Saturday, August 16, 2008

Hyvä rippituoli,



Hävettää. Hävettää ihan helvetisti, mutta kipeää tekevän myöntämisen sijasta katsaisen vain peilikuvaani ja käperryn epätoivoisena peiton alle. Ehkä muun muassa tämän häpeän takia uni on ollut lähiaikoina se suurin huolenaiheeni. Uni - tai sen puutos - on myös yleisesti hyväksyttävä aihe napista, viaton tekosyy johon vedota. Toisin kuin paino ja kalorit ja loputon ahdistus.

Siispä sain uudet unilääkkeet. Hei-hei, Seroquel ja terveteloa tämä uusi nappulainen, jonka nimeä tuskin muistan. Luin jostain netin kätköstä ton olevan ns. "the last choise" jos muu ei pure, ja lääkärin mukaan minulla on "niin paha insomnia" et naamaan vain. Kai tiedän toimivuuden vasta parin päivän sisällä kun olen vieroittautunut kokonaan Seroquelista ja nukun omien lakanoitteni välissä.

Mikä siis oikeasti hävettää on syömiseni. Söin eilen liikaa: niin paljon etten kestänyt katsoa kaloreita silmiin vaan pyyhin safkapäivikseni tyhjäksi. Joskus pidin tuotakin määrää tavoittelemisen arvoisena ihanteena, mutta silloin jaksoinkin vielä liikkua. Nykyään olen vain laiska ja lihakset ovat surkastuneet makkaroiksi. Luen katkeran kateellisena toisten ihmisten blogeja, joissa tytöt menevät tuntien lenkeille lievittääkseen oloaan. Mä olen aina vihannut lenkkeilyä, mutta rakastanut sänkyäni. Eipä siis ihme, että talletin tämänkin viestin keskeneräisenä ja menin takaisin pakkotorkkumaan poikkiksen peiton alle. Turvaan. (Jälkikäteen piti tulla myös korjaamaan miljoona kirjoitusvirhettä).

Hävettää, sillä syön, koen heikotusta, nälkää, tuota kuvottavaa ruumiillista tarvetta. Torjun sitä aspartaamilla kunnes luovutan turvamössöjeni pariin. Kiellän jyrkästi tämän olevan sitä 'anorektista liioittelua', sillä syön oikeasti paljon ja usein. Jutun juju onkin vähäenergisessä safkassa. Toisin sanottuna olen kaikesta mättämisestäni huolimatta fyysisesti uupunut. Päänsäryt sain pois suolaa lisäämällä, mutta mihin on jäänyt kaikki proteiini? Se tarkoittaisi niitä paria kymmentä lisäkaloria päivässä lisää, jotka syömishäiriöisenkin järjellä pitäisi yhä olla tarpeeksi vähän. Ihan ookoo. Silti panikoin kassajonossa ja heitän jotain koristani salaa pois. Anteeksi kauppojen tädit, se jatkuvasti tavaroita pyörittelevä, hyllyjä sotkeva ja Granny Smithejä halvemman omenan hinnalla punnitseva olen minä.

Silti mokaan taas, syön liikaa ja mietin seuraavaa mahantäyttöhetkeä, itken omaa turvotustani. Pitäisi osaa olla terveellisempi, monipuolisempi ja reippaampi. Ei zombielta näyttävä lihaksiton löllerö. Vannon rehellisesti kaikille jaksavani ja haluavani jatkaa nykyistä sotaa ruokaa ja kehoani vastaan (sillä minähän syön ja olen iso!!!), mutta muutoksia on kyllä tultava jos en halua muuttua totaaliseksi totaaliseksi hikikomoriksi. Huoh.

Illalla vielä äidille yöksi, huomenna sukujuhlimaan, ajatuskin jo oksettaa. Ei vain ruoasta ja ihmisistä vaan minusta. Yök.

4 comments:

  1. Seroquel on hyvä lääke. Sen rinnakaislääke Ketipinor on vaan paaaljon halvempaa. Vai onko sulla psykoosikoodi 112 KELA-kortissa? Sillonhan lääkkeet saa ilmaseksi. Mulla on tuo Ketipinor ja annos 800mg. Ihan mielettömän ihana lääke! Sillä oon saanu unta sekä pääni selväksi hulluista ajatuksista ;) Eikä tosiaan tartte maksaa kuin 3e omavastuu osuus. Mulla on meinaan se hulluuskoodi KELA-kortissa. Jos sulla ei oo tota koodia niin ihmettelen kyllä syvästi miksi lääkäri ei kirjottanut tota huimasti halvempaa rinnakaislääke Ketipinoria.

    ReplyDelete
  2. Allekirjoitan melkein kaiken mitä sanot tässä postauksessa.

    ReplyDelete
  3. Et ole yksin, minäkin huijaan omenoissa ja heitän tavaroita kaupassa vaivihkaa pois ja haen taas takaisin. Pelkään aina, että olen ainoa, joten tavallaan lohduttavaa tietää, etten olekaan.

    Tuhannesti voimia, käyt liian kovaa sotaa.
    <3

    ReplyDelete
  4. Miksi pitäisi aina jaksaa, olla täydellinen ja pikkiriikkisen "terveellisempi" (odotan yhä, että joku päivä minulle joku määrittelisi sen täydellisen terveellisesti elävän henkilön)?

    Nälkää saa ja pitää tuntea kultarakas! Älä potki päähän kun sanon tämän kliseen, mutta se vain on elämän perustarve.

    Etkä ole ainoa, joka joskus syö niin paljon, ettei sitä viitsi edes ruokapäiväkirjaan laittaa. Nostan käteni ylös! Mutta se vaan kertoo siitä, ettei muuten syö tarpeeksi. Kroppa oikeasti ottaa omansa takaisin.

    Nukkuminen on ihanaa, voi kun saisin sen lapsuuden nukkumistaidon takaisin! Saatoin nukkua 12-15 tuntiakin putkeen ja kyllä oli auvoista herätä äidin laittaman ruoan tuoksuun.

    ..ja nyt herään (liian aikaisin) siihen kun naapurit soittaa musiikkia aivan hemmetin kovalla.

    Meni hieman aiheen vierestä, mutta kokonaisuudessaan - hang on there! Oot arvokas ja ihana.

    <3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥