Friday, July 18, 2008

Max sugar, no taste


En ole tänä aamuna pystynyt punnitsemaan itseäni (aina sama rituaali: ensin aamupissa, sitten kaikki vaatteet ja sormukset pois ja va'alle). Olin yhden yön poikaystäväni tykönä ja kotiin palatessa tuntui kuin olisin ollut viikkokausia matkalla sysimustassa viidakossa, ilman lämmintä vettä tai mitään kontaktia ulkomaailmasta. Koska en tiennyt painoani. Tirsk.

Olinpa jälleen terapiassa ja tulin ehkä nyt siihen tulokseen, että kyllä, tämä on mun tyyppi ja tästä voin lähteä tekemään töitä. Puhuttiin vihdoin mun syömishäiriöstä, jos siitä nyt sai mitään erityisempää käsitystä. Täti Terapia on vuosikaudet toiminut sh-potilaiden parissa, joten oletin ettei mikään mitä sanoisin olisi hänelle yhtään uutta ("Älä stressaa siitä"). Mutta miksi sitten pitää kertoa, blörgh. Syön itselleni ihan riittävästi, mielestäni yli tarpeittenkin, olen lihava - ei siis mitään hätää. En todellakaan ole tästä vaihtamassa suuntaani, piste. Ilokseni Täti ei alkanutkaan tyrkyttämään sämpylää suuhuni vaan sanoi että tätä kovaa itseinhoani pitää (syömisen lisäksi.....) lähestyä muuta kautta. Pff. Hyvä, jes, voitais sopia vakioajat.

Lampsin myös osastolle katsomaan siellä painoa nostavia ystäviäni. Lihomisitkuista huolimatta jokainen oli edelleen totaalisen laiheliini ja mietin mitä helvettiä tulen itse sillä syksyisellä päiväosastojaksollani toimittamaan. Saatan olla pari kiloa tiputtanut, mutta kaukana laihasta. Oikeasti, kaukana. Tuntui silti ihanalta nähdä tyttöjä. Kerroin vähentäneeni/lähes lopettaneeni Pepsi Maxin suurkuluttamisen ja sain vastaukseksi hämmästyksiä ja silmien pyörittelyä. Ei sillä lailla katseita kuten tupakan lopettaneelle elinikäiselle ketjupolttajalle, vaan kuten olisin kääntynyt eri uskontoon. Hihi. Tosiasiassa vain vaihdan addiktiojuomiani/ruokiani aina kausittain. Ryystin sinä iltapäivänä litran edellä mainittua aspartaamipommia.

Päivät ovat siis kai menneet okei kun olen kehittänyt tyhjyyteeni jotain tekemistä, joka toiseksi mielentasaajaksi vetää ajatukset kanssa hetkeksi eroon ruoasta. Unilääkkeeni ovat loppu, terveyskeskuksesta ei ole vielä tullut reseptiäni uusittuna, joten viikonlopusta taitaa tulla hyvin hyvin pitkä ja rasittava..

3 comments:

  1. täällä kanssa tenoxit ja seroquelit tyystin L O P P U. eilen apteekissa anorektinen apteekkaritytsy katsoo säälien maksusitoomusta, johon olin jostain syystä läikyttänyt kahvia (pyysin kyllä anteeksi, tuhahdus) ja sanoo, että olen syönyt lääkkeeni liian nopeasti.

    jaa. no ehkä... ehkä olen vähän itse annostellut JOSKUS, mutta se uni on estänyt paljon pahaa ja ah-dis-tus-ta. joten hyvä apteekkaritytsy, koeta itse nukkua ilman lääkkeitä, jota kroppasi huutaa iltaisin. (ilman kun ei vaan nuku)

    ensviikolla uudestaan. siihen asti valvoillaan ja nähdään väritäpliä aamuisin kun otetaan kiinni yöpöydästä, kun jalat ei kanna.

    hip hei ja kemialliset unet kunniaan!

    ReplyDelete
  2. "Syön itselleni ihan riittävästi, mielestäni yli tarpeittenkin, olen lihava"

    Sori nyt vaan. Ei ole kivaa, saati hyödyllistä, esiintyä jonkun ihmisen asioiden suhteen besserwisserinä. Mutta. Sen valossa, mitä tiedän ihmisen peruskulutuksesta ja kaikkeen siihen liittyvästä, sekä sen perusteella, mitä kirjoitat blogiisi, voin sanoa:

    Olet väärässä. Et syö tarpeeksi, läheskään tarpeeksi. Tietenkin, jos tarkoituksesi on tappaa itsesi näännyttämällä, syöt varmaankin aika sopivasti. Sulla ei taida olla juuri nyt kuvaa siitä, miten paljon ihminen saa -- ja ihmisen täytyy! -- syödä, että kroppa ja mieli pysyvät kunnossa.

    Itse olen vegaanisuuteen taipuva kasvissyöjä, ja kun olin pari viikkoa reissussa ja söin aika yksipuolisesti, tuli kramppeja, heikotusta, tummat silmänaluset jne. Nyt on menossa terveyskuuri: monipuolisesti ruokaa ja paljon!

    Ja jos mietit, mitä hyötyä sun on puhua terapiassa kainkenlaisista syömishäiriöön liittyvistä asioista, kun terapeuttisi tietää jo kaiken näistä sairauksista: Mun mielestä terapiassa kerrotaan ensisijaisesti ITSELLE asioita, terapeutti on vaan siellä paikalla. On tärkeää sanoa itselle asiat ääneen ja pohtia niitä terapeutin kanssa. (Olen siis itse ollut 2 kertaa terapiassa, ensimmäisen kerran kaksi vuotta ja toisella kerralla kolme. Masennuksen takia. Siitäkin muuten voi parantua! En voi sano, että olisin jatkuvasti ahdistuksesta vapaa, mutta enimmäkseen!)

    ReplyDelete
  3. Käyt terapiassa itsesi vuoksi, et sen terapeutin. Toivottavasti saat lisää motivaatiota parantumiseen, muuten et tuskin hyödy mitenkään terapiasta...

    Ja muutenkin aika harvoin terapiassa jutustellaan siitä kuinka monta kaloria olet syönyt ja paljonko olet laihtunut. Siellä pureudutaan syihin ja seurauksiin ja yritetään katsoa eteenpäin.
    Tai niin, tottakai itse päätät mistä puhutte, mutta tuskin mikään etenee jos aiheena joka kerta on xxkg ja xxxkcal.

    Muista, että aliravitsemus "sokeuttaa" ja et näe omaa pienuuttasi.

    Voimia :-)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥