Monday, September 29, 2008

Don't wake me up, I'm only sleeping

Ensin vähän täsmennystä: Ihan oman mielenterveyteni ja tämän blogin elossa pitämisen vuoksi täytyy korostaa kaikkien tekstien olevan allekirjoittaneen ajatuksia, enkä halutessanikaan voi sanoa kaikkea täysin objektiivisesti ja muita huomio onottaen. Toisin sanottuna en jaksa enää kirjottaa jos jatkuvasti pitää pelätä väärinkäsityksiä ellen ole liian sateenkaaristanainen. Tai venkslata sitä väliä mitä itse koen ja minkä voin Wikipediasta lukea 'sairauteen kuuluvaksi'. Sitten, älkää pahastuko jos tekstin kieli on mitä on, pilkut ja kappalejaot missä sattuu jne, sillä olen aina inhonnut äidinkieltä ja ollut huono kirjoittamaan. Tämä on päivisblogi, ei essee! ;>

Viikonloppu oli taas miten aina oli. Pakenen lauantai-iltana ahdistustani poikaystävälle ja sunnuntaina ravaan jatkuvasti tämän jääkaapilla täyttämässä mahaani jollain. Vaikka en ahmikaan niin pari ylimääräistä omenaa tuntuivat kalorisaldossa ihan älyttömiltä ja häpesin. Jostain syystä häpeän itseäni enemmän poikkiksella kyläillessä vaikka seurassa tai kämpässä ei itsessään mitään vikaa olisi. Kontrollitunne ei silti ole se sama kuin kotona, joten syöminenkään ei onnistu ihan pelisääntöjeni mukaan: tulee liikaa, liian usein ja apuaeihirveäyäk joku näkee kun mä syön!! Häpeilen ruokailuitteni lisäksi myös yhä enemmän ruumistani, sillä saan välillä kuulla kuinka paljon rumempi ja epäviehättävämpi olen näin laihana. Tuntuu niin kryptiseltä kun en todellakaan ole mikään laiheliini, vihaan lyllyviä läskejäni ja nautin painoni tippumisesta, mutta hävettää näyttää ränsistynyttä ulkonäköäni toisen silmille. Mutta en todellakaan tuntisi samaa noloutta ruokailuistani jos olisin liian laiha! Ja entäs sitten jos laihduttaminen tekee ihmisestä vain ruman? Sanoinko koskaan haluavani edes olla kaunis?

Tänään taas sattui jotain ihmeellistä: sh-päiväosaston lääkäri soitti minulle muistuttaakseen etten ollut varannut uudelle omalääkärilleni aikaa. Päiväossan lääkäri on aina ollut mielestäni ihana, kuunteleva ja huolenpitävä, mutta oli aika odottamatonta saada puhelinsoitto koska hän oli minusta huolissaan. Ikäväksi yllätyksekseni hän kertoi vaihtavansa juuri työtehtäviä ja siksi halusi vielä toivottaa kaikkea hyvää tulevaisuuteni. Hänestä minussa on vielä niin paljon potenttiaalia, olen nuori ja taiteellisesti niin lahjakas. Hämmentävintä ja koskettavinta oli kun lääkäri lopuksi kehui itse-piirtämien tatuointieni olevan maailman kauneimmat ja kuinka ne symbolisoivat hänestä kaikkea tuota potenttiaalia.

Olin niin liikuttunut että olisin voinut tippua tuoliltani, mutta sain kai jotenkin omasta takaakin sanotuksi kuinka paljon pidin hänestä lääkärinäni ja kiitollisuuteni. Nyt vain ärsyttää kamalasti miksi noin hyvän, persoonallisen ja oikeasti aikaansaavan lääkärin vain pitää siirtyä muualle töihin! Miksi tästä ei voinut tietää etukäteen niin olisin saanut tehdä kortin ja ängetä sh-yksikköön kiittämään kasvotusten? Äh! Äh! Tämä puhelinsoitto kyllä pääsee lämpimimpiin muistoihini ja kauniisiin kuulemiini sanoihin. Oloni on yhä tosi hämmentynyt, mutta samalla oudosti.. kirkkaampi, toiveikkaampi.

5 comments:

  1. ihana kuva! olen ihan koukuttunut tähän blogiisi.

    ReplyDelete
  2. ihanaa jos sulla on toiveikas olo, se tunne on mahtava kun ajattelee pärjäävänsä ihan hyvin:)

    Kirjoita mitä haluat anna ihmisetn ajatella mitä ne hauaa..

    ReplyDelete
  3. Voi miten ihana toi lääkärin puhelinsoitto. Toivottavasti hyvä olo pysyy, jonkin aikaa? Ja kiinnostava blogi sinulla, älä vaan lopeta.

    ReplyDelete
  4. Laitoin aakkosjärjestykseen kans :)

    ReplyDelete
  5. höh, hyvinhän sä kirjotat :)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥