Monday, September 29, 2008

Don't wake me up, I'm only sleeping

Ensin vähän täsmennystä: Ihan oman mielenterveyteni ja tämän blogin elossa pitämisen vuoksi täytyy korostaa kaikkien tekstien olevan allekirjoittaneen ajatuksia, enkä halutessanikaan voi sanoa kaikkea täysin objektiivisesti ja muita huomio onottaen. Toisin sanottuna en jaksa enää kirjottaa jos jatkuvasti pitää pelätä väärinkäsityksiä ellen ole liian sateenkaaristanainen. Tai venkslata sitä väliä mitä itse koen ja minkä voin Wikipediasta lukea 'sairauteen kuuluvaksi'. Sitten, älkää pahastuko jos tekstin kieli on mitä on, pilkut ja kappalejaot missä sattuu jne, sillä olen aina inhonnut äidinkieltä ja ollut huono kirjoittamaan. Tämä on päivisblogi, ei essee! ;>

Viikonloppu oli taas miten aina oli. Pakenen lauantai-iltana ahdistustani poikaystävälle ja sunnuntaina ravaan jatkuvasti tämän jääkaapilla täyttämässä mahaani jollain. Vaikka en ahmikaan niin pari ylimääräistä omenaa tuntuivat kalorisaldossa ihan älyttömiltä ja häpesin. Jostain syystä häpeän itseäni enemmän poikkiksella kyläillessä vaikka seurassa tai kämpässä ei itsessään mitään vikaa olisi. Kontrollitunne ei silti ole se sama kuin kotona, joten syöminenkään ei onnistu ihan pelisääntöjeni mukaan: tulee liikaa, liian usein ja apuaeihirveäyäk joku näkee kun mä syön!! Häpeilen ruokailuitteni lisäksi myös yhä enemmän ruumistani, sillä saan välillä kuulla kuinka paljon rumempi ja epäviehättävämpi olen näin laihana. Tuntuu niin kryptiseltä kun en todellakaan ole mikään laiheliini, vihaan lyllyviä läskejäni ja nautin painoni tippumisesta, mutta hävettää näyttää ränsistynyttä ulkonäköäni toisen silmille. Mutta en todellakaan tuntisi samaa noloutta ruokailuistani jos olisin liian laiha! Ja entäs sitten jos laihduttaminen tekee ihmisestä vain ruman? Sanoinko koskaan haluavani edes olla kaunis?

Tänään taas sattui jotain ihmeellistä: sh-päiväosaston lääkäri soitti minulle muistuttaakseen etten ollut varannut uudelle omalääkärilleni aikaa. Päiväossan lääkäri on aina ollut mielestäni ihana, kuunteleva ja huolenpitävä, mutta oli aika odottamatonta saada puhelinsoitto koska hän oli minusta huolissaan. Ikäväksi yllätyksekseni hän kertoi vaihtavansa juuri työtehtäviä ja siksi halusi vielä toivottaa kaikkea hyvää tulevaisuuteni. Hänestä minussa on vielä niin paljon potenttiaalia, olen nuori ja taiteellisesti niin lahjakas. Hämmentävintä ja koskettavinta oli kun lääkäri lopuksi kehui itse-piirtämien tatuointieni olevan maailman kauneimmat ja kuinka ne symbolisoivat hänestä kaikkea tuota potenttiaalia.

Olin niin liikuttunut että olisin voinut tippua tuoliltani, mutta sain kai jotenkin omasta takaakin sanotuksi kuinka paljon pidin hänestä lääkärinäni ja kiitollisuuteni. Nyt vain ärsyttää kamalasti miksi noin hyvän, persoonallisen ja oikeasti aikaansaavan lääkärin vain pitää siirtyä muualle töihin! Miksi tästä ei voinut tietää etukäteen niin olisin saanut tehdä kortin ja ängetä sh-yksikköön kiittämään kasvotusten? Äh! Äh! Tämä puhelinsoitto kyllä pääsee lämpimimpiin muistoihini ja kauniisiin kuulemiini sanoihin. Oloni on yhä tosi hämmentynyt, mutta samalla oudosti.. kirkkaampi, toiveikkaampi.

Saturday, September 27, 2008

Merkkipäivä

Ei, tänään ei oikeasti ole mikään merkkipäiväni. Juteltuani taas isä-olioni kanssa n. puoli vuotta kestäneen "en vastaa soittoihin tai aukaise emaileja"-jakson jälkeen olen miettinyt syntymäpäiviä. Tällaiset mykkäkoulut eivät ole harvinaisia ottaen huomioon millainen dominointihaluinen huutaja hän osaa olla, joten eipä edes notiseerattu koko asiaa siinä rupatellessa. Ei hän paha ole vaikka välillä (lue: yleensä) luurissa kuulostaakin väkivaltaiselta hullulta, joten kaikkea hyvää terveisiä hänelle, vaimolle ja kk sisällä tippuvalle mukulalle sinne metsien saartamaan peltoon (ai mitä, pitäisikö sen jotenkin minua koskettaa?). En vain tykkää pitää hirveästi yhteyttä lähes vieraan ja elämääni vähäosallistuvan ihmisen, sukulaisen tai ei, kanssa. Varsinkaan jos ihminen ei ymmärrä omia rajojaan vaan tunkeutuu liian lähelle toisten henkilökohtaista reviiriä ja tyrkyttää laput visusti silmillä omia ajatuksiansa ja uskontoaan. Mutta syntymäpäivät pitää muistaa. Jos joskus vuodessa kaupunkilaistytölle pitää jotain lahjoittaa niin joulu ja syntymäpäivät ovat tärkeitä.

Ei pahemmin itketä että vika teinivuoteni on tässä vaikkei se ihan vastaisikaan jotain MTV:n sokerikuorrutettua super sweet sixteeniä. Sana "kaksikymppinen" ei mun kirjoissani todellakaan ole synonyymi vanhalle, sillä ei täysi-ikäisyyskään tee ihmisestä millään lailla itsenäistä aikuista simsalabim. Kaksikybäsenäkin saa etsiä itseään ja toheloida kännissä, mutta nyt sitä ei tee enää teinileiman alla vaan omana yksilönä, omana persoonana. Toisaalta ajatus vastuun jatkuvasta kasvamisesta ja omilla jaloilla seisomisesta on pelottavaa, sillä pelkään joku päivä irtautuvani kokonaan tästä so-called elämästä. Ystävistä, tulevaisuuden suunnitelmista, toivosta, koulusta ja minimalistisesta terveydenhuollosta. Kukaan ei ole patistamassa tai pakottamassa, eikä ole olemassa mitään vakuutusta siltä varalta jos elää asiansa vituilleen. Hyrrr.

Tähän asti jonkinmoinen kakun ja kavereitten yhdistäminen on ollut lemppari traditioitani, mutta tänä vuonna en taida haluta heittää juhlia. Yleensä tykkään järkätä ja viettää kaikenlaisia lämpimiä illanistujaisia, mutta tilaisuudesta vetäytymis-vaihtoehto on tullut yhtä välttämättömäksi mulle kuin Diapam. En myöskään näe syytä tehdä sen isompaa numeroa ikäluvuistani, sillä biletän henkisesti joka kerta kun vaakani näyttää vähemmän. Ei minkään tavoitepainon tai tasaluvun kohdalla vaan joka helkkarin liiallisen lähteneen gramman kohdalla. Lämpimän syntistä hykertelyä. Vaikka paino on nyt jummannut niin tänään on ollut erityinen hykertelyn aihe, sillä huomasin "saavuttaaneeni" jotain pientä mistä ennen ollaan vähätelty ja lipsauteltu "Etpäs pystykään". Sepäs nähdään. Hah, eipä kannattaisi provosoida mielenvikaista!

Friday, September 26, 2008

Käärepaprua rullalla

Olin alunperin päättänyt etten edes sivumennen kommentoisi viikon uutisia, mutta muutin mieltäni luettuani pari oivaa kommenttia tunteettomuudesta SYLI:n palstalta ja blogistani. Ei tule kysymykseenkään etteikö mun mielestä väkivalta olisi tuomittavaa ja tapahtumat traagisia, mutta peiton alla eläessäni olen aika hyvin ollut uutispimennossa, torjunut maailmaa ja ajatuksiani. Joita siis "ei ole"?

Kauan kauan sitten.. About vuonna 2006 oireeni olivat vahvasti bulimisemmat (tai anoreksiaa ahmintapiirteellä, väännelkää pilkkua Pharmaca Fennican kanssa) ja elämä kuvainnollisesti samaa kuin toi itsensä kituuttaminen täyttämisellä ja tyhjentämisellä voi olla: äkkijyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Jaksoin painaa useampaa työtä, koulua, ylioppilaskirjoituksia, liikkua ja esittää "Kuuluu ihan hyvää"-kulissiani hymyssä suin. Samalla tavalla takapakit tuntuivat kovemmilta ja vastasin niihin suuremmilla tunnepurkauksilla, paranoialla, levottomuudella - ja totta kai laihduttamalla. Laskettujen kaloreitten ja aerobic-tuntien päälle piti silmät kiiltävänä metsästää lähi-Siwasta toiseen jonkun tietyn jäätelöpaketin perässä, syötyä maha kipeäksi, taas laskettua purjoliemen kaloreita ja vietettyä pari tuntia salilla. Vaikka salasin kaikki oikeat tunteeni niin itkin silti vuolaasti: aamulla ratikassa Metro:a lukiessa (uutiset ahdisti), päivällä koulun vessassa (muuten vain) ja illalla äidin tehtyä kaksi ruisleipää minulle YO-kirjoituseväiksi (vitut reaalista! omgwtf leipä!).

Noina aikoina tunne-elämäni tuntui yhdeltä kaaottiselta vuoristoradalta, johon oli lääkkeenä vain kaksi vaihtoehtoa: ylinopeus tai käsijarru. Totta kai masennuksen puhjetessa kapuloita tuli rattaisiin, mutta siitä huolimatta menneeni ja nykyelämäni välissä tuntuu olevan aika kova kontrasti kun tunteitten radikaali purku vaihtui niitten tukahduttamiseen. Käyn yhä läpi samankaltaisia ajatuksia kuten häpeää, itseinhoa, liiallisuutta ja ulkopuolisuutta, mutta tapani "oireilla" siihen on muuttunut. En ahmi. Muun muassa tämän takia ärsyttää hoidon myöhäinen saaminen, sillä tuohon "bulimisen kauteni" tunnevilinään verrattuna voin mielestäni paljon paremmin vaikka periaatteessa kuntoni on vain huonontunut.. Ylimääräinen hössötys parin laskeneen kiloni takia vain raivostuttaa, sillä en ikinä ottaisi entistä takaisin. Yhtä samaa paskaa se on vain erilaisessa käärepaperissa!

Ei hei kiinnosta ruveta rnää filosofoimaan sitä miksi-silloin ja-miksi nyt, sillä elämäntilanne, ympäristö ja ihminen ooh! muuttuvat! En jaksa kirjoitella ja korjailla tätä viestiäni enää yhtään enempää, sillä pääni hajoaa kun koetan jumalolennon tavoin ottaa huomioon kaikki suunnan vaihdokset, lääkkeet, leppäkertut, yaddayadda. Haluan puhua siltä miltä minusta on tuntunut. Ja perimmäinen pointtini tämän historiikkini pohjalla oli nimenomaan tunteet ja niitten käsittely, sillä mielestäni samalla lailla yksilökohtaisesti niihinkin pitäisi suhtautua.

Vähän hei empatiaa eikä mitään kisaa kuka itkee eniten? Nyt kaikille ihanaa ja parempaa viikonlopun alkua! Meikäläinen sai sossusta rahaa, siispä nyt lähtö apteekkiin ja markettiin <3

Thursday, September 25, 2008

Ajatuskatkos

Tähän asti viikko on kirjaimellisesti vietetty neljän seinän sisällä, sillä en ole päässyt kämpästäni ulos sitten viikonlopun. Pääni on auringonpaisteesta, kivoista suunnitelmista ja loputtomista kofeiiniannoksista huolimatta ollut ihan pilvessä. En ole saanut mitään rakentavaa aikaan tai jaksanut olla sosiaalinen: kännykkä äänettömälle, kämppis viemään biojätteet ja naapurin kaveri käymään kaupassa hakemassa jäävuorisalaattia ja kissanruokaa puolestani. Wau.

Tokkuraisena oon vain syönyt, koomannut ja nukkunut. Ahdistavaa! Siispä tarpeen mukaan rauhottavia ja kas kummaa tuo väsymys, haluttomuus ja tokkura jatkuu. Toissailtana vähän ekstraa kunnon yöunia varten ja kuljin keskiviikkona kuin aivokuollut zombie.

Yärgdfdafdg. Piti vaan äkkiä postittaa viesti että bloggaan kunnolla sitten kun saan järkevämmin muodostettua ajatuksia tai kieliopillisesti vakuuttavampia lauseita. Mutta menikin ikuisuus ja päänsärky vielä kaupan päälle. Taidan keittää kahvia, nyt.

Wednesday, September 24, 2008

Prinsessaa pullaa linnassa



Pitäs varmaan kirjoittaa jotain. Sellainen olo ainakin tässä tulee kun solmin ajatusteni umpisolmuja umpisolmujen päälle. En kuitenkaan saa tartuttua mihinkään 'apukeinoon', sillä mua rupeaa joka kerta hävettämään kun koetan jäsennellä tunteitani ja halujani johonkin suuntaan. En jaksa nostaa puhelinta, en terää, en pyytää apua (apua niin mihin?) tai edes kuitata pahaa oloa pois itsetuholla.

On varmaan sanomattakin selvää että lähiviikkojeni ihana reippaus, inspiraatio ja pärjäämisenergia on valahtanut lattiakaivosta alas? Ruokaa ja minä - tarvitseeko enempää sanoa? Jossei klassinen sunnuntaimasennus tule ajallaan niin viimeistään maanantaina, tiistaina tai keskiviikkona. Toistan loputtomasti vittumaisinta virhettäni ja löysään otetta sillä verukkeella että alakastinen kehoni vikisisi vähän vähemmän. Kun toiset kiiltokuva-anorektikot pyörtyilevät lenkkipoluillaan niin minä en siedä pääkipua, huonoa oloa tai katkonaisia yöunia. Toisin sanottuna menen ja syön liikaa. Uskon varmasti lihoneeni niistä parista omenasta tai salaattilautasesta, ahdistun ja ahdistun lisää: ruoasta, läskeistä, syömisestä, ajatuksistani, typeryydestäni, häpeästä, ihmisistä, tunteista ja olemisesta.

Haluaisin taas kadota, mutta keinoni tuntuu niin hitailta. Otin eilen vähän ekstraa uninapeissa, joten olen ollut tämän koko päivän turruttavassa pilvessä ja nukkunut (ja syönyt) päikkäreitä päikkäreiden perään. Sisälläni painaa tyhjyys, mutta en saata edes toivoa itselleni mitään toista vaihtoehtoa kun oma julmettoman suuri olemukseni tukkii kaikki tieni. Tällä viikolla ei ole edes käyntejä Täti Terapialla, joten Internetz saa kuulla itsessäälisen ininäni. En vain jaksa olla kehoni ja itseni kanssa, kumpikin on yhtä painavaa paskaa.

Monday, September 22, 2008

Kerro se hillon kera

Pläräilin eilen sh-vammaisten läheisille suunnattua tuoretta kirjaa, Olen juuri syönyt, jonka olin kirjastosta lainaillut poikkistani varten. En osaa ottaa kantaa kuinka teos ajaa asiansa, sillä haluaisin itse nähdä jonkun nettisivun/kirjan, joka auttavasti selittäisi sh:n ajatusmaailmaa eikä vain erittelisi oireita et "joojoo masis ja ahdistus kuuluu taudinkuvaan". Oli tuossa kirjassa jotain silti sinne päin esim. kuinka painoaan nostava potilas voi tulkita hyväntahtoiset "Sä näytät jo paljon paremmalta (kun luus ei törrötä)"-kehut viestinä "Olet lihonut, läski". Musta on turhaa vaatia ketään toista varomaan liikaa sanavalintojaan, sillä paskana päivänä käännän ainakin itse kaiken palautteen negatiiviseksi, mutta olisi ihanaa jos vastapuolen saisi suhtautumaan ymmärtäväisesti käänteisiinkin reaktioihin. Aika monia asioita nääs ei tule tehtyä vittumaisuuttaan vaan siitä että itsellä paha olo.



Omaakin ymmärtäväisyyttä on kanssa pitäny vuosien varrella venyttää, sillä on tullut myös kuultua kaiken maailman tölväsyitä, jotka ei tasan ole tarkoitettu terveiksi, kannustavaksi tai kohteliaiksi. Kaikkea ei voi edes laittaa tiedonpuutteen piikkiin, sillä sammakoita lentää joskus myös tiedostavilta läheisiltä tai hoitoalan ammattilaisilta. Pahimmat kommentit tuppaavat olemaan mm. "Mikset vain lopeta"-tasoa, vertailut toisiin ihmisiin tai worst case skenaarioihin ("Sä et oo tarpeeks kipee" ts. provosoi häröilemään lisää), sekä tietty ne suorat haukut ja nuhteet. Yllätävän moni ongelmistani tietoinen läheinen on tiuskinut mm. kuinka mua on turha tukea taloudellisesti, ostaa ruokaa tai viedä ulos syömään koska on turha haaskata, sillä oletusajatuksena joko oksennan kaiken tai olen syömättä mitään.

No niinpä. Mitä ylipäätään täs elämässä olisikaan enää tehtävissä. :--D Kiitti hei letuista.

Saturday, September 20, 2008

Käsi suun eteen kun yskittää - ettei pahaolo pääse leviämään

Olen syönyt keskimääräistä paljon enemmän. Tai todellisuudessa ehkä vähemmän, nyt kun olen oikeasti ottanut silmän käteeni ja katsonut mitä laitan naamaani. Olen silti iloinen etten ole saanut juuri ylimääräistä ahdistusta ja koettanut kompensoida sitä, vaikka päivittäinen kalorisaldo tuntuu numeraalisesti paljon enemmältä kuin ennen. Olen yhä sitä mieltä että kahvissa ja purkassa ei edelleenkään ole kaloreita - sinä päivänä kun noita lasken voin yhtähyvin ruveta pitämään kaasunaamaria nukkuessani: ettei vain lennä esim. kärpänen suuhun! (Nam, proteiineja :-O)

Mikä tällä viikolla taas on ahdistanut niin ihmiset. Vaikka itkeminen on minulle harvinaista luksusta niin nyt olen pariin kertaan saanut niellä kyyneleitä kuunnellessani läheisteni kommentteja. Täti Terapialle voi loputtomiin pyöritellä silmiään, mutta kun palaute minusta ja häröilystäni tulee läheltä niin iskut menevät myös perille ja vyön alle. Ja kuten jokunen viesti aiemmin jo totesin: en osaa loukkaantua tai suuttua toisille ihmisille, varsinkin jos tiedän takana olevan huoli ja välittäminen. Päinvastoin suutun yleensä itselleni kaksi kertaa enemmän kun viallisuuteni lisäksi tuotan sillä paskaa fiilistä tärkeimmilleni.

Tarkemmin sanottuna olen tällä viikolla intellyt Täti Terapian kanssa, joutunut poikaystäväni arvostelemaksi ja mutsini vihaisten syytösten kohteeksi (oh, sain niin mehukkaita kommentteja että voisin omata niille oman viestin). Totta kai kaikki siis ansaittua ja omaa vikaani, sillä onhan se minun vikani että olen viallinen. Pahapahapaha! Hirveä haloo parin kiloni takia, eikä kukaan kuule ja tajua etten oikeasti ole kaiken ton huomion ja ylihuolehtivaisuuden tarpeessa (newsflash, en ICD-koodeistani huolimatta ole anorektinen pajunvarsi vaan fyysisesti tosi hyvässä (ja isossa) kondiksessa). *__* Surettaa ja hävettää taas kun en osaa missään tehdä taaskaan oikein. Kyse ei ole siis siitä etten kestäisi kritiikkiä, mutta in this case lyön päätäni reagoinnin umpikujaan. Jos lyödään itsensä lyömisestä niin ainoa ratkaisuni on lyödä itseäni lisää. Polttoainetta liekkeihin, nam nam. Ja balanssi säilyy, kuut ja planeetat paikoillaan.

Öö.. ja loppukevennys: Oon onnistunut vähentämään Läkerolien suurkulutustani! Vain puoli pussia päivässä ja lompakkokin hymyilee saadessaan pitää hilunsa. :--)

Wednesday, September 17, 2008

Kaloreitten kahleita

Äh! Hetken jo taas luulin olevani niin tämän ruokaan liittyvän epävarmuuden yläpuolella: kun menen kauppaan tiedän tasan tarkkaan mitä mukaan tarttuu, en koe houkutusta leipähyllyllä ja tiedän tasan tarkkaan paljonko on kaloreita, eniten kuitua ja proteiineja missäkin ostoksessani on. Tämä pätee jopa kissanruokiin, eihän niillekään voi paskaa syöttää! Muistan ikuisesti kun Stockan herkussa exäni pari vuotta sitten kutsui minua nimeltä ja totesi: "Sulla on kulunut nyt 20 minuuttia valkatessa leipää". Nyt se on historiaa.

Totta kai välillä kun tapahtuu niin myös sattuu, mutta eilen olin tosi rohkea ja ylpeä itsestäni ostaessani rahkaa (vaikkei se olekaan vegaanista, snif). Nyt syön monipuolisemmin prodeja ja saan kalssiumia, enkä ainakaan oksenna! Ja syömiset onkin menneet nyt lähiaikoina silleen suht koht hyvin niitä paria sattumusta huomioimatta. Paino vaan jumittaa, mikä tuottaa ihmeellistä närää. Aamuisin koen aina helpotuksen jos numerot eivät ole nousseet, mutta tämä parin-viikon plateau alkaa taas nyppimään. Mitä mä taas teen väärin? Muuta kun en liiku ja lenkkeile tai paastoa. Kehoni nyt vain on sopeutunut tähän päivittäismäärään ja en osaa tai uskalla enempää leikata. Lisääminen nyt ei tule kuuloonkaan!

Eli olen ruvennut taas epäilemään laskenkohan kaiken oikein. Jos mun peruskulutus oikeasti onkin normaalia ihmistä vähemmän kun jaksan tälläkin linjallani.. jos mun peruskulutus onkin vain tuhat kaloria niin ei siinä suhteessa syömäni määrä ole edes vähän. Varsinkin koska omaan listan "sallituista" aineista, joita saan vetää päivän pitkään maustamiseen, pureskeluhimoon tai mahan täyttöön mielen määrin. Herranjumala! Ehkä siis oikeasti syönkin tuplamäärän mitä luulen jos vapaalla kädellä lisään puurooni leseitä, mussutan pari pussia Läkeroleja, juon light limsoja, kaadan ketsuppia ja pureskelen purkkaa! Apua! Olen aina ajatellut että ei ne pari hassua kaloria haittaa jos vähän teen illalla vatsalihaksia tai pyöristelen jotain safkojani ylöspäin, mutta nyt alkaa polveni tutisemaan.

Ei elämä. Pitääkö tästä lähtien ruveta laskemaan vielä jotain helvetin purkankin kaloreita? Tuleeko niitä leseitä oikeasti syötyä niin paljon? Miten pirussa rupean mittaamaan ja laskemaan ketsuppini kaloreita! Unissakävelenkö öisin keittiöön mättämään kämppikseni ruoat? Kämppis osti itselleen vihreää pussiteetä eli meinaakohan hän paastota? Olikohan syömiini Rainbow:n herkkusienisäilykkeihin purkitettu salaa kaveriksi jotain taikatatteja? Apua! Tämä kuulostaa niin naurettavalta että kohta en niele syölkeänikään ja pelkään hengitysilman hiukkasia. Mutta kun ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa ihan aikuisten oikeasti.

Tehkää minulle mieliksi ja kertokaa nyt vielä tuhannen kerran: jos laskette kaloreitanne niin mitkä laskette "turvallisiksi" aineiksi, joitten kulutusmääräänne ette katso tai laske?

Tuesday, September 16, 2008

I'm such a sucker for plaid



Vaikka sanasta 'syksy' nousee arkisempana mieleen toi karsean harmaa ja väsyttävä ilma, kylmyys ja kiireys niin siihen onneksi liittyy paljon kaikkea muutakin. Juuri tänään muistin miksi syksy oli ennen ehdottomasti suosikki vuodenaikani! Rrrakastan paljon kaikkea tähän lakastumissesonkiin liittyvää ja yksi niistä on muoti. Ju'u, sen lisäksi että pikkutarkasti tuijotan vaakaan ja peiliin niin olen edelleen vannoutunut visualisti, wannabe taiteilijalusmu ja pinnallinen rättipeto. Punertuvat puut ja vesikuurot nostavatkin kanttarellien välistä vuosi tolkulla kierrätetyt kestosuosikkini: punaisen ruutukuosin, mustan nahan, militaristiset takit ja neuleet. Tänä vuonna vielä erityisesti kaikilla ihanilla punk/gootti/fetish säväyksillä! <3 Nam nam.

Joskus mieleni tekisi omistaa kokonainen oma blogi kaikille ihkutusaiheilleni nettiostoksistani satunneisiin indie taidevalokuviin, sekä kuorruttaa itseni Vivienne Westwoodilla ja mennä polttelemaan juhannuskokkoa Buckinghamin palatsin eteen... mutta eeehei. Vaikka punkrock on inspiroivaa ja ihq niin nyt ollaan väärällä vuosikymmenellä. En myöskään sillä en (enää) jaksa lukea up to date kaiken maailman muotisaitteja tai ostella Vogueita, joten kaikki kirjoittamani todennäköisesti olisi tosi passé tai jälkeen jäänyttä fashion victimiä. Puhumattakaan että haluaisin omaa pettämätöntä makuani kenenkään arvostelun alle, ei kiitos. Jätän kaiken en vogue jollekin toiselle ja tyydyn markettimuotiin ja mamman neulomiin särystimiin.

Rahatilanne sanoo täysin peeaa ja kovaan ääneen kieltänyt itseäni ostamasta mitään vähemmän välttämätöntä kuin kissanruoan, mutta eikäkös kaupungissa käydessäni ne syksyn näyteikkunat vetivät puoleensa. Oh shit, hiki nousee otsalle kun vedän jonkun ginatricotin ovea auki. Kaikkialla sitä ihanaa sesonkitartania ja vähän mustaa tekonahkaa! Nyt äkkiä tänne ne vintage Dr. Martensit, Agyness Deynin hiusmalli ja kaikki noi Dolce&Gabbanan kuteet Mario Testinon editorial-kuvista! Kaikkimullehetinyt! Onneksi budjetti palauttaa maan päälle ja sanoo noitten trendien toistuvan vuosi vudoelta. Onneksi olen ollut kärsimätön daiju potenut "ostan tykkäämäni asian X heti kun näen jotain sinne päin, en vasta kun on oikeasti valinnanvaraa" niin kaapissa on jo ennestään 'muutama' ruuturätti ja äiskän säärystimet... mutta silti sorrun. Ihan vähän. Lyhkäiseen niittivyöhön ja ruutupooloon. Ne on tarpeellisia, oikeesti! 10 egeä ja nyt ehkä voin pitää laihtumisesta isoksi käyneet farkkuni ylhäällä ja palella astetta vähemmän. Sold.

Iltapäivän visuaaliaddikti-teema jatkui Täti Terapialla viedessäni näytille kasan loppuun saatuja töherrelmiäni vuoden varrelta. Nolotti yllättävänkin paljon kun toinen ihminen katsoo yhtä työtä 5 sek kauemmin. Ainahan mua on omat työt nolottanut, mutta siksi niitä ei kuulukaan katsoa noin kamalan kauaa! Luonnollisesti sydämmeni pohjasta selitin mitä kaikkea kuvissa vihaan, on väärin, rumasti ja huonosti ja Tädin "No kyllä sä oot lahjakas"-kommentit meni samalla lailla ohi korvien. En yksinkertaisesti saa mitään irti noista lauseista kun tiedän kuulevani ne vain kohteliaisuudesta, tylsästä poliittisesta korrektiudesta. Kaikesta noloilusta huolimatta tuli hyvä mieli kun huomasin että "Hei, sä saatat olla yhä paska, mutta et ainakaan niin paska kuin vuos sitten!". Eli ei tarvinnut (kokonaan) katua näyttämistä. Wohoo.

Monday, September 15, 2008

Väsyneenä ajattelee noloja

Joskus hyvin, hyvin harvoin mun mielessä käy vaimea ja epämääräinen haaveen tapainen. Sellanen lapsenomainen fantasia jostain pelastuksesta: että joku tulisi lämpimästi halaten lohduttamaan, turruttaisi kaiken paha oloni, laittaisi ruokaa ja eheyttäis nää mun ruumiin ja mielen silvotut palaset. Ja kaikki eläisivät onnellisena elämänsä loppuun asti, blaa blaa blaa. Pitää siis heti oikasta tota sanaa "haave", sillä tahdon nyt korostaa ettei kyseessä ole mikään mun "secret true wish" vaan yks tuhannesta hourupääkuvitelmastani. Niitä esiintyy muodossa jos toisessa mm. a) väsyneenä bentsotokkurassa b) tyhjennyksen jälkeisessä huimauksessa c) paniikkikohtauksissa ö) saadessani potiksi "naiivin sentimentaalisuuden" illan mielialabingossa.

C'mooon, pitää sitä nyt näin kalliilla lääkityksellä saada muitakin ajatuksia perusdepression lisäksi. Yleensä fantasioin sormieni murtamisesta, joten toi ekan kappaleeni asioiden maagisesta korjaantumisesta toisten ihmisten toimesta ja maailmankaikkeuden tyytyväisyydestä tosiaan *krhöm* on vaihtelua. :--D Ei kuitenkaan edes alkeellisella tavalla vakavasti otettavaa niin vaimennan noi ajatukset omaan päähäni. Ihan yksinkertaisesti siksi etten tahdo mitään noloja väärinkäsityksiä. En ketään tuputtamaan eteeni voileipää, heittelemään hippikukilla kirjailtua propakandaa "kaikki paranee jos vaan syötsyötsyöt" tai intellä noin turhasta Täti Terapian kanssa.

Tiedättekös mikä mun on maailman paras ja toimivin lääke kaikkeen? Uni. Uni myös tarpeksi vahvalla lääkityksellä. Helkkari, kirjoitin tätäkin tekstiäni jo tunnin ja hukkasin täysin pointtini. :--D Unohtakaa. Siispä nukkumaan, nyt!

Kas vain, sanoi kasvain ja kasvoi vain!

Whoplaa, siinä sitä uutta ulkoasua nyt on. *__* Vaikkei kyseessä olekaan mikään graafisen suunnittelun ja koodauksen innovaatio niin nyt en jaksa/viitsi/tahdo tuijottaa notepadia tai photaria enää minuuttiakaan. Eli toivottavasti tykkäätte!

Valitettavasti Blogger ei tue näissä "vanhanaikaisissa" (eli käsin naputelluissa) ulkoasuissaan noita aihepiirien luokitteluja/tageja, joten ne piti nyt toistaiseksi karsia pois. Saatan myöhemmin kikkailla kuitenkin jotain sinne päin, mutta ensin lisäilen linkkilistan takaisin ja hienosäätää muuta sälää.

Mitään kardinaalibugeja en ole löytänyt ja oman MacBookini näytöllä visuaalinen puoli ja luettavuus on OK, mutta ilmoitelkaa tähän jos jokin tuntuu olevan vinksallaan!

Saturday, September 13, 2008

Läppäriläskiä laiskottaa

Urgh, en ole puoleen viikkoon kirjoittanut mitään, sillä päätin että ensin on pakko tehdä tälle tappotylsälle ulkoasulle jotain! Muttaaa... en ole saanut aikaiseksi vaikka on monena iltana pitänyt. HTML/kuvankäsittely-taitoni on tosi tahmeat, joten en ole yhtään jaksanut opetella Bloggerin omia widget/template kikkailuja.

Suurin syypää todennäköisimmin kyl on kaikkien jenkkisarjojen tuoreiden tuotantokausien alkaminen. :--D En katso televisiota lähes ikinä, mutta suosikki ajanvietteisiini kuuluu jonkun ylilyödyn tosi-tv tai rikossarjan parissa chillaillu samalla kun plärään nettiä, ircciä tai tuherran jotain luonnoksia paperille. Ajattelin aina ettei taideterapialla juuri olisi yhtäläisyyksiä 'normaaliin' kuvataiteiluun, mutta näköjään muhun on herännyt taas pieni kipinä koettaa ennemmin piirtää tikku-ukkoja paperiin kuin säätää ulkoasun värejä. Toisin sanottuna olen pari viime päivää lyllynyt läppärini ääressä kiinnittäen päähuomioni johonkin ihan muuhun kuin photoshoppiin.

..Ei että sillä kovasti käytännönmerkitystä olisi, sillä silmät, ranteet ja selkäni tulee tapettua tässä kuitenkin. :D

Tuesday, September 09, 2008

Uinu uinu pullukkani



Tänään on ollut parempaa. Vaikka valvoin eilen aamuyöhön niin heräsin taas tapani mukaan turhan aikaisin, söin aamiaismuroni ja sukelsin takaisin sänkyyni. Yleensä saan koisittua pätkittäin tunnin-pari, mutta tällä kertaa vedin sikeitä puoleen päivään saakka. Ei että tahtoisin päivittäin nousta noin myöhään, mutta pitkät unet on mulle sama kuin platinamitalli olympialaisissa. Otin vielä alkuillastakin parin tunnin nokoset ja olisin mielelläni jatkanut läpi yön, mutta päätin pakottautua hetkeksi bloggailemaan etten huomena heräisi vanhaan tapaan viiden kieppeillä.

Nämä nukkumattitappelut ovat aika hassu kontrasti vanhoihin elinolosuhteisiini, sillä olen aina ollut älyttömän hyvä varsinkin nukahtamisessa. Lukiossa jaksoin vaivatta 5-tunnin yöunilla ja pällisti lisäsin mustaa luomiväriä matchaamaan silmänalusiini. Pystyin kanssa japanilaisittain nukkumaan ties missä olosuhteissa esim. istualteni, ja en ottanut häiriötä mm. pattereista kuluneesta palohälyttimestä tai maanjäristyksestä (tämän matkaelämyksen missaus kyllä harmittaa :--().

Muuten olen ollut vain läski ja turvonnut. Ilman eilen illalla napsittuja rauhottavia, laksoja ja tämän päivän unia olisin varmaan juossut seinään tai hypännyt katolta litistääkseni itseni. Tunnun lihovan, paisuvan ja löysistyvän ihan silmissä ja en millään saa supistettua päivittäistä kalorimäärää pienemmäksi - paastoamista on ihan turha edes ehdottaa. Ehei onnistu tälle hylkeelle. Nyt alan saamaan taas hengenahdistusta ajatuksistani, joten taidankin lopetella tähän ja painua takaisin peittomaailmaan.

Kauniita unia murut, muistakaa pestä hampaitanne. <3

Sunday, September 07, 2008

Dun-duu! Se on taas aika viikon viralliselle vihapäivälle!

Ahdistaa toista päivää putkeen aivan kamalasti - ilman mitään sen konkreettisempaa syytä. Sanat menevät taas puuroksi, ajatukset solmuksi, haluaisin tehdä jotain raakaa ja radikaalia vain päästäkseni pois itsestäni. Levyllisen rauhottavia, tusinan litsareita naamaani, tyhjentää kaikki sisälmykseni, paeta viikoksi peittoni alle ja kahlita suuni kaikelta muulta kuin vedeltä, teeltä, kahvilta ja laittikolalta.

Ostin väärää kissanruokaa, söin eilen muutaman turhan pastillin ja myöhästyin bussista. Wau, tarpeeksi laukaisutekiöitä sisältä tulevalle kestämättömälle itseinholle ja syitä napsia rauhottavia. Onneksi olin fiksu tyttö ja anelin etukäteen Pojalta lupaa saada punkata tämän luona su-ma yön, sillä muuten.. noh, en ees halua ajatella. Kotona olisi ollut riittävämmin rauhottavia, mutta samalla vapaus sekoilla rauhassa. Rumaa myöntää, mutten osaa sanoa kumpi sattuisi minuun enemmän: pahan olon konkreettinen purku itseeni vai kun pyörin tässä surkuttelemassa liiallista olemassaoloani toisen ihmisen nurkissa. Ja syön! Vaikka oikeasti kaipaisin kahlitsemista juoksumattoon ja vesipaastoa ainakin viikoksi. Mutta tässä sitten nälässä ja inhossa kuitenkin nielin naamaani ekstra kupin muroja, omenaa ja muutaman porkkanan. Vitut kun en vaan osaa.

Koska en käy koulussa tai töissä niin mulle on käytännössä ihan irrelevanttia mikä viikonpäivä on kyseessä. Miksi silti nimenomaan sunnuntait (ja lauantai illat) ovat aina yhtä alamäkeä, toistuvaa pahoinvointia ilman muita erityissyitä kuin oma liiallisuus ja kohtuuttomat ruokamäärät. :< Viiitut.

Friday, September 05, 2008

Ei vain se ulkokuori

Sarjassamme allekirjoittaneen päänsärynsekaiset avautumiset osa. 49354. Tällä kertaa päärooleissa huolissaan olevat läheiset ja omasta conditionista puhuminen - tai pikemmin puhumisen vaikeus. Kertokaa mulle vaikeampi sosiaalinen tilanne kuin pahasta olosta kertominen jollekin ihmiselle josta välität ja tämä sinusta. Ensimmäinen kynnys voittaa ajatukset on ettei kehtaa vaivata, tahdo huolestuttaa tai niin sanotusti puolitietoisesti "satuttaa" läheistään välittämäänsä ihmistä. Mulla ainakin ajatukset valtaa miljoonat ennakkoluulot toisen reaktiosta, sillä tunnen itseni valheelliseksi petturiksi ja pelkään ihmisten vihdoin näkevän "totuuden" ts. minut samana kuin näen itseni. Lihavana, liiallisena, pahana, itsekkäänä, jne jne. On siis paljon helpompi vähätellä omaa tilannettaan kuin niellä omien vaikeuksien tuoma häpeä, sillä aina Seiskan sivuilta löytyy joku nk. "sairaampi" extreme tapaus johon verrata itseään.

Mikä myös risoo ja ahdistaa ja hankaloittaa kaapista tulon jälkeen on selittely. Miksi sitätätätota-tappelu uudelleen ja uudelleen. Periaatteessa siitähän ei saisi loukkaantua koska läheinen osoittaa vain huolestumistaan kyseenalaistamalla toisen käytöstä, sekä purkaa omaa turhautumistaan kun ei sivullinen voi taikoa masista tai syömishäiriötä pois. Mutta voi kun en ole immuuni toisten tunteenpurkauksille. Siis tahtoisin jättää nämä kyseenalaistukset terapiatapaamisiini, sillä tietäisin pääseväni kasvokkain keskustelusta aina karkuun 45min oltua ohi. En osaa muotoilla vastauksia miksi miksi MIKSI voin just nyt just näin, miksi en voi vain "ottaa itseäni niskasta kiinni", miksi en voi syödä jäätelöä jos olen joskus ennenkin voinut, miksi en usko olevani laiha vaikka joku sanoisi, miksi ahdistaa, miksi olen vasenkätinen, miksi olen kipeä vaikka olen lukenut Wikipediasta tautieni hienot diagnoosit ja psykologiset nimitykset..!!

Koska en ole kone, koska en aina tiedä? Koska vaihtelevat elämäntilanteet, aivokemiat, ajatukset ja kaikki vaikuttavat elämääni? Koska aina kaikelle ei ole mitään *naps* rationaalista syytä tai triggeriä vaan ongelmat voivat olla monen vanhan asian summa? Selittely kuvottaa kun ei itse hahmota asioita yhtään ulkopuolisten tavoin. Pelottaa että tulen hylätyksi, vähätellyksi tai huolestuttavani liikaa läheisiäni - samalla kun joudun perustelemaan ja puolustelemaan itselleni näkymättömiä tahroja. Varsinkin kun lähiaikoina päälle on ykskaks hyökännyt hirveä huomioaalto vaikken koe oman tilanteeni juuri radikaalisti muuttuneen: samat läskit ja itseinhoiset ajatukset ovat olleet mielessä jo vuosia. Normaalipainoisena en vain uskaltanut puhua ongelmistani: ei ollut lääkäripapereita todisteena, pahaolo ei paistanut tekohymyn alta, kukaan ei puuttunut, laattailu ei käynyt ylevästä puheenaiheesta ja en uskonut että kukaan ottaisi minua todesta - ei sen kokoisena.

Koetin kuumeisesti etsiä netistä jotain järkevää saittia syömisvamojen psyykkisistä oireista, joihin voisi edes jotenkin samaistua ja käyttää viitteenä jos itseilmaisu lähimmäisille kusee. Siinä pelkkä "masennus" ja "huono itsetunto" jää aika laihoiksi (lolz tajusittekste? laihaksi!!**) avuiksi. Kaikkialta löytyy vain tylsät oppikirjamääritelmät eri diagnooseille, muttei esim. mainintaa että omg! valtaosa anorektikoistakin joskus ahmii ja oksentaa. Toi tuli joskus mulle ainakin yllärinä, sillä käsitykseni kaikista taudeista oli tosi karikatyyrinen, mikä ehkä tuki pitkäaikaista virheajatustani ettei oma sekamuotoinen sekoiluni olisi mitään "oikeasti vakavaa". Nojoo, saiteista lähimmäksi hakemaani löytyi Something Fishyn minäkuva ja anoreksia-jutut. Korostaen siis pointtia että pahaa oloa ja ahdistusta löytyy sisältä monissa muodoissa ja kerroksissa, joita ei voi vain mustavalkoisesti mitata kiloissa ja kaloreissa.

**paskat vitsini nro. 3540 :---D

Wednesday, September 03, 2008

Iltapelko, aamupeikko



Olen kauhuissani huomisesta esikeskustelusta syömishäiriöpolilla. En juuri ajattele asiaa näin konkreettisella tasolla, mutta olo on kaksin verroin ahdistuneempi kehosta, koosta ja painosta. Kuten lähipäivinä kirjoittelin niin paino oli silleen tasainen ja okei, mutta päättikin pompata edellisen postaukseni jälkeen 2kg ylöspäin. Ei _ole mahdollista_ lihoa 2kg päivässä, ainakaan tällä safkamäärällä, mutta olen kauhuissani jos kehoni on tehnyt nestekepposet ja menen huomenna läskinä ja turvonneena taas sörkittäväksi, mitattavaksi ja punnittavaksi. Vaikka "tavoitteena" siis oli nostaa painoa, jotta kelpaisin päiväosaston joukkoon iloiseen, ja nuo pari kg korkeintaan pitäisivät painoni samassa kuin kuukausi sitten. Mutta ei kelpaa! Läski!

En edes tahdo päiväosastolle pilaamaan positiivista ja kannustavaa tunnelmaa sadepilvieni kanssa. Valtaosa ihanista päivisläisistä tuntui ainakin jossain määrin olevan kiinni elämässä, toisin kuin minä katkeran itseinhoni, ruokavihani ja angstieni kera. Ketuttaa vain epärealistiset vaatimukset hoitopuolelta (à la mee kotiin pistää itses kondikseen nostamalla painoa ilman ulkopuolista apua.. eiku onhan täs tää paperillinen lista! Oh wow.) Varsinkaan kun en ole ollut ennen hoidoissa. Taas hyvä syy kitistä byrokratiasta ja kuinka olen hämäränä väliinputoajana ilman kunnon hoitomestaa..

Toisaalta taas tunnen olevani taas tekopyhä fat biatch kun pohjimmiltani ns. haluan olla sairas, torjua pelottavat ajatukset elämästä ja jatkaa laihduttamista. Mutta minkäs teet nollan muotoiselle paranemismotivaatiolle kun istun päivät pitkät kotona kaivaen nenääni ja itseinho on tuhat potenssiin n+2? Terapian ja mahd. omalääkärin haluaisin silti, jotta nappeja riittäisi ja tulisin jotenkuten toimeen inhottavan itseni ja elämänrippeitteni kansa.

En tiedä, ahdistaa, väsyttää, jumiuduin kirjoittamaan tätä yli tunniksi vaikka kirjaimet tanssivat jo näytölläni ja en saa itsekään tekstistäni selvää. Normaalisti poistaisin nyt koko roskan, mutta antaa mennä. Pyydän jo etukäteen jos ette saa mitään selvää kusevasta äikästä ja itseilmaisustani. X___X; Toivottavasti huomenna on selkeämpi päivä, näin sään ja henkisen olotilan kannalta, mutta myös jatkohoitosuunnitelmieni ja sen sellaisten osalta.. *yöks* Nyt menen nukkumaan pelkoani piiloon.

Monday, September 01, 2008

Nälkä. Tarvitsiko olla muita tekosyitä?

Kivuttomasti meni viikonloppu, seurasin vierestä kun poikkis nautti leipäkoneessa paahdetuista voileivistä ja allekirjoittaneen leipomasta BBQ-kanapekoni pizzasta. "Tää on varmaan tosi lihottavaa." Kieltäydyin tänään nätisti 100m päässä asuvan ystäväni lettukesteistä ja huomenna lupailin mennä poijalle kokkailemaan intialaista basmatiriisin kanssa. Elämästä voi selvitä niin kauan kun on Kolme Elämän L-kirjainta hallinnassa: leseitä, Läkeroleja ja tarpeeksi kova lääkitys.

Nyt kuitenkin varmaan varisee tämän blogin viimeisetkin hyvän maun, moraalin ja itsekunnioituksen rippeet. Koska mulla on nnnnggggh nälkä. Na-el-kääääh. Vaikka jäätelöpallo just nyt hyppäisi tyhjästä eteeni niin niin uskaltaisinko viedä lusikan suuhuni? En. Mutta, kun, äh, juu... ja en. Toiset jaksailevat seikkailla ja pähkäillä pullapitkojen kanssa marketissa, lukea pakkausselosteita ja haaveilla unelma-aterioista. Itse nykyään preferoin tällaista etäisempää, eristynyttä ja turvallisemman tuntuista lähestymistapaa: "Viihdytän" itseäni katsomalla ruokapornoa, mahdollisimman graafisia makrokuvia mahdollisimman kielletyistä ruoista, sillä saan siitä hassuja sadomasokismi-kiksejä. Samanaikaisesti nälkä painaa, suu kaipaa, mutta mieleni laskee kuvien kalorimääriä ja rupeaa ällöttää. Hauskinta on katsella kuvia ruoista, joista en tavallisestikaan pitäisi.









Hmm. Mietin voisiko pastan puolesta tappaa? Ja kelpaisiko spaghettihimo tuomiota lieventäväksi tekijäksi... @____@; Olen maistanut merisuolajäätelöä ja cappuchinopopcornia, joten saisinko jostain spaghettijäätelöäkin?