhtä nopeasti.

Niinpä mainitsin aamulla perheterapeutille jospa voitaisiin vetää toinen sessio mutsin kanssa. Itseäni ei huvitaisi sorkkia asioita yhtään enempää kun oma sairastelu täyttää kaiken ajan, mutta jos se toista helpottaisi. Plus, ehkä en vihaisin itseäni edes hitusen vähemmän kun tuottaisin edes hitusen vähemmän huolta. 90mg Opamoxia teki kyllä tehtävänsä, en muista kinasta juuri muuta kuin paradoksin sairauteni kieltämisen ja hyväksymisen välillä, äitienpäiväkakut ja kuinka en suostu niihin koskemaan, sekä öö.. haluanko parantua? Tätä sain onneksi jauhaa tosi mukavan ravitsemusterapeutin kanssa ja jotain tämän tyyppistä sain erittäin tyhjästä, hämmentyneestä, väsyneestä ja sekaisesta pääkopastani ulos:

1) haluaisin tehdä elämälläni x ja y asiaa
2) ..mutta en tunnista sairasta käyttäytymistäni (vaikka osaankin sanoa oppikirjaa lainaten, että joojoo, 1500kcal voi olla muille normaalisyömistä, mutta mulle liikaa!!!1)
3) en oikein osaa nousta itseni puolesta kun tunnen ansaitsevani kaiken paskan = haluan periaatteessa siis sairastaa, sillä se on minulle oikein
4) haluaisin jonkun tulevan takomaan päähäni sen parantumismotivaation ja miten sairaita ajatukseni ovat..
5) ...mutta kohdatessani nuo lauseet esim. hoitohenkilökunnalta niin tyrmään ja kiellän mielestäni kaiken, uskon että ihmiset valehtelevat mm. siitä etten näyttäisi elefantilta jne.

Oon siis vähän pipi. Maanantaina väänsin kättä lekurin ja ravitsemusterapeutin kanssa ja sain loppuviikoksi Startistakin pienemmän ruokalistan, että ahdistus ei olisi niin tappava. Tai kuten itse perustelin: ettei mielestäni suunnaton ruokamäärä saisi minua vastapainoksi oksentamaan/paastoamaan kovempaa. Ja syöminen on ollut helpompaa, on ollut jopa nälkä, mutta silti kotona on tosi tosi tosi vaikea tarttua ruokaan... koska kaikkihan on liikaa, aina, bläh. Väsyttää, njarin njarin, haluaisin sammuttaa aivoistani kaiken tämän vitunmoisen analysoinnin ja pyörittelyn ja vain olla. Ja kutistua.

Sunday, May 04, 2008

Mitä kuuluu? Kurjuutta kummempaa.



Masennuksen perusoireita on ettei jaksa. Olen erikseen pannut merkille, että mun kohdalla toi kulminoituu perus kommunikointiin. Niin kauan kuin muistan niin mielestäni on ahdistavaa avata esimerkiksi sähköpostilaatikko. Tulleet viestit suorastaan huutavat minulle velvollisuuksia: Nyt kun olet nähnyt nämä niin sinun täytyy myös avata! Nyt kun olet avannut sinun täytyy myös lukea! Kun olet lukenut niin sinun täytyy käyttää harmaita aivosolujasi, kalenteriasi, energiaasi ja vastata!! Sama pätee tekstiviesteihin ja loputtomiin soittopyyntöihin. Ykskaks kun tulin kaapista (hekoheko) parille sukulaiselle masennukseni kanssa niin rimputteluja riittää ja yhä saa keksiä tekosyitä miksi en vastaa. Koska en jaksa. Piste, muuta en enää edes jaksa keksiä perusteluiksi: ei, en jaksanut vastata.

Erityisesti hämmentää, että olen joittenkin kavereitteni mielestä ykskaks tuhat kertaa kiinnostavampi kun minulta löytyy yksi jos toinenkin sairasdiagnoosi. Hämmentää, mutta toisaalta tulee hyvä mieli.. pelkoni yksin jäämisestä ei voi pitää 110% paikkaansa. Mutta onko minussa sitten mitään muuta "kiinnostavaa" näille ihmisille kuin nämä ongelmani, jotka ovat nyt niin trendikkäitä ja suosittuja :---) Kai silti pitää ottaa asiasta ilo irti, minähän jaksan loputtomiin nauraa näille samoille asioille.

Viikonloppu on mennyt toisaalta hyvin ja toisaalta hyvin huonosti. Kun astuu paastoilun ja teelusikalla syödyn kasvissosekeiton jälkeen ulos niin huomaa kuinka paljon huonommin askeleet kantavat. En jaksa jutella kummoisia, kierrellä haluamissani liikkeissä, tehdä yhtään mitään. Ruokaa on pakko saada jostain, tuntuu ettei se yksi varovaisesti näykitty hedelmä riitä mihinkään ja ykskaks pää huutaakin LIIKAA! LIIKAA! vitun huora olet taas syönyt liikaa. Olisin eilen antanut mitä tahansa päästäkseni oksentamaan ne poikkiksella nautitut jugurttikupposet ja sokerittomat jäätelöt, mutta tässä taas olen.

Huominen päiväosasto pelottaa suunnattomasti ja vaikka maha on toiminut nyt kuituimppaukseni jälkeen kiitettävästi niin mieleni tekisi mennä ostamaan ja yliannostamaan laksatiiveja. Ihan kuin voisin mennä ulos tällä mahalla. Tällä MAHALLA. Kaikki muut ruumiistani pienenee, mutta ei maha. Kiitos geenit tästä saatanan kivasta alavatsatöyssystä. Joka ateriani jälkeen mahani pullottaa kuin ilmapallo, vaikka vatsalihakset ovat ehkä ainoat ruumiissani jotka vielä jotenkin toimivat - kiitos hikipäässä vedettyjen kotipilateksien. En halua hoitoa, en halua ruokaa, haluan mennä kotiin, kuihtua ja kadota. Olen liian iso tähän maailmaan, liian iso saadakseni itseeni apua, liian iso että mun olisi mitään järkeä opetella jotain täsmäsyömistä. Ahdistaa, itkettää, kello on nipin napin kahdeksaa ja ensimmäinen paniikkikohtaus alkamassa.

Saturday, May 03, 2008

Raajani ovat raskaat ja tunnottomat, voisin käydä ruumiista


Hur! Vähän sekaisa olo, sinällään. Eilen mietin kirjoittavani klassisen vihatekstin omaa ruumistani, ruokaa, tarpeita, naiseutta ja sieluani kohtaan.. Vihasin sitä kun olin poikaystäväni luona mässäillyt, syönyt varmasti yli tarpeeni (huom. nyt puhutaan mun sairaista "tarpeeksi"-mitoista, ei peruskulutuksesta) ja tuntenut ähkyä. Suuri, ahne, ryhävalas. Päässäni kävi kuin filminä miten nyt alkaisin päivittäin ahmimaan ja oksentamaan, painoni paisuisi taas yli äyräiden ja eläisin loputtomassa itsevihassani, epätoivoisena ja ylitse tursuavana.

Ehei, ei käy, minua ei saada enää sellaiselle tielle. Minulla on kontrolli ja minähän näytän sen: paastoamalla. Haloo, siis minä, joka ei ikinä ikinä paastoa! Koska rationaalisesti ajateltuna niin siitähän seuraa vain päänsärkyä, heikotusta, ylensyömistä myöhemmin. Mutta päätin näyttää, jumalauta, minähän en antaudu ravinnon edessä. Minä en sitä tarvitse - ja kas, en tarvinnutkaan. Mehukeittoa ja pepsi maxia, ei edes ainuttakaan Läkerolia (joita en yleensä laske ruoaksi) mennyt huulistani läpi. Pyöräilin pikkuisen, pyyhin pölyjä, tamppasin mattoja, tein jotain luovaa ja juttelin ystävieni kanssa. Mielessäni ei edes käynyt, että olisin suostunut kämppikseni jäätelön/lettujen tekoehdotuksille tai hapuillut näkkäriä kaapista.

Eihän se yhden päivän paastoilu nyt herrajestas painossa näkynyt paljoa paskaakaan. Se oli oikeastaan hitusen enemmän kuin viimeksi punnitessani, mutta tämä olikin ainoastaan ja vain mentaalinen juttu. Tuntuu nyt, että olen kääntynyt ajatusmaailmaltani ihan muualle ja sillä lailla tavallaan harhauttanut hoitohenkilökuntaakin.. hokemalla, että minähän syön ihan vitusti. Kaiken aikaa. Mutta ajatuksissani ei enää niinkään pyöri ja himoudu ajatukset seuraavista aterioista vaan olen totaalisesti ruvennut välttelemään sitä ruokailua. Ennen puhe syömisen välttelystä lähinnä raivostutti, sillä totta vitussa minulla oli nälkä ja ruokaa teki mieli. Nyt taas mietin mistä saan ne pakolliset ravintoaineet ettei näkö katoaisi silmistä ja voisinko olla ilman. Sanat "Saisinko syödä tämän?" ovat "Enkö pärjäisi ilman tätä?" Lukuunottamatta tietenkään jäätelöä, haha! Siitä en voi, halua tai saata luopua. ;>

Luin eilen illalla vanhaa paperista päiväkirjaani ja aivan säikähdin tekstejäni, sillä kuvittelin aina etten minä nyt niin kauaa olisi ollut syömishäiriöinen tai masentunut. Tekstit olivat vuodelta 2006, eli eivät nyt niin vanhoja, mutta kun kyseessä ei todellakaan ollut ensimmäinen ruokapäivikseni tai laihdutusyritykseni. Puhumattakaan pahasta olosta! Mietin olisinko löytänyt edes jotain täällä julkaisemisen arvoista, mutta kaikki tekstit lähinnä huokuivat vihaa omaa kehoa ja riippuvaisuuttani ruokaa kohtaan. Ana-lauseita, hömppädiettejä, leikeltyjä kuvia julkkiksista, oma salainen maailmani. Nuo olivat ne ajat kun urheilin hulluna, söin mahdollisimman vähän ja repsahdin aina isoihin ahmimiskohtauksiin. Sen takia tuo Vapun ruokailu niin kauhistutti minua, sillä mikään voima maailmassa ei saisi mua enää takaisin tuohon mässyobsession täyttämään yksinäisyyteen. Silloin tosiaan olin ihan yksin, aivan tietämätön ja neuvoton ravinnon ja itseni kanssa - ilman hoitoa. Nykyään lääkärien esittäessä kysymyksiä helposti hämmennyn ja vastailen osaksi noista ajoista ja osaksi nykypäivästä. Vaikka oireeni ovat nyt aivan erilaiset niin en ole tajunnut, että menneisyys on menneisyyttä.

Pelottaa mennä maanantaina takaisin päiväosastolle. Mietin jatkuvasti enkö olisi voinut olla ilman sitä ja tuota, eikö vähempikin olisi riittänyt. Olen nähnyt jo painajaisia yhteisruokailuista, sillä uskon sen olevan nyt vielä vaikeampaa kuin aluksi.. vaikka olenhan mä tämän kahden viikon aikana syönyt ainakin yhden lämpimän aterian. Hävettää siis mennä tässä koossa, ruumiissa ja painossa takaisin. Näyttää toisille kuinka vaikeaa minulle on jokin niin perusasia kuin lusikan laittaminen suuhun, vaikka olen näin iso. ARGH. Haluan käpertyä johonkin koloon ja vain kutistua pois.

Thursday, May 01, 2008

Vihaan olla minä.

Joku sanoi joskus, että sylmishäiriö on kuin riippuvuus, huume, jota ei kuitenkaan noin vain voida katkaista. Ilman viinaa, huumeita ja tupakkaa voi elää, mutta ruoka pitää kohdata päivittäin.

Ei siis päästy poikkiksen porukoille saati ravintolaan syömään. Menun kyyläily kotosalla aiheutti ihan liikaa ahdistusta, varsinkin kun ketjuravintolan sivuilta löytyi kun löytyikin annosten energiasisältömäärät. Vuoren varmasti eiliset syöpöttelyni menivät silti reippaasti jonkun kälyisen tomaattikeiton kalorit, mutta ahdistus oli sentään pienempi. Mentiin kauppaan, valkattiin just sitä mitä teki mieli, maksettiin ja mentiin kotiin. Avauduin myöhemmin illalla taas vähän poikkikselleni, sillä olin vaihteen vuoksi tosi häpeissäni kun kansani ruokapähkäilystä on niin paljon vaivaa. Hänen sanojensa mukaan kuitenkin "Parempi näin kuin että syötäisiin ulkona kalliilla ja sitten sä menisit oksentaa". Loukkaannuin vähän, mutten ottanut itseeni, sillä tiedän ettei hän minulle tarkoittaisi koskaan mitään pahaa.

Vituttaa vain kun jokainen tyrkyttää minulle sitä, että oksentaisin vittu joka asian. Mutta katsokaas, eihän mulla voi olla mitään anorektista ongelmaa kun syön jäätelöä, daa!1 Logiikka +++ Totta kai väitän kaiken aikaa, että syön paljon, sillä olen sairas ja omasta mielestäni syön tosi paljon ja riittävästi. Niin riittävästi, että olen nyt takaisin vuosien takaisessa alimmassa painossani, kevyesti yli kymmenen kiloa laihempana talvelta ilman päivääkään hikiurheilua. :----) Ajattelin tämän kunniaksi yrittää lopettaa oksentamisen kokonaan, sillä se on pelkäksi itsetuhomenetelmäksi aika vitun vaarallista.

Mutta muuten eilinen ilta meni oikein mukavasti, paitsi että oli ähky. En muista koska olisin viimeksi syönyt lämmintä ateriaa saati roskaruokaa, mutta päätin ettei kotona väsätty pitsa poikkiksen kanssa olisi niiiin paha. Itse kun valittiin täytteet ja lätty ei ollut mikään XXL-size. Mutta ähky tuli ja paniikissa makasin sohvalla miettien, että syövätkö normaalit ihmiset oikeasti pitsaa? Siis, neljä palaa, lautasellisen pitsaa? Ja vielä varmaan ainakin 3dl jäätelöä ja varmaan puoli rullaa keksejä. Siis ihan hirveästi, mielestäni. Nyt ainakin murskaan kaikkien lukioitteni kuplat siitä, että olisin joku nälkää näkevä luurankotyttö. Koetin laskeskella ettei siitä silti tulisi varmaan edes kulutuksieni verran aamulla narskuteltujen ja oksennettujen mustikoitten lisäksi, mutta oikeasti... onko normaalia syödä vappuna pitsaa ja jäätelöä keksien kera? Mulle, nääs, on paljon normaalimpaa elää päivä kilolla porkkanoita ja parilla omenalla. Koetin etsiä ruoasta sitten nyt sitä nautintoa, katsoa leffaa ja relata poikkiksen kanssa, Diapamia luonnollisesti verenkierrossa. En ahminut tai edes oksentanut ruokamäärää, vaikka vatsaani pistelikin ja hampaita pestessä jäätelö alkoi nousemaan kurkkuun. Tunsin itseni saastaiseksi, ahneeksi, isoksi, iljettäväksi, sillä mielestäni on normaalimpaa ajatella "Selviäisinkö ilman tuota ja tuota" kuin "Syönpä nyt mitä minun tekee mieli".



Mutta en jaksa nyt vekslata asiasta enempää, sillä aamulla peilissä solisluuli paistoivat ihan samanlaiseen tapaan ja mieleni ei tee mitään muuta kuin palata vanhaan syömistottumukseeni. Poikkiksen kainalossa ja bentsohöyryissä se yksi lämmin ateria jäätelöannoksen kera vielä jotenkin ei onnistu kaatamaan maailmaani, kun tiedän pysyväni uskollisena porkkanoilleni.. Enemmän pelottaa ensi viikko, täsmäsyöminen, margariinit leivällä, useampi ateria ilman ulospääsyä, sairautensa kohtaaminen. Voin kerran viikossa sitä normaalia leikkiä, mutta että pitäisi suorittaa sitä aamiaisella, lounaalla, välipalalla ja joskus vielä päivällisellä.. Ajatuskin oksettaa, mieleni käskee vain laihtumaan lisää. Olen nyt suoriutunut niin hyvin, tästä edespäin jokainen kilo on vain askellus kohti pienempää, parempaa minää. Nyt kahvia ja bentsoja, muuten ei tule loppupäivästä mitään.