Monday, August 04, 2008

Piilopaikka ♥ smells like sin

Olen tehnyt sänkyyni pesän tyynyistä, viltistä, täkistäni ja päiväpeitosta. Kummatkin kisut nukkuvat vieressäni ja pehmeä kehräys tuntuu ihanalta, samoin kuin pieni ja kostea nenä osuu käteeni tätä kirjoittaessani. Taustalla soi Junon soundtracki, mulla on kaapissa 7 litraa Pepsi Maxia ja 8(!) pussillista sokerittomia Läkerol-karamelleja. Kämppis on poissa kotoa ja olen kerrankin päässyt karkaamaan todellisuutta, joka vähän häämöittää pilvisestä ikkunasta.

Aamu oli ankea ja en jaksanut nousta ylös labraan tai tapaamaan vanhinta "parasta" (en tykkää arvottaa ystäviäni, mut leikitään että tuo on adjektiivi läheiselle ystävälle eikä mikään top-rank) ystävääni. Hän totta kai loukkaantui ihan aiheesta, sillä ei olla taaskaan 1/2 vuoteen tavattu. Ei olla jaksettu, keretty tai minä olen viimetingassa tehnyt oharit kun olen tällainen vammainen pallo. Saan puhelimessa vakuutettua ettei todellakaan ole kyse siitä etten kelpuuttaisi hänen seuraansa, vaikka siltä jatkuva torjumiseni siltä tuntuisi. On vain helvetin vaikea tavata jotain ystävää, jonka tietää oikeasti välittävän ja ymmärtävän, sillä olisi "pitänyt jo" ottaa yhteyttä. Kerta kerralta yhteydenotto vain vaikeutuu ja omatunto tippuu ränniin. Ja ystävä ymmärtää ja välittä siitä huolimatta, auts auts. Mua hävettää entistä enemmän kun en ole parempi ja hän suree kun ei pääse lohduttamaan. Ystävällänikin on masennusta, mutta hän seisoo silti jalat suorina. Käy töissä, ei näytä surukuorta ulospäin, jaksaa ja on kieltäytynyt kaikista lääkityksistä. Minä en ole vahva ja hävettää lisää. Mutta nähdään huomenna, aion oikeasti raahata itsestäni sängystä vaikka se olisi viimeinen tekoni ja taikoa vilpittömimmän hymyni naamalleni.



Äiti hujauttaa autolla tyköni ja poimii kyytiin. Terveyskeskukseen on ehkä 1,5km matkaa ja silti en voinut mennä sinne omin jaloin. Otetaan verta, tökitään neulalla, täti ei sano haavoistani mitään ennen kuin itse töräytän "Etten halua äidin näkevän ranteitani". Pidän lähes poikkeuksetta pitkähihaisia, sillä en tykkää esitellä säälittäviä naarmujani, mutta terveyskeskuksessa on helvetin huvittavaa näyttää "hullua puoltaan" täysin avoimesti - kun kukaan tuskin edes reagoi! Se on niin absurdia ja niin hauskaa. Luen aina silmät pyöreenä toisten bloggailuja läheisten palautteesta syömiseen, laihtumiseen, itsetuhoisuuteen jne jne, sillä omalla kohdallani voisin vaikka pitää liputuspäiviä oireilleni ilman kenenkään huomaamista. (Juu, olen liian läski anorektikoksi :<)

Sitten EKG ja oho, pitääkin mennä heti kansliaan ja lääkärille näyttämään käyriä. Äidin kasvot jämähtävät, jännitys tiivistyy ja joudun jonnekin tarkkailuhuoneeseen makaamaan. Odotan hoitajaa ottamaan uutta sydänfilmiä ja siinä välissä mietin "joko nyt" mulla on jokin oikeasti vikana. Astuinko jo vahingossa heikoille jäille ja kiinnostaako kenenkään puuttua? Odotellessani alan hiljaa itkemään, mitä teen hyvin hyvin harvoin. Tuntui taas vain niin absurdilta, sillä ei mussa koskaan ole mikään oikeasti vikana. Sitä tapahtuu vain toisten ihmisten syömishäiriökertomuksissa, oikeasti sairaitten ihmisten muistoissa ja elokuvissa. Kuulostaa kamalalta, mutta oikeasti toivoin että mussa vihdoin olisikin jokin fyysisesti vikana, että joku ottaisi todesta. En olisi vain ilkeyttään pelleilevä kakara vaan kipeä ja avun tarpeessa (yeah, meissä kaikissa asuu se huomionkipee ipana!). Hoitaja ottaa rutiinisti EKG:n ja hymyillen ihmettelee miksi mulla on laastari ja palovamma nilkassani. :)

Lääkäri-setäni puhui vähän hoono soome. Koko EKG-sössykkä oli vain joku vahinko, ihan hyvin mun pumppuni lyö. HUS:n koneilla ei lue sairashistoriastani sanaakaan ja nälkäisenä ja väsyneenä töräytän diagnosilistani lekurille. Puhlease, jos täällä peräpohjan terveyskeskuksessa on kuolettavan vaikeaa saada aikoja tai rutiinitoimituksia suoritettua niin jaksanko tehdä kauniita ja rohkeita voinnistani? En vitus. Täräytän siis. Lääkärin huoneessa soi joku italialainen(?) ooppera, olen kuulemma tosi hauska potilas, ei musta olisi koskaan näkemältä noita juttuja uskonut, lääkärikin vihaa muuten itseään - muttei oo masentunut toisin kuin mä! Eiks mulla ole harrastuksia? Piirtäminen ja kissat.. "Eläviä?". Viimeisetkin järjen rippeeni alkavat rakoilemaan kun selitän lääkärille että ihan eläviä kissoja pidän, mutta kuuntelen yhä juttuja hänen kolaroimastaan autosta lauantaina (muttapeltiähäsevainon!) ja miten mun pitäisi lähteä Firenzeen tai jonnekin ku olen tollainen taiteilijasielu. Olen kuulemma tosi tervetullut käymään koska vain useamminkin kun olen niin hauska.

Onneksi aivoni raksuttavat sen verran että mahikset silti varata terveyskeskuslääkärille (ainakaan näin erikoiselle sellaiselle) on yksi tuhannesta, joten ojennan ryttyistä Diapam-reseptiäni ja rukoilen mielessäni saada edes pari tablettia kotiin. Hullu lekuri suhauttaa paperini silppuriin ja kliksauttelee koneelta uudet rauhottavat ja unilääkkeet - "Tuo vaa reseptis mulle nii mä uusin heti ;-D" sanoo setä ja lähden onnellisena kotiin. Terveenä hulluna, käsissä avain kemialliseen aarearkkuun. Tällä kertaa annostus oli oikein niin nappulamäärältä kuin milligrammalta, joten jos viimeksi sain vain puolikkaat unitabut ulos niin nyt tuplat. Diapamejakin kertanostolla yhtä paljon kuin koko kesänä. Taivas, kiitos, ihanaa. Nyt voin hautautua takaisin peittoni alle ja vetää aspartaamiöverit ennen huomista päivää. ♥

2 comments:

  1. :(, toivon joskus minäkin että minulla olisi fyysisesti joku oire...tms..että minut oikeasti otettaisiin tosissaan.

    ReplyDelete
  2. Mulla ei myöskään oikein reagoida mihinkään. Eihän silloinkaan mitään kommentoida, jos joudutaan yöllä lähtemään kun mut pitää viedä tikattavaksi, eipä muuta kuin siitä miten tässä meni ihan turhaan rahaa tällaiseen ja kaikkea muuta hauskaa ;'p.

    Mä olen oikeastaan iloinen että ihmiset ei kommentoi mun arpiani tai ulkonäköäni, kun haluaisin vain olla rauhassa oma hullu itseni. En mä osaa parantua, en jaksa olla aina mieliksi ja valehdella ja selittää kaikkea jokaiselle vastaantulevalle.

    terveisin, odottelemassa labratuloksia, jotka ei kaikesta huolimatta sano yhtään olenko sairas vaiko en

    Voimia ja jaksamisia! <3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥