Wednesday, June 04, 2008

Valhalla


Nettini ei ole toiminut päivään pariin, mutta se tuntuu jo ikuisuudelta. Olen ollut täynnä itsevihaa, mikään suoritus ei kelpaa jos on yhtään parantamisen varaa. En ole uskaltautunut käydä va'alla ikuisuuksiin ja sähelsin taas laksoilla, vaikka tiesinkin etukäteen viettäväni 2 seuraavaa päivää murhaavassa vatsakivuissa ja turvotuksessa. Ihan oikein minulle. Olen siis maannut sängyssä ja syönyt. Liikaa, kaiken aikaa ja tarpeettomasti, soimaan itseäni jokaisesta suupalasta jos jos jos olisi voinut olla ilman, muuta, vähemmän! Jokainen gramma ja milli ruumistanikin vain paisuu silmissä ja haluaisin iskeä itseäni veitsellä mahaan.

Sitten tulen poikakaverille piiloon itseäni, avaan selaimen ja huomaan ettei mikään Internetin ihmeellisessä maailmassa ole muuttunut. Juuri kukaan ei ole kaivannut, blogilistat ja muut viestittimet sylkevät niitä samoja tragedioita. Ahdistus hiipuu kurkkuuni. Olenko ainoa, joka ei jaksa pukea itsekiduttamisen ympärille jotain dramaattisia ja romantisoituja raameja? Luulin kun papereissani lukisi mustaa valkoisella kaikki sairauteni ja vikani niin oloni olisi helpompi, "sallitumpi" olla sairas. Mutta ei. Minua hävettää. Minulla on papereissani anoreksia, awesome! points for diagnosis!, mutta tunnenko itseni yhtään sellaiseksi? En.

Olen mielestäni normaali (pulleahko), syön enemmän kuin tarpeeksi, tunnen fyysisesti kun ahterini leviää sekunti sekuntilta tuolilla ja en silti mene lenkille. Luen läpi blogeja ja pyörittelen silmiäni joillekin jutuille.. Pääasiassa miten joittenkin läheiset reagoivat syömis- yms. häiriöihin. Minulle ei ole kukaan koskaan väkisin tyrkyttänyt ruokaa, kysele olenko laihtunut, kyttää syömisiäni, kyttää juomisiani, kommentoi tapojani saati pakota va'alle. En todellakaan piilottele pepsi maxin suurkulutustani, epämääräisiä lusikoitavia mössöjäni (niitä sanon "ruoaksi") tai kuinka dippailen porkkanatikkuja sokerittomaan ketsuppiin. Eikä kukaan ihmettele. Miten ihmeessä ihmiset joutuvat vasten tahtoaan syömään kakkua jos eivät halua? Miten ihmeessä toiset voivat tunkeutua kenenkään elintapoihin?

Sisälläni käy kateus ettenkö ole tarpeeksi laiha, että kukaan jaksaisi huolestua minusta! Mutta toisaalta, tautiminäni riemuitsee ja sulkee silmänsä "oireilulta" kun ei kukaan muukaan kyseenalaista arkeani. Tämä on normaalia, tätä voi jatkaa, tämä on totuus ja fakta. Olen lihava, minun pitää laihtua. Enkä halua lopettaa, en ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan mennä niin syvälle kuin pääsen. Haluan koskettaa kuolemaa.

2 comments:

  1. ehkä myös ihmisille sun ympärillä on helpompaa ummistaa silmänsä ? kunpa voisin vähän tulla ravistelemaan sua (ihan vähän vaa ja mähän oon tietty paras puhuja.) ku toivoisin kovin et yrittäisit taistella <3

    ReplyDelete
  2. luen usein, harvemmin kommentoin.

    en oikein osaa sanoa mitä ajattelen ja tunnen. vaikka kirjoittaminen on aina ollut niin paljon helpompaa.

    minä olen käynyt siellä. melkein kuolemassa. hengitysputkissa, monta päiväää tajuttomana, ranteet auki viilleltynä, verenhukka sekoittaa pään, minuun on tungettu letkut väkisin kun viisi hoitajaa pitelee minun sätkivää ruumistani paikoillaan. minä halusin sitä. halusin niin paljon. kaipasin kuolemaa. sen tuomaa lohdutusta ja sen kauneutta. mikään muu ei tuntunut enää miltään. halusin vain kuihtua pois. mitä vähemmän vaaka näytti, sitä enemmän vihasin ja soimasin itseäni: LÄSKI LÄSKI LÄSKI! elämä on ollut pelkkää laihdutusta, heräämistä ensiavusta, kulkemista kaikki raajat siteissä. minä jo syleilin kuolemaa.

    ja heräsin vaipoissa. sairaalan sininen yöpuku päälläni. istuin pian pyörätuolissa, koska jalkani eivät kantaneet. itkin. sitä etten kuollut.

    minä kävin tarpeeksi lähellä voidakseni nyt sanoa, että sen kauneus on pelkkää valetta. se on rumaa, pahaa ja se valehtelee minkä ehtii. se raiskaa. uudelleen ja uudelleen, niin kauan kun kaipaat sitä. se satuttaa sinua. se ei välitä sinusta vaan haluaa sinulle mahdollisimman paljon pahaa. ja siellä on niin pimeää, niin helvetin pimeää.

    ja sinä olet arvokas.
    ja sinä olet sairas.
    mutta sinä voit vielä voida paremmin.
    voit olla tyytyväinen itseesi.
    ihmeitäkin tapahtuu.

    niihin alkaa uskoa kun on käynyt tarpeeksi syvällä.

    älä mene yhtä syvälle.
    älä anna sen mennä.
    taistele.
    rakasta. itseäsi.

    pitkää tekstiä, mutta mutta mutta.
    en tiedä mitä halusin oikein sanoa.
    ehkä vain haluaisin halata ja sanoa että olet hyvä juuri tuollaisena ja vakuuttaa etten anna sinun vajota enää alemmas. et ansaitse sitä. kukaan ei ansaitse.

    <3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥