Thursday, July 31, 2008

d r e a d f u l hours



Olen parin päivän verran koettanut kirjoittaa jonkun uuden postauksen, mutta olen aina joko väsähtänyt, ahdistunut tai saanut ajatukseni muuten vain solmuun. Mietin saamiani kommentteja ja koetan jäsennellä tekstistä jotenkin tasapainoista ja mielenkiintoista, sekä näyttää vähän mitä "kaikkea muuta" elämääni kuuluu kuin aina tarjottimella oleva masis ja ruokasekoilu. Hyvistä hetkistä ja muista intresseistä huolimatta paha olo aina jaksaa hiipiä päiviini, ja vaikkei se aina meinaisi mitään radikaalia ranteetauki-ahdinkoa niin muilla asioilla ei ykskaks olekaan väliä.

Seison taas tyhjässä ja pyytelen anteeksi mitä naurettavimpia asioita, sekä anteeksi jatkuvaa anteeksi pyytelyäni. Pääni lyö tyhjää, katson epätietoisena vierestä kuinka samoista oireista kärsivät tuttuni muuttuvat bentsoriippuvaisiksi, loikkivat sairaalapäivystysten ja "nyt menee hyvin minä paranen"-asenteen välillä. Ennustan itselleni yöunien perusteella onko tuleva vuorokausi katastrooffi vai ei, puuhailen sitä sun tätä koska sisäinen perfektionistini vihdoin väsyi geneeriseen välinpitämättömyyteen ja kattoon räkimiseen. Saan välillä tyydytystä inspiraatiosta ja intohimostani asioihin, mutta nollaan aikaansaannokset päivittäin palaavalla pahalla olollani. Sovin itselleni menoja mutta heittäydynkin taas antisosiaaliseksi. Keksin paljon häiriötekiöitä vetämään ajatuksia pois syömisestä ja samalla kihisen kontrollikikseistä kun välttelen ruokaa. Istun elokuvateatterissa ja saan paniikkikohtauksen kun pelkään lihoavani liiallisista aspartaamiannoksistani. Kaadan lasiini lisää Pepsi Maxia ja tiputan kielen alle pari Läkerolia (kai viisi pakettia viikonlopuksi riittää?). Senkin läskipaska.

Huoh.

Wednesday, July 30, 2008

Mikä häiritsee häiriöistä?

Vaikka arkiystäväni eivät juurikaan tiedä ongelmistani niin olen muutaman kertan maininnut pitäväni kakkosblogia "marinalleni" (Filth in The Beauty siis), ja että tällä ns. salaisella blogilla on lukija jos toinenkin. Sain sitten tilaamatta yhdeltä puolitutulta pitkän ja ahdistavan saarnan, että jonkun blogin pitäminen vaan pahentaisi mun angsteja, sillä palikkapsykologian mukaan huomio -> lisää kurjuudessa vatvomista -> lisää huomiota. Errr, anteeksi, mutta ei, ei näin. En kiellä etteikö itsestäni kirjoittaminen olisi itsekeskeistä tai käsittelemäni aiheet pyörittäisi ajatusmaailmaani häröilyitteni, mutta se onko tällä blogilla käviöitä viikossa yksi tai sata ei todellakaan vaikuta siihen miten söisin tai viiltelisin tai pommittaisin mummoja kukkaruukuilla. Mielestäni on ihanaa saada kommentteja ja kuulla toisten ajatuksia, mutta en ole ottamassa tänne kuvia sääristäni "LÄSKI"-tekstien kuvittamana.

Kun kommentti tuli joltain käytännössä ventovieraalta, joka ei tarkemmin tiedä edes blogin aiheesta, niin tunsin itseni tosi ahdistuneeksi. Vihaan kun ihmiset tulevat kertomaan minulle miten pitäisi elää, "miten asiat ovat" ja saarnaamaan asioistani jotka eivät heille a) kuulu b) tiedä mitään. Tuo kaikki muistuttaa aina isästäni, jonka elämänohjeet tuntuvat lähinnä.. kuin.. kuin ventovieras kiihkouskovainen tulisi tonkimaan alushousukaappiani. Mutta - kun edelliseen postaukseen tuli hyviä kommentteja mm. eikö elämääni mahdu muuta kuin ruokani ja kehoni niin kyllä mahtu! :> Mutta muut jutut jäävät vain varjoon koska blogin teema on masennus ja syömishäiriö. En tiedä, jos joku päivä uskallan niin voisin kirjoittaa muitakin elämäni juttuja, mutta epäilen ettei ne ole juuri kiinnostavia. x)

Noista kommenteista sitten lähdin ajattelemaan asiaa, että miksi syömishäiriöisten on yleensä tapana "kerätä" ympärilleen sairauteensa liittyvää materiaalia. Veikkaan että jokainen osaa nimetä parikin sh-julkkista, leffaa, TV-ohjelmaa, kirjaa, web-sivua tai mitä tahansa muuta. Vastaus tuntuu ainakin itselleni ilmiselvältä: sh-maailma on kovin salainen ja yksinäinen, joten ainakin itselläni on pakollinen tarve löytää jotain, missä olisi välkähdyksiä omista kokemuksista. Mihin muuhun muka voisi tarttua kun on vieraantunut omasta kehostaan ja kärsii päivittäisestä ahdistuksesta?

En nyt lähde tässä sumplimaan suuremmin mikä nyt provosoi tai ei provosoi itseinhoa/masista/sh:ta, mutta jos nuo pitäisi minulta oikeasti minimoida niin valitsisin pehmustetun huoneen, diapampilven ja paperipussin päähäni. Alleviivataan siis vielä ettei ainakaan oma blogini ole ollut miksikään henkiseksi hallaksi itselleni: Päinvastoin tuntuu lohduttavalta saada vertaistukea, jota lähipiiristä ei löydy, sekä noh... tuntuu hyvältä kirjoittaa hermojani pihalle. :> Mutta jos kiinnostaa kuulla jostain muustakin niin ehdotelmia otetaan vastaan, hihi.

Monday, July 28, 2008

Nousee päivä, laskee päivä


Olo on taas vaihdellut ääripäästä toiseen parina viime päivänä. Olen edelleen sitä mieltä, että sunnuntain saisi pyyhkiä kalenterista, sillä silloin mulla on aina paha olla. Vuorokauteeni ei mahdu kuin fyysinen huonovointisuus, ruokaruokaruoka, yksin jumittaminen kotona, loputon väsymys ja kaikkien noiden summana totaalinen kuvotus taas itseäni kohtaan. Syön liikaa, liian usein, sillä haluan nakertaa, rouskuttaa, pureskella! Päässä heittää, voin pahoin ja mietin jos saisin hetkeksi tasattua oloani jos söisin. Ahdistun, annan ylen ja ahdistun jälleen. Huoh.

Tämä aamu näytti samaa. Vaikka saankin yöni jotenkin nukuttua niin herään silti kuuden-viiden maissa aamuyöstä päänsärkyyn, heikotukseen ja oksetukseen. Huom, nyt ei puhuta sellaisesta oksennustauti-oksetuksesta vaan kun verensokeri on ties missä vitussa. Maha on hiljaa, mutta ruumis rukoilee ruokaa, että saisin edes nukutuksi pari tuntia lisää. Luovutan, mutta kolminumeroinen kalorimäärä heti aamusta saa uudelleen sylkemään vettä ja leseitä vessasta alas. Kaikkialle sattuu, otan Diapamia ja epätoivoisesti yritän nukkua.

Toisin sanottuna, olen ollut ahne sika ja syönyt, sillä "yhyy mua niin heikottaa". Olen niin mukavuudenhaluinen lyllerö, että sietokykyni kehon pikkuvaivoja (päänsärky, oksetus, mahakipu jne) kohtaan on täys nolla. Jokin alkeellinen voima silti nosti ihrani ylös pedistä, sain itseni suihkuun, keittämään kahvia, rasvaamaan, pukemaan ja jopa meikkaamaan. Synnyin uudelleen. Toiset ihmiset tekevät töitä, koulujuttuja, kaikkea upeaa ja fancya kun taas allekirjoittanut kokee suurta tyydytystä jos en jää tukka ja naama rasvaisena lusimaan likaisessa yöpaidassani. Vaikka kotoa jaksaisi lähteä tai aloittaa mitään isompaa projektia niin saan kiksit jos joka päivä siivoan jotain. Lavuaarin, tiskit, hellan - edes yhden noista. En enää ikinä, en vitussa, heitä päivää menemään sillä verukkeella "koska tämä alkoi jo huonosti".

Oloni on nyt paljon parempi kun olen lyönyt naamaani vitamiineja, kofeiinitabletteja, rautalitkua, lääkkeet, pari buranaa ja suolaa ruokaan. Luin Lupa syödä-kirjasta yllättävän tiedon, että pelkkä suolankin puutos saattaa aiheuttaa mm. turvotusta vatsassa ruokailun jälkeen, vessassa ramppausta, huimausta, päänsärkyä jne.. toisin sanottuna kaikki mun oireeni. Mutta tärkeintä silti varmaan oli antaa itselleen armoa ja luvan voida edes vähän paremmin. Jos loppuilta menee nätisti niin ei aamun sekoiluilla ole enää merkitystä. Tästä lähtien pakottaudun ottamaan tavaksi riittävät aamu-unet, kylmän suihkun ja sen kupilliseni mustaa kahvia. Mitä tulee syömiseen niin olen toki syönyt vielä tänään, mutta tietäessäni rajani niin teen kaiken pysyäkseni pois ahdistusalueelta. En jaksa enää tänään voida pahoin, en!

Huomenna voisin pikkasen pihistää pienistä rahojani ja käydä ostamassa BodyShopista jotain ihanaa tai vaikka lakata kynteni shokkiväreillä. Hullulla on halvat huvit (huom. en siis edelleenkään ole Karibialla surffaava ydinfyysikko vaan tylsä geneerinen dorka), mutta jos se saa minut tuntemaan enemmän itseni tytöksi/ihmiseksi kuin eläväksi kuolleeksi niin olkoot! Onko sulla jotain ultimatea rentoutustaktiikkaa tai guilt-free pleasuria, millä voit kohottaa arkipäivän mielialaasi? Kerro! Jaa mullekin!

Saturday, July 26, 2008

Amenorrea

Hieno sana menkkojen poisjäännille. Kai mun on nyt jotenkuten turvallista todeta ettei niitä tule tai sitten on käynnissä joku poikkeus miljoonasta. En jaksa suhata apteekkiin ja tehdä toistuvasti raskaustestiä Stockan Akateemisen vessassa. En jaksa suhtautua asiaan oikeastaan mitenkään, sillä tiesin etteivät pillereitä popsimalla aikaansaatu tyhjennysvuoto oleet "oikeat" kuukautiset. Plop. Nyt nekin sitten loppui.

En ihan hiffaa tätä miksi jotkut laihduttelevat riemuitsevat menkkojen poisjääntiä. Onhan se aluksi ehkä jännä ruksi syömishäiriömeriittikirjaan tai henkilökohtaiseen Miss Pro-Ana kisaan, mutta mun mielestä elimistön merkki "Hei mä ja sun hormonit toimii edes jotenkin!" on olennaisempaa. En ainakaan itse haluaisi näyttää osteoporoosimummolta kaksvitosena. En itse ole hedelmällisyyden puolestapuhuja, mutta jos ei luistaan tajua välittää niin entäs jos joskus haluaisi lapsia? Tuskin kukaan pomppii riemusta menkkojen aikana, mutta onpahan kropan toiminnan lisäksi joku toistuva (teko)syy äkilliselle kiukuttelulle, makeanhimolle ja turvotukselle - ja pöhötyksen jälkeenhän on kuin uudelleen syntynyt.

Naistenklinikalla kuitenkin sanottiin että pillereillä aikaansaatu vuoto on parempi kun ei mitään, sillä niitten estrogeeni auttaa kuitenkin luustoa. Pillerit on katala ainoastaan niille, jotka eivät osaa vetää rajaa sille koska menkat tulevat ns. luonnollisesti (=hormonitoiminta jyrää) ja koska nappuloiden voimasta (=verta tilauksesta, mutta keho ei jyrää). Ja toikin on niin yksilöllistä: esim. eräs tuttuni on tullut raskaaksi BMI 15 ja vuosia sitten itse menetin BMI +20:llä menkkani 6kk ajaksi rajun liikunan takia.

Lopuksi taas utelen. ;> Ootko koskaan menettänyt menkkojasi syömishäiriön takia ja millainen oli fyysinen kuntosi? Miten vointisi tila on jatkunut (palautuiko menkat x ajan jälkeen tai onko tullut havaittavaa vahinkoa)? PS: Voihan menkat olla pitkäänkin pois mm. stressin takia, joten ei aina ensimmäisenä tartte maalata peikkoja seinille. PPS: Se raskaustesti voi olla joskus myös ihan paikallaan. ;---D

"Oh wow, that's wonderful", she repeats

Whoooo-a! Sain tällaisen nappula-awardin Fool's Fate blogin Skidiltä. Olen tollaisia bannereita nähnyt yhdessä jos toisessakin erinomaisessa blogissa, joten en olisi ikinä uskonut että tällainen munkki kävisi omalle kohdall. Kiitos kovasti, olen tosi otettu! Sääntöihin kuuluisi vielä jakaa sama nappula 7:lle muulle blogille, mutta koska en yhtään tiedä mistä aloittaisin niin olen tylsä ja hyppään tässä kohtaa ulos pulkasta.

Blogin tilaajamäärä hipoo 70 ihmistä ja olen siitäkin tosi tosi positiivisesti yllättynyt, sekä kiitän kaikista kommenteista. <3 Kaikki jätetty message (positiivinen ja anonyymi fleimikin ;>) oikeasti on hirveän tervetulutta, sillä ulkona käymisen sijasta hakkaan selaimeni Refresh-nappulaa joka 10sek välein.

En tahdo tästä viestistä pidempää missipuhetta, mutta yhtä asiaa täytyy toivoa maailmanrauhan sijasta: eli, jos nyt jostain syystä tunnistatte minut muualta Internetistä ns. "omana itsenäni" niin älkää jooko tulko julkisesti kommentoimaan. En ole mikään mysteerisesti verhoutunut salanimikirjoittaja, joten blogia pikkaisenkin enemmän seuranneet varmaan voivat laskea 1+1=2 jos satutaan törmäämään. Mutta koska tykkään jatkaa tätä anarkista avautumistani ilman itsesensuuria niin en halua tänne kummeja ja kaimojani pyörittelemään silmiä. Etenkin koska, noh, pidän jotkut läheiseni tikun päässä pääkoppani ailahteluista ja muusta häröilystä. Moikkaamaan siis saa tulla, mutta mielellään yksityisesti! ;>

Ok, se oli siinä. Illalla varmaan mongerran jostain muusta!
(Mäkin tahdon tikkarin :'<)

Wednesday, July 23, 2008

No sushi, just Diet Water desu desu!!

Piti kirjoitella eilen, mutta mystinen ehkä-anemiasta johtuva pahoinvointi on taas iskenyt niskaani. Pari päivää erossa iljettävästä luontaistuotemehusta ja päätä särkee, huimaa, oksettaa ja näköni katoilee. Puhumattakaan ajatustoiminnasta, joka jumittaa ehkä enemmän kuin kirahvilla keskellä antarktista. Käväisin terveyskeskuksessa noutamassa kaivatut unilääkkeeni ja joku neronleimaus oli päättänyt uusia nappini (taas) väärin, että saan siitä tasan 15 vuorokaudeksi unoseni. PLUS kukaan ei voinut ottaa hemoglobiiniani koska "Ei meillä sellaisia laitteita oo" ja "Labra on kii koko kesän remontin takia" eli "Varaa huomenna lääkäriaika ja pyydä lähete jonnekin korpeen X ottaa susta verikokeita ^_____^". Kiitos, mutta kiitos ei. Toi massiivinen animehymiö saa nyt kuvata mun mielipidettä kotialueeni terveydenhuollosta.

Parin päivän vapaus va'asta toi kyllä myös paljon vasta-ahdistusta: hajotan pääni kaloreihin kilojeni sijasta. Ryhdyttyäni taas orjallisesti laskemaan päivittäisiä energiamääriäni niin olen nimenomaan orjallinen. Yleensä arvioin kaiken aika rehellisesti, lukuunottamatta jotain naurettavan low cal juttuja (juomat, mausteet, lehtirehut, kurkku, etc käyttäkää maalaisjärkeä), ja kompensoin virhekerrointa parilla pienellä ylöspäin pyöristyksellä.

Mutta nyt kun olo on ollut paska, olen liian monta kertaa lyönyt "sallitun" rajoja niin heittäydyn ruokieni kanssa paranoidiksi. Entäs jos teen jossain mokan, jossain tuoteselosteessa huijataan, vedänkin niin paljon lehtisalaattia et lihon oitis 2kg tai muuten vain olen sekoittanut desitgrammatannoksetkilojouletaaaargh. Ruoan haistaminen varmasti kanssa lihottaa ja näkkileivästä tulee syöpä. Tein hiuksia repien pyhän päätöksen, että tarvitsen digikeittiöva'an ja tästä lähtien pitää punnita nomparellitkin. Yhtä hyvin siis voisin koettaa hirttäytyä vessapaperirullasta kattokruunuun.

En kuitenkaan ostanut digivaakaa tullessani kotiin. Piruuttani silti punnitsin ne kirotut kurkkuni ja salaattini ja *yllättäen* ei kalorimääräni ollut yhtään, siis todellakaan lähes yhtään, poikkeavampi kuin ilman grammamaniaa. Voiko vaakaan suhtautua terveesti? Ei voi, mutta tuo tiedon vahvistaminen kohotti kummasti oloani. Onneksi olen niin ihanan paranoidi ja tyhmä. :---) Ehkä Kuu ja Aurinkokin ovat vielä paikallaan, ehkä vielä on turvallista elää, syödä, nukkua ja hengittää.

TAI SIT -----!!!! Vois lopettaa kokonaan safkailun (ja miks ei hengittämisenki) ja elää lopun elämää pelkällä Sapporo Diet Waterilla! Eiks kuulosta suunnitelmalta? ♥

Monday, July 21, 2008

..Sunnuntaiviha ei silti estä maanantaiangstia!



Prikulleen sama virsi tänään. Ei mennyt ihan niin läskiksi kuin eilen, mutta läskiksi kuitenkin. Äh, mä olen niin väsynyt ja vittuuntunut, että mulla on tosi vaikeata enää edes keksiä tarpeeksi hyviä suomenkielisiä haukkumasanoja itselleni ja löllyville laardeilleni. Ainakin ahdistuksen pukeminen monimutkaisiksi sanoiksi vetää hetkeksi ajatukset pois itsetuhosta (johon nyt ole edes mahista, pojalla kun olen). Viimeisin 'neronleimaus' oli miten valtaisa mahani uhkaa jo toisia planeettoja kiertoradoillaan. Virtuaalihali sille joka tähän viestiin jaksaa vuodattaa tämän iltaiset kertakäyttökikut!

"Sä et osaa suuttua", sanoi eräs psykologi mulle aikoinaan. Tälleen semisti ihrainhon vierestä, avauduin sattumalta terapiassani etten tule riidelleeksi poikaystäväni kanssa.. juuri lainkaan. Suhteen alussa toki oli isompia konflikteja kun kaksi ihmistä liimautui yhteen, mutta nykyään ns. konfliktin sattuessa ei siitä yleensä kehkeydy riita-riitaa. Jos osapuolet tuntevat itsensä ko. seurassa hyväksi ja välittävät sen verran että tulevat asioissa myös toista vastaan (lue: empatia) niin... tartteeko kinata.

Muutenkin lepyn tosi äkkiä, olen nyhverö ja laiska kiukuttelemaan (paitsi äidille koska hän on vaan niin äiti!), sekä kärsimättömyyttäni haluan aina selvittää nakertavat asiat. Mielestäni on tuhat kertaa ahdistavampaa pitää mykkäkoulua ja lakaista asioita maton alle muhimaan jos ne voi asiallisesti.. puhua. Viha ei ole kuin vuosi vuosikerralta parantuva viini. Mietinkin siis kauppakasseja raahatessani mitkä asiat minua oikeasti ärsyttävät, saavat punan poskelle: 1) hidas ja huono asiakaspalvelu 2) kaupungilla tönivät ihmiset 3) pahan ruoan syöminen 4) eläinten julma kohtelu (ja ihmisen rajaton typeryys in general) 5) rahan hukkaaminen johonkin "turhaan". Noina hetkinä tekisi mieli korottaa ääntä ja paiskoa tyynyjä. Sitten taas jos mennään 'oikeisiin' riitoihin, ihmisten välisiin väittelyihin, syyttelyyn ja sen sellaiseen niin olen ihan tohveli, otan kaiken itseeni ja olen kuin lattiamatto.. En tiedä, ehkä kulutan itsevihaani kaikki Angry Pointsini etten jaksa jakaa niitä enää toisille vaan imen muittenkin crediitit. :-----D

Mites te? Mikä JUST NYT vituttaa/ärsyttää/nakertaa tai muuten vaan kertakäyttökiukuttaa. Keksi joku ihanan absurdi solvaus ja sylje se tänne! Ahh, niin huomaat ettet ole yksin! Ja kysymys vielä in general: miten teet riitatilanteessa ja tuleeko niitä usein?

PS. Viimeisin vitutus since läskit: en jaksa oikolukea blogitekstiäni.. taaskaan. Sori. @_@

Sunday, July 20, 2008

Vihaan sunnuntaita osa. 14803

Sunnuntaina kaikki on paskaa. Pas-kaa. En tiedä miksi kaikki ahdistuksett, sadeilmat, ruokahimot, krooninen vitutus ja loputon väsymys lyö aina just sunnuntaille. Päivä jolloin pitäis rentoutua kotona on kaikkea muuta kuin rentouttavaa. Käsi ylös sunnuntaivihaajat! Ette ole yksin.

Pari viime päivää en ole oikeastaan tehnyt muuta kuin nukkunut - ironiasta huolimatta. Unilääkkeeni ovat loppu, sluut, ja terveyskeskuksesta ei ole vieläkään tippunut uusittua reseptiä. Siispä syön salaa parit Triptylit naamaani per ilta ja toivon että avaan silmäni vielä seuraavana aamuna. Olisi aika naurettavaa elää itsevihassa ja sitten vahingossa antaa sydämmen pompata välistä parin keltaisen tabletin takia. Päivisin olen yllätyksekseni vain nukkunut lisää. Syönyt jotain, tuijottanut läppärini näyttöä, nukkunut kissojen kanssa ja toistanut samaa ketjua. En tiedä olenko nyt tullut siihen pisteeseen, alhaisimpaan kalorimäärääni, ettei ruumiini yksinkertaisesti jaksa muuta kuin jumittaa?

Ja vitut, kaukana alhaisista kalorimääristä: Ahdistus lopulta tuli eilen, öh, taisi olla salaattiähkyn takia. Salaatin ylen antaminen on aika naurettavaa, joten iltapalaksi napsin Triptylien lisäksi rauhoittavaa, särkylääkettä ja laksoja. Juuri sen sopivan yliannostuksen laksoja, että tänään turvotus ja vatsakivut ovat kestoluokkaa. Nice. Pilataan hyvin mennyt viikko sitten tähän ja niellään vielä sunnuntaita. Illalla päätin kasata luuni poikkikselle, jonka luona ruokailuni on taas astetta holtittomampaa: purkki sokeritonta jätskiä, banaani ja pro feel-jugurttipurkki naaman HUMPS! ja kalorimäärä tuplautui tälle päivälle. Uskomatonta. Olen uskomaton mestari siinä miten voin aina pilata asiat. Vihdoin kun paino lähti tippumaan ja Hunger Highit oltiin saatu niin ei ei ei ei! Kaikki 300g jäätelöä ja päälle vielä kielletty hedelmä. Helvetin yhdeksänkymmentäkahdeksan.

Plussaa? Ei sentään tule ahmittua kun syö näin paljon on daily basis :---)

Friday, July 18, 2008

Max sugar, no taste


En ole tänä aamuna pystynyt punnitsemaan itseäni (aina sama rituaali: ensin aamupissa, sitten kaikki vaatteet ja sormukset pois ja va'alle). Olin yhden yön poikaystäväni tykönä ja kotiin palatessa tuntui kuin olisin ollut viikkokausia matkalla sysimustassa viidakossa, ilman lämmintä vettä tai mitään kontaktia ulkomaailmasta. Koska en tiennyt painoani. Tirsk.

Olinpa jälleen terapiassa ja tulin ehkä nyt siihen tulokseen, että kyllä, tämä on mun tyyppi ja tästä voin lähteä tekemään töitä. Puhuttiin vihdoin mun syömishäiriöstä, jos siitä nyt sai mitään erityisempää käsitystä. Täti Terapia on vuosikaudet toiminut sh-potilaiden parissa, joten oletin ettei mikään mitä sanoisin olisi hänelle yhtään uutta ("Älä stressaa siitä"). Mutta miksi sitten pitää kertoa, blörgh. Syön itselleni ihan riittävästi, mielestäni yli tarpeittenkin, olen lihava - ei siis mitään hätää. En todellakaan ole tästä vaihtamassa suuntaani, piste. Ilokseni Täti ei alkanutkaan tyrkyttämään sämpylää suuhuni vaan sanoi että tätä kovaa itseinhoani pitää (syömisen lisäksi.....) lähestyä muuta kautta. Pff. Hyvä, jes, voitais sopia vakioajat.

Lampsin myös osastolle katsomaan siellä painoa nostavia ystäviäni. Lihomisitkuista huolimatta jokainen oli edelleen totaalisen laiheliini ja mietin mitä helvettiä tulen itse sillä syksyisellä päiväosastojaksollani toimittamaan. Saatan olla pari kiloa tiputtanut, mutta kaukana laihasta. Oikeasti, kaukana. Tuntui silti ihanalta nähdä tyttöjä. Kerroin vähentäneeni/lähes lopettaneeni Pepsi Maxin suurkuluttamisen ja sain vastaukseksi hämmästyksiä ja silmien pyörittelyä. Ei sillä lailla katseita kuten tupakan lopettaneelle elinikäiselle ketjupolttajalle, vaan kuten olisin kääntynyt eri uskontoon. Hihi. Tosiasiassa vain vaihdan addiktiojuomiani/ruokiani aina kausittain. Ryystin sinä iltapäivänä litran edellä mainittua aspartaamipommia.

Päivät ovat siis kai menneet okei kun olen kehittänyt tyhjyyteeni jotain tekemistä, joka toiseksi mielentasaajaksi vetää ajatukset kanssa hetkeksi eroon ruoasta. Unilääkkeeni ovat loppu, terveyskeskuksesta ei ole vielä tullut reseptiäni uusittuna, joten viikonlopusta taitaa tulla hyvin hyvin pitkä ja rasittava..

Tuesday, July 15, 2008

Puhalla mun hiuksiin



Löhöän poikakaverin kanssa sohvan lämmössä ja annan rauhallisen illan rentouttaa soluni. Kissanpennut juoksee lattialla ja aurinko paistaa pihalla viimeisiään, whoa, miten eskapistista. Kerrankin hyvä olo, tai vastahan se seuraavan päivän aamu lyö leiman edellisen onnistumiselle. Vaaka ja aamupunnitus on mun mittari itseisarvossa, hyvässä ja pahassa. Mutta lähipäivinä ruokailu on sujunut jotakuinkin kipurajojeni sisällä (vaikka edelleen noudatan ajatusta vähempi parempi ts. aina on liikaa) ja vaakakin tuntuu vihdoin olevan asettunut uuteen lukuunsa. Tästä se saa luvan jatkua alas, alas alas.

Toinen käynti terapiassa ja puhun jo ihan asiaa. Tai siis lähinnä vatvon ja valoitan hänelle miksi olen maailman Suuri Paha, ansainnut vihan ja (realistisen) murskakritiikin itseäni kohtaan. En ole vieläkään kerennyt käymään läpi sitä yleistä kehyskertomusmussutusta perheestäni, kodistani ja taustoistani, mutta eipä haittaakaan. Täti Terapialle on helppo puhua ja aiheeni eivät ole hänelle vieraita: vuodattaessani mm. taiteilijantuskaa niin hän ymmärtää. En vain vieläkään osaa olla satavarma onko tämä kuitenkaan se oikea tyyppi juuri mulle tai kliksahtaako ajatukset 'just oikein'. Miten mä voisinkaan tietää?! En ole koskaan ollut terapiassa, joten muuttuuko ajatukseni kokeilisinko yhtä vai tuhatta.

Ainoa asia mikä ei loksahda tädissä juuri kohdalleen on tämän positiivisuus, puheet itsensä rakastamisesta, omista voimavaroista, jne jne. tuntuvat edelleen rasittavilta. "Älä puhu mulle mistään positiivisuudesta!" huutaa sisälläni, sillä ajatus itseni hyväksymisestä on absurdia ja yököttää. Eikö terapeutin pitäis aina tulla potilasta vastaan... joo, tyttö, oot ihan paska. Hm, sitäkö mä odotan? Eli ehkä toi positiivisuuden jankkaaminen on mulle hyväksi. En ehkä pidä siitä, mutta voisiko mulle jälkikäteen, ehkä joku päivä, tulla vähän parempi olo...? ;>

Monday, July 14, 2008

Harmaa ajatus

Tylsät, harmaat ja itseään toistavat päivät osa 94832.

Selasin taas illan päätteeksi blogilistalta suosikiksi merkkaamiani päiviksiä, kommentteja ja ajatuksia. Tossa vasemmalla näette vain osan, sillä laskin joskus seuraavani about ~40 blogia, joihin kyllä mahtuu muitakin intressejäni kuin FitB:n teemat. Yleensä olen julma mitä tulee visuaalisesti epämiellyttäviin/vaikealukuisiin blogeihin, joten skippaan suoraan tekstit ilman minkään näköistä kappalejakoa, valtavat Comic Sans fontit, rumat sivupohjat (tässä blogspot voittaa vuodatuksen) jne.. mutta ei jää epäselväksi yksi asia.

Nuorten naisten laihdutus/sh- ja angstiblogeja on ihan vitusti. Pelkällä hakusanalla "syömishäiriö" löytää blogilistasta yli 200 saittia ja sanalla "laihdutus" tuplasti enemmän, jopa enemmän kuin "masennuksella"! Ja aivan varmasti Blogilista.fi ei kata näitä kaikkia. Voiko tässä vaiheessa yleistää että todennäköisesti aika monilla kirjoittajilla on jotain yhteisiä ajatuksia toistensa kanssa?

Sanalla "anoreksia" löytyy vähän vajaa sata blogia. IRC-galleriasta kaikkiin ana/thinspis/jne kerhoihin kuuluu myöskin kymmeniä ja kymmeniä nuoria. Joka viides anoreksiaa sairastava kuolee. Joka viides näistä bloggaajista, camwhore-tytskyistä galtsussa, nälkäkuurilla olevista naapureista joita ei edes tunneta.. kuolee. Oman käden kautta varmaan vielä enemmän?
Oh wow.

Sunday, July 13, 2008

Jalka

Eilen illalla asetuin pitkästä aikaa jumpatakseni mikroskooppisia vatsamakkaroitani ja huomasin hassun tunteen jalassani. Päivällä ajattelin sen olleen puutunut, mutta eihän nyt enää voi kyse olla puutumisesta? Silti varpaita ja nilkkaa oli vaikea liikuttaa, kävelyni ontui ja tärähtäessä kipu säteili sääriluutani ylös. Ainiin se haava. O-ou.

Soitin sitten paniikissa terveysneuvontaan, jossa hoitajatäti käski heti lähteä päivystykseen näyttämään ketaraa, sillä kudosvaurion vaara olisi olemassa. Bussit kulkivat nihkeästi, kukaan lähellä asuva ystäväni tai kämppis ei ollut kotona ja totta vitussa en soittaisi yhdeksältä illalla äidilleni "Moro, teloin täs viikolla itseäni ja nyt pitäs päästä sairaalaan". Onneksi yksi frendini vastasi vihdoin luuriin ja sain autokyydin päivystykseen. Pokalla puhuin päivystävälle sairaanhoitajalle asian kiireellisyydestä, aiemmin koetusta tuntikausien jonottamisesta ja kuinka hullu btw olen.. en tiedä menikö hänelle läpi, mutta pääasia oli että hoitsu jaksoi heti katsoa ketaraani, putsata, rasvata ja heittää siteen. Ilmeisesti tulehdusarvojen ottaminen ei ollut niin tarpeellista (ei ollut kuumettakaan), joten klassinen "Kyllä se tosta paranee" ja kehoitus käydä maanantaina terveysasemalla riitti. Phewww. Onneksi.

Olin siis saanut aikaan toisen asteen palovamman ilman tulta - saati tuntematta lainkaan kipua. This is what I call an epic fale. Nolottaa kun toiset ihmiset joutuvat pakkohoitolähetteillä osastoille, paikkaamaan huumattua päätään, nääntynyttä ruumista tai verta vuotavaa kehoaan.. ja mulle nousee tästä numero. Kai saan hetken tyydytystä, että joku ottaa vakavasti ja auttaa konkreettisesti? Mä ja pieni reikä jalassani, voi hui iik. Tässä vaiheessa teidän kuuluu halutessanne mennä lukemaan jotain paljon dramaattisempaa ja traagisempaa tosielämäblogia.

Sellainen kommellus, over and out. Tänään olen nukkunut paljon ja makeasti, syönyt onneksi lähemmäs kestettävän ruokamäärän ja jopa vähän sosialisoinut. Jaksan heittää läppää vaivoistani ja hulluudestani, varsinkin kaikille nörteille puolitutuille, mutta syömishäiriö on aina tarkkaan vaiettu asia. Eräs hyvä tyttöystäväni taitaa olla aika varma jo ongelmastani, sillä hän hassujen katseidensa kanssa sanoi kutsuessaan kylään "No jos et juo niin sit syöt!" tai "Ethän sä ees syönyt mitään" lähtiessäni. Toisaalta, "Ai taasko sä haluat kauppaan?!" on ristiriidassa tuon kanssa ja uh, minua nöyryyttää. Eipä kuitenkaan ihme, sillä alipainoiseksi näytän rehellisesti sanottuna tanakalta, enemmänkin normaalipainon ylärajoilla olevalta. Ammuu.

Saturday, July 12, 2008

Paljon sattuu, vähän tapahtuu



Suola ja jää ei ollut hyvä yhdistelmä. Se ei ensinnäkään sattunut tyydyttävän paljoa (vakka unelmoin Fight Club-tyylisestä palovammasta), itseasiassa juuri lainkaan, mutta rumaa jälkeä kaksin verroin. Jalkani on turvonnut, siinä on nyrkin kokoinen ruskea alue kuollutta ihoa, jonka alta kuoriutuu punainen veresliha. Ärsyttää. Ehkä soitan maanantaina terveyskeskukseen, sillä reseptejäkin pitäisi uusia.

Toinen kisuistani on kipeä ja sydäntäni raastaa taas. Ensimmäinen kattini oli kulkukissa eläinsuojeluyhdistykseltä ja jouduttiin lopettamaan 1kk sisällä saannista. Aikaväliin mahtui monta lääkäriä, testiä, teho-osastoa, mutta vakavaa syöpää ja lukuisia muita vaivoja sairastava kolli jouduttiin pistämään uneen. Minä pidin sylissä, lääkäri hoiti loput. Totta kai tämä laukaisee suuren paranoian nyt kun minulla on kaksi vajaan vuoden ikäistä pentua, joista toisella on voimakas tulehdus ja anemia. Ensi viikolla taas tutkimuksiin ja varmaan valkenee johtuuko anemia tulehduksesta vai vaikeasta - ehkä fataalista - munuaisviasta. En halua maalata peikkoja seinille, mutta mieleni tekisi huutaa ja puukottaa sohvasta sisälmykset irti vain ison kysymyksen takia - miksi?!! Miksi jollekin noin hyvälle ja viattomalle. Miksei minulle. Naapuri kolkutti tänään ovea ja kertoi että hänen kissansa taas oli kadonnut, luikahtanut oven välistä ollessaan hoidossa. Kamalaa, kaikki.

Mutta syöminen on kai sujunut vähän nätimmin nyt.. en koe ruoasta enää niin isoa tarvetta, alan olla taas rakastaja nälkäni ja tyhjyyteni kanssa. Silti syön liikaa, mikä ahdistaa. Painoni jumittaa jälleen, eikä millään laske alimmasta alemmaksi. Samalla tunnen oloni paisuneeksi, suureksi ja turvonneeksi. Voiko olla että olen yhtäkkiä muuttanut ruumiini kokonaan läskiksi, leventynyt silmissä kun vaaka näyttää kuitenkin siedettävähköä lukua? No läskihän painaa vähemmän kuin lihas.

Päiväni menevät kaloreita laskiessa, ahdistuessa suurista numeroista ja alan käydä skeptiseksi kaikkia laskujani kohtaan. Mietin ovatko mansikat paholaisesta, sillä 500g katoaa helposti päivän aikana ja kaloreitakin kerkiää kertyä. Pohdin kuka helvetti on keksinyt, että omenassa olisi muka 50kcal? Hah! Näyttäkää mulle sellainen omena. Ainakin omat pikkuruisetkin granny smithini painavat ainakin 200g. Pieni ja epätarkka kotivaaka on uusi paras ystäväni, punnitsen tarkasti jokaisen porkkanan ja tomaatinkin ennen syömistä. Kurkkua en, kurkussahan on niin vähän kaloreita että sitä saa syödä huoletta. Isoja määriä, vaikka pari kurkkua päivässä. En uskalla kohdata jokaista grammaa, sillä jokainen on liikaa. Vihaan itseäni kun paino ei tipu yhtä tiheään tahtiin kuin keväällä, olen junnannut lähes samassa koko kesän ja ainoa syy minkä keksin on että syön liikaa.

Häiriintynyttä sanastoa

Mielestäni on kierolla lailla kiehtovaa miten 'sairauteen' voi liittyä niin paljon mediailmiöitä ja jopa omaa ns. slangiaan. Tulipahan mieleeni koota jotain tällaista 'sanakirjaa' joistain blogini teemoista. Saatte toki olla eri mieltä ja päntätä tarkkaa faktaa vaikka Wikipediassa, mutta ehkä tämä avaa joillekin lukioille *minun* ilmaisuani. :>

• Anoreksia ts. anorexia nervosa, 'laihuushäiriö', kyllä te hei tiedätte mistä on kyse!

• Ana netissä noussut (ällöttävä) lempinimi, lyhenne tai personifikaatio ko. sairaudelle

• BED binge eating disorder eli ylensyöntisairaus

• Bipo eli bipolaarinen / kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tunnetaan myös maanisdepressiona

• Bulimia on bulimia nervosa, 'ahmimishäiriö'

• B/P tai binge/purge on bulimista käyttäytymistä eli ahminta ja sitten oksentaminen

• Deletointi/tyhjennys/jne kiertoilmaisu ylen antamiselle

• ED on eng. sivuilla yleinen lyhenne syömishäiriöstä

• EDNOS eli eating disorder not otherwise specified ts. määrittelemätön/epätyypillinen syömishäiriö, jossa jotkut oireet täsmää ja jotkut ei yms. Tsekkailkaa Wikiä

• Elämä kateissa (Wasted) on Marya Hornbacherin elämänkerta taistelusta anoreksiaa ja bulimiaa vastaan

• Hunger high on tarpeeksi nälkiintyneenä tuleva 'euforia', jolloin fyysinen nälän tunne katoaa ainakin hetkeksi

• Lappari = Lapinlahden syömishäiriöpoliklinikka ja -osasto

• Pro-Ana/Pro-Mia lähinnä netissä levinnyt ajatus ettei anoreksia/bulimia ole sairauksia vaan 'elämäntapoja'. Ihminen siis kannustaa itseään ja muita sairasteluun

• Prozac eli fluoksetiini, ehkä maailman yleisempiä masennuslääkkeitä

• Red bracelet eli 'ana' rannekoru. Netissä jälleen kerran oleva kuningasidea antaa taudeille oman värinsä mukaan ns. tunnusrannekorut. Pro-ana hommaa, jälleen.

• Reverse thinspiration meinaa kuvia sairaaloisen ylipainoisista ihmisistä, pelotteluna lihomista vastaan

• Ruokalistat eli Start/Advanced/Professional, syömishäiriöhoidossa käytettävät potilaiden ruokalistat aina energiatarpeen (tai painonnostotavoitteen) mukaan

• Sensepiration "järki inspiraatio" (Anissan keksimä termi) eli käytännössä terveitä ja normaalipainoisia julkkiksia/kuvia motivoimaan paranemista. Vastakohta sairaaloisen laihuuden ihannoinnille

• Sessiointi kiertoilmaisu (samana päivänä) toistuvalle ahminta- ja oksennuskierteelle

• chew n' spit eli ruoan pureskelu ja ulos sylkeminen

• SH syömishäiriö

• SI eli self injury, itsensä satuttaminen esim. viiltelemällä, polttamalla jne

• SYLI = Syömishäiriöliitto

• Thinspiration/thinspo eli laihduttamiseen provosoivia kuvia esim. laihoista malleista

• Turvaruoka on jokin ruokalaji, joka on syömishäiriöiselle helpompi syötäväksi ilman huonoa omaatuntoa. Monesti kyseessä on hedelmät, vihannekset tai vähärasvaiset proteiinilähteet jne.

• Ulfåsa = Nuorisopsykiatrian yksikkö ja -osastot

• Wannarexia Idiosa on jenkkipalstoilta lähtenyt termi yleensä teinitytöille, jotka haluavat anoreksian tiputtaakseen joitain kiloja. Ts. sairaan esittämistä dieettimielessä, mene ja tiedä.

Mjoooo tossa nyt oli jotain. En tiedä onko tästä postauksesta juuri mitään iloa kellekään, mutta tykkään tehdä listoja. :>

Wednesday, July 09, 2008

Olemisen sietämätön paino

Hetki sitten en tuntenut nälkää. Ruoka oli välttämätön pakko seisomiseen ja sitä valittiin ja harkittiin kunnioituksella ja pelolla. Jos epäilys heräsi niin en ottanut. Nyt tuntuu, että olen taas tyhjiössä, en osaa ajatella muuta kuin ruokaa ja syömistä. Sisältä puuttuu aina jotain vaikkei mitään ruokaa mieli tekisikään. Täytän itseäni turvaruoilla ja vihaan jokaista kaloria. Deletoin, antaudun ja syön, deletoin, mutustan varovasti ja deletoin vielä varmuuden vuoksi. Ananas, porkkana ja puuro. Kauhean tappavia aineita, eikö vain?

Olen koettanut järjestää itselleni tekemistä loppuviikolle. Vaikka huoneeni on turvani ja pesäni niin pakko päästä välillä ulos, pois, täyttää mieli muuallakin kuin aterioilla. Saada takaisin se kontrolli ja järjestys. Pelkään jatkuvasti tätä, kontrollin menettämistä. Etten saa pidettyä elämääni kasassa ja parhaiten se sujuu kaloreilla. Mutta kalorit supistuvat. Ennen useampi sata kaloria enemmän oli tosi jees, jaksoin liikkua ja tehdä asioita, mutta nyt jokainen suupala särkee sydämmeni vaikken liikuta jalkojani kuin jääkaapille ja takaisin. Pelkään muuttuvani yhdessä yössä ylipainoiseksi ja BED-potilaaksi. Näytänkin mielestäni jo ylipainoiselta, kamalalta.

Ahdistus siis iski tänään ja lujaa. Tyhjennys, ensimmäinen diapam, hetkeksi ulos, kotona toinen rauhoittava ja oloni ei ole muuttunut miksikään. Viilsin käsivarsiini vaikka ne ovat kirjavia aiemmista pikkuhaavoista. En ole radikaali ja avaa suoniani, haluan vain hetkeksi tunkea pahan oloni ulos päästäni. Kokeilin jopa jotain uutta tapaa satuttaa itseäni, nimittäin kemiallisen palovamman aiheuttamista. Pettymyksekseni yritys oli sotkuisempaa ja miedompaa kivultaan kuin toivoin. Nyt osa jalassani on keskisormen pituinen punainen ja tunnoton läntti, joka kihelmöi. Palovammoja tuli vain pari, pientä. En suosittele tätä, tahdo tätä kellekään. Tyhjensin itseäni pari kertaa lisää ja otin jossain välissä kolmannen rauhoittavan. Oloni on yhtä tyhjä, ahdistunut ja lihavuuttani tursuava kuin aiemmin. Entä nyt?

Terapia-tarinat alkavat !

Eilen oli se kauan odotettu ja unelmoitu terapiatutustuminen. Hain siis ensimmäistä kertaa KELA:n kuntoutusterapiaa joskus pari vuotta sitten ennen kuin syömishäiriötäni ja sen kavereita oltiin edes vielä diagnosoitu. Siitä huolimatta, hakemukseni hylättiin ja koko askartelurumbaan oli kulutettu jo yksi 1/2 vuotta. Kiitti letuista. Uusintayritys oli vielä ruusuisemmin kirjoitettu nuorisopsykiatriselta (jonne olin liian vanha), mutta eipä mennyt sekään läpi. Totta kai vituttaa että olen saanut olla kiikun kaakun ja tyhjän päällä lähes kaiken sairaana vietetyn aikani (ts. lähivuodet), mutta sinällään ymmärrän ettei tällaisiin pähkinäaivoihin kannata pistää yhteiskunnan varoja kun ei ole siinä vielä pisteessä että voisi, simsalabim!, kuntoutua ts. parantua.

Kiitos kuitenkin mummoseni, sillä hän lupasi maksaa minulle yksityisterapian! Taklaan nyt tähän alkuun kaikki "Taukki mikset oo menny aiemmin?"-lausahdukset, sillä tässä taloudessa on raaka fakta että pappa inte betalar. Joten mahis on älyttömän jees ja tuuletuksen arvoinen! Kannatti viettää lapsuus citymummolassa yh-äidin paiskiessa töitä, sillä vaikka luonnollisesti olen ihan vieraantunut ja eri planeetalta sukulaisteni kanssa niin minä ja mummo ymmärretään jokseenkin samaa kieltä. Eipä ihme, kuka ymmärtäisi masentunutta paremmin kuin masennuksen sairastanut? Tunnen toki itsetunnoni potkun kyljessä, sillä koen tosi nahkeaksi ihmisten uhrautumisen minun vuokseni tai taloudellisen tuen.

Mutta eiliseen. Seikkailin pitkin Helsingin keskustaa kunnes löysin itseni Täti Terapian vastaanotolle. Paikka oli yllättävän tilava ja valoisa, ei ollenkaan sellainen ahdistava "miltäsnyttuntuu"-counseling. Tunti hurahti aika hyvin siihen kun vain selittelin hoitomenneisyyttäni ja terapiaan hakeutumista, ei ehditty vielä pääsemään niihin pakollisuuksiin perhe/asumis/opiskelu-taustoihin. Saati syömisongelmiin, joissa muunmuassa Täti Terapia on aika kokenut. Käynnistä jäi aika neutraali olo, kiinnostaisi kyllä jatkaa hänen kanssaan, mutta olin itse niin flegmaattinen etten oikein osannut juuta tai jaata kummempaa vastata. Ainoastaan nakertamaan jäi nämä superpositiiviset tavoitteet mun "voimavarojen löytämisestä" ja "itseni rakastamisesta".... Aaarghnaa. Teki mieli huutaa etten halua kuulla mistään positiivisuudesta, mutta varattiinpa pari aikaa ens viikolle.

Kotona olo taas on ollut loputonta pään hakkausta seinään. Ei liikuntaa, mutta suunnitelmallista syöntiä, suunnitelman venyttelyä ja itkemistä omasta ulkonäöstä. Tekisi mieli heittää kaikkia "Sä oot laihtunut"-kommentoivia kavereitani kävyillä ja kivillä, sillä minä olen lihonut ja kuvotan itseäni! En pysty noudattamaan tiukkoja tavoitteitani, joten jokainen syöty kalori on liikaa. Sätin itseäni jatkuvasti eilisestäkin suorituksesta, sillä silloinkin on syöty liikaa liikaa liikaa. ARGH, vittu! Kesä on kohta ohi ja musta alkaa tulla vain pullataikinaa.. toivoisin että olisin utopistisen vahva, ruokaa taas inhoava.

Monday, July 07, 2008

voiko murheet kaiken viedä / kuinka paljon takaisin saan

Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Pakko myöntää kaikki virheet
Kuinka paljon korjata voin


Sara - Rauhan aika

En kuuntele juuri lainkaan suomalaista musiikkia - vielä vähemmän suomeksi laulettua. Tämä supermelankolinen bändi kuitenkin tekee aika hyvän poikkeuksen sääntööni. Suosittelen!

Sain taas nukuttua ylimakeasti poikaystäväni lämpöisässä kyljessä, tämän pimennysverhojen hämärtämässä ja tunkkaisen kuumassa asunnossa. Munkin on varmaan pakko hankkia kunnon verhot, sillä oman kämppäni huonetta ei saa hämärrettyä niin millään. Kotosalla otan ilon irti kissankarvoista ja harmaassa auringonvalossa lillumisesta, mutta haluaisin sielläkin lyödä pääni tyynyyn ja vaipua uneen tuosta vain. Unista huolimatta alkanut viikko on pelkkää itseinhon kuorruttamista.

Ällötän itseäni järkyttävästi. Mahani on kuin puliukolla, reiteni ja rintani pursuavat säädyttömästi, ylipehmeät allini osuvat kylkiin ja kainaloihin hölskyen. Inhoan koskettaa itseäni, tuntea painuvan pehmeyden ja ruumiini groteskiuuden. En todellakaan näytä nälkiityteltä kehitysmaalaiselta pallomahan kanssa vaan oikeasti hyvin ruokitulta sumo-painijalta. Vaikka en ehkä painoindeksillisesti ole sairaaloisen ylipainoinen niin se ei sulje käsitettä "läski" pois. Pointtina on, että minulla on läskiä. Muodossa tai toisessa ja se on liikaa.

On myös turvotusta, varmasti. Viimeiset laksatiivinapit, ahdistuslaattaus, ra'at kasvikset, aspartaamilla makeutetut limsat ja loputton Läkerolien (vain 3kcal pastillissa!) ahtaaminen siis *varmasti* auttaa asiaa. Häpeä kiirii päässäni kuinka reissukilot tuhosivat kesäkuun vaikean puristuksen, täti terapia nauraa minut varmaan ulos huomisesta tutustumiskäynnistä ja urgh! Puhumattakaan elokuusta ja päiväsairaalan intervallista. En halua nähdä nyt ketään, en pysty edes pukemaan päälleni kun olen varmasti lihonut ulos niin uusista kuin vanhemmistakin farkuistani. Haluan asettua katujyrän alle hetkeksi liiskattavaksi, unohtaa ulkomaanreissuni loputtoman ruokamätön ja upota eskapismiin ahdistukseni kanssa.

Latasin muistikortille lisää tv-sarjoja katsottavaksi ja tajusin, että The Skinssin Cassie on ehkä ihanin ja täydellisin fiktiivinen esimerkki ihmisestä, joka on "kuherruskuukaudella sairauden kanssa". Nälän ja yksinäisyyden vesivärimaalatussa euforiassa, omassa salatussa maailmassa, jolloin todellisuuden märkä rätti ei ole vielä iskeytynyt naamalle.. vaikka todellisuudessa on suistumassa käynnistämässä alamäkeen autoa, ilman jarruja, turvavyötä tai airbagia. Kohti lasinsirpaleilla kuorrutettua betoniseinää, kohti isompaa tuskaa, todellisuutta. Toisin kuin Hollyoaksissa, jossa erästä syömishäiriöistä päähenkilöä proanan voimin usustettiin sairauteen, Cassien kohdalla on enemmän jostain naiivista sokeudesta vaikka sairaalan seinät olisivat tulleet tutuiksi. Meni vähän muitten aiheitteni vierestä, mutta onko kellekään tutuksi havaittu ilmiö?

Sunday, July 06, 2008

Over the spilled milk I cry cry cry

Aim ö laiiivvv! [i'm alive] Ruotsinreissu oli, uh, ihanaa. Siis joo, totta kai kun kyseessä olen *minä* niin mukaan mahtui myös draamaa, ahdistusta ja itkua, mutta päälimmäiseksi kieltäydyn ajattelemasta sitä kaikkea olemassaoloni aiheuttamaa raakuutta vaan mitä kaikkea hyvää jäi käteen.

Stockis oli lämmin ja aurinkoinen - joten paluu kotimaahan TOD oli kahta karseampi kun sadepilvet löivät naamalle. Tukholmassa oli ihanaa vain harhailla ja räpsiä kuvia, sillä viehättävän ulkomuotonsa lisäks kaupungissa pääsee kävellen tai metrolla pääsee äkkiä mihin tahansa halajaa. Rakastan ruotsalaisia vaatemerkkejä (Acne, Tiger of Sweden, Cheap Monday, Monki jne), joten alennusmyynneissä kerrankin jaksoi kierrellä ja suurkuluttaa pientä hikistä sairaspäivärahaani. Suomessa en kestä enää kaupoissa kiertelyä, sillä kaikki halppiskakkakin on ylihinnoteltua ja ahdistus kasvaa näkkärinaamaisten ihmisten keskellä. Ei ole valetta, että ruotsalaiset olisivat positiivisempia (ja kauniita, tyyliteltyjä, hyvin ruskettuneita ja pitkähiuksisia). Hymy nousi huulille myös runsaasta valikoimasta uusia Ben&Jerry's- ja Läkerol-mauista, puhumattakaan joka minuutista ihanan poikkikseni seurassa. Eskapismia, aah, tämä pitää minut hengissä ja järjissä!

Mutta kaikkia varmasti kiinnostaa eniten miten syömiset meni. Errr... se ei olekaan mikään kaunis tarina. Päätin kotona etten oksenna kertaakaan ja kannustin itseäni ajatukseen, että minun olisi lupa nauttia noi pari päivää. Ruokailu oli silti aika tuskaisaa, sillä hävetti aina ilmoittaa pekonia ja munakasta tankanneelle poikkikselle että "mun tarttis nyt taas syödä..". Omien nälkäsignaalien ollessa aivan kierossa oli tosi vaikeaa käsittää saati kontrolloida syömistä mielitekojen luvatussa maassa. Kotona otan helpomman tien: turvaruokaa tai syömättömyys, mutta reissussa... yhtenä hetkenä tuskailen take away-salaattistani kevyttäkin kevyempää ja toisena otan lisää jäätelöä aina kuin vain jaksan. Ja jäätelöä jaksoi aina, totta kai! Välillä taas päälle hyökkäsi kaikki omituiset mieliteot, jotka ehkä (loputtoman ahneuteni lisäksi) olivat jotain viestejä kehoni höpöhöpö puutostiloista, ja se ahdisti. Varsinkin kun kynnys ruoan sallimiseen oli tavallista matalempi ja mahdollisuus oksentamiseen suurempi.

Kun kerran antoi mennä niin se oli menoa. Näin kävi jääkahvin ja sämpylän että oksentamisen kanssa. En kertaakaan mussuttanut laattaus mielessäni, mutta siistit yleiset vessat kävivät vain liian.. liian helpoiksi. Ääni kuiski päässä, että varmuuden vuoksi nyt vain, eipä siitä haittaakaan ole, ahdistuksen voi muka välttää kun deletoi vähän ruokaa pois ruumiista. Vain tämän kerran, ja vielä kerran, eihän tätä kukaan kuule tai näe. Toisaalta yritin kanssa syödä ehkä aavistuksen verran terveemmin (maun mukaan, jopa kerran sushia!), edes tämän kerran, ja se ainakin teki poikkikseni iloiseksi. Toisaalta aiheutin paljon mielipahaa kun jaoin todelliset tunteeni ja laattailut, mutta rehellisyys rakkaudessa on aika pirun olennaista.

Olen valtava ahmatti, kohtuuton lehmä, tursun ympäriinsä saastaa ja likaani. Hotellin ihana kokovartalopeili ja Tukholman auringonpaiste näytti lisää liikaa, löysää ja läskiä, mistä vihata itseäni. Toisaalta ihanien (ja rehellisesti sanottuna ylimitotettujen) merkkien SX-vaatteet piristivät liukuessaan päälleni itsetunto koki pientä mielihyvää. Vaikka pelkään vatsalaukkuni venyneen niin sekoilupuoli sentään jäi lahden taaksi. Ajatusmaailmani on taas kotona, joten banaanin nauttimista suunnitellaan ja siihen pyydetään varoksi vielä lupaa. Tahdon näistä tonneistani eroon, muuten en jaksa elää.