Friday, September 26, 2008

Käärepaprua rullalla

Olin alunperin päättänyt etten edes sivumennen kommentoisi viikon uutisia, mutta muutin mieltäni luettuani pari oivaa kommenttia tunteettomuudesta SYLI:n palstalta ja blogistani. Ei tule kysymykseenkään etteikö mun mielestä väkivalta olisi tuomittavaa ja tapahtumat traagisia, mutta peiton alla eläessäni olen aika hyvin ollut uutispimennossa, torjunut maailmaa ja ajatuksiani. Joita siis "ei ole"?

Kauan kauan sitten.. About vuonna 2006 oireeni olivat vahvasti bulimisemmat (tai anoreksiaa ahmintapiirteellä, väännelkää pilkkua Pharmaca Fennican kanssa) ja elämä kuvainnollisesti samaa kuin toi itsensä kituuttaminen täyttämisellä ja tyhjentämisellä voi olla: äkkijyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Jaksoin painaa useampaa työtä, koulua, ylioppilaskirjoituksia, liikkua ja esittää "Kuuluu ihan hyvää"-kulissiani hymyssä suin. Samalla tavalla takapakit tuntuivat kovemmilta ja vastasin niihin suuremmilla tunnepurkauksilla, paranoialla, levottomuudella - ja totta kai laihduttamalla. Laskettujen kaloreitten ja aerobic-tuntien päälle piti silmät kiiltävänä metsästää lähi-Siwasta toiseen jonkun tietyn jäätelöpaketin perässä, syötyä maha kipeäksi, taas laskettua purjoliemen kaloreita ja vietettyä pari tuntia salilla. Vaikka salasin kaikki oikeat tunteeni niin itkin silti vuolaasti: aamulla ratikassa Metro:a lukiessa (uutiset ahdisti), päivällä koulun vessassa (muuten vain) ja illalla äidin tehtyä kaksi ruisleipää minulle YO-kirjoituseväiksi (vitut reaalista! omgwtf leipä!).

Noina aikoina tunne-elämäni tuntui yhdeltä kaaottiselta vuoristoradalta, johon oli lääkkeenä vain kaksi vaihtoehtoa: ylinopeus tai käsijarru. Totta kai masennuksen puhjetessa kapuloita tuli rattaisiin, mutta siitä huolimatta menneeni ja nykyelämäni välissä tuntuu olevan aika kova kontrasti kun tunteitten radikaali purku vaihtui niitten tukahduttamiseen. Käyn yhä läpi samankaltaisia ajatuksia kuten häpeää, itseinhoa, liiallisuutta ja ulkopuolisuutta, mutta tapani "oireilla" siihen on muuttunut. En ahmi. Muun muassa tämän takia ärsyttää hoidon myöhäinen saaminen, sillä tuohon "bulimisen kauteni" tunnevilinään verrattuna voin mielestäni paljon paremmin vaikka periaatteessa kuntoni on vain huonontunut.. Ylimääräinen hössötys parin laskeneen kiloni takia vain raivostuttaa, sillä en ikinä ottaisi entistä takaisin. Yhtä samaa paskaa se on vain erilaisessa käärepaperissa!

Ei hei kiinnosta ruveta rnää filosofoimaan sitä miksi-silloin ja-miksi nyt, sillä elämäntilanne, ympäristö ja ihminen ooh! muuttuvat! En jaksa kirjoitella ja korjailla tätä viestiäni enää yhtään enempää, sillä pääni hajoaa kun koetan jumalolennon tavoin ottaa huomioon kaikki suunnan vaihdokset, lääkkeet, leppäkertut, yaddayadda. Haluan puhua siltä miltä minusta on tuntunut. Ja perimmäinen pointtini tämän historiikkini pohjalla oli nimenomaan tunteet ja niitten käsittely, sillä mielestäni samalla lailla yksilökohtaisesti niihinkin pitäisi suhtautua.

Vähän hei empatiaa eikä mitään kisaa kuka itkee eniten? Nyt kaikille ihanaa ja parempaa viikonlopun alkua! Meikäläinen sai sossusta rahaa, siispä nyt lähtö apteekkiin ja markettiin <3

6 comments:

  1. Umm, kävin sylin palstalla ja ainakin kaksi ihmistä sanoi LIHONEENSA. ;;____;; Mutta jos sinä sanot että se on turvallista niin kai sen on sitten pakko olla. Mutta ömmmöm mikä prozac?

    ReplyDelete
  2. Jännää kun perustamani ketju poikii blogimerkintöjä, etenkin täällä lemppariblogissani. :D Sairastan bulimiaa ja koen että kulutan kaikki tunteet nimen omaan oireilun tuomaan jännitykseen ja pettymyksiin enkä siten pysty enää tuntemaan mitään muuta ulkopuolisista asioista. Anorektisempina aikoina olo on sellainen tasaisen harmaa ja silloin en oikeastaan tunne koskaan mitään. En kyllä tiedä, kumpi on parempi. :(

    ReplyDelete
  3. kuvauksesi alkuajoista kuulostaa hirveän tutulta -juuri tuollaiselta minusta tuntuu nyt. Ikävöin sitä aikaa kun kaikki sujui tutun ja turvallisen kaavan mukaan ja vaakanumerotkin laskivat tasaisesti. Ei tarvinnut tuntea mitään. Todeta vaan tyynesti että kaava toimii.

    Kiitos muuten tästä blogista :) aiheen lisäksi pidän erittäin paljon tyylistäsi kirjoittaa!

    ReplyDelete
  4. kirjoitat ihanan ironisesti.

    voimia paljon.

    ReplyDelete
  5. heiiii olen taas vihdoin päässyt aktiivisemmin käymään täällä,
    sun blogin uus ulkoasu on just jees :----)

    ReplyDelete
  6. Kokeilen niitä. Olen nyt kahtena aamuna ottanut. Mutta minun "pikkuinen" ruumiini ei ole ikinä edes kuullut sanaa ruokahaluttomuus, se vain vinkuu ruokaa ja nälkäänsä. Joten se siitä, tuskin ainakaan sitä sivuoireta saan. Ja todennäköisesti olen yksi niistä kahdesta jotka lihovat.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥