Sunday, August 31, 2008

Ruumiini on vankilani

Yritin kirjoittaa jo paria iltaa aiemmin, mutta väänneltyäni kahta angstikappalettani lähes sammumispisteeseen asti olin liian ahdistunut ja häpeissäni postittamaan mitään. Päivistä selviän tavalla tai toisella, mutta iltaisin itseinho hiipii syövän lailla täyttämään jokaista soluani ja tahtoisin hajota kappaleiksi. Tuntuu hieman liioitetulta puhua korostetusti "itseinhosta", sillä se ei ole minulle mitään normaalista poikkeavaa tai dramaattisen yliluonnollista. Käytän sitä vain kuvatakseni itseäni ja miten en kestä itseäni. Liiallisuus katsoo aina vastaan peilistä, mutta varsinkin iltaisin ja aamuisin tekee mieli hakata käsivarret seinään ja kuoria itseään juustohöylällä.

Noh, angstit sikseen. Olin poikaystäväni avecina isoissa pippaloissa, jossa oli tarjoillaan ämpärillisiä sipsejä ja suklaata, ammeellinen boolia sekä uima-allas. Siitä huolimatta että nautin vain laittilimsaa ja oman eväsomenani viihdyin pääasiassa ventovieraitten ihmisten keskuudessa, mikä tuntui todella positiiviselta. Ei vain se että ilta oli OK, mutta ettei sairaan ja vetäytyvän yksilön ole välttämättä pakko jättäytyä aina sosiaalisista tilaisuuksista pois, nyhjöttää yksin tai tehdä tarjoilusta ongelma. Nörtit humalassa on aina turvallinen ilmapiiri, kun seurassa on yksi tukipilari ja lopuilla tarpeeksi alkoa veressä niin ihmiset sietävät jopa allekirjoittaneen seuraa. Wau.

Ulos mennessä on tietenkin aina ongelmana vaatteet! Missä näytän makkarankuorelta, lyhentääkö tämä pötkökinttujani, korostaako allejani vai pitäisikö korostaa omaa itsetunnon puutetta vetämällä päälle säkkitunika ja liian isot farkut? Kerrospukeutuminen oli tällä kertaa hyvä vaihtoehto, eivät nörtit ilkosillaan kännissä kuitenkaan katsoneet. Jäin vain miettimään miten suhtautuisin vartalon muotooni, leveisiin hartioihini ja rintakehään tai perussuomalaisesti töppöihin jalkoihini. En näe itsessäni naisellisen kaunista tiimalasivartaloa, vaikka taktisesti levenisikin horisontaalisesti kahdesta kohtaa. Enemmän kiroan kun en koskaan voi olla siro, vähemmän tilaa vievä ja tyttömäinen tynnyririntakehäni takia - kiitti äiti, kiitti geeneistä!. Vaikka rinnat leikattaisiin pois niin pieniin paitoihin minua ei saisi ilman kylkiluiden liiskaamista. Turha äidin lohduttaa etten ole 'pullonkaula'-kroppainen jos yritän automaattisesti käpristää itseäni etukenoon kokoon, käännän hartiat alas vaikka ryhti kusee ja selkään särkee.

Fantasioita on niin monia, tykkään itse sekä naisellisesta kauneudesta, andogyyniydestä, tyttömäisyydestä ja huippumallien pikkupoika-ruumiinrakeenteesta. Onko tosi imelää sanoa että jokainen vartalo on ihana jos sitä osaa kantaa oikealla lailla? Omat makusuosikkini ovat vain ainakin vaihdelleet lipputankomaisesta muodottomuudesta Hollywood-ladylookiin ja varsinkin "päärynävartalosta" eli kapeasta rintakehästä ja leveästä lantiosta. Anatoomisista mahdottomuuksista. Nyt päässä pyörii vain ajatus kutistumisesta, liiallisen olemisen haihduttamisesta ja etteivät vastaankulkijat saa slaagia nähdessään pärstäni.

Thursday, August 28, 2008

Sadepäivien lomassa



Pari viime päivää ovat 'food-wise' menneet suht okei, joten päivänikin on olleet suht okei. Vietän aikaani suht samalla lailla kuin muinakin viimeviikkoina, ts. epäterveellisiä tuntimääriä läppärini ääressä, tosi-TV sarjoja ja vihkoon söhrintää, ruokaa ruokaa ruokaa ja yleistä löllyntää. Nyt aikani ei kuitenkaan ole loputonta kelloon tuijottamista ja kattoon räkimistä, vaikka en juuri mitään kummallisuuksia teekään. Oleminen itsensä kanssa ei tunnu ikinä helpottavan, mutta päivät ovat ehkä hissun kissun käyneet siedettävimmiksi..? Ainakin jos vertaa millaista paskaa satoi niskaan jokunen viikko sitten.

En tiedä uskallanko todella myöntää asioiden joskus menevän vähän paremmin, sillä eihän jokapäiväinen itseviha tai masennus mitenkään katoa. Ei vaikka kuinka eilenkin hymyilin masisstoorieni päätteeksi, selitin voivani paremmin ja nauroin viiltelyvitseille. Tuntui silti kivalta istua koulukavereitten kanssa ulkona grillailemassa ja olutta hörppiessä, en ollut joukosta mitenkään poikkeava tai ulkona, minä ja 1,5 litraa luotto laittilimsaani. Pelkään kaiken aikaa napsahtavani takaisin todellisuuteen, saavani tuntea vihan terät ihollani ja nöyryytyksen maut suussani. Eihän minulla saa mennä oikeasti hyvin, hah! Ehkäpä sanavalinta "Olosuhteisiin nähden" hyvin olisi kaikista neutraalein, turvallisin, totuudenmukaisin. Hyvästä olosta kiitän kuitenkin vain suht toimineita unilääkkeitäni ja vaakaa, joka näytti muutamat sata grammasta vähemmän kuin eilen.

Sitten! Koska olen elämätön nörtti niin vähän hömppää tähän väliin. <3_<3 Mua kiinnostaa tietää miltä te lukijat näytätte! Ei tartte pelästyä, sillä jos ei uskalla linkittää omaa pärstäänsä/galtsutunnusta niin suosittelen MyHeritagen vanhaa Celebrity Face Recognition:ia. Eli ladatkaa kasvokuva itsestänne ja sivusto laskee prosentillisesti ketä julkimoa muistutatte eniten. ;--) Joskus normaalipainoisempana sain kuulla näyttäväni Scarlet Johanssonilta ja samaa väitti vakaasti toikin saitti, vaikka oikeasti olen niiin kaukana platinablondista sex-bomista. Tällä hetkellä kone laskee tulokseksi Garbagen laulajaa Shirley Mansonia 80% voimin, hmm, pitäisikin paikkansa. :--D Kun olette saaneet tosta tarpeeksenne (ja kertoneet tulokset!) niin suosittelen uudehkoa ja lumoavaa blogia, joka kaipaa varmasti lukijoita.

Tuesday, August 26, 2008

Girls, Boys and Marsupials

Blää, ei mulla ole mitään fiksua kirjoiteltavaa. Olen koomaillut kotona, hymyillyt vähän kavereitten seurassa ja noutanut lääkkeitä nukkumiseen ja päänsärkyyni. Paino ärsyttää, lähes kilon noussut viime viikosta. Argh angst angst angst. Muttei mitään uutta. Teenpä siis turhahkon listauspostauksen, sillä rakastan kaikkea tyhmää nippelitietoa! Jee! *tanssii*

• Olen lakto-ovo vege ja einesvihaaja, mutta mieleni joskus tekee Saarioisten lihamakaronilaatikkoa - just sitä ylikypsää mikromössöä! (euw.. namm)

• Mussutan päivittäin valtavia määriä Läkeroleja, mutta olen aina vihannut salmiakkia. Muuten en kamalasti nirsoile ruoka-aineissa, paitsi valmistustavoissa ja laadussa. Esim. pulla ja punajuuri ovat hyviä, mutta munkkeihin tai etikkapunajuuriin en voi kuvitellakaan koskevani.

• Joku joskus kysyi musiikkimakuani ja en vieläkään oikein osaa vastata tuohon kysymykseen. Soittolistaltani löytyy pääasiassa 'alternative' rockia (urgh tän alle mahtuu niiiin paljon kaikkea), britti indierokkia, doom/death metallia, emoa, pari popahtavaa naisvokalistia, j-rockia, vähäsen electroa..

• Bileet, klubit ja festarit skippailen, mutta käyn tosi mielelläni keikoilla poikkikseni kanssa. Mikään ei voita hyvää musaa, hyppimistä ja moshailua!

• Olen pikkasen muoti/rättifriikki, mutta lohduttavasti poikaystäväni kuluttaa enemmän rahaa kk:ssa näihin kuin allekirjoittanut. Eli ei pahaa omaa tuntoa pienestä tuhlailuista :-D Kaapissani on paljon kamaa hintalaput irroittamattomina, mutta kuljen silti aina printti teeppareissa ja farkuissa..

• Hottia on positiivinen itsevarmuus, lävistykset ja tatuoinnit, korkokengät, lyhyet hiukset, epäsymmetria, kontrastit, kravaatit, ruutukuosi, ujo nörtteys, aamupöpperöisyys ja tietyn lainen boheemi/luova hompsuisuus.

• Kirpparikrääsä, mummon-ullakolta-'vintage', solmuvärjäys, liika legginsit väärissä räteissä, ernuism, tolppakorot, Marimekon Tantsu-kuosi ja Hellokityt on vain.... ei kiitos.



• Kisuni on nimetty kahden yllä näkyvän nukkekasvoisen supermallin mukaan

• Sain viikko-pari sitten kuulla, että isäni uusi vaimo synnyttää tänä syksynä ("Aijaa. *switches the channel*"). En juuri miellä olevani sukua isälleni, joten asia koskettaa mieltäni melkein hävettävän vähän.

• En tajua sit-comeja tai saippuasarjoja, mutta katson mielelläni tositv-sosiaalipornoilua (Dr. Phil! <3_<3 Huippikset, Project Runway, Top Chef..) normisarjojen lisäksi (Sopranos, Lost, Six Feet Under, The Skins, Weeds, Gossip Girl jne.)

• Korkeat paikat, painon nousu ja perhoset ovat järkyttävän pelottavia

• Olin pari vuotta sitten kova japanimaanikko, manga-retardi ja se kyllä korostui mm. räteissäni. Japani on edelleen lähellä sydäntä, mutta olen liian vanha käpy kaikenlaiseen hihkutukseen. Vuosien mittaan maku on laajentunut ja käynyt tiukemmaksi. Tykkäsin silloin eniten tuskaa rääkyvistä jiirockareista ja pojille suunnatuista ylipitkistä mättösarjiksista.

• Blogin nimikin 'Filth in the Beauty' tulee japanilaisen bändin, the Gazette:n, samannimisestä biisistä. Voitte kuunnella Youtubesta.

• Seuraan uutisia ja politiikkaa tosi vähän. Jotenkin yhteiskunta-asiat eivät vain jaksa enää kiinnostaa kun tällä ruohonjuuritasollakin saa tapella byrokratian kanssa. Niin kauan kun julkinen terveydenhuolto kusee ja ihmiset eivät ole metsissä asuvia vegaaneja niin.. nääh.

• Kämppikseni tekee lukemattomat asiat "väärin" tai maailmankuvaani vastaan esim. laittaa lasiin ensin veden ja sitten mehutiivisteen! Vaikka olemmekin hyviä frendejä niin elämme niin vastakohtaisesti ettemme joka päivä edes törmää toisiimme. Joten kommunikointiin käy hyvin IRC!

Äh, tulipa turha ja epähauska postaus. Piti kirjoittaa jotain piristäviä arjen yksityiskohtia, mutta päädyinkin vain sössöttämään satunnaista kakkaa itsestäni. Ainakin minulla on yksi pätevä syy tallentaa tämä viesti: alla näkyvä gif on ihan liian hieno jemmattavaksi!


Sunday, August 24, 2008

Suljin hetkeksi silmäni ja pelkään saanko niitä enää auki



Simmut kii, ahdistaa. Pari päivää pois kotoa va'an luota ja teen jyrkän päätöksen olla laskematta (tarkkaan) kaloreitani. Poikkiksen luona kun ei ole turvallista keittiövaakaa ja en tahtoisi nostaa näkyvää showta hajoillessani saastaisen suurista ruokamääristäni. Ostin siis tänne oman desimitan etten aivan överiksi vetäisi. Torstaina nääs sain aivan helvetillisen pahoinvointi/päänsärky-kohtauksen, jota paikkasin syömällä. Siispä päädyin tietoisesti haluamaan/sallimaan/jotain viikonlopulle vähän lisää maitotuotteita ja prodea. Sitä kun on jo syöty liikaa ja tulee kuitenkin mässäiltyä enemmän kuin kotona!

Fyysinen olo.. ehkä vähän parempi? Päänsärkyjä ollut vähemmän, olen nukkunut hyvin ja muutenkin jaksanut reippaammin kävellä tai koheltaa ympäriinsä. Joka hetki silti painaa kurkusta, sillä olen varmasti lihonut kiloja torstaista asti. Kiloja! Olen syönyt yliannostuksen kasviksia, liikaa hedelmiä, loputtomasti puuroa ja muroja, pari jugurttia, 4 valkuaista ja vieläpä jäätelöä! Satoja loputtomia kaloreita, silavakerroksia ympärilläni. Ei taaskaan huvita lukea omaa tai toisten blogeja kun voin tuntea housujeni puristavan.


Olen silti onnistunut käyttäytymään tosi ääliösti. Päässäni on ollut lääkeväsymyksen lisäksi emotionaalista turbulenssia kontrollin, sallimisen ja itseällötyksen parissa. Seliseli. Ei sinänsä uutta, mutta kun ne kolahtavat yhteen mukavien aktiviteettien ja maailman ihanimman ihmisen seurassa. Tai jos jäätelöni kyseenalaistetaan (sama kun löisi vyön alle ;__;). Olen siis onnistunut näyttämään välinpitämätöntä ja hapanta naamaa, kenkkuilemaan ja tekemään turhauttavan selväksi mitä varten vedän isoa teepaitaa mahani päälle. Pystyn löytämään ratkaisun ja juuren jokaiseen konfliktiin "no mitäs syöt, läski"-ajatuksestani ts. murjotus jatkuu.

Minusta huolimatta (hoh, miten sanottu) loppuviikkoon on mahtunut myös paljon rentouttavaa, ihanaa ja hauskaa aikaa plus ravintoa ruumiille. Taiteidenyön ilotulitusta, terapiashoppailua, valokuvailua, löhöilyä, ei-ahdistavasti nautittua Ben&Jerry'siä ja ihkusöpöilyä. Iso teepaita, halaukset ja parin kyyneleen jälkeen sanotut sanat tekevät ihmeitä. Myös kaltaisilleni isoille ja ällöille. ♥

Wednesday, August 20, 2008

Puolipilvistä, kestokuuroa, päivän pilkahduksia ja muita kuulumisia

Olen kai niin tottunut tiheään päivitystahtiini, että pakko tehdä tällainen turhanpuoleinen postaus vain moikkaus-tyyliin, sillä en usko et mulla on juuri nyt mitään niin kutsuttua asiaa. :--D

Viikon sisään jokainen päivä on ollut älyttömän täynnä sitä syönliikaasyönliikaa LIIKAA! ahdistusta. Samaan aikaan kaikkialta tulee toitotusta, että pitäisi syödä enemmän. Jopa itse kotan sallia sitä 'vähän enemmän' jotta tulisi monipuolisuutta, ravintoaineita ja lisää fyysistä energiaa, mutta ahdistun, kaon ja syön uudelleen liikaa. En kiltisti x kcal määrää nosta saldoani proteiinilla tai hyvillä rasvoilla tai täysjyväviljalla tai nautintopalasella vaan syön liikaa. Otan luvatta ja ahneutta ja saastaisuuttani liikaa. Tekisi mieli lyödä kaikkia painostani urputtajia, sillä samaa pahaa oloa tässä on vuodet kärsitty ja nyt saadessani pienennettyä maallista itsevihaani niin ollaan "gosh, huolissaan". Varsinkin koska syön liikaa ja hah, ei tässä pieniä olla.

Mutta onko tuo varsinaisesti mitään uutta elämääni? Joka ilta maatessani vain tunnun leviäväni ja vihaan itseäni, besides that I'm just grrreat. Koska uudet lääkkeet auttavat nukkumaan!! Voin nukkua! Kokonaisia öitä, nukkua lisää halutessani, torkahtaa ilokseni, herätä kun huvittaa ja se on ihanaa! Yleinen vireystilani ja mielialanikin siis on saanut kovan kohotuksen, vaikka plösöilenkin päivästä toiseen (psst, ja ihan salaa, salaa, kuiskaan koska se ei voi pitää paikkaansa: painoni on kai. ehkä. ihan vähän laskenut?). Olen siis jaksanut enemmän arkiaskareitani, puuhaillut ylimääräistä, turhautunut taiteellista pakkiani, syönyt taas överimääriä Läkeroleja (hups), mutta ollut astetta taas enemmän sivun päivieni kuluessa. Siis sateenkaari, mutta puolisateenkaari. ;-) Pitää olla vähän tyytyväinen vaikka joka päivä sataisikin rankasti ja yöllä olisi sukat märät.

Olen nähnyt tosi paljon unia dinosauruksista. @__@

Sunday, August 17, 2008

Ripitys jatkuu ja jatkuu..

Ei yhtä päivää liikaa ilman toista. Saatiin eilen kiva idea lähteä äidin kanssa Itäkeskukseen, ihan kuin paikka ei kuhisisi ihmisiä sateisena lauantaina. Mutsin vielä parkkeeratessa autoa lähdin haahuilemaan kauppakeskukseen ja tungin nenääni Halpaan&Mauttomaan. Ihmisiä, vitusti, jonoja, vaaterekkiä, toljottamassa keskellä kävelyteitä, ryysäämässä ja tuuppimassa. En yleensä kammoa isojakaan ihmismääriä, mutta suomalaisten junttimainen 'jyrään sut jos tulet vastaan'-kävelytyyli ja yleinen ahtaus saavat palan nousemaan kurkkuun. Vaikka pääsin liikkeestä vikkelästi muualle niin ahdistus silti alkoi hiipimään rintaani. Lähes autionkin osaston hyllyrekit ja kaukana kävelevät ihmiset tuntuivat uhkaavilta, en osannut enää mennä suuntaan tai toiseen ja tippa alkoi tulla linssiin. Paniikki.

Jumittauduin yhteen kauppakeskuksen kulmaan, sillä en uskaltanut juosta pakoon tai ostamaan juomista. Purin kieltäni kunnes sain tarpeeksi sylkeä nielaistakseni rauhoittavan ja onneksi puhelin pärähti lähes samanaikaisesti. Onnistuin muuntamaan keljusti ääntäni rauhallisemmaksi ettei mutsi muuttuisi hysteerikoksi, mutta tomerasti kinusin tämän luokseni. Hänen saapuessaan tein itselleni jotain täysin odottamatonta ja pärähdin kakovaan itkuun tämän käsivarsille. En enää tapaa ikinä itkeä, saati näyttää noin suoraan ahdistustani/sairauttani äidille. Hohhoijaa, mikä skenaario, sillä eihän paniikkikohtaus ole meille kummallekaan mitään uutta tai ihmeellistä (psst, äiskäni on yhä sairaanhoitaja). Tämä oma tytär-oma äiti versio silti oli, joten mutsi raahasi minut vielä varoksi kahville, kysyi jatkuvasti jaksanko, otti pulssia ja tunki jonkun pirtelöpillin suuhuni. Jaiks, kaloreita, mutta mutsille ei kommervenkkini mene niin helposti läpi.. "Älä sylje sitä paperiin!"

Vaikka ruokaärsykkeitä, kiusauksia ja helposti langettavia tyrkytyksiä tuleekin aika ajoin niin linjani on kova ei. Ei vain pysty. Leikin toisinaan ajatuksella jos voisin ostaa jäätelöpallon, mutta sisäisen aivosodan ja syyllisyyden pedossa yleensä jättäydyn. Yhdeltä kantilta katsottuna luovutan ja toiselta kantilta taas olen tehnyt loistavasti pidättäytyessäni. Joskus, joskus kuitenkin kun paha olo valtaa niin toivoisin hetkeksi, että kaikki kontrollini (eli turvani) langat annettaisiin jonkun toisen huolehdittavaksi. Kumpa joku tulisi nostamaan ylös, veisi turvaan ja liimaisi rikkoutuneet palani paikoilleen.

Olin paniikkikohtauksen jälkeen aivan raukeassa diapamipöllyssä, mutta otin riskin. Sain kysyttyä äidiltä veisikö tämä minut jäätelölle ja idea oli hänestä loistava. Pakko kyllä sanoa, häpeilemättä, että jäätelö oli helvetin hyvää (Igmanin Sentimentalia). Parempaa kuin eilinen seksi, kielellä oleva orgasmi, jota lusikoin hitaasti suuhuni. Heitin mutsille vitsin, "Tämä on kuin antaisi anorektikolle jäätelön!" ja nauroimme. Käytiin vielä kaupan kautta ja tunsin itseni avuttomaksi taas valintojen edessä. Lupasin ottaa jotain minkä mausta oikeasti tykkään, mutta en lähtenyt liioittelemaan asian suhteen. Sanoin äidille ihan suoraan, että menee hankalaksi kun tiedän aina vähäkalorisimman vaihtoehdon ja luettelin naama pokkana tälle aamiaiseni. Siispä päädyin luonnonjugurttiin ja marian makuisiin muroihin, olin kotiin päästyä kuin pienessä taivaassa. Äidin luona, peiton alla, lähes luvalla ja turvassa.

Nälkä jatkui ja kysyin voisinko ottaa toisen kupillisen, otin jopa banaanin, mutta turvallisuuden rajat alkoivat jo repeillä. Likainen syyllisyys alkoi lyömään, tein tietoista petosta, ihan kuin olisin varastanut jotain arvokasta ja kävelemässä naama pokkana hälytysovien läpi. Eikä puhuminen auttanut. Eikä äidin lähtö yövuoroon, joten päädyin tyhjentämään omaatuntoani niin tuttuun vanhaan vessaan. Halusin pois itsestäni tuon hyväksikäyttämällä tulleen saastan, ahneuden ja haureuden. Banaani. Enpäs saa paljoa itsestäni poistettua, joten kauhulla odotan huomista punnitusta. Ainoa oikea lohtuni on sänkyni ja peittoni, piiloutuminen elämältä ja maailmalta.

Saturday, August 16, 2008

Hyvä rippituoli,



Hävettää. Hävettää ihan helvetisti, mutta kipeää tekevän myöntämisen sijasta katsaisen vain peilikuvaani ja käperryn epätoivoisena peiton alle. Ehkä muun muassa tämän häpeän takia uni on ollut lähiaikoina se suurin huolenaiheeni. Uni - tai sen puutos - on myös yleisesti hyväksyttävä aihe napista, viaton tekosyy johon vedota. Toisin kuin paino ja kalorit ja loputon ahdistus.

Siispä sain uudet unilääkkeet. Hei-hei, Seroquel ja terveteloa tämä uusi nappulainen, jonka nimeä tuskin muistan. Luin jostain netin kätköstä ton olevan ns. "the last choise" jos muu ei pure, ja lääkärin mukaan minulla on "niin paha insomnia" et naamaan vain. Kai tiedän toimivuuden vasta parin päivän sisällä kun olen vieroittautunut kokonaan Seroquelista ja nukun omien lakanoitteni välissä.

Mikä siis oikeasti hävettää on syömiseni. Söin eilen liikaa: niin paljon etten kestänyt katsoa kaloreita silmiin vaan pyyhin safkapäivikseni tyhjäksi. Joskus pidin tuotakin määrää tavoittelemisen arvoisena ihanteena, mutta silloin jaksoinkin vielä liikkua. Nykyään olen vain laiska ja lihakset ovat surkastuneet makkaroiksi. Luen katkeran kateellisena toisten ihmisten blogeja, joissa tytöt menevät tuntien lenkeille lievittääkseen oloaan. Mä olen aina vihannut lenkkeilyä, mutta rakastanut sänkyäni. Eipä siis ihme, että talletin tämänkin viestin keskeneräisenä ja menin takaisin pakkotorkkumaan poikkiksen peiton alle. Turvaan. (Jälkikäteen piti tulla myös korjaamaan miljoona kirjoitusvirhettä).

Hävettää, sillä syön, koen heikotusta, nälkää, tuota kuvottavaa ruumiillista tarvetta. Torjun sitä aspartaamilla kunnes luovutan turvamössöjeni pariin. Kiellän jyrkästi tämän olevan sitä 'anorektista liioittelua', sillä syön oikeasti paljon ja usein. Jutun juju onkin vähäenergisessä safkassa. Toisin sanottuna olen kaikesta mättämisestäni huolimatta fyysisesti uupunut. Päänsäryt sain pois suolaa lisäämällä, mutta mihin on jäänyt kaikki proteiini? Se tarkoittaisi niitä paria kymmentä lisäkaloria päivässä lisää, jotka syömishäiriöisenkin järjellä pitäisi yhä olla tarpeeksi vähän. Ihan ookoo. Silti panikoin kassajonossa ja heitän jotain koristani salaa pois. Anteeksi kauppojen tädit, se jatkuvasti tavaroita pyörittelevä, hyllyjä sotkeva ja Granny Smithejä halvemman omenan hinnalla punnitseva olen minä.

Silti mokaan taas, syön liikaa ja mietin seuraavaa mahantäyttöhetkeä, itken omaa turvotustani. Pitäisi osaa olla terveellisempi, monipuolisempi ja reippaampi. Ei zombielta näyttävä lihaksiton löllerö. Vannon rehellisesti kaikille jaksavani ja haluavani jatkaa nykyistä sotaa ruokaa ja kehoani vastaan (sillä minähän syön ja olen iso!!!), mutta muutoksia on kyllä tultava jos en halua muuttua totaaliseksi totaaliseksi hikikomoriksi. Huoh.

Illalla vielä äidille yöksi, huomenna sukujuhlimaan, ajatuskin jo oksettaa. Ei vain ruoasta ja ihmisistä vaan minusta. Yök.

Wednesday, August 13, 2008

Nyt en mene kouluun.

Olenko se vain minä vai tuntuuko kesälomat lyhenevän vuosi vuodelta? D--: Jokainen bloggaus tai lukemani teksti tuntuu olevan täynnä sekaisia tunteita koulusta, ylppäreistä ja sen sellaisista. En tiedä miksi, mutta se saa mut tuntemaan pienen pistoksen rinnassani. Syitä nyt voi olla useampi kuin yksi..

Ylppärit ja sen sellaiset tuovat mieleen kaikki ikävät muistot lukion viimeisestä vuodesta: vessoissa vietetyt salaitkut oli itketty ja masennus potkaisi vihdoin maan alta, syömiset ja liikunta levisi käsiin, enkä uskaltautunut avautua olostani kellekään. Kaikista vaikeinta oli nimenomaan myöntää paha vointinsa ja uskaltautua koulupsykan penkille, vaikka kuinka esitin etteihän minulla voi olla mitään vikana. Samaa viestiä tuli koko lähiympäristöstä, mutta oho, kuinkas sitten kävikään. Nojoo. Vaikka "hoitoni" jäi tuolloin vain napeiksi ja jonotteluksi niin lakki tuli. En edes halua käydä läpi silloista ahdistusta, oman pahan olon myöntämistä, piilottelua vaan säilytän mieluiten ABI-vuoden muistonani ylppäreissä tarjotut porkkanakarjalanpiirakat (veivät vähän liikaakin huomiota itse kysymyksiltä).

Nykyään opiskelen AMK:ssa ja meillä päin syysopinnot alkavat vasta ensi kuun alussa. Koulussa taisin kuitenkin olla viimeksi öh, huhti/maaliskuussa? Ensimmäinen syyslukukausikin meni vähän plörinäksi, sillä silloin ei-diagnosoitu paniikkihäiriöni pidätteli minua enemmän vessassa itkemässä kuin luennoilla. Silti painoin viikonlopputyötä ja keväällä kahta. Vaikken ole koskaan ollut mikään hikipinko niin tietyn laista tunnollisuuspakkoa minussa on ollut, mikä korostui uudessa koulussani jossa kaikki työt oli palautettava deadlineen mennessä. Kun luovalla alalla olen niin otin kaiken tosi henkilökohtaisesti ts. jos suoritukseni ei ole paras mahdollinen niin se on yhtä kuin paskaa. Saatoin joitain töitä tehdä lukuisia kertoja uusiksi uusiksi uusiksi ja lopulta palauttaa 'en mitään' tai vikana iltana väännetyn pikarykelmän, sillä aiemmat suoritukset eivät olleet tarpeeksi. Ei siis ole ylläri että opintopisteeni jäivät vuodelta minimaalisiksi ja tarkoituksena olisi ollut aloittaa luokka uudelleen tänä syksynä.

Lääkäri kuitenkin arvioi minut työkyvyttömäksi. Sairaslomaa joulukuun loppuun saakka vaikka niin halusin takaisin kouluun. Tuntui kipeältä nostaa puhelin ja soittaa opintotoimistoon peruttaakseni läsnäoloni tälle lukuvuodelle, sillä se on virallinen tauko koulusta ja varmaan tekee ison loven sosiaaliseen elämääni. Katsokaas, valtaosa lähellä asuvista kavereistani käy samaa koulua, joten tunnen itseni poissaolevaksi myös muualtakin kuin koulun penkiltä. Mutta ehkä tätä tarvitsen. Lepoa? Tuntuu yhäsiltimuttakuitenkin kiusalliselta istua saikulla kun en ole suorittamassa mitään ja vituttaa jos en saa kotonakaan ns. "aikaiseksi" asioita. Pää käskee tekemään, liikkumaan, saamaan aikaan ja turhauttavaa mutta totta - en jaksa, kykene. Oho! Gasp! Siis sitä vartenhan olen sairaslomalla. Auts.

Different Names For The Same Thing



Uh, aloitin tämän kirjoittamisen jo aamusta, mutta eipä tullut mitään. Ensinnäkin kiitos kamalasti kaikille edelliseen postiin kommentoineille. Tunnen itseni tosi otetuksi vaivannäöstänne ja sain oikeasti noista paljon hyviä, kehittäviäkin näkökulmia ja ajatuksia. Saa edelleen toki vastailla, mut jeah. Thx <3

Mmm ja jos edelleen koette tämän blogini tosi "pro-ana":na niin voitte klikata äksää tuolta yläkulmasta. En mainitse mittojani, kaloreitani ja tarkoitukseni ei ole romantisoida tai liioitella oireitani, sillä kuten olen tuhannesti sanonut niin en ole mikään paastoava 10km lenkeillä käyvä enkelianachixxx iik mä oon niin laeski!!1 Mutta, myönnän kyllä että ruuvi jos toinenkin *on* päässäni vähän löysällä, joten saatan omasta mielenkiinnostani erotella ja kummastella elämäni oikkuja. Koska a) elämäni on tylsää ja saan kiksejä tajutessani joskus epärationaalisuuteni b) ne ovat ulkopuolisille crazya sosiaalipornoa c) jos lääkärien diagnoosit pitävät paikkaansa niin olen 'vähän kipeä' ja kenties kuherruskuukaudessa oman oloni kanssa. :> Sorge.

Tuesday, August 12, 2008

Brainwash Nightmares

Lähiaikojen kommentit ovat käyneet asteittain ilkeämmiksi, vaikka samalla kävijäluvut nousevat tasaiseen tahtiin. Olen hyvää viihdettä? ;> Netissä toki kaikki on vapaata riistaa, joten olen tähän asti suhtautunut kasvottomasti töksäytettyihin kommentteihin samanlaisella distanssilla: turha ottaa itseensä, sillä ette tekään minua oikeasti tunne. Jokainen voi lukea rivien välistä huumoria, asiaa, paskaa, samaistumisen kohteita tai sitten takertua pikkudetaljeihin, joista on niin kivaa laittaa herne nenään. Ihan samalla lailla kuin minä valkkaan mistä kirjoitan ja millä mielialalla. Ei tämä blogi ole 'minä', täydellinen kuvaus persoonasta tai elämästäni.

Silti, en voi kutsua itseäni niin paksunahkaiseksi etteivät nuo kommentit joskus satuttaisi. Varsinkin kun niitä tulee hyvin ristiriitaisina, myös oikeasta elämästä ja loputtomasta omasta epävarmuudesta. Väsyttää kun on vuosien varrella saanut kuulla vuoron perään joko vähättelyä tai teennäistä/aitoa ylihuolestuneisuutta lääkäreiltä, kavereilta ja perheeltä. Olen miljoonasti käynyt läpi sen että voi pahoin, kuinka sen ansaitsee ja kuinka se ei merkkaa mitään sillä aina on joku joka voi pahemmin. En minä tiedä miksi helvetissä olen aina jäänyt umpikujaan, miksi en kelpaa millään hetkellä minnekään: aina joko liian kipeä, väärä tai ei tarpeeksi kipeä jonnekin. You choose.

Lopeta toi huomionhakuisuus! Älä rämmi siin itsesäälissä! Oot sairas as fuck! Ota ny itseäs niskasta kiinni! Lopeta toi itsekeskeisyys! Vähänkö oot tekopyhä ja kaksnaamainen! Vittu oot pimee päästäs! Angst ja viil wannabe kuhan esität vaan! Epäonnistunut tytär, paska frendi, rampa kansalainen ja ärsyttävä nettipersoona, nyyh nyyh. Oi! Ja se paras: epäonnistunut vielä sairaudessaanki. Aina on paha, väärin ja lopputuloksesta voi syyttää itseään.



Löytyiskö teiltä vielä jotain lisättävää tälle draamakuningattarelle? Nam nam nam lisää mustaa polttoainetta tulitikkujeni päälle. 8---)

Monday, August 11, 2008

Paahtokissaleivonnainen

Olen jo käyttänyt tota kuvaa blogissani, mutta se on sen verran kiva että kestää uudelleen katsomista. <3_<3 Viikonloppu on mennyt vähän kiemurrellen, sillä mielialani on ollut raukea koktail pikkuhyvää, väsymystä ja ahdistustan. On vaikea korostaa niitä kivoja hetkiä makoillessa poikakaverin kyljessä, sillä aina jos ajatukset lipsuvat yhtään itseeni päin niin kuvotus nousee kurkkuun. En tiedä syyttäisinkö ensimmäisenä pahasta olosta aspartaamia vai lääkkeitäni.

Taisin taas nauttia yliannostuksen Pepsi Maxia ja Läkeroleja tai jotain, sillä mahani on kuin viimeisellä viikolla raskaana. Peili näyttää tarkemmin karmivaa heijastustani, roikkuvaa persettä, jättimahaa, kaksoisleukaa, alleja ja sääristä en edes sano.. Mutta olo kuin keilapallolla koriskentällä ja tunnen olevani vain lihonutlihonutlihonut.. Plus, masis/paniikkihärö lääkettäni (Efexor) nostatettiin taas ja se on aina aluksi aiheuttanut ohitse menevää ahdistusta (merkillistä miten mielialalääkkeet voivat tuoda nimenomaan niitä oireita joihin niitten pitäisi auttaa :--D), mutten kuitenkaan usko sen olevan syyllinen tähän jatkuvaan tukalaan haluttomuuteen ja ahdistukseen. Lekuri suositteli bentsojen sijasta että ottaisin unilääkettäni (Seroquelia) ahdistukseenkin, mutten ole nyt huomannut vaikutusta missään.. saati saanut nukuttua. Pipi kissanikin joutuu mussuttamaan niin outoja nappikombinaatioita, että mieleni tekisi kaataa vain kaikki karamellit lavuaarista alas!!1

Mutta jos nyt en kumminkaan. Kai sitten ainoa vaihtoehto on kääntyä Diapamin puoleen, vaikka olen tähän asti pitänyt kynsin hampain kiinni periaatteesta ettei bentsoja oteta kuin ihan vikana vaihtoehtona. Olen kuullut millaisen toleranssin ja addiktion noihin voi saada, sekä miten paljon jengi sekoilee alkoholilla ja napeilla. Jos multa on mennyt pari kertaa koordinaatio ja muisti ottaessani omaa perusannostani niin liiallinen käyttö.... hyrrrr. Plus, koska vuoden takaisessa menneisyydessäni on historiaa epätoivoisesta itsetuhosta lääkkeiden, terien ja alkoholin kanssa niin en yksinkertaisesti saa loputtomasti lääkkeitä. Sama kun ettei kotipaikkakunnallani ole mitään psykiatrista hoitoa tarjota minulle jos aivan ranttaliksi heittäisin.. ehkä se vähän motivoi pitämään huolta itsestään?

Ööh, nyt en enää pysty muodostamaan fiksuja lauseita. Olisin varmaan nyt päiväunilla, mutten saanut unta vaikka olin hautautunut kolmen peiton alle ja halin toista kissaanikin (se kyllä kehrää lujaa >:--O aww <3). Eli ehkäpä mussutan muroja ja pakkovalvotan itseäni tänään jos vaikka ensi yönä saisi nukuttua inhimillisesti. PS: Juu, siinä kuvassa on kissanpentu PopTarts-paketissa!

Friday, August 08, 2008

Täsmennystä

Lisäilen vielä edelliseen kirjoitukseen.

Jouduin toissailtana ottamaan rauhoittavan saadakseni iltapalaporkkanani menemään kurkustani alas ja pysymään siellä. Ai viisi kiloa kuukaudessa päästäkseni paikkaan, johon en viimeksikään tuntunut kuuluvani? Paikkaan jossa ovat vuosien sairastelun jälkeen toipuvat, töihin ja opiskeluun palailevat, auringonsäteet, kannustuspuheet ja toisinaan teennäisetkin hymyt. Ei kiitos.

Ahdistuisin lisää. Oltiin lääkärin kanssa samaa mieltä: toistaisin kevättäni, margariinien jemmailuja, syötyjen kaloreiden kompensointia kotona ja itsetuhoa. Ei kiitos. Poikaystäväni kuulosti puhelimessa onnelliselta etten menekään.

Miksi survoa itseään jonnekin, johon ei selkeästi ole valmis? Mihin selkeästi pitäisi olla vahvempi, motivoituneempi, fyysisesti ja henkisesti terveempi! Olen onnellinen ettei minun tarvitse enää potea huonoa omaatuntoa, että vien paikan joltain toiselta. En koe ansaitsevani sitä, sillä en toisaalta tahdo terveyttä. Jos terapia lohduttaa ja tuo toisia ajatuksia niin tuskin minulla on menetettävää. Juuri nyt inhoan itseäni. En tahdo voida hyvin, sillä mielestäni on kärsimykseni ovat oikein ja ansaittuja.

Kaikki kuolevat joskus, mutta sitä ennen haluan kadota.

"Ei sua hylätty olla!"

Kuinkakohan monta kertaa mä vielä kuulen ton lauseen? Ehkä eri sanajärjestyksellä tai jollain, mutta saman asian.



Heräsin pitkästä aikaa kellon soittoon, ylös, kuselle, va'alle, suihkuun, rätit ylle, pakkelit naamaan ja menoks. En syönyt, juonut tai niellyt edes lääkkeitäni vaan suuntasin suoraan Lapinlahtea päin. Vaikka olin stressannut, ahdistunut ja kierinyt punnituskammossani jo ties kuinka kauan niin h-hetken lähestyessä... mitä väliä. Tungin viimeisimmätkin ajatukset pois huudattamalla iPodissani parhaiksi merkkaamiani biisejä korvissani. Kenties eiliset Diapamit vielä näkyvästi vaikuttivat pääkopperossani, vaikka mikään ei enää saanut tökerösti laastareilla peittelemiä käsivarsiani enää ehjiksi. Kännykässäni taitaa yhä olla veritahra, jota en vain ole jaksanut pyyhkiä pois. Jos jättäisin teräni pöydälle niin kissani veisivät ne leluiksi (pari kertaa jääneet itse teosta).

Riisuutuessani yritin tuloksetta tivata hoitajalta vastausta minkä takia joudun tulla punnittavaksi jos kerta on jo varmaa, että tulen maanantaina ossalle. Ossan cybersähköpuntari näytti edelleen 200g vähemmän kuin kotona oleva vaikka pidin alusvaatteet päälläni. Hoitaja kiittää rutiininomaisesti, mutta lätkäisee kansliassa eteeni allekirjoittamani hoitosopimuksen, johon on lisätty että palatessani syksyllä painon pitää olla XX,Xkg. Ei ole. Toisin sanottuna 'tämä peli ei vetele' ja 'ei voi joustaa', joten saan käteeni advanced-ruokalistan ja post-it lappusen että kuukauden kuluttua pitäisi tulla uudelleen näytille. Viitisen kiloa pulskempana. VIISI!

Tota joo. Siis, en kritisoi ja syyttele etteikö mua voida ottaa heikentyneen kuntoni takia päiväosastolle (=avohoitoon), mutta ihmettelen kyllä että millä helvetin ilveellä mun oletettiin pärjäilevän koko kesä yhden ainoan ravitsemusterapeuttikäynnin voimin jos keväällä en saanut huomautuksen huomautusta jatkuvasta painolaskusta - paitsi uloskirjautumispäivänä. Ja nyt pitäisi simsalabim mennä kuukaudeksi kotiin ja voittaa anoreksia ja tulla sit takas. Interesting. Mitään muuta siis ei ole, paitsi mummokustantama terapia. Ehkä saan omalääkärin sentään ensi tai sitä seuraavalla viikolla.

Sairaanhoitaja ei suostu "lainaamaan" sideharsoa käsivarsieni paikkaukseen, mutta joudun jäämään osastolle kunnes olen "hyvänä harjoituksena" syönyt aamiaiseni. 2dl muroja maidolla (en halua puuroa), siivu tummaa leipää (en halua vaaleaa) margariinilla ja kurkulla, juomaksi maitoa (en halua mehua. Hoitohenkilökunnan silmien välttäessä maitolasi, leipä ja murojeni jämät päätyvät kätevästi käsilaukussani olevaan minigrip-pussiin ja yllätyn itsekin törkeästä oveluudestani. Wau, jokaiselta teinitytöltähän pitää löytyä käsiveskasta välineet piilottaa tarjottu ruoka, eikö? Päiviksen lekuri on kuitenkin yhtä ihana ja huomaavainen kuin ennenkin, kuuntelee ja välittää asioistani, pukee kahden kesken mun puolesta ajatukseni sanoiksi siitä et täs tilassa koko päiväossa varmaan vain ahdistaisi. Nappeja vähän nostetaan, saan kopion (nätisti kirjoitetusta) B-lausunnostani ja lupauksen että mulle katotaan polilta omalääkäriä. Annan labratulokseni siinä pois, mutta mitä väliä.

Noh. Joo. Jos jotain selvisi niin mulla onkin sairaslomaa vuoden loppuun saakka. Wow, how wonderful. Maanantaina varmaan puhelin käteen ja peruuttamaan läsnäoloani tälle lukukaudelle, sekä sumplimaan jos ehkä voisin silti hiukan luuhaa koulussa ja saada edes pari opintopistettä. Ei mitään ideaa mitä KELA siihen sanoo jos sairaspäivärahalla elän, saati koulu jos en halua tuhlata yhtä lukukauttani (niitä siis on rajallinen määrä käytettäväksi). Noh. Joo. Katsoo sitten, koetan elää eka viikonlopun yli ihmisiksi (ja vähentää Läkerolien syömistä ;___;). Pakko kuitenkin tähän loppuun myöntää että ällöämäni maito ja riisimurot maistuivat taivaallisemmalta kuin osasin muistaa.

Thursday, August 07, 2008

Kipua ei aina voi estää

Okei, myönnän nyt jotain tosi henkilökohtaista itsestäni. Joitain ehkä kiinnostaa enemmän pituuteni tai kouluni tai kalorimääräni, mutta mikä mulle on hengitysilmaa peilimaan lisäksi on visualisointi. Vaikka rakastan musiikkiakin niin näköhavainto on minulle toinen hengitysilma ja voin ylpeästi myöntää olevani kuvanarkkari. Vaikka olen taidehissani lukenut niin läheisintä minulle on populaarimpi kuvitus, sarjakuvat, konseptitaide, muoti, valokuvaus ja tuo kirottu peilikuvani.

Olen aina töhrinyt tikku-ukkoja paperille ja päässyt ihan hyvään kouluunkin, mutta olen silti ollut lahjakkaassa ystäväpiirissäni se "nobody". Vaikka en teekään töitäni miellyttääkseni jotain kohderyhmää niin totta kai tahtoisin jotain arvostusta ja tunnustusta panostukselleni.. tai edes tulla huomatuksi. Välillä edes pelkästä kohteliaisuudesta ystävieni kesken. Muttakun ei niin ei, olen surkea ja tyydyn itkemään vänkyröitä luonnoksiani kun kämppikseni ja kaverini hamstraavat itselleen kilpailuvoittoja, kansainvälisiä kunniamainintoja, valtavaa fanilaumaa ja kustannussopimuksia. Olen toisaalta vilpittömästi iloinen, mutta myös katkera ja kade, sillä tiedän omien töitteni olevan näkymätöntä saastaa siinä rinnalla.

Tänään sitten päässäni naksahti. Viha omaa huonoutta kohtaan kävi aivan kestämättömäksi, rupesin itkemään hysteerisesti (en nykyään tapaa itkeä ikinä) omaa arvottomuuttani. Enää en murehtinut ja itkenyt pelkkiä huonoja piirrustustaitojani vaan itseäni, sillä visuaalinen tuottaminen on kuin pala sieluani. Päälle koko roska. Ruumiiltani iso, lihava ja liiallinen, taidoissa pelkkä nolla ja päälle vielä pahuuden katkera ja kelju luonne. Puhtain itseinho valloillaan, mutta sentään olen laihtunut. Ainoa voimavarani, olla laihempi. Teen itsestäni yhtä näkymättömän kuin kamalat tahrani paperilla. En kehdannut ottaa rauhoittavaa ja soittaa poikaystävää lohduttamaan ennen kuin pöytäni oli märkä kyynelistä, räästä ja verestä. Olo on nyt raukeampi, mutta sisällä pyörii tyhjyys ja kurjuus.

Wednesday, August 06, 2008

Labratuloksia ja jännitysahdistusta

Kävinpä tänään noutamassa loput labratulokset ja kuten arvasinkin: kaikki kondiksessa. Eihän mulla koskaan *oikeasti* mikään olekaan vialla, varsinkaan fyysisesti, kunpahan vaan vaahdotaan ja kuvitellaan kipeitä. Joskus sairaasti toivoin että mun veriarvot oikeasti heittäisikin niin vointini otettaisiin vakavasti ja kuuluisin kuvitelmaani 'oikeasti kipeiden kerhoon'. Nytten tilanne oli ihan toinen kun pääsin hehkuttamaan äidilleni päin naamaa, että kaikki mussa on okei. Jopa hemoglobiini oli korkeampi kuin miesmuistiin (126!!) ts. rautaravintolisien suurkulutus on näköjään ajanut tehtävänsä. Eli ei tässä mitään jos olen laihtunut, jättäkää mut rauhaan ja lopettakaa pajunköyden syöttö mun ulkonäöstä, sillä tahdon laihtua lisää.

Äiskä kuitenkin jaksoi marista ettei terveyskeskuksen labra näytä tarpeeksi sitä ja tätä nippelinappelia, mun hyvä kalium voi johtua alhaisesta suolasta, oon selkeesti kuivunut jos monta kertaa piti neulalla pistää ja josjosjosjos jossittelee vielä lisää niin ihan varmasti täältä joku aliravitsemusjuttu löytyy!! Pyh pah. Suolan puutteen kyllä uskon (kuten puhuin aiemmin Lupa syödä-kirjasta jne), sillä päänsärkyä ja huimausta on rautakittailusta huolimatta ollut. Siispä suolaa puuroon ja salaattiin.

Mikä mua aikuisten oikeasti hermostuttaa on perjantain punnitus Lapparin sh-polilla. Olen koko kesän elänyt ajatuksessa "se on sitten syksyllä", mutta nyt päivä onkin tällä viikolla. Ylihuomenna. En ole ihan varma mikä virka tuolla punnituksella on jos varmoissa suunnitelmissa on tyrkätä mut päiväosastolle. En odota sitä yhtään. En tota muodollista punnitusta enkä päiväosastoa. Välillä toi kauniilla paikalla sijaitseva sairaalarakennus oli mullekin turva- ja lepopaikka ihanilla kanssapotilailla, mutta viimeisimmät muistoni tuntuu.. myrkylle. Pääasiassa sen takia, että ahdistus päiväosastolla olosta välittyi vielä voimakkaammin kotiin, jossa rupesi menemään vain ikävemmin ja ikävemmin.

Ne harvat läheiseni jotka tietävät hoitokuvioistani ovat ilman aloitatteni kyllä vahvistaneet ajatusta, että ehkä mun tuuppaaminen tohon ympäristöön on vain pahentanut oloani. Mut haloo! Ei liian skeptisellä asenteella kannata ryhtyä mihinkään, sillä silloin tuskin saan edes sitä mahdollista hyötyä irti. Plus tahtoisin tosiaan tietää jatkostani syksyn suhteen, sillä haluaisin kovasti kouluun, mutta minulla ei ole mitään ideaa jaksaisinko.. lääkityskin lienee hyvä tsekata jne. Tärkeintä mulle kuitenkin on terapian jatkaminen. Koetan sen avulla kerätä vähän rohkeutta, myös siltä varalta jos päivis käy ihan sietämättömäksi ja alamäki alkaa kotonakin. En halua tällä kertaa tuntea itseäni poljetuksi vaan nousta asioitteni puolesta. Puuh.

Monday, August 04, 2008

Fiona the Apple Girl

Mietin saako iltaoksennuksen jälkeen enää syödä iltapalaa. Edes omenan. Omena on ihana lohtu, eväs ja jäätelön korvike. Sen täytyy olla kova ja kirpeä granny smith, muu ei kelpaa.

Otan jääkaapista omenapussisen ja punnitsen vanhanaikaisella keittiöva'allani vuoron perään jokaisen. Asetan omenat riviin, otan kevyimmän ja laitan muut takaisin pussiin ja jääkaappiin. Ärsyttää kun vaaka tuntuu heittävän sen mukaan miten kovaa laitan omenan vadille tai kummalla puolella se on vatia. Ärsyttää kun vaaka ei näytä 10g tarkkuuksia. Ärsyttää kun silmät voivat harottaa.

Kirurgisesti leikkaan omenan ohuiksi sliceiksi ja varmuuden vuoksi otan vadin pois va'an päältä, asetellen omenat nättiin pinoon mahdollisimman tarkan luvun saamiseksi. Täydellinen neljänkymmenen kilokalorin omena. Ilman kotaa siis. Viipaloin sliceni vielä kolmeksi pienemmäksi viipaleeksi, sillä asioita on kiva syödä tikkuina. Sekä mahdollisiman laimeina mössöinä teelusikalla. Sekä epäluonnollisella määrällä ketsuppia, sokeritonta totta kai.

Kerran dippasin omenankin ketsuppiin, mutta sitä kyllä en aio kokeilla toisten. En myöskään mikro-lämmitettyä vanhaa kahvia lorauksella rasvatonta maitoa ja pepsi maxia. :< Oikeasti, joitain asioita ei olla luotu yhdistettäväksi.

Mikä on sun mainitsemisen arvoinen ruokarituaali TAI ruokayhdistelmä? <3

Piilopaikka ♥ smells like sin

Olen tehnyt sänkyyni pesän tyynyistä, viltistä, täkistäni ja päiväpeitosta. Kummatkin kisut nukkuvat vieressäni ja pehmeä kehräys tuntuu ihanalta, samoin kuin pieni ja kostea nenä osuu käteeni tätä kirjoittaessani. Taustalla soi Junon soundtracki, mulla on kaapissa 7 litraa Pepsi Maxia ja 8(!) pussillista sokerittomia Läkerol-karamelleja. Kämppis on poissa kotoa ja olen kerrankin päässyt karkaamaan todellisuutta, joka vähän häämöittää pilvisestä ikkunasta.

Aamu oli ankea ja en jaksanut nousta ylös labraan tai tapaamaan vanhinta "parasta" (en tykkää arvottaa ystäviäni, mut leikitään että tuo on adjektiivi läheiselle ystävälle eikä mikään top-rank) ystävääni. Hän totta kai loukkaantui ihan aiheesta, sillä ei olla taaskaan 1/2 vuoteen tavattu. Ei olla jaksettu, keretty tai minä olen viimetingassa tehnyt oharit kun olen tällainen vammainen pallo. Saan puhelimessa vakuutettua ettei todellakaan ole kyse siitä etten kelpuuttaisi hänen seuraansa, vaikka siltä jatkuva torjumiseni siltä tuntuisi. On vain helvetin vaikea tavata jotain ystävää, jonka tietää oikeasti välittävän ja ymmärtävän, sillä olisi "pitänyt jo" ottaa yhteyttä. Kerta kerralta yhteydenotto vain vaikeutuu ja omatunto tippuu ränniin. Ja ystävä ymmärtää ja välittä siitä huolimatta, auts auts. Mua hävettää entistä enemmän kun en ole parempi ja hän suree kun ei pääse lohduttamaan. Ystävällänikin on masennusta, mutta hän seisoo silti jalat suorina. Käy töissä, ei näytä surukuorta ulospäin, jaksaa ja on kieltäytynyt kaikista lääkityksistä. Minä en ole vahva ja hävettää lisää. Mutta nähdään huomenna, aion oikeasti raahata itsestäni sängystä vaikka se olisi viimeinen tekoni ja taikoa vilpittömimmän hymyni naamalleni.



Äiti hujauttaa autolla tyköni ja poimii kyytiin. Terveyskeskukseen on ehkä 1,5km matkaa ja silti en voinut mennä sinne omin jaloin. Otetaan verta, tökitään neulalla, täti ei sano haavoistani mitään ennen kuin itse töräytän "Etten halua äidin näkevän ranteitani". Pidän lähes poikkeuksetta pitkähihaisia, sillä en tykkää esitellä säälittäviä naarmujani, mutta terveyskeskuksessa on helvetin huvittavaa näyttää "hullua puoltaan" täysin avoimesti - kun kukaan tuskin edes reagoi! Se on niin absurdia ja niin hauskaa. Luen aina silmät pyöreenä toisten bloggailuja läheisten palautteesta syömiseen, laihtumiseen, itsetuhoisuuteen jne jne, sillä omalla kohdallani voisin vaikka pitää liputuspäiviä oireilleni ilman kenenkään huomaamista. (Juu, olen liian läski anorektikoksi :<)

Sitten EKG ja oho, pitääkin mennä heti kansliaan ja lääkärille näyttämään käyriä. Äidin kasvot jämähtävät, jännitys tiivistyy ja joudun jonnekin tarkkailuhuoneeseen makaamaan. Odotan hoitajaa ottamaan uutta sydänfilmiä ja siinä välissä mietin "joko nyt" mulla on jokin oikeasti vikana. Astuinko jo vahingossa heikoille jäille ja kiinnostaako kenenkään puuttua? Odotellessani alan hiljaa itkemään, mitä teen hyvin hyvin harvoin. Tuntui taas vain niin absurdilta, sillä ei mussa koskaan ole mikään oikeasti vikana. Sitä tapahtuu vain toisten ihmisten syömishäiriökertomuksissa, oikeasti sairaitten ihmisten muistoissa ja elokuvissa. Kuulostaa kamalalta, mutta oikeasti toivoin että mussa vihdoin olisikin jokin fyysisesti vikana, että joku ottaisi todesta. En olisi vain ilkeyttään pelleilevä kakara vaan kipeä ja avun tarpeessa (yeah, meissä kaikissa asuu se huomionkipee ipana!). Hoitaja ottaa rutiinisti EKG:n ja hymyillen ihmettelee miksi mulla on laastari ja palovamma nilkassani. :)

Lääkäri-setäni puhui vähän hoono soome. Koko EKG-sössykkä oli vain joku vahinko, ihan hyvin mun pumppuni lyö. HUS:n koneilla ei lue sairashistoriastani sanaakaan ja nälkäisenä ja väsyneenä töräytän diagnosilistani lekurille. Puhlease, jos täällä peräpohjan terveyskeskuksessa on kuolettavan vaikeaa saada aikoja tai rutiinitoimituksia suoritettua niin jaksanko tehdä kauniita ja rohkeita voinnistani? En vitus. Täräytän siis. Lääkärin huoneessa soi joku italialainen(?) ooppera, olen kuulemma tosi hauska potilas, ei musta olisi koskaan näkemältä noita juttuja uskonut, lääkärikin vihaa muuten itseään - muttei oo masentunut toisin kuin mä! Eiks mulla ole harrastuksia? Piirtäminen ja kissat.. "Eläviä?". Viimeisetkin järjen rippeeni alkavat rakoilemaan kun selitän lääkärille että ihan eläviä kissoja pidän, mutta kuuntelen yhä juttuja hänen kolaroimastaan autosta lauantaina (muttapeltiähäsevainon!) ja miten mun pitäisi lähteä Firenzeen tai jonnekin ku olen tollainen taiteilijasielu. Olen kuulemma tosi tervetullut käymään koska vain useamminkin kun olen niin hauska.

Onneksi aivoni raksuttavat sen verran että mahikset silti varata terveyskeskuslääkärille (ainakaan näin erikoiselle sellaiselle) on yksi tuhannesta, joten ojennan ryttyistä Diapam-reseptiäni ja rukoilen mielessäni saada edes pari tablettia kotiin. Hullu lekuri suhauttaa paperini silppuriin ja kliksauttelee koneelta uudet rauhottavat ja unilääkkeet - "Tuo vaa reseptis mulle nii mä uusin heti ;-D" sanoo setä ja lähden onnellisena kotiin. Terveenä hulluna, käsissä avain kemialliseen aarearkkuun. Tällä kertaa annostus oli oikein niin nappulamäärältä kuin milligrammalta, joten jos viimeksi sain vain puolikkaat unitabut ulos niin nyt tuplat. Diapamejakin kertanostolla yhtä paljon kuin koko kesänä. Taivas, kiitos, ihanaa. Nyt voin hautautua takaisin peittoni alle ja vetää aspartaamiöverit ennen huomista päivää. ♥

Sunday, August 03, 2008

En ole vain huono vaan kateellinen huono!

Sepisepi. Oon kai sepitellyt tarpeeksi kaikista kiemuroisista syvistä tunteistani niin tässä tätä kääntöpuoltani arjesta. Että joo, olen tavallinen ja tylsä opiskelija, joka käyttää kotona villasukkia ja punnitsee marketissa omenoita halvemman hinnalla.

Päätin ettei tämä sunnuntai olisi katastrooffi, joten hääräilin kotona, kävin kaupassa, kutsuin entisen päiväossakaverini teelle ja rupesin säätämään lounastani kun kämppis vasta heräsi. Hän muuten sattumalta sai ison kunnianosoituksen eräältä valtavalta taidesivustolta, jossa itsekin vietän tuntikausia aikaani. Onnittelin häntä vilpittömästi, kämppikseni on nääs tosi lahjakas, suosittu ja paljon töitä saanut kuvittaja, mutta samalla kateus puukotti selkääni kovempaa kuin pitkiin aikoihin. Olenko itse saanut koskaan kehuja ja tunnustusta? Töitä, näkyvyyttä, mammonaa tai edes poliittisen korrektista paskanjauhasta poikkeavaa palautetta? Jotain ehkä, mutta eihän se riitä. Mitä vanhemmaksi tulee niin sen kovemmaksi käyvät panoksetkin.

Eihän tuo yksi kämppikselle osunut kunnia ollut mitään uutta auringon alla, mutta muistutti taas vain kylmästi miten saamaton ja arvoton itse olen. Kyllähän minäkin jotain osaan kun olen toukasta asti tuhertanut, mutta vaikka miten kynääni sauhuttaisin niin en koskaan nouse mudan keskeltä. Hammasta purren sain opiskelupaikan kämppikseni kaltaisten lahjakkaiden ihmisten seurasta, mutta olen puolet siitäkin mahdollisuudesta kuluttanut kotona peittoni alla. Hassua, valtaosa näistä taiteilijatutuistani ovat myös luonnostaan alipainoisia. Laihuus=menestys ei pädekään vain Holywoodissa.

Kuten laihdutuksenkin kanssa niin en osaa luovuttaa piirtelyn suhteen. Olen visualisti narkkari, jos en itse tee niin seuraan leffoja, kuvia, muotia, sarjiksia, valokuvia, ihmisiä kadulla. Saan kiksejä suorittamisesta, puren hammasta ja asetan rimani ammattitasoille. Mikään ei silti kelpaa, riitä, tyydytä tai ilahduta minua riittävästi. Ei kuvat paperilla, ei peilikuva tai va'an lukemat. Yäk yäk yäk. Painoni on ehkä tippunut, ehkä vähän, mutta mahani pömpöttää ja oloni on tukeva. Iltapaino ilkkuu va'assa naamalleni. Kulutukseni on varmaan kirvan luokkaa kun en liiku kuin huoneestani jääkaapille. Mihin helvettiin muka voisin tämän kokoisena poistua?

Mikä lääke riittää kun olemassaoloni oksettaa minua?