Monday, June 30, 2008

Lautaseen piirretty viiva

Wau, päivän toinen marinakirjoitus! Näköjään aamulla tuleva ahdistus tulee jäädäkseen vaikka sitä saisi tyynnyteltyä hetkeksi kahvikupillisella tai ekstra lautasellisella puuroa. Pidin anemiaa joskus hauskana, tykkäsin olostani kun askeleeni menivät sekaisin ja pää pyöri tuulen mukana. Nyt olen kyllästynyt katsomaan kun huuleni ovat yhtä lakanan valkoiset kuin ihoni (lukuunottamatta sysimustia silmänalusia) ja mätän ruokaa nälättä kitaani, että huimaus ja heikotus lähtisi pois.

Sepä se. Heikottaa, huimaa, sormet vapisevat, palelu, sydämmen tykytys, päänsärky.. mutta onko joku niistä syy syödä? Onko se edes merkki nälästä? Jos sillä sekuntilla maha ei kilju tältyttämätöntä tyhjyyttä tai kello osoita orjallista aikaa? Syöminen tuntuu silloin enemmän pakolta kuin välttämättömyydeltä, jolloin yllätys yllätys: ahdistaa. Vitusti, joo. Pääni oli jossain omassa stratosfäärissään koko päivän, lukuunottamatta niitä hetkiä kun haarukoin jotain naamaani ja koen ruumiinlämmön ykskaks pamahtavan kovaa ylöspäin. Sillon kun en syönyt niin lähinnä tuijotin tyhjää tai makasin sängylläni. Löysin itseni istumasta keittiön pöydältä villapeiton alta ja katselin kaappeja. Availin niitä mieleni voimalla ja mietin koskemattomia soijarouhe- ja nuudelipakkauksia. Ehkä pari näkkileipää tuorejuustolla? Ei, ei vielä.

Söin illalla kaksi isoa kulhollista salaattia sokerittomalla ketsupilla ja tunsin ruumiini paisuvan kuin ilmapallo. Haloo! Salaattia ketsupilla! Ei gourmet pihviä maustevoilla ja kermaperunoilla. Mutta, tomaatit, paprikat, porkkanat.. nuo kaikki ovat päässäni pelkkää matikkaa. Nuo salaattirykelmät toisin sanottuna ylittivät päivän maagisen "sallitun" kalorimääräni, joka teki niistä automaattisesti lihottavaa, kiellettyä, väärää! Läski läski läski! Ahne valtava lehmä, miten helvetissä kuvittelet selviäväsi elämästä kun vedät laardia itseesi vain hengitysilmasta! Kämppis-tyttöllä ja syksyisellä ihastuspojallani tuli tänään vihdoin virallinen ero. Anteeks siis miten toi liittyi mitenkään mihinkään? Siis paljon isompi asia on että kämppis on varmaan elänyt koko päivän yhdellä murolautasella kun minä mätän ruokaa naamaani! Argh, kateus, verailu. Hajoan.

Mitä syödä reissulla? Voiko omista ajatuksistaan muka ottaa jotain helvetin lomaa kun tämä ei ole ikuisuuksiin ollut mitään dieetti-leikkiä. Voin vain kuvitella Tukholman idylliset kahvilat cappuchino-kuppeineen (voi millonkohan viimeksi olen tota uskaltanut juoda..) ja croissantteineen. Mieleni tekee kovasti croissanttia ja hilloa. Sushia ja italialaista jäätelöä, toreja, hotelliaamiaisia, tax-free myymälöitä loputtomien suklaahyllyjen kanssa. Ylipäätään hyvää ja nautittavaa ruokaa vapaasti ja sallitusti! Ja minä söin kaksi(!) lautasellista salaattia sokerittoman ketsupin kanssa ja olen siis virallisesti liian lihava nauttimaan reissustani. Oh yesss, ei mikään hyvä alku jos hajoilen jo tälle. Mutta, jooh, loppuviikkoon!

Gnaaaaa en ala!

Kömmin ylös taas kuuden maissa ja kiroan miksi päiväni alkavat niin aikaisin. Punnitsen itseni, keitän puuroa, tungen kylmän teen voimin lääkkeet, vitamiinit ja kofeiinitabletit naamaani. Katson jotain sarjaa läppäriltäni ja oksettaa ja heikottaa. Kello lähenee kahdeksaa ja vittu, olen jo valmiiksi ihan täynnä tätä päivää. Kiitos ja näkemiin! Olen elänyt tätä vuorokautta jo ihan riittämiin! Menen makaamaan sängylleni ja sydäntä puristaa, olo on huono ja silti en saa nukutuksi.

Päivän sana on ollut heikotus. Ei juurikaan ole nälkä tai tee mieli ruokaa, mutta ruumis tuntuu voimattomalta, paleltaa ja kädet vapisevat. Mikä luuseri! Tämän siitä saa kun ei niin piittaa liikunnasta ja koko keho muodostuu lähinnä löllyvästä rasvakudoksesta. En tykkää pitää käsivarsiani kiinni kyljissäni, sillä tunnen miten allit ja kylkiläskit lyllyvät yhteen. Lyllyti lyllyti. Lyllynpä päivästä toiseen, mussutan ja kiroan illalla itseäni kun olen syönyt niin paljon. Minkäs tällaisena puolirampana oliona teet paitsi istut koneella ja hakkaat refreshiä 5-sekuntin välein joka sivulla.

Äiti kävi eilen kylässä ja annoin hänen kyyläillä psykologilausuntoani (naurettiin kiusaantuneesti hienoille sanoille, kuten "objektisuhteet" ja "ambivalentisti"), sekä kerroin painoni kysyttäessä. Kadutti. Koetinko nyt hänelle vakuutella että joo, olen laihtunut siitä kun olin kotosalla, vai että olen yhä muhevassa kunnossa. Inhotti silti, ihan kuin olisi päästänyt jonkun toisen liikaa omalle reviirille. Hyi.

Saturday, June 28, 2008

Jos herään huomenna, sano että se kaikki oli vain unta..



Haluaisin osata yhä itkeä, käpertyä sänkyyni peiton alle ja vuodattaa pahaa oloa pois. Nyt silmiä vain polttaa ja sisälläni tyhjyyden seurana kytee vain tuskaisa itseviha. Kirjoittelen tähän blogiin vähän lievittääkseni sitä oloa, jota en muille enkä muuten saa sanottua. Ja vaikka olen saanut kamalasti ihania kommentteja ja kehuja niin tunnen syyllisyyttä ja häpeää.. En hei ole mitenkään poikkeuksellinen, karismaattisen mielenkiintoinen, superlaiha tai dramaattista elämää ja sairaalareissuja kokenut tyttönen. Enpä todellakaan.

Rehellisesti sanottuna olen aina ollut maailman paskin äidinkielessä ja vihannut kirjoittamista. Tässä silti sepittelen tuota sisältäni kumpuavaa loputonta pahoinvointia, johon olen väsynyt reagoimaan mitenkään radikaalisti ja näkyvästi. Elän aamupäivää poikkiksen luona kuin kuka tahansa normaali ihminen, käväsen kaupassa, tulen yksin kissojeni luo kotiin, punnitsen tarkkaan ruokani ja lasken kalorini. Olen niin lihava etten vain kestä, joten tästä edespäin täytyy katsoa kipeää tottuutta silmiin. Aion käydä joka aamu va'alla ja laskea kaikki kalorit. Totuus on vain kipeääkin kivuliaampi, sillä jokainen numero on liikaa ja silti niitä vain kasautuu ja kasautuu..!

Raaputan haavoja käsivarteeni, tuijotan tyhjää ja yritän säälittävästi oksentaa syömiäni mansikoita. Olen edelleen surkea laattaamaan pelkillä vatsalihaksillani, mutta silti en pysty lopettamaan polttavien mahanesteiden ylös kakomista. Tässä teille sitä tosi säkenöivän mielenkiintoista elämääni. Vihaan itseäni esim. yhä. :---)

Friday, June 27, 2008

Rankkasadetta, jäätelökaipuuta, ravitsemusterapiaa



Eilinen oli aika kamala. Paniikkikohtaus ei käynyt päälle, mutta ahdisti, rintaan koski ja olemattoman pelko hiipui hiljaa kimppuun rauhoittavasta huolimatta. Oli pakko painua ulos hakemaan unilääkkeitä vaikka sää oli kuin heinäkuu Tokiossa: taivas vaan avautui yks kaks ja vettä tuli kuin ämpäristä kaataen. Toisin kuin Tokiossa, pääkaupunkiseudulla oli kylmä. Hymy hyytyi tuulessa ja märissä kengissä hyvin äkkiä, mutta siihen päälle vielä bussiaikataulut heittivät päin helvettiä. Kaksi vuoroa välistä kahdella eri bussilla, joten normaali n. 45min matka vei about 3 tuntia, jolloin vihdoin saapuessani poikkikselle en tuntenut enää raajojani.

Plus, koko päivän teki ihan hirveästi mieli jäätelöä. Ben&Jerry'sin jotain kermaista jäätelöä, jossa olisi marjaa ja browniepaloja. Tai edes kevytjäätelöä jos siihen saisi sotkea mansikoita tai pari rkl kermajäätelöä. Jos en söisi muuta sinä iltana niin kalorit eivät olisi aivan tappavan korkealla. Jos söisin huomenna ja ylihuomennakin vain rajoitetusti. Pyörähdin kahdessakin kaupassa, mutta en saattanut ostaa jäätelöä, sillä sehän olisi ollut jotain mistä olisin nauttinut. Ei, ei mulle, kaloreista viis, mutta näin kuvottavalla ja liiallisella oliolla ei saisi olla lupaa onneen, nautintoon tai iloon... Ei. Kaivoin poikaystäväni jääkaappia ja tyydytin jäätelökaipuutani kahdella vihreällä omenalla.

Tänään taas oli ravitsemusterapeutti. Oikein mukava nuorekas nainen, lempeä ääninen ja tsemppaava, jolle on helppo jutella. Mutta. Kauhu lävähti naamalleni heti ensimmäisenä: punnitus! Vaikka olin syönyt ja vaatteet päällä - eeehei! Ei näin tämän kuulu mennä eieiei! Hävetti, kuvotti, vaikka eihän se paino ollut kuin kilon enemmän kuin viimeksi kotona vaatetta ja syömättä. Silti, hävetti hirveästi kun en ollut valmistautunut saati painoni ei ollut 110% objektiivinen vaatteiden ja syödyn ruoan takia. Olin loppukäynnin tippa linssissä, vältellen rav.terapeutin katsetta, sillä ei todellakaan kiinnostanut ruveta pohtia mitä voisi lisätä ruokavalioon. Sen lisäksi että häpeän läskejäni niin ajatus hyvinvoinnista tuntuu väärältä, ansaitsemattomalta, joltain mihin kaltaisellani saastalla ei todellakaan ole oikeutta.

What would Dr. Phil do?



Suosikki sarjani ja sosiaalipornot (lue: tosi-tv kisat, kuten Project Runway) latailen aina suoraan koneelle, mutta kuten olen aiemminkin maininnut: salaisena paheenani on toisinaan tuijottaa MTV:n julkkis/deittihömppää tai tunnetuimpaa tv-psykiatriamme eli Dr. Philiä. Noilla ohjelmilla vain on parempi ja aivottomampi viihdearvo kuin kotimaan pienillä politiikkoskandaaleilla.. plus, kun välimatkaa on yhden valtameren verran niin voi tuudittautua ajatukseen ettei kaikki jenkit ihan oikeesti ole niin stereotyyppisiä ja pinnallisia älykääpiöitä kuin ohjelmissa.

Varsinkin tämänpäiväisen Dr. Phil jakson kohdalla ihan oikeesti toivon haastatellun naisen olevan vain surullinen poikkeustapaus. Aiheena oli kun fanitus menee liian pitkälle ts. kotiäidit tilittämässä miten heidän elämäänsä dominoi pakkomielle johonkin julkkikseen. Yksi näistä oli syömishäiriöinen pikkutytön äiti, joka oli koukussa Mary-Kate Olseniin.. ja noh, niin. Ymmärrän toki fanituksen, johon joskus kuuluu pieni imitoiminen, mutta tämä "Haluan painaa kanssa 39kg vain koska M-K painoi sen verran lööpin mukaan" alkoi sulattamaan aivoni synapseja. AAAAAAAAAAARGH EI NÄÄÄÄÄIN!!! Meikit ja mekot sikseen, mutta itsensä lietsominen syömishäiriöön vain koska idolikin on PLUS 3-4 vuotias tytär vieressä ottamassa mallia kaloreitten laskemisesta.... Huudan taas, hm, joo.

Mikä tässä on surullisinta niin Mary-Katehan on ihan vitun suosittu "thinspiration" ja ei ole mitenkään harvinaista miten jengi vertailee itseänsä julkkisten/mallien mittoihin ja ulkonäköön. Olen sitä itsekin tehnyt, kirjoittanut ylös strategisia mittoja, liimaillut kuvia ja elänyt mittanauhan välityksellä henkilökohtaista sotaa ruumistani ja Gemma Wardin täydellistä hipiää vastaan jne. En kyllä mene sille linjalle, että sanoisin syömishäiriöiden olevan vain median syytä, sillä sairas mieli nyt voi verrata itseään niin julkkikseen kuin pajunvitsaankin. Ehkä kiinnostavinta ohjelmassa kuitenkin oli, että lopuksi julkisuuteen tuotiin muokattuja paparazzikuvia. En henkilökohtaisesti kyllä ole kuvien retusorointiakaan vastaan, mutta siinä kohtaa kun hehkutetaan noita rumasti ja selkeästi muokattuja kylkiluukuvia (kuten toi alussa) niin voisin kolmannen kerran huutaa... (Ne on hei valhetta! Fiktiota!!1)

Joo, ei mulla tainnut olla siis mitään virallista kannanottoa mitään kohtaan. Mallit, photoshoppaus, juorut, vertailu, oman identiteetin etsiminen, sairaana tai terveenä.. se nyt on kaikki vain raakaa realismia, nykypäivää. Varmasti ohjelmankin naisella oli oikeasti takana monimutkaisemmat ongelmat kuin vain halu olla Mary-Kate Olsen, mutta tokkopa niille olisi riittänyt enempää ruutuaikaa. Dr. Phil katsokaas taikoo elinikäiset ongelmat pois sormiaan napsauttamalla. ;> Hajottaa vain toi ihmisen rajaton typeryys jos ei pysty suhtautumaan kriittisesti eteen tuleviin asioihin. Kai se sitten tiivistyy niissä 3-vuotiaissa mukuloissa, jotka alkavat kiinnittämään huomiota onko limsa lightia vai ei..

Thursday, June 26, 2008

(like you imagined) when you were young

You sit there in your heartache
Waiting on some beautiful boy to
To save you from your old ways
You play forgiveness
Watch him now, here he come

(The Killers)

Hei c'mooon! :> Blogin tilaaja/lukijaluvut vain kasvaa vaikka kommentit on taas kärsineet jonkun nälänhädän. Ei sen palaute/kommenttitekstin tartte olla mitään kummempaa, mutta osoittakaa nyt jotain elonmerkkejä allekirjoittaneen iloksi. <3 Jookos kookos?

Oloni on väsynyt ja antisosiaalinen kaikkien käytännön rahasotkujen takia. Tili itkee käytännössä tyhjää, sillä jouduin/jouduin maksamaan noin 1500e verran opintotukiani ja aiheettomasti maksettuja palkkojani (wtf?!) takaisin. Parempihan se on että asiat on kerralla poissa enkä maksa tukiani takaisin seuraavat 2 vuotta, mutta kun tossa potissa on vielä HUS:n laskut ja lääkekulut niin muistutan ilmeeltäni Munchin 'Huutoa'. Ei tässä muuta, mutta tahtoisin ettei ensi viikon Tukholman reissulla tarvitsisi stressata kruunuista.

Juttelin mummoni kanssa puhelimessa ja olen taas miljoonannessa kiitollisuuden velassa, sillä hän taisi lähettää minulle hiukan taloudellista tukea. Tuntuu syylliseltä kun en ole koskaan ollut kova käymään kylässä ja aina vihannut sukujuhlia. Olen sen verran vanha ettei kukaan enää tule täräyttelemään mielipiteitä päin naamaa (isän puolella liiankin yleistä), mutta kuulen päässäni ne nälvinnät miksen nyt suvun 3-polven esikoisena ole tarpeeksi hyvä. Olisin jotenkin odottanut tuota kaikkea juuri mummoltani, mutta olenkin yllätyksekseni saanut kauheasti lämpöä ja tukea. Pääsen nyt vihdoin terapiaankin! kiitos hänen. Syömishäiriökeskuksesta soitettiin ja menen 2-viikon päästä tutustumiskäynnille! Jännittää ihan kamalasti, mutta toisaalta olen tosi innoissani saadessani tällaisen mahdollisuuden.

Paino junnaa vaikka syömingit ovat menneet parina viimepäivänä suht okei.. kait. Säästöliekki, jotain, vittu en tiedä, mutta ällöttää tässä koossa. Vaivaiset puolisentoista kiloa tippunut koko kuukauden aikana. Tippuuko kilot alipainoisena jotenkin hitaammin? Ainakin BMI numerot vaihtuvat radikaalimmin, mitä normaalipainoisena. Pelottaa kovasti kohdata huominen ravitsemusterapeutti, ensi viikkoinen reissu, eräät juhlat, eräs kauan odotettu keikka, terapiatutustuminen.. En koe ansaitsevani nautintoa saati hoitoa, sillä olen niin liiallinen, paha, suuri. Kämppis onneksi löysi jostain keittiönkaapista loput askarteluteräni. Pidän niitä taskussa ja oloni on kummasti turvallisempi.

Tuesday, June 24, 2008

Mitä pienemmät ilot sen sallitummat ovat kemut

Ulkona sataa, Internet nukkuu ja minä tapan aikaani satunnaisten TV-sarjojen värittämänä. Päivällä katson jotain warettamistani sarjoista ja iltaisin kyylään MTV:ltä illan jenkkishittiputken (Made, True Life, Dismissed ja Parental Control). Kyllä, masokismini yltää myös tv-ohjelmien pariin, sillä rakastan sosiaalipornoa ja mauttoman stereotyyppisiä jenkki-ihmisiä. Taannoin tsekkasin Youtubesta myös Hollyoaksin anoreksia-jakson ja sanon kyllä tykkääväni Skinsistä enemmän. Samaan aikaan tuherran luonnoskirjaani ja toivon, että syystuotantokausien alettua olisin astetta parempi taiteilija.

Muuten ajattelen lähinnä ruokaa ja painoani (jota en kylläkään tiedä), sääntöjä, suunnitelmia ja miten saada ravitsemuksellisesti mahd paljon. Syön mielestäni aika kontrolloidusti, mutta kaikki on silti liikaa ja riittämätöntä suoritusta. Varsinkin iltaisin tulee otettua se joku ekstrapala, josta seuraavana päivänä sitten vihata itseään. En kelpaa itselleni ennen kuin vedän 10km lenkkejä ja teen tuhat kyykkyhyppyä päivässä 200 kalorin voimin. Tai alle 40 kiloinen ja letkuihin sidottu. Jos silloinkaan, ikinä.

Pitäisi varmaan siivoilla jotenkin tuota päivikseni ruoka-kategoriaa, sillä ainahan on puhe ruoasta. Pitäisi ehkä jotenkin jakaa ravitsemukseen, (yhteis) syömiseen, ruoan ostamiseen jne.. Huomasin tänään itseltäni vekkulin kaupparituaalin, jota en ole ennen tullut ajatelleeksi. Yleensä tiedän suht tarkkaan mitä kaupasta kaipaan, joten en loputtomasti ota hyllyistä kamaa ja palauttele niitä paikoilleen. Mutta kun päästään kassan liukuhihnalle niin sisälläni iskee paniikki, liekö piheydestä vai taka-ajatuksista, mutta jätän osan kasaamistani asioista ostoskoriin (seuraavien asiakkaiden tielle, valitan). Päässäni vaan napsahtaa pum! En tarvitsekaan tätä, enkä tätä, tämänkin ostaminen nyt on ihan turhaa jos se ei ole elintärkeän välttämätöntä. Silti pistän karseasti rahaa kaikkeen niinsanotusti turhaan, kuten mausteisiin, light limsoihin, pastilleihin ja muuhun periaatteessa turhaan. Taas tarkastellessani kauppakassin kuittia niin (alle) puolet oli syötävää.

Minulla on sääntö ettei pahaa ruokaa saa syödä koska on kardinaalirikos ottaa ruumiiseensa jotain energiaa jos se maistuu kuvottavalle. Mutta! Ruoasta ei myöskään pidä nauttia, sillä en ansaitse mitään hyvää, ts. ykskaks kauppakassi kevenee: "En tarvitse kahden euron vesimelonia salaattiini, ei kiitos, liian hyvää minulle kun kotona on ketsuppia." Perjantaina menen ravitsemusterapeutille, enkä ole noudattanut juuri mitään tehtyjä tavoitteitamme.. Koetin kaupassa siis rikkoa rajojani ja ostin tuorejuustoa (vain 2% rasvaa!) kaapissa pölyyntyvälle näkkileivälleni. Hyvää. Liiankin hyvää, sillä tulin katumapäälle ja nyt hukun häpeääni.

Sunday, June 22, 2008

Saan laitettua ruokaa sisään ja ulos, mikä on sinun superkykysi?



Musta just nyt tuntuu ettei mulla ole mitään. Kirjaimellisesti, pääni lyö tyhjää, vuorokaudet valuvat ohitse, teen juttuja koska juttuja tehdään, eikä mikään niin kiinnosta tai tunnu miltään. Masennuskierrokset eivät kuitenkaan käy niin kovissa svääreissä, että voisin vain maata lahnana sängyssä tai pitää privaattibileitä terän kanssa.

Ajattelen lähinnä ruokaa ja syömistä. Juhannus oli aterioitten osalta yhtä hevonvittua, loputonta nakertamista ja poikaystävän turvasiiven alla murojen ja leivän mättämistä. En kauheasti koskenut "kiellettyihin" aineisiin, mutta pelkään venäyttäneeni vatsalaukkuni kuitatessani nakerrushimoja porkkanalla ja kurkulla. Nälkäsignaalini on olematon, mutta koen ruoan jonain "tarpeena". Pelkään etteivät nämäkään mätöt enää tyydytä. Mitä tapahtuu kun turvaruokalistani vain kapenee ja kapenee ja vedän itseni täyteen kuidulla, makeutusaineilla ja kasviksilla?

Näen lihomisen kuin kuolemana, pelkään sitä enemmän kuin kuolemaa, kipua ja helvettiin joutumista. Heinäkuun jälkeen onkin elokuu ja minulla aika päiväosastolle, jonne en yksinkertaisesti nyt halua. En halua turhia hoitoja ja pakkosyöttöä, sillä mussutan kotona ihan yllinkyllin enkä kestä tätä ruumistani. Peilikuvani vain paisuu kun paino on junnannut koko kuukauden ja stressaan etten varmaankaan ole X kiloa kevyempi kuukauden vaihtuessa. Siitä huolimatta ravaan kaupassa täydentääkseni loputtomia turvaruokavarastojani. Totta kai täytyy täyttää jos yksi kolmesta identtisestä mehukeittotölkistäni on loppunut! Ja kai poikaystävällekin on ostettu varmuuden vuoksi vehnäleseitä jemmaan?

Haluan päähäni jotain muuta, jotain intoa, kiinnostusta ja halua! Haluan unohtaa koko ruokapaskan, kohdata sen kliinisesti ja kontrolloidusti, ei nälän luomana himona tai jonain vitun näkömättömänä tarpeena.

Friday, June 20, 2008

Verta, ruokaa ja vaahtokarkkeja

Kuukautiset alkoivat tällä viikolla, mikä oli hyvä homma vaikkeivät ne luomulaatua olekaan. Pillereiden aikaansaama vuoto on vain niukkaa ja lyhytaikaista tyhjennystä, mutta oloni on silti kuin pistetyllä sialla. Inhoan ylipäätään kaikkia kehoni keinoja esittää elävää: hikoilua, punastumista, kuumotusta, korvavaikkua, ruskettumista, menkkoja... lista on loputon. Lukioaikaisen 1/2 vuoden amenorrean jälkeen joka kuunkierto on yhtä vaikea. Pillerien jatkamista silti suositeltiin, sillä a) tarvitsen ehkäisyä b) nappuloista tulee sentään vähän estrogeeniä, joka auttaa osteoporoosin välttämiseen.

Juhannus ei ehkä silti ole ollut totaalinen maailmanloppu. Istun sohvalla täkin alla ja koetan unohtaa täyden vatsani kouristukset. Murokupillisen ja cottifrutin lisäksi en ole syönyt muuta kuin kasviksia eri muodoissaan, mutta kun kyseessä ei ole pienet määrät niin evottaa. Tällä tytöllä menee kevyesti kurkkukasa ja kilo porkkanoita kahden päivän sisään. Pelkään kuollakseni mahalaukkuni venyvän kun täytän sitä kaikella muulla toisten syödessä pihvejä, maisseja, juustoja, pekonilla täytettyjä herkkusieniä, sipsejä ja karamelleja. Sentään minun ei tee niitä mieli, eilinen sokeriton jäätelö oli aivan tarpeeksi.

Ruokamäärieni lisäksi minua nolottaa valtavasti se, että minulla ON "ongelma" ruoasta. Eipä sitä muut näe, vaikka kyselevätkin miksen syö karamellia (en tykkää ja se on totta). Silti minua nolottaa tämä nk. sairauteni koska en ole sairaaloisen laiha. Heikkous nolottaa kun ei ulkonäöllään säteile haurautta. Omalletunnolleni ottaa myös loputtomat kommentit, että niin tiedostan sairauteni ja blaablaa miksi sitten olen kipeä ja teen noin ja näin. Psykologin testeissä paljastui omalta kohdaltani puolustautumiskeinoiksi vetäytyminen ja järkeistäminen. C'moon jokainen osaa avata Wikipedian ja opetella ulkoa lääketieteellistä faktaa! Sairaudesta tietäville läheisille on helpointa esittää oma-kulissi-kullan-kallista kun wikifaktansa kanssa asettuu sanallisesti omien tekojensa ylle. Totuus on että hymyillen selitän ja selitän, mutta peiliin katsoessa tai porkkanatikkuja näykkiessä olen se sama loputtomasti ruokaa naamaan kittaava vaahtokarkkijättiläinen (klik).

Wednesday, June 18, 2008

Juhannus! Mikä on liikaa? Milloin on lupa nauttia?

Juhannus. Apua. Tämä on (jälleen kerran) aivan naurettavaa, stressata nyt yhden vaivaisen vuorokauden ruokailuista, ihan kuin siinä muka ehtisi maagisesti kohota 15kg painavemmaksi tai tuhota itseisarvonsa. Vappu oli ja tuli ja meni, samaten serkun rippijuhlat voileipäkakkuineen, mutta jostain syystä nyt tämä Juhannus on kovin big deal. En käsitä, sillä en muista ainuttakaan aiempaa Jussiani ja ylipäätään pidä näitä joka kolmannelle kuukaudelle ängettyjä wine&dine-juhlapyhiä... juuri minään.

Tarkoitus on mennä poikkiksen ystäväpariskunnan luo, syödä ja juoda hyvin, sekä harrastaa jotain nörttiaktiviteetteja. Ketään ei oikeasti kiinnosta paskaakaan mitä laitan tai en laita suuhuni, sillä kaikkien tiedossa on etten syö eläimiä ts. säädän omat evääni. Silti. Tuntuu jotenkin törkeältä, roisilta ja moukkamaiselta mennä toisen kotiin juhlimaan tällaisena monivammaisena michelinnaisena. Toiset aikovat ottaa ilot irti, host-pariskuntakin pisti 200(!!) euroa elintarvikeostoksiinsa ja minä mietin ostanko munakoisoa vai en. Onko liikaa jos nauttisin yhden kupillisen jäätelöä? Söisin jotain kevyttä snackia salaatin ja kasvissössöjeni lisäksi? Katsotaanko minua kieroon jos otan juustoa? Katsotaanko minua kieroon jos en ota juustoa? Saanko ylipäätään syödä perjantaina ennen illanistujaisia? Tai huomenna?!

Järjettömät kysymykset pyörivät päässäni, läpsäyttelen lapsellisesti avokämmenellä reisiäni. Läski löllyy. Monen viikon junnaamisen jälkeen painokin on heittänyt taas alaspäin ja mun pitäisi riemuita! Olen päässyt (taas) maagiseen tavoitelukuuni, josta olen vuosikaudet haaveillut. Ni-in, hoovee nuorisopolin psykiatri, joka ääneen toivoit etten koskaan tähän pääsisi! Mutta riittikö tämäkään? Ehei. Kyseessä kun ei ole dieetti niin lopullista ihanne/tavoitepainoa ei enää olekaan.

Poikaystävällä tulin syöneeksi kokonaisen ruisleivän täytteineen pienten murokupillisteni lisäksi! Siis ou mai gaad, kokonainen leipä, ja olin sitä ennen pupeltanut (ja kakonut) ties mitä. Vaikka miten koetan heittää huumoria tuohon lauseeseeni niin olen oikeasti aivan kauhuissani leivästä. Joo, siis leivästä. Voitte varmaan arvata miten paljon mieleni tekisi juuri nyt hypätä ikkunasta.. Ei vain sen leivän takia, mutta kuinka nöyryyttävästi oireilen näin nöyryyttävän liialliseksi ihmiseksi. En ehkä häpeäisi tätä sairauttani jos en häpeäisi loputonta "epäonnistumistani" sairaanakin. Ahdistaa, olen lihava, olen liikaa.

Päänsärkyä ja talouskakkaa

Välillä kyllä ihmettelen miksi kummassa olen saikulla kun oman toimeentulon järjestely on esim. 200 kertaa vaikeampaa! :'---D Tuntuu vain niin absurdilta stressata, säätää ja olla juoksutettavana typerien paperiasioitten takia kun oikeasti pitäisi, öh, levätä? Jaksan enemmän itkeä eri laitosten (Hus, Sossu, Kela) kanssa tappelemisesta kuin konkreettisesta numerosta tililläni.

Lähiaikoina on tullut pyöriteltyä niin haku- kuin valituspapereita, etsitty vanhoja kuitteja, reseptejä, tositteita ja laskuja, kopioitu sairaslomatodistuksia, noudettu uusia ja taas pyöritelty papereita paikasta X paikkaan Y.. samalla kun laskuja tippuu luukusta. E-mailinkin avaamisesta on tullut enemmän tuska kuin helpotus, sillä se säteilee aina pakkoa tehdä jotain. Kela haluaa tonnin verran opintotukijani takaisin ja samalla minun pitäisi odottaa ja toimitella lippulappuja, että saisin yleisen asumistuen ja sairaspäivärahan. Sossu ei aluksi halunnut reseptejä vaan kuitteja, sitten reseptejä eikä kuitteja ja lopuksi laskuja, kunnes sain takaisin yhden vaivaisen sairaalakulun ja parit lääkkeet. Samalla tippui taas yli sadan euron sairaalamaksu postiluukusta. Kesätyöpaikani on erehtynyt maksamaan minulle palkkaa vaikken ole ollut päivääkään töissä. Mitä helvetin hyötyä on tilini saldosta jos ei mahdollisten palautusten takia uskalla ostaa mitään!

Samalla, ihmettelen kuinka jotkut tuttuni jaksavat itkeä taloudestaan vaikka heillä ei ole mitään yllä luettelemistani ongelmista! Totta kai jokaisilla on oma elintasonsa ja tottumuksensa, mutta mielestäni on niin absurdia itkeä olemattomista säästöistä jos pistää yli 10e/pvä ulkona syömiseen, ostaa fiiniä elektroniikkaa fiinin perään ja kukkaprintillistä vessapaperia. Jos ei ole valmis karsimaan mitään mukavuuksia niin ei pitäisi olla varaa valittaa? Naapuriin muuttaneella ystävälläni on omina tavaroinaan vain petauspatja, leivänpaahdin ja tietokone, mutta silti ei marinaa kuulu. Absurdiako? Eniten tämä rahaan riittävä ärsyyntyminen kulminoituu kiihkouskovaiseen isääni, joka mielellään ostelee omakotitaloja keskeltä metsää, pari käytettyä autoa, betonimyllyn(!), laminointikoneen, suurtehdasompelukoneen, pari tietsikkaa, mutta kun olisi allekirjoittaneen lukiokirjoja pitänyt maksaa... no munny no funny.

Minä itken pääasiallisesti talouteen liittyvästä juoksutuksesta ja säädöstä kuin konkreettisesta budjetista, sillä tosi harvoin koen minkään relevantin puuttuvan. Ehkä osaan überisti priorisoida asioita tai jalosti arvostaa Elämän Pieniä Iloja™... sen lisäksi että uskon vaaleanpunaista kuplaani että tahtoni menee lopulta läpi. Olen katsokaas pilalle hemmoteltu ainut kakara, sekä krooninen kitupiikki. Kun vuokra on maksettu ja kissanhiekkaa kaapissa niin saan juppikiksit ostaessani prismasta 4 x 1,5l pepsi maxia viidellä eurolla. <3 Ah, luksusta.

Tuesday, June 17, 2008

Unta, mielihimoja ja lusikointia



Tunnen itseni aivan eri ihmiseksi kun sain kerrankin nukuttua kunnolla! ♥ Aukaisin ehkä kerran silmäni viideltä aamulla, mutta yhteensä sain torkuttua kaivatut kaksitoista tuntia. Sää on ollut raukea ja sateinen, joten valveilla vietetystä ajasta valtaosa on kulunut päiväunilla tai muuten vain sängyssä lötköttäessä lemmikkien kanssa. Kannatti vetää ehkä ne muutamat ylimääräiset milligrammat Seroquelia. Eilinen ilta taas meni suoraan sanottuna perseelleen, sillä huimaukseeni tankkasin puuroöverit ja katin oksennettua päiväpeitolle noudatin esimerkkiä suihkussa. Minus ten points. :<

Ruoka on tuntunut parina viimepäivänä lähinnä ällöltä pakolliselta polttoaineelta, mutta nyt yllättävästi mieleni tekisi jotain lämmintä ruokaa. Härregyyd! Enhän minä sellaisia vapaaehtoisesti harrasta! Totta puhuakseni, olen tainnut viimeisen lämpimän ateriani syödä Lapparin päiväosastolla ollessani, ja silloinkin kikkailin ja skippailin kaikin päin kuin pystyin. Lämpimään ruokaan liittyy minulla tuhat ja miljoona epärealisista fobiaa, mutta just nyt mieleni tekisi jotain perusmättöä jota normaalisti nimittelisin "lastenruoaksi". Toisin sanottuna yksinkertaista ja kuivaa jauhelliha+makaroniviritelmää ketsupilla, perunamuussia, mikromakaronilaatikkoa tai tölkkitonnikalaa ja nuudeleita. Paitsi etten tietenkään syö mitään jolla on ollut silmät, mutta noi varmaan havainnollistivat parhaiten sitä mental imagea. :-D En tiedä johtuisiko siitä että olen syönyt tänään yllättävän vähän (kiitos eilisten sekoiluitteni) vai onko liika nukkuminen sumentanut inhoni eineksiä ja perussuomiruokaa vastaan..?

Ruoka-aineaddiktioista mun on ollutkin määrä puhua jo pidemmän aikaa. Syitä noihin on varmaan monia, ainakin "Lupa syödä"-kirjasta löytää yhtä jos toista tietoa ja faktaa. Obsessiot on syömishäiriöissä varsin yleisiä, johtuu ne sitten vain mieltymyksistä tiettyihin turvaruokiin, puutostiloista tai makuaistimuksista. Marya Hornbacher puhuu kirjassaan Wasted suuresta himosta sinappiin ja suolaan, naistenlehtien sivuilla taas luetellaan "selityksiä" ja "vaihtoehtoratkaisuita" suklaahimoihin sun muihin. Omasta kokemuksestani voin kyllä sanoa ettei jäätelö- tai suklaahimo lähde kyllä jollain toisella ratkaisulla: olkoon sitten kyse jostain keinomakeutetusta, toisista nopeista hiilareista jne. En kuitenkaan muista liioin olleeni banaanidiggari, joten en epäile etteikö satunnaiset banaani-carvingsit voisi johtua mm. kaliumpuutteesta, jota seuraa oksentamisesta.

Tässä kuitenkin jotain briiffiä mihin ruoka-aine "addiktioihin" allekirjoittanut on enimmäkseen törmännyt. Omalla kohdallani paras nimitys olis varmaan vain yksipuolisen ruokavalion tuomat hetken villitykset, mutta aika monet näistä tuntuu pyörivän syömishvammapiireissä. Ota siitäkin sitten selvää! Mutta, noniin:

1. Granny smith -omenat ovat Lupa syödä kirjan mukaan aika yleinen omenamieltymys, johtuen just tosta voimakkaan happamasta mausta sekä kovasta purupinnasta. Kyseessä on siis ne myrkynvihreät omput, jotka suorastaan säteilevät säilöntäaineista. :--D Muita omppuja ei tule juuri popsittua.

2. Ketsuppi on toinen tosi yleinen mieltymys. Lapsethan lykkää tota joka paikkaan, mutta huomasin päiväosastolla ollessani, että aika moni tykkäsi hukuttaa ruokansa ketsuppiin. Taas voidaan vääntää siitä kättä onko kyseessä sairaalasafkan mauttomuus vai joku sairas käytöstapa. Vuodeosastolla ketsupin käyttö on kuulemma kuitenkin rajoitettu!

3. Voimakkaat mausteet takaa, noh, että ruoka ylipäätään maistuu joltain. Halutaan makeasta tosi makeaa, suolaisesta suolaista ja kuvitellaan chilin muka nopeuttavan aineenvaihduntaa. Itse en ole tuohon suola/sokeri-luokkaan taipuvainen, mutta mm. kanelia olen sotkenut hyvin paljon ja kaikkialle. Maistuu niin hyvältä pastakastikkeessa kuin kahvissa kuin puurossakin.

4. Jäätelö on jossain vaiheessa ollut mulle suorastaan obsessiivinen juttu. Aina kivoissa sosiaalisissa tilanteissa, viikonlopuissa, missä tahansa eventissä on pitänyt olla jäätelöä. Joillakin "se" juttu on suklaa tai irtokarkit, joista en itse piittaa pätkääkään, mutta ah.. jäätelö. En vain ikinä voi vastustaa tai kyllästyä.

5. Pepsi max. Muuta ei tarvi sanoa.

6. Kaikki epämääräiset mössöt/soseet. Ei oikeastaan väliä mitä ko. ruoka on ollut, mutta kunhan sen on voinut sulattaa, murentaa, rikkoa, soseuttaa, sotkea tai turvottaa. Tykkään syvistä kupeista ja lautasista, sekä kaiken syömisestä teelusikalla. Olkoon kyseessä sitten aamiaismurot tai keittoa, mutta teelusikalla on pitänyt kiskoa ja monien ravintoaineiden kertanauttimiseksi olen kasannut kaikkia ällöttävänkin näköisiä mössöjä..

Varmaan kaikki turvaruokani ovat käyneet läpi joitain "vaiheita", jolloin olen syönyt tosi yksipuolisesti juuri ja vain sitä. Nuo yllä mainitut ovat pääasiallisesti sellaisia, jotka ovat säilyneet mukana aina. Mitään terveellistähän ei niihin yksipuolisten "turvaruokien" vetämiseen sisälly, sillä jossain vaiheessa tulee aina piste kun safka X alkaa kyrpimään tai keho yksinkertaisesti alkaa karjumaan jotain muuta. Tällä hetkellä on menossa juuri tuollainen mössövaihe, jolloin kaikki menee alas lusikalla ja tunnistamattomana litkuna. Sitä ennen ketsuppia oli kaikkialla ja syksyllä jäätelöä. Löytyykö sinulta jotain mainittavia ruoka-aineaddikteja? Mitä tulee suurkulutettua juuri nyt? (Huom. kyseessä siis ei ole sama asia kuin ns. turvaruoat vaan yleiset grand luokan mieltymykset ;>)

Monday, June 16, 2008

Death Cab For Cutie



Uuvuttaa. Yleisvointini on ollut hiukan matalalla, ei mitään kriittistä ja hienoa ja dramaattista, mutta juuri sopivaksi että minä ja ruoka olemme jälleen ongelmissa. Isoissa ongelmissa. Sydäntä jyskyttää, tunnen maapallon kääntyvän jalkojeni alla, näkö häviää, kädet tärisevät ja en jaksa keskittyä mihinkään. Siitä huolimatta en voi painaa vain päätäni tyynyyn ja unohtaa maailmaa vaan syön. Ei tee mieli ruokaa, tunnu tuo kiva kupliva nälkä mahassa, nälätä. Nälän tunne ja sen "hallitseminen" on mielestäni jotain parasta, mutta heikotuksen ja päänsäryn alla olen aivan toivoton ja syön.

Jotain ravintoainetta varmasti puuttuu, mutta koska en ikinä saanut kuulla labrojani niin ei ole mitään ideaa mistä kärsin. Anemia, ehkä? Otan pari rautashottia kaiken varoksi. Täytän itseäni samoilla turvaruoilla hetkelliseen kyllästymiseen asti ja vaikka kuinka solut huutaisivat apua niin en tajua millä niitä auttaa. Porkkanat ja rahkamössöt ja sokerittomat pastillit ja lesepuurovellit ovat ne joita uskallan syödä. Silti liian monet santsaukset, annokset, koot ja kalorit ahdistavat kuoliaaksi. En uskalla mennä va'alle vielä huomennakaan, sillä tuollainen mättöhän voi lihottaa(!!!).

Karkaan hetkeksi ulos ajatellekseni jotain muuta kuin ruokaa, haen psykologin tulokset todetakseni että musteläiskistä ja palikoista sai revittyä yllättävän paljon faktaa minusta. Ei silti mitään uutta, sääli. Istun hetken auringossa lukien uudelleen ja uudelleen Marya Hornbacherin Wastedia, merkkailen ylös sivuja ja kohtia joihin samaistun, totean että pitäisi lukea koko eeppos taas alusta loppuun punakynän kanssa. Syön litran vetisiä mansikoita ja hiukan sokeritonta sorbettia, käyn elokuvissa unohtaakseni ruoan, käyn kaupassa ja ostan lisää rahkaa, leseitä ja porkkanoita. Istun kotona läppärillä puolikuolleena ja kiroan valtavaa olemustani ja rehujen kaloreita. Sanon poikaystävälle puhelimessa etten tahdo lääkkeitten takia ryypätä juhannuksena. "Meinaatsä sit syödä jotain?" (Mieleni teki huutaa: "ENHÄN MÄ ENÄÄ MUUTA TEEKÄÄN!!")

Haluaisin vaan nukkua.

Friday, June 13, 2008

Twinkle twinkle little star

Mun piti palautua takaisin keiju-aiheeseen, sillä rupesin miettimään miksi noihin 'Ana'-kliseisiin pitää aina liittää se luonnekuvaus jostain vaisusta ja ylikiltistä kiiltokuvakeijukaisesta. Miksei se kiltti keijukainen voi olla myös kick-ass ja kurvikas kuten Disneyn Helinä? Jos on sairas niin on sairas, mutta onko pakko sen lisäksi sukeltaa median luomiin romantisoituihin rooleihin? Ehkä se on nuoruutta, identiteetin etsintää tai halua olla persoonanakin joku muu kuin on. En tiedä, väsyttää kuolettavan paljon, mutta päätin Helinän oleva uusi suosikkini piirrossankareista. Asennetta ja munaa!

Muutamat lähiaikoina saamani kommentit ovat myös saaneet miettimään omaa luonnettani. En haluaisi olla tekopyhä, mutta kai sitten jossain määrin olen. En sitä lainkaan tiedosta, mutta ehkä tekoni puhuvat puolestani? Koetan tukea potilaskavereitani, dissailla pro-ana ilmiöitä, puhua 'tervettä järkeä', tiedostaa mikä on oppikirjojen mukaan sairautta ja sen sellaista.. Mutta mikään ei mene sitten omaan päähäni läpi, ei lainkaan. Ehkä olen tavallista tyhmempi ihminen, joka on vain istunut iltaansa Wikipediassa ja kirjastonkirjoissa, kun en osaa silti kääntää ratista oman elämäni suuntaa. Koska ei todellakaan ole mitään käännettävää! Voin kyllä pitää syömishäiriön mediailmiöitä huvittavina ja tarkoitan jokaista sanaani kannustaessani kavereitani, mutta minulla on oma maailmani, arkeni, tavoitteeni ja en todellakaan halua niistä pois.

Tänään lekurin vastaanotolla sain kuulla absurdin kysymyksen "Sä siis todellakin yrität laskea painoasi?". Silmäni olivat tippua lattialle, sillä haloo, totta kai mä haluan pudottaa painoani. Kerroin tästä viikostani ja kuulemma olen tosi sairas vaikka erotankin huumorini avulla jo jotain "sairaita piirteitäni". Paskat sanon minä, tätä samaa itseironiaa ja tragikomedista naurua elämää kohtaan on ollut jo ennen mitään päiväosastoja. Kuka oikeasti elämää jaksaisi jos kaikki pitäisi ottaa niin vakavasti? Siltikin, mieltäni painaa jos ystäväni nyt näkevät minut jotenkin kaksinaamaisena petturina toivoessani heille hyvää, mutta itse tavoitellessani päinvastaista.

Nyt en saa enää muodostettua järkeviä lauseita, pakko painua nukkumaan. *____*

Thursday, June 12, 2008

Pahoille päiville ei loppua vain näy

Päivä meni loppujen lopuksi viehättävän vähillä syömisillä. Otettuani särkylääkettä ei päähänkään koskenut kamalasti, mahassani en tunenut mitään ja nekin kurnaukset saan täytettyä kalorittomilla nesteillä. Ainoa ongelma syömättömyydelle on juuri tuo heikotus, jonka voin tuntea ihan konkreettisena että nyt ruho rääkyy jotain ravintoainetta. Syyllisyys silti kalvaa, enhän minä saisi syödä ellei kukaan pakota. Mahassani on ikävä ähkyn tunne kun tungin sinne kurkkua ja porkkanaa. Hyvä minä!

Ainoa omglolwtf hetki oli kun kokkasin poikakaverilleni lounasta: nuudeleita, tonnikalaa ja papuja. Kuulostaako köyhältä? No, minun käsissäni tuostakin saa aikaiseksi vaikka mitä. Tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, sillä olen siinä yllättävän hyvä vaikken koskaan edes maista muille vääntämiäni aterioita. Leikittyäni Maailman Parasta Tyttöystävää eli tiskattuani, kokattuani, pakattuani lounaan pojalle vietäväksi ja tiskattuani uudelleen annoin luvan omenalle. Jostain silti jäi katala paistirasvan haju käteeni, omenaani, nenääni, jonnekin ja säikähdin kauheasti jos vaikka sitä rasvaa olisi voinut omenan välityksellä mennyt suuhuni. Päädyin laattaamaan puolikasta omenaa ja fairykuorrutuksen jälkeen hautaamaan loppua pojan roskikseen. Hyvä minä!! x 2

Kävin myös äidin luotolla ruokakaupassa... saan kummallisesti kamalasti rahaa palamaan ja kasseihini täytettä vaikken periaatteessa ostakaan paljoa syötävää. Täydennän loputtomia mehukeitto-, makeutusaine-, lese- ja ties mitä varastojani. Vien kämppikselle suklaata koska tämä on katsonut karvapredaattorieni perään. Kotona odottaa nolo yllätys keittiön lavuaarissa: pieni viiltelyteräni. Terä, jolla pari päivää sitten koetin availla käsivarsiani ja piilotin tyhjään juomalasiin elukoilta. Näköjään se oli tiskieni mukana mennyt ja jäänyt lavuaariin, 99% varmuudella kämppispolon nähtäväksi. Hyvä minä!! x 3

Ja tuhannen kerran: Vaikka olen kova visualisti niin en laita oma-ottamiani valokuvia blogiini. Häikäilemättömästi keräilen mielenkiintoisia kuvia mistä tahansta ympäri Internettiä, pääasiallisesti eri valokuva/muoti/taide-kommuuneista. Kaikki kuvat käyvät kuitenkin Photoshoppini läpi, että iskeytyisivät ulkoasuun vähän nätimmin (muutan siis rajauksen, värit ja lisään kuvia/filttereitä/tekstejä).

Otsikkokin on ihan turhaa, samantekevää, tyhjää



Olen henkisesti sisältä niin tyhjä etten tajua kuinka onnistun täyttämään kehoani niin paljolla ruoalla. Päivästä toiseen, ruokaa, ruokaa, syömistä. Vituttaa kun päivittäisestä taakasta ei pääse kokonaan irti: ilman ruokaa ei voi elämää. En halua silti ruoan olevan mun elämä. Olin eilen illalla tappavan ahdistunut ja vihainen itselleni, halusin ja haluan yhä satuttaa itseäni. Olen suunnitellut kuinka teen palovammoja ja haavoja paikkoihin etteivät ihmiset näe, lukittaudun huoneeseeni, otan rauhoittavan ja pistän henkisen pahanoloni kipuun. Vihaan ruumistani niin järkyttävällä voimalla ja soimasin itseäni jokaisesta suupalastani, mietin ja kirosin miksi tahalleen pilaan elämääni syömällä. Santsasin jäätelöä ja otin banaanin.

Päätin paastoavani kunnes parikolme kiloa on ainakin kadonnut puntarilta. Olin vain niin vihainen, ajattelin että sittenpähän ainakin pääsisin tänne sanomaan miten hyvä 'Ana' prinsessa (vaikka niin dissaan ja vihaankin koko käsitettä.. näköjään olen itsekin sen tekopydä orja) olen ollut. Mutta, mitä mä siitä paastosta sitten saisin? Vesipainoa humps pois ja takas tulis? Mahalaukkuni muka pienentyisi ja muuta höpöhöpöä? Ei. Se todellakin olisi vain mielenlujuuden näyttöä, parin päivän kidutusta ja sitten kovaa takastankkausta. Ei houkuttele. Plus, pelkällä vedellä en todellakaan pysty seisomaan ja mielestäni ei ole mitään ällömpää kuin juoda kaloreita jos ne voi syödä. Miksi juoda tuoremehua jos voi syödä omenan? Rehellisesti sanottuna musta on ollut aina paljon "ihailtavampaa" jos syö, mutta syö kontrollilla ja mahdollisimman vähän. Miten on, paastoaako teistä kukaan pelkillä nesteillä? Ja kuinka usein/pitkään?

Sisälläni on silti tyhjää, nälkäsingnaalit ovat ihan olemattomat ja sekaisin, joten en oikein tiedä mihin suuntaan mennä. Otin about puol desiä muroja ja kasan leseitä, sotkin mehukeittoon ja teelusikoin niitä sängyssä hitaasti suuhuni. Olo oli ihan sama, ihan yhtä tyhjä ja turha. Eipä kyllä nälkäkään. Oksentaisinko vain nollataakseni tyhmän "paasto"-tilanteeni? Mitä hyötyä kun oloni on ihan sama? Eipä se kaloreissakaan montaa lasia tuoremehua tai maitoa vastaisi. Anoreksia sanoo päässäni silti, että olen vääräuskoinen paska sillä ei pitäisi koskaan syödä mitään jos ei ole pakko. Turha viesti tämäkin sinänsä, ei mitään kummempia oivalluksia. Ei venatkaas! Sain ainakin varmistuksen siihen et pitää oppia kai vain elämään asian kanssa, että kaikki mitä tekee ja että edes hengittää on mun kohdalla kardinaalivirhe maailmankaikkeutta kohtaan. Kun läikytätte aamulla kahvianne, myöhästytte bussista, maailmalla soditaan ja HESY:ssä on liikaa kodittomia kissoja - nou hätä! Allekirjoittanut voi ottaa kaiken kontilleen. Kertokaa mulle kaikki päivän haaverinne, tässä on paikka mihin saa vapaasti tulla aukomaan ja sylkemään!

Haluan painoni alas, alemmas, alimmas.

Wednesday, June 11, 2008

Unettomuus tapahtuu taas

Eilinen ei kovasti parantunut. Joka kerta kun söin niin tunsin ihmisarvoni laskevan ja en edes uskalla ajatella va'alle hyppäämistä, sillä olen aivan varma (taas) lihomisestani. Olen ihan järkyttävä amatsoni jo ruumiinrakenteeltani, puhumattakaan ihan tolkuttomista lyllyvistä reisistä ja pohkeistani, airbageiksi kelpaavista rinnoistani ja vyötäröllä roikkuvasta Titanicin pelastusrenkaata, joka oikein triplatursuaa alavatsani kohtalla. Osa tästä gorilla-luustosta (iso yläkroppa, pitkät reidet, lyhyet sääret, riippurinnat) tulee toki geeneistä, mutta voisin silti antaa varpaani a) kokovartalorasvaimusta b) jostain kohdunpoistosta tai suoliston supistuksesta, että alavatsani ei olisi aina kuin sisältäni olisi valmis poksahtamaan alienisikiö ulos. Kerroinko allieni olevan niin löysät, että ne kävisivät varmaan siivistä? Tai laskuvarjosta jos muut ihrat lasketaan mukaan.

Poikaystävän näkeminen ja keikalla käynti vähän piristivät, mutta mieleni silti aina harhaili ahdistuksen ja tyhjyyden välillä aina kun sai. Olin ottanut pari rauhoittavaa ja silti rintaa puristi ja olisi tehnyt mieli itkeä.

Sentään nyt olen jälleen poikaystävän luona lämmössä, istun koneella hänen t-paidassaan, joka tuoksuu hyvälle. On merkkipäivä tänään ja puolisen vuotta suhdettamme tulee täyteen. Aika tuntuu vain vilahtaneen ilman sen suurempia suunnittelematta ja joo, oon tosi rakastunut. Niin ihmelältä kuin suomenkielessä tuo r-sanan käyttö kuulostaakin. ♥

Kardinaalimoka toistuu ja toistuu: muistin ottaa mukaan kaikki muut lääkkeeni paitsi Seroquelit/ketipinorit. Ajattelin että ehkä saan nukuttua poikkiksen kainalossa, pimennysverhojen katveessa, sisäisessä ja ulkoisessa lämmössä paremmin, mutta eee-hei. Hiljalleen nukahdettuani herään, taas, keskellä yötä räkimään kattoon ja uni ei vain tule. Korkeintaan viiltäväksi hetkeksi, että voin uudelleen vain pyöriä sängyssä ja tarkistaa jos digitaalikellon minuutit olisivat kulkeneet eteenpäin. Olen siis jostain kahden jälkeen pomppinut pystyssä, istunut koneella, kiittänyt mielessäni näppäimistön hiljaisuutta ja mässyttänyt granny smith-omenan palasia jo ennen kuin kello lyö kuusi. Iljettää iljettää, ruokaa kehossa ja mahassa jo näin aikaisin päivästä vaikka uneni ovat olleet muutamassa tunnissa. Rukoilen että nukun päiväunet, mieluummin vaikka koko iltapäivän jos pystyn.

Ei ainakaan tarvitsisi olla yksin, ei ainakaan tarvitsisi syödä.

Tuesday, June 10, 2008

Leave me here in my stark raving sick sad little world

Olo on yhä typötyhjä. Eilen piti tosissaan olla syömättä mahdollisimman onnistuneesti, mutta enpä missään onnistu. Haluan vain laihtua, laihduttaa, joten en käsitä miksi suorituskykyni on näin alhainen. Kaikkia muita asioita teen vain tekemisen takia, ja keskeytän kaiken aina miettiäkseni mitä vitun ideaa on ylipäätään tehdä mitään jos en voi olla paras tai edes järkyttävän upea.

Ostin Prismasta kilon nilkkapainot (en kyllä kävelläkseni, sillä se venyttää vaarallisesti niveliä!) ja kesäiset verkkari/ulkoiluhousut. Tuli hyvä mieli, sillä nyt mulla oikeasti on motivaatiota lenkkeillä. En todellakaan usko tuon säälittävän kipitykseni polttavan kaloreita, mutta jos se saa minut hetkeksi pois jääkaapin läheltä niin hyvä. Tänään piti nousta lenkille kelistä huolimatta, mutta inha sadesää tappoi kyllä kaikki mehut siitä ideasta.

Eilen illalla vain ahdisti ahdistamistaan. Mietin miten kertoisin siitä perjantaina lääkärille, sillä aina kun istuu vastaanotolla niin saa kuulla ne samat kysymykset: "Onko sun paino laskenut? Montako rauhoittavaa olet ottanut? Paljonko olet viillellyt tai oksentanut?".. Dammit! Ihan kuin krooniseen pahaan oloon tarvittaisi vielä jotain radikaalia päälle osoittamaan et oikeesti on paska fiilis. Koetin olla ajattelematta koko lekuria, mutta itseeni kohdistuva ahdistus vain kasvoi kasvamistaan. Istuin, tunsin läskini ympärilläni, kulautin unilääkkeiden kera rauhoittavan naamaani. Ei taaskaan tepsinyt tarpeeksi nopeasti, joten päätin takertua myös terään. Ihan sama, ei ollut menetettävää - halusin aistia mitä tahansa muuta kuin vain laardiperseeni. Viilto, kaksi, kolmannes ja jotain epämääräistä pientä naarmutusta käsivarsiin. En vieläkään tuntenut mitään, mutta viillot kompensoivat itsevihaani.

Heräsin taas rasittavan aikaisin, palellen ja päänsärkyyn. Vihdoin kuuden jälkeen annoin itselleni luvan nousta, käydä keittämässä teetä, vetää särkylääkettä naamaan ja syödä vähän mansikoita ja velliä sängyssäni. Lakanoilla on verta, joten ei ollut paljoa menetettävää jos olisin sotkenut. Tunnemaailmani on täyttynyt väsymyksellä, kivulla ja ahdistuksella omaa kehoa kohtaan. Tunnen itseni levenevän vain sekunti sekuntilta kun makaan selälläni ja en voi edes nukahtaa karistaakseni tuskaani.

Monday, June 09, 2008

Ja se tapahtuu...



Taas.


Mutta. Paljon onnea, Filth in the Beauty! 50 tilaajaa blogilistalla jo saavutettu!
Kiitoksia kovasti kaikille. ♥ Olen tosi otettu jos joku näitä raapustuksiani lukee.

Sunday, June 08, 2008

Käteni jumittui hillopurkkiin


Tänään tulee täyteen kaksi viikkoa oksentamatta! Ehdinkin riemuita jo liian varhain. Olin jälleen kerran suunnitellut itselleni tiukat säännöt päivän syömingeille, jotka venyivät joustetuiksi - suorastaan reiluiksi, kun lisäilin sääntöihini omenan ja kasviksia.. Nälkä oli yhä, joten jos pari rkl rahkaa, pari vain lisää ja ahdistus hiipi varpaistani aina ylös rintaan saakka. Tässä mä taas olen, ahne, nälkää tunteva luuseri. Ei ihme kun en laihdu kun en muuta teekään kuin syö. Virhe tuli tehtyä ja huomenna vähän tiukemmin-sääntö ei kuitenkaan jaksanut kun mielessäni kävi parin viikon meriitti. Oli liian helppo vain kävellä kylppäriin, työntää sormet syvälle kurkkuun ja kakoa ne muutama ruokalusikallinen rahkaa ja jotain porkkanaa pihalle.

En tuntenut mitään. Päätin testata tyhjyyttä vähän pidemmälle ja kokeilla mihin kykenisin mieleni lujuudella. Päätin mennä lenkille. En ole koskaan kokenut mitään muuta yhtä turhantylsäksi kuin lenkkeilyä, mutta menin silti. Olin koskenut lenkkareihini ehkä viime lokakuussa ja suorastaan yllätyin, että jalkani jaksoivat kannatella minua vain eteenpäin ja eteenpäin lähitalojen pihojen lomassa. Vatsalihaksiin sattui, hapenotto kusi, mutta jalat liikkuivat sen vajaa parikymmentä minuuttia ja oloni oli voittajalla. Säälittävä suoritus heti alkuunsa, mutta minulle yhtäjaksoinen etanahölkkä oli jotain ihmeellistä. Kylmä suihku päälle ja olin uudelleen syntynyt. Poltetut kalorit olivat varmasi ihan olemattomia kun uskalsin vielä päärynää tunkea illalla naamaani, mutta nautin sisälläni käyneesä kivusta kun liikuin. Tosi motivoivaa kun mielessä on aina kipu eikä kalorit?

IRC:ssä tuli pohdittua mitä sitten kun joskus harmaassa tulevaisuudessa olisin laihtunut? Kuolema. Ei mikään angstikuningattaren draamakermakakku vaan ihan biologinen fakta, joka on luonnollista ja tulee kaikille vastaan. Haluan laihtua kunnes tie päättyy, ihan sama kadunko ja itkenkö vai kaivanko nenääni jos kortit on jo pelattu. Juna lähtenyt laiturilta. Slut, end of story, ja sen sellaista. Kutistun ja katoan, tahra pyyhkiytyy pois lavuaarin reunalta. Ei tanssimista hankien päällä. Tai sitten jotain, mutta tuskin mitään niin ekstraspesiaalia. Juuri nytten ylipäätään asioiden tekeminen tuntuu turhalta jollei ole potenttiaalia olla paras. Mutta jokainen kuolee joku päivä.

Ehkä pääasiallinen pointti siinäkin keskustelussa oli miksi kirjoittelen näitä tekstejäni ns. niin tiedostavana ja silti teen päinvastoin. Ärsyttävää, eikös? Mielestäni asioiden selittely lääketieteellisten termien ja kylmien faktojen kautta on vain helpompaa, jonkinlaista itsesuojelua, "tiedostettua itsepetosta". Mitä oikeasti minua hyödyttää jos tiedän ja kuulen lääkärien sanovan ruuminkuvaani vääristyneeksi jos peilistä katsoo takaisin se sama amatsoni? Katsokaas! Voin läskiangstini tai paniikkini jälkeen sanoa poikakaverilleni "No tämä nyt on yleinen oire", jotta rasittavuuspisteeni olisivat vähän alhaisemmat. ;---)

Todellisuudessa minun planeettani on pannukakku, vaikka tiedemiehet kuinka sanoisivat sitä palloksi. Minä katsokaas kun en avaruudesta tätä planettaa näe (haha, vanhassa B-lausunnossani lukee "kärsii näköalattomuudesta"). Vaikka "tiedän" asioiden X ja Y olevan sairautta niin arjessa en "tiedosta" niitten olevan. Minä olen suuri, lihava, liiallinen, väärä, huono, paha ja sitä ei tule kukaan muuttamaan. Ei auta vaikka toivoisin jonkun muun tulevan aukaisemaan silmäni, kertomaan "totuuden", sillä minä olen oikeassa. Minä en kuvittele suuria suupalojani vaan ne ovat suuria. Minulla ei ole vääristynyttä ruumiinkuvaa vaan minä olen oikeasti lihava.

Puuroa

Summailin että keksisin huomiseksi jotain tosi mielenkiintoista ja rakentavaa aihetta blogattavaksi, mutta sain puuroa keitellessäni tosi ison heureka-elämyksen! Siis, tämä nyt todellakin ylittää kaikki Einsteinin kaavat ja Darwinin teoriat!!!!1

Antakaa mun selittää.

Teen monesti puurostani ennemminkin epämääräistä lesevelliä, mutta tällä kertaa päätin tuunata mokomaa vähän makeutusaineella ja sekoitettuani tovin niin ilmiselvä vesilesemössö sakeutui ihan kunnon puuroksi! Kenties makeutusaineen ansiota, sillä tuo pulveri tuntuu toimivan käsissäni aivan sattumanvaraisesti. Ainoa miinus tässä hienossa sakeutusideassa oli se, että puuro oli tosi imelää... yäks. :x

Okei that was it. :-----D Jos nyt olen hiljaa ja menen menen takaisin hauduttelemaan aivojani.

(ps. jos puurokuva on tolkuttoman iso niin ladatkaa sivu uudelleen)
(pss. aihe/avautumis-ehdotuksia jne saa edelleen heitellä)

Saturday, June 07, 2008

Souda tai huopaa: pepsimaxia ja jätskiahdistusta

Vaikka tilaajalista lisääntyy niin kommentteja ei ole paljoa väähään aikaan näkynyt. Internet ei saisi koskaan nukkua, missäs kaikki luuraavat? :>



Tuli tuparikutsu päivän varoituksella ja mihinkäs vähävarainen allekirjoittanut suuntaa lahjaa noutamaan? No lähimarkettiin o' koors! Makaronia, nuudeleita, puuroa, keksejä, sekä muuta perushyödyllistä uuteen asuntoon, vaikka pahan päivän varalle. Koetin olla tosi mielikuvituksellinen, mutta hiilarit oli helpoin valinta kun ei ollut mitään hajua henkilön kotivarustuksesta. Itse illanviettokin oli mukava, ihmisiä, viiniä ja tortilloja. Mätin naamaani salaattia kun ilmaiseksi sai kunnes oloni oli niin pallo, että tartuin poikkiksen hihaan ja kierin kotiin.

Illalla täytin makeanhimoani toista kertaa tänään jäätelöllä ja alkoi nolottamaan. Se sama tuttu häpeä kieri kasvoille: kuinkahan ihmiset minua katsovat kun syön kaiken aikaa (preferoin tuhatta pientä ateriaa pariin isoon verrattuna) ja sitten itken hienovaraisesti ulkonäöstäni? Mitäköhän poikaystäväni ajattelee kun ennen tupareita vaadin paria italialaista jäätelöpalloa ja sitten kaipaan voimarutistusta uskaltaakseni sosialisoidakseni ystäväni tupaantuliaisissa. En ole kutsuilla sen vienon ja hennon anorektikkostereotypian ruumiillistuma, vaikka vihaan tarvettani ravintoa kohtaan. En jaksa tehdä yhteisruokailun vastenmielisyydestä showta, näykkiä näkymättömiä palasia lautaselta, odottaa vuoroani viimeisenä, antautua tyrkytettyille suklaapaloille ja kuoharilaseille.. hohhoijaa.. Oikeesti. Turhaa vaivaa jos osaa kalorimäärät ulkoa, täyttää lautasen ja mahan pelkällä salaatilla ja kappas kappas! Ihmiset näkevät minun syövän, syövän jopa paljon - esirippu kullan kallis taas pelastettu!

Siitä huolimatta joka kerta kun kävelen keittiöön tai nostan lusikkaa huulilleni niin voin tuntea näkymättömän kuoron huutavan ylläni: AHNE SAASTA ja EPÄONNISTUJA. Nolottaa. Painoni ei ole nyt liikkunut suuntaan tai toiseen, mutta/ja ahdistaa. Sama kysymys looppaa mielessäni: Miksi oikein antaudun syömään [jäätelöä] jos olen mielestäni lihava? Kehon ja mielen halut versus kuvotus ruumista ja ravitsemista kohtaan. Ruoan valmistusta, poiskaatoa, ottamista, takaisin laittamista, kalorien päässälaskua, safkan sabotointia, epämääräisten mömmöjen nauttimista ja santsausta. Soutamista ja huopaamista.

Kaadoin astianpesuainetta lopun ylikalliin jäätelöpaketin päälle ja tungin sen roskiin.

Friday, June 06, 2008

Saisko olla vähän kakkua?

Yäk yäk Y Ä K sarjassamme allekirjoittanut vihaa itseään ja ruumistaan osa no. 934721. En ole muuta koko päivänä tainnut tehdä kuin syödä, suunnitella syömistä, ostaa ruokaa, syödä, näykkiä ja santsata jäätelöä. Haluaisin työntää sormet syvälle kurkkuuni ja istuttaa terän ranteeseeni, mutta istun sohvalla karamellia nakertavan poikaystävän vieressä ja bloggaan.



Kävin tänään Lapinlahdessa, uusin reseptini ja sovin B-lausuntokeskustelun 13. pvä perjantaille klo 13. Lääkärillä riitti huumorintajua ja ehdotti pistettäisiinkö kellonajaksi 13.13. Näin osastokunnossa olevia ystäviäni ja kiitin onneani ettei minun tarvitse istua väsyneessä ja kulahtaneessa osastossa vaan saan olla kotona. Menen kauppaan, poimin asioita, kiertelen, palautan hyllyyn asioita, menen kassalle, ostan vielä 4 litraa mansikoita ja menen kotiin.

Viikonloppu kahdestaan kissojen ja poikkiksen kanssa kotosalla kuulostaa ihanalta. Olen suunnitellut kokkailevani pitsaa ja pastaa kermakastikkeessa, mutten tietenkään itselleni. Olin jopa antanut luvan ihanaan Häagen-Dazin jäätelöön, mutta vasenmielisenä ahmattina menin mussuttamaan sitä jo tänä iltana - ja huomennako piti muka uskaltautua va'alle! Sitten tippuu kutsu hyvän ystävän tupareihin: ruokaa ja juomaa luvassa ja poikkis on ihan messissä. Yleensä en tällaisesta jaksaisi hermoilla, mutta yllätyskutsut, yllätystarjoilut, ylipäätään isommat sosiaaliset kekkerit ilman sotasuunnitelmaa ovat perseestä.

Äitikin piipahti käymään ja toi kaupasta vielä joitain pyytämiäni asioita: sekä suklaakeksejä. Äitini on ihanan huomaavainen, hauska ja kavereittenikin kesken tykätty, mutta en ymmärrä tätä jatkuvaa keksien, muffinien ja muitten makeiden lahjaksi tuomista. Ele on liikuttava, mutta luuleeko hän minun oikeasti syöväni niitä? En ole saanut kurkusta alas kotitekoisia pinaattilettuja tai kallista fetasalaattiakaan. En tiedä leikimmikö taas normaalia vai onko kyse pelkästä huomaavaisuudesta tai salaisesta toiveesta, että tytär söisi. Mutta kyllähän minä syön, eipä siitä pelkoa ole ikinä ollutkaan. "Syöthän sä jäätelöäkin kaiken aikaa!"

Oudosti äiti on myös sukukekkereiden kohdalla huomaavainen, mutta täysin päinvastaisella tavalla: kuinka tytär saa skipattua juhlatarjoilun. Tästä ei tarvitse edes kysyä, sillä äiti toimii (ihanan<3) oma-aloitteisesti. Äitienpäivänä mutsi teki mummolaan mukaan omat salaatit ja tofut (pariloitu ilman muuta rasvaa) ja nyt serkun rippijuhlien lähestyessä saan kirkon jälkeen kyydin junalle heti kun olen käynyt sanomassa "Päivää, kiitos, näkemiin". En tiedä onko se tervettä, mutta en valita! Rippijuhlissa kyllä lyödään useampi kärpänen kerralla, sillä äidin pitkäaikainen miesystävä ei myöskään syö voileipä- tai täytekakkuja. Ei kohteliaisuudesta, ei juhlapyhinä, ei mitään roskaruokaa, rasvadipattuja, makeita asioita, perunaa, kahvia tai teetä. Eli äiti saa jäädä nauttimaan tarjoilusta kun (tiukkaa ruokavaliota ja treenausta noudattava) "orttorektikko-miesystävä" pääsee kyyditsemään "anorektikko-tytärtä" junalle.

PS: En voi olla hajoamatta naurusta kun käytän tuota a:lla alkavaa tautia itsestäni. Asia on niin absurdi, sillä minultahan tätä massaa vielä löytyy!

Thursday, June 05, 2008

Pientä sosiaalipornoilua

Tämä blogini on kyllä äärirehellinen ja äärihenkilökohtainen, mutta olen koettanut pitää itseäni silti mahd anonyyminä, että tekstejä satelisi tulevaisuudessakin näin suoraan. Mutta kai pieni sosiaalisen elämäni gossippikin kiinnostaa tämän kaiken muun sähläilyn ohella? Mitä mieltä olette, pitäisikö minun kirjoittaa myös enemmän arkipäivistäni tms häppeningeistä?

No asiaan! Jotkut lukijat muistavat ehkä kun selitin (täällä ja täällä) miten syksyinen "soul mate"-poitsuni mursi silloin sydämmeni ja nyt keväällä lyöttäytyi kämppikseni kanssa yhteen. Noh, nyt ovat tuonkin tarinan raamit alkaneet rakoilla. *___*

Itselläni ei ole tuohon juuri ns. kantaa, sillä en koe enää romanttisia tunteita poitsua kohtaan, vaikka hän on edelleen minulle hyvin läheinen ja tärkeä. Mutta niin on kämppiksenikin, joka alun alkaen 'joutuikin' pojan huomion ja ihastuksen kohteeksi. Nyt kun tyttö on alkanut lämpenemään takaisin for reals niin takapakki tulikin päälle. Mitä olen itse käsittänyt tilanteesta niin poikarukasta homma ei yksinkertaisesti toimi sitä kaverisuhdetta ja yhteisiä intressejä pidemmälle. Onhan se viehättävää kun kaksi nörttiä kohtaa toisensa, mutta jos ei ihmisinä voi astua paljoa pidemmälle niin mitä jää jäljelle? Kämppis piilottaa taas kovaa murhettaan, sillä hänhän oli aluksi se "ei lämpenevä"-osapuoli ja ei tietenkään ymmärrä missä vika menee. Varsinkaan kun mikään ei ole virallisesti on tai off.

Pysyttelen tilanteesta etäällä, mutta koetan tukea ja torjua hiukan niitä itsessääliin tähdättyjä ammuksia "ehkä mä oon paha ja en vaan sovi kellekään"-paskaa. Se on ihan yhtä vitusta kuin ne klassiset "ei se vika suussa oo" lauseet kun ero pamahtaa kohdalle. Jaksan uskoa ettei puhtaita kusipäitä ole kuin harvassa, joten kysymys ei ole toisen osapuolen "huonoudesta" vaan pelkästään osuvatko palaset kohdalleen. Ainiin, poika tosiaan kanssa muutti parin rapun päähän. Minähän olen yhtä riemua kun nyt läheisimmät ystäväni asuvat kaikki samalla kadulla ja teoriassa ei tarvitsisi madella montaa metriä jonkun luotettavan tykö turvaan. En silti ole ihan varma mitä tästä seuraa, on hankala olla kirjaimellisesti kahden ihmisen välissä, varsinkin kun kummatkin ovat supertärkeitä.

Ja mitä omaan rakkauselämääni kuuluu? Kärsin edelleen infinite alemmuuskompleksistani, mutta siitä huolimatta lämmintä ja hyvää. ♥ Parasta ei ole vain yhdessä vietetty aika leffassa tai keikoilla vaan kun voi yhdessä löhötä kalsarit jalassa sohvalla, syödä jäätelöä ja mättää suu vaahdoten videopelejä. Niin aurinkoisempina kuin räntäsateisimpina aikoina.

Wednesday, June 04, 2008

Valhalla


Nettini ei ole toiminut päivään pariin, mutta se tuntuu jo ikuisuudelta. Olen ollut täynnä itsevihaa, mikään suoritus ei kelpaa jos on yhtään parantamisen varaa. En ole uskaltautunut käydä va'alla ikuisuuksiin ja sähelsin taas laksoilla, vaikka tiesinkin etukäteen viettäväni 2 seuraavaa päivää murhaavassa vatsakivuissa ja turvotuksessa. Ihan oikein minulle. Olen siis maannut sängyssä ja syönyt. Liikaa, kaiken aikaa ja tarpeettomasti, soimaan itseäni jokaisesta suupalasta jos jos jos olisi voinut olla ilman, muuta, vähemmän! Jokainen gramma ja milli ruumistanikin vain paisuu silmissä ja haluaisin iskeä itseäni veitsellä mahaan.

Sitten tulen poikakaverille piiloon itseäni, avaan selaimen ja huomaan ettei mikään Internetin ihmeellisessä maailmassa ole muuttunut. Juuri kukaan ei ole kaivannut, blogilistat ja muut viestittimet sylkevät niitä samoja tragedioita. Ahdistus hiipuu kurkkuuni. Olenko ainoa, joka ei jaksa pukea itsekiduttamisen ympärille jotain dramaattisia ja romantisoituja raameja? Luulin kun papereissani lukisi mustaa valkoisella kaikki sairauteni ja vikani niin oloni olisi helpompi, "sallitumpi" olla sairas. Mutta ei. Minua hävettää. Minulla on papereissani anoreksia, awesome! points for diagnosis!, mutta tunnenko itseni yhtään sellaiseksi? En.

Olen mielestäni normaali (pulleahko), syön enemmän kuin tarpeeksi, tunnen fyysisesti kun ahterini leviää sekunti sekuntilta tuolilla ja en silti mene lenkille. Luen läpi blogeja ja pyörittelen silmiäni joillekin jutuille.. Pääasiassa miten joittenkin läheiset reagoivat syömis- yms. häiriöihin. Minulle ei ole kukaan koskaan väkisin tyrkyttänyt ruokaa, kysele olenko laihtunut, kyttää syömisiäni, kyttää juomisiani, kommentoi tapojani saati pakota va'alle. En todellakaan piilottele pepsi maxin suurkulutustani, epämääräisiä lusikoitavia mössöjäni (niitä sanon "ruoaksi") tai kuinka dippailen porkkanatikkuja sokerittomaan ketsuppiin. Eikä kukaan ihmettele. Miten ihmeessä ihmiset joutuvat vasten tahtoaan syömään kakkua jos eivät halua? Miten ihmeessä toiset voivat tunkeutua kenenkään elintapoihin?

Sisälläni käy kateus ettenkö ole tarpeeksi laiha, että kukaan jaksaisi huolestua minusta! Mutta toisaalta, tautiminäni riemuitsee ja sulkee silmänsä "oireilulta" kun ei kukaan muukaan kyseenalaista arkeani. Tämä on normaalia, tätä voi jatkaa, tämä on totuus ja fakta. Olen lihava, minun pitää laihtua. Enkä halua lopettaa, en ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan mennä niin syvälle kuin pääsen. Haluan koskettaa kuolemaa.

Sunday, June 01, 2008

En halua olla itseni, en suupalallistakaan ruokaa saati ilmaa!

Toinen päivä vapautta ja kaikki tuntuu vaikealta. Oikeastihan se virallinen vapaus alkaa vasta arkena, mutta viikonlopun syömiset eivät ole olleet juuri nyt mitään helppoa touhua. Näkö katoo toisinaan silmistä kun nousen, liikun, katson valoon. En pyörtyile, mutta alkava heikotus on mahassa tuntuvaa nälkää voimakkaampi signaali syödä jotain. Samaan aikaan oloni on kauhea möykky, turvonnut ja alituisesti santsaava sika.

Lasken kaloreita rasvattomista maitotuotteista, hedelmistä, kasviksista, sokerittomasta ketsupista ja mehukeitosta. Kotini vammainen vaaka näytti painon nousseen. Olkoonkin kyse sadoista grammoista tai reilusti kulutukseni alle menneistä turvaruokien niin kaikki on liikaa, liikaa ja yhä liikaa. Ahdistaa, puristaa, haluan ruoan pois mielestä. Mahani huutaa sokerittomien pastellien ja lightjuomien makeutusaineita vastaan. Kotona olo ei ollutkaan absoluuttinen vapaus syömisestä vaan sitä samaa suunnittelua, suhtauttamista.

Silti olo on turvallinen, kun kukaan ei pakota. Isoissa valintamyymälöissä on turvallista kierrellä ja katsoa pakkausselosteita, kun mukaan lähtee aina lähestulkoon samat ainekset. En ota ystävän YO-juhlissa palaa keksiä saati kakkua, en edes lasia kilistäessä nielaise pommacciani kun en tiedä onko kyse lightista vai sokerillisesta. Poikaystävän murot ja makeat herkut ovat ja pysyvät minun kohdallani kaapissa, saan tätä onnistumista juhlistaa pienellä banaanilla.

Kaikesta huolimatta jokainen suupala on liikaa, oloni on suuri, lihava ja saastainen. Ruoka ja lihomisen pelko ei lähde mielestä. Antaisin mitä tahansa, että voisin juustohöylän lailla vuolla ihraa ruhostani.

Muoks: Paskat niistä muroista ja herkuista, kaikkea mahtui. Itsekurini ja arvokkuuteni on näköjään joinain iltoina nolla. Laittaisin itseni jojoon ellen tietäisi tukehtuvani rasvakerrosteni alle.