Monday, July 07, 2008

voiko murheet kaiken viedä / kuinka paljon takaisin saan

Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Pakko myöntää kaikki virheet
Kuinka paljon korjata voin


Sara - Rauhan aika

En kuuntele juuri lainkaan suomalaista musiikkia - vielä vähemmän suomeksi laulettua. Tämä supermelankolinen bändi kuitenkin tekee aika hyvän poikkeuksen sääntööni. Suosittelen!

Sain taas nukuttua ylimakeasti poikaystäväni lämpöisässä kyljessä, tämän pimennysverhojen hämärtämässä ja tunkkaisen kuumassa asunnossa. Munkin on varmaan pakko hankkia kunnon verhot, sillä oman kämppäni huonetta ei saa hämärrettyä niin millään. Kotosalla otan ilon irti kissankarvoista ja harmaassa auringonvalossa lillumisesta, mutta haluaisin sielläkin lyödä pääni tyynyyn ja vaipua uneen tuosta vain. Unista huolimatta alkanut viikko on pelkkää itseinhon kuorruttamista.

Ällötän itseäni järkyttävästi. Mahani on kuin puliukolla, reiteni ja rintani pursuavat säädyttömästi, ylipehmeät allini osuvat kylkiin ja kainaloihin hölskyen. Inhoan koskettaa itseäni, tuntea painuvan pehmeyden ja ruumiini groteskiuuden. En todellakaan näytä nälkiityteltä kehitysmaalaiselta pallomahan kanssa vaan oikeasti hyvin ruokitulta sumo-painijalta. Vaikka en ehkä painoindeksillisesti ole sairaaloisen ylipainoinen niin se ei sulje käsitettä "läski" pois. Pointtina on, että minulla on läskiä. Muodossa tai toisessa ja se on liikaa.

On myös turvotusta, varmasti. Viimeiset laksatiivinapit, ahdistuslaattaus, ra'at kasvikset, aspartaamilla makeutetut limsat ja loputton Läkerolien (vain 3kcal pastillissa!) ahtaaminen siis *varmasti* auttaa asiaa. Häpeä kiirii päässäni kuinka reissukilot tuhosivat kesäkuun vaikean puristuksen, täti terapia nauraa minut varmaan ulos huomisesta tutustumiskäynnistä ja urgh! Puhumattakaan elokuusta ja päiväsairaalan intervallista. En halua nähdä nyt ketään, en pysty edes pukemaan päälleni kun olen varmasti lihonut ulos niin uusista kuin vanhemmistakin farkuistani. Haluan asettua katujyrän alle hetkeksi liiskattavaksi, unohtaa ulkomaanreissuni loputtoman ruokamätön ja upota eskapismiin ahdistukseni kanssa.

Latasin muistikortille lisää tv-sarjoja katsottavaksi ja tajusin, että The Skinssin Cassie on ehkä ihanin ja täydellisin fiktiivinen esimerkki ihmisestä, joka on "kuherruskuukaudella sairauden kanssa". Nälän ja yksinäisyyden vesivärimaalatussa euforiassa, omassa salatussa maailmassa, jolloin todellisuuden märkä rätti ei ole vielä iskeytynyt naamalle.. vaikka todellisuudessa on suistumassa käynnistämässä alamäkeen autoa, ilman jarruja, turvavyötä tai airbagia. Kohti lasinsirpaleilla kuorrutettua betoniseinää, kohti isompaa tuskaa, todellisuutta. Toisin kuin Hollyoaksissa, jossa erästä syömishäiriöistä päähenkilöä proanan voimin usustettiin sairauteen, Cassien kohdalla on enemmän jostain naiivista sokeudesta vaikka sairaalan seinät olisivat tulleet tutuiksi. Meni vähän muitten aiheitteni vierestä, mutta onko kellekään tutuksi havaittu ilmiö?

4 comments:

  1. minäkin ällötän itseäni. maailma kaatui kun tajusin oikeasti lihoneeni. hyi vttu.

    vitsit miten ilahduin, kun olit linkittänyt blogini listaasi. kiitos kovasti.

    yritähän pärjätä. hymy.

    ReplyDelete
  2. Pimennysverhot ovat kyllä ihan ehdottomat. Meillä niitä ei vielä ole ja on ikävää herätä joka aamu viideltä siihen, että aurinko paistaa suoraan kasvoihin. Huh. Se on niin kamalaa. Etenkin jos on nukkunut vain tunnin ennen sitä.

    ReplyDelete
  3. Mun on pakko kysyä sulta että kuunteletko sä the GazettEa kun blogin nimi on filth in the beaty? Meinaan kun niillähän on sen niminen biisi..?

    ReplyDelete
  4. Toi Cassie-juttu on totta.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥