Wednesday, October 29, 2008

Tyhmä ruoka, tyhmä ruho

Vituttaa antautua laittamaan ruokaa suuhunsa vaikka olen satavarma että voisin olla ilmankin. Mitä vähemmän niin sitä vähemmän, vähennän vähän, vähennän vähemmän...

Jos kyse ei ole 1) säännöllisestä syömisestä 2) pääkipuoksennuksen poistamisesta tai 3) kovana nälkänä/himona jonkun ravintoaineen paikkailusta niin en tajua syömistä. Syömisestä, nälästä, kehon viesteistä ja virheistä. Helpompi siis pyrkiä vain välttelemään syömistä. Jossain kohtaa silti on pakko joustaa, joten olen vuosien varrella tehnyt parhaani kuunnellakseni vähän ruhoani, että yhteistyö pelaisi mahd. halutulla tavalla.

Kenties paras kiitos ja ylistys tosta kehonsa kuuntelemisesta on etten enää ole juurikaan buliminen. Tai, noh, ahmiminenkin on niin suhteellista.. ja syön omasta mielestäni kaiken aikaa kamalasti, joten eipä aleta arvuuttelemaan missä menee anorektikon ylensyömisen ja subjektiivisen ahminnan raja. Mutta nyt en taaskaan tajua kun kokonaisvaltaisesti heikottaa ja rinnasta painaa oudosti. Jos ei muljahda niin hengittäminen tuntuu taakalta. Adsaff. Ärsyttää ja nolottaa tällainen epävakaa epätietoisuus. Kuuluisko nyt siis ravita ruumista vai vain ignorata kun kerta kipu ei viillä? Tai kenties riemuita pahoinvointiviestistä, sillä kärsiessäni teen itselleni ansaitusti oikein? Entä jos vain kuvittelen kaiken?

Söin.

Jos näillä kalorimäärillä ei kroppa huomenna rullaa niin tungen näkkärin nenääni!!1 :----X

Monday, October 27, 2008

Got some bullshit speculation ?

No myönnetään sitten, tänä iltana mietin saattaisinkohan mä voida huonommin mitä itse käsitän. Ainakin jostain kohtaa, vähäsen? Yleensä lokeroin tollaiset päähänpistoni suoraan maton alle, sillä jos edes yritän kuvitella niitä abstraktilla tasolla niin mun aivosynapseissa alkaa kulkee vain ufokieli. Suomeksi sanottuna: turhaa spekuloivaa bullshittiä.

En silti voi kieltää ettenkö yksin iltaisin himassa kävisi erilaiseksi ihmiseksi kuin päivällä viilettäessäni pakollisilla asioilla, kaverikahveilla, mutsin kanssa puhelimessa tai lekurissa istuessa. Ehkä se imeekin kaikki mun energiat, ainakin tänään poikkeavan aikainen herätys ja vedetönkin paastoaminen aamun labroihin vei musta veronsa. En jaksanutkaan täysin rentoutua parin lempparisarjani parissa ja piirrellä paperilleni jotain ideoitani, kun kaikki aika ja energia meni ruhoni ruokitsemiseen. Siis siihen että pistän lusikkaa suuhuni ja jaksan sulatella mukaan kuuluvaa ahdistusta, kaloreita ja koko väsyttävää tunnetta mahassani. Ruoan jälkeen aina paleltaa ja väsyttää helvetisti. Kunnes pääsen siitä yli niin oho onkin aika koota itsensä ja syödä uudelleen. :---X En vain osaa. En ainakaan jos lähin vertailukohteeni on poikkikseni, joka pystyy tuhoamaan 4 juustohampurilaista perunoineen alle 5 minuuttiin ja paahtamaan kerralla koko loppu päivän.

Kotona siis väsyttää, ditto. Mutta minkäs teet tässä hengaillessa, ei ainakaan ole töitä tai koulua mistä stressata. Korkeintaan että huomenna sama raskas rumba toistuu, kun olen ekaksi kevein syömisten ja puhtain askelin käynyt terapiassa tilettämässä ja hymyilemässä. ^___^ Hm. Maton alta pilkistää spekulaatio jaksaisinko iltani hiukan paremmin jos edes ripauttaisin ruhooni vähän lisää ruokaa, mutta, hei, personal reminder: tätä runsautta on jo riittämiin! Yärgh! Ei enempää myrkkyä mieleeni ja kehooni, romahdan jo nykyisenkin alla..

Friday, October 24, 2008

Jauhamista limbosta

Kävin tällä viikolla ekaa kertaa sh-yksikön sisätautilääkärillä, jep, just sillä Proffa-Tädillä, josta leijuu paljon vaihtelevia mielipiteitä. Lähestyessäni Ruoholahta olin valmiiksi niin häpeissäni ettei vastaanotolla heitetyt kysymykset, punnitus tai riisuutuminen tuntunut enää missään. Proffa-Tätikin osoittautui todella mukavaksi, otti asiani vakavasti ja totesikin totuuden: En ole akuutin osastohoidon tarpeessa. Nonni, tulihan se jo sieltä! Tuoreimmat labrani (kyllä, just ne minkä eteen revittiin yksi viikko hiuksia) toki olivat *poissa* jostain syystä, eli maanantaina uusiin kokeisiin ja sitten vielä tapaamaan omalääkäriä.

Lääkäriä, lääkäriä ja terapeuttia. En kestä tätä odottamista, sillä mun on aivan pakko päästä tekemään tilit selviksi tämän tautini suhteen! Totuus ulos, nyt ja heti! Haluan kuoria yltäni tämän nolon anoreksiavalheen, törkeän väärinkäsityksen, sillä kondikseni on pakko olla joku määrittelemätön ahmintahäiriö tms. ruokareagointia. Hävettää tämä tekopyhyys käydä hoitokontrolleissa tai kirjoittaessa näitä blogitekstejä, sillä minähän vain syön, syön ja syön!

Siis syön! Jumalauta, oikeasti, en muuta teekään kuin syö. En ahmi mutta haukon suupaloja jotka olisin voinut jättää nielemättäkin! Ruokaa!! Kaikki aikani menee kun vedän tätä yhden hengen kansallisoopperaa jääkaapilla ja puristan viimeisiä käsivoimiani jugurttipurkin kantta auki. ...Siis wtf? Mikäs se sellainen anorektikko muka on joka joutuu laitattamaan itsensä syömään? :--D Ja siis ou-mai-gaad vielä tolle "laitattamaan"-ilmaisulle, sillä sokeakin näkee millainen Todellisuuden Tonnikeiju olen jos en tee töitä syödäkseni mahdollisimman liian vähän.

Ei jaksa. En vaan tajua. Puistatan itseäni vain sekunti sekuntilta enemmän kun kaikki konkreettinen aikani ja energiani tippuu ruokalimboon. Niin miksiköhän sitten syön jos se on minusta niin rankkaa, monimutkaista, korkeintaan haihtuvan hetken himoittavaa, mutta ennen kaikkea ahdistusta ja mahamakkaroita aiheuttavaa? Jotta jaksan ylläpitää tätä samaa kivaa masokismikaruselliäni, kun kerta fyysisesti ollaan vielä loistokunnossa. Olen kai sotanorsuksikin järeämpää tekoa kuin luulin. Justjoo, olkoot, eipä mitään uutta kun kerta jo tiesin kaiken pahan olevan johdettavissa syömiseeni ja ratkaisut syömättömyydestä. Luulin vain pääseväni nielemään elämäni siistimmin ja helpommin, mutta näköjään pitää purra ja jauhaa loppuun saakka.

Om nom nom! Tylsää, mutta minkäs teet kun tylsä olen minäkin. ;--)
(Jos dramatiikkaa tahdoitte niin menkää katsomaan Dr. Philiä tms.)

Thursday, October 23, 2008

Kasvis

Huono olo jatkuu päivättä äks, pakko kai se on myöntää etten enää jaksa elää. Huom. nyt en viittaa mihinkään itsetuhoisiin ajatuksiin vaan ihan konkreettista en jaksa "elää" vaikka "olenkin elossa" ilman mutkan mutkaa. Aamu käynnistyy siitä kun tunnustelen ja nostelen raajojani jos ne sattuvat olemaan vielä paikallaan, raahaudun yliuupuneena tekemään arkiaskareita, väsyn ja jumitan minkä kerkeän vaikka kiinnostusta olisikin sosiaalisointiin ja suoritteluun.

Nälkiintyminen tekee sinusta hitaan ja tyhmän. Miksei kukaan kertonut tätä aiemmin? Kuvittelin että voisin vetää samalla rytinällä tätä nälkätappelua aina loppuun saakka. Vihata voimalla koko olemistani. Repiä itseäni hajalle sodassa ruoan ja ruumiin välillä, olla vahvoilla kieltäytymällä ja säännöstelemällä, sekä saada selkäänpuukotusta sortumalla tai kyvyttömyydelläni sallia. Naiivit fantasiat huippumallien laihojen vartaloiden glamourista ja elämänlaadun paranemisesta laihtumalla ovat valovuosien päässä kun käyn kontrollilla kohti kuolemaa!

Mutta nyt en käykään enää täysillä. Mieli ja maha lojuvat kumpikin pakotetussa aselevossa kun tyhmä luuserikehoni alkaa prakailemaan vastaan. Poskia ja kämmenselkiä polttaa, kroonisesti tekee pikkuisen pahaa, mutta vaikka kuinka koetan levätä niin uni ei auta. Ainoana poikkeuksena on ne lyhyet hetket Täti Terapialla tai jossain, jolloin hetken voin painaa reipaskivanana ja juosta bussiin ilman muistoakaan murheesta tai sairaudesta. Muuten makaan, olen väsynyt jos en syö ja väsytän itseni loppuun syömällä. Nolointa on kun ajatukseni alkaa katkeilla, simppelitkin kalorilaskut alkavat puuroutua päässäni. Ei tän näin pitänyt mennä! Mun piti saada joko purkaa kärsimystä täysillä tai hetkittäin ottaa viimeiset mehut irti tästäkin elämästä ennen suurta putoamista ja katoamista, mutta jäänkin vain lillumaan zombiena. Ei sairaaloita, pyörtymisiä, kyyneleitä tai edes ilmaan haihtumista. Vaan kasvis.

En halua syödä elääkseni ja kuluttaa sitä elämää vain syödäkseni. Siis, pakko kai yhä tapella sitä entistä itkupotkuraivareiden saattelemaa liikasyömistäni - paria vitun ekstravälipalaa naamaan nyt "luvan ja Diapamin kanssa". Anoreksiat on kyllä nyt jotain historiaa, sillä mitä helvetin menoa tämä tällainen on että pistää jotain suuhunsa jos voisi olla ilman?! Olen 99% varma että nyt on käynyt virhe ja mulla kyllä on joku retardien epämääräinen ahmintahäiriö. Sain rääkyä aiheesta tänään Täti Terapialle, mutta en todellakaan tarpeeksi. Viikonloppuna pitäisi taas pärjätä poikkiksella ilman vaakojen ja terien turvaa. Taivaan kiitos painoni ei ollut eilisistä ahtaamisista noussut ja paras on ettei nousekaan jos ei energiat riitä vetämään edes omaa töpseliä seinästä. :-----X

Wednesday, October 22, 2008

Lihasten liuettua ei läskit lämmitä


V*ttu tätä viimaa! Jos taivaalla ei ole henkistä energiaani imeviä harmaitapilviä tai tihkusadetta niin kylmä tuuli käy polttamaan kämmenselkiä ja poskipäitä. Opiskelijakämpän vesipattereissa ei ole kamalasti kehumista, ei ainakaan täällä ylimmässä kerroksessa, joten himassakin saa mennä sinnitellä villasukilla, täkillä ja kämppiksen sähköpatterilla. Kunnes tulee tunkkaista tai hiki ja pitää päästää ikkunasta ilmaa sisään.. Toisin sanottuna ei kamalasti tee mieli tuttuun tapaan chillailla pöydän ääressä, ryystää kahvia ja miettiä mitä kirjoittaisin. Verhojakaan en pidä auki kuin aamuisin, sillä ennenaikainen harmaus ja pimeys väsyttää x100.

Mutta mullapa on erittäin lämmittävä ajatus, joka myös lievittää kroonistunutta arki-angstia ja yleistä kotimaa-vihaani. Ulkomaanreissu. Ei ihan se klisheinen jouluvalot palmupuissa-stereotypia, mutta jotain sinne päin. En ole uskaltanut tästä aiemmin puhua, sillä koko ajatus on tuntunut aivan liian ihanalta ollakseen totta, mutta nyt kun laatikossani komeilee fyysinen lentolippu niin alan vihdoin itsekin uskoa tätä todeksi. Varaahan ei minulla muuten olisi, mutta tällaisia mahiksia ei joka päivä osukaan kohdalle: poikkikseni pyysi minut aveciksi hänen perhelomalleen, mikä tarkoittaa ilmaista asumista hänen isänsä työsuhdeasunnolla!

Etelä-Aasia, meri ja apinat, tämän kolmipäinen perhe, ihan vieras kulttuuri ufokielen ja ruokansa kanssa, mutta kolme viikkoa pois Suomesta ihanan poikkikseni kera. No todellakin jännittää ja pelottaa melkein liikaa, rahat, passi ja rokotteetkin kun ovat vielä ihan levällään. Eniten minua kuitenkin pelottaa se syöminen ja kuinka pelkkä olemassaoloni ei sytyttäisi sademetsiä tuleen (varsinkin toisen perheen seurassa), muttaaah.. Kaikki aikanaan. Pääasia että pääsen täältä pois ja sillä välin verhot kiinni.

Ai niin.... tunnen itseni tosi ällöttäväksi, löllyväksi ja tursuavaksi koska olen vähän lisännyt päivittäistä kalorimäärääni. Aika reippaastikin vielä, suunnilleen siihen mitä olen vedellyt noina 'ylensyömis' lipsahduksinani! Miksi vitussa??? Syömisen pääperiaatteenihan on että ei söisi, söisi mahdollisimman vähäenergisesti ja aina on varaa parantaa koska aina voi olla vähemmän. Mutta.. en jaksa. Mahani ja nälkäni voin kyllä erottaa ravinnosta, mutta en päätäni ja ruumistani. Tunnen paskaluuserimaisen ahneläskeyteni kun alistun pelkälle päänsärylle ja voimattomuudelle, sillä enhän mä edes liiku, labrat on OK ja en ole esim pyörtynyt koskaan. Oon vain tosi loppuun väsynyt ja en kestä viettää ahdistuksen viiltämiä iltojani enää extra-Diapamia napsien jos olen alistunut syömään vaikka olisin voinut olla ilman. En todellakaan, en ikimaailmassa ole lisäämässä painoani grammaakaan, mutta jos nyt hammasta purren kokeilen saanko nämä laardini lyllymään paikaltaan. :---(

Oksetan itseäni, mutta tulipahan sanottua. Läskiläskiläski

Saturday, October 18, 2008

Glutton Diaries

Aamulla ahdisti, en halunnut nousta ylös. Mikään ei maistunut, ei sängyn petaus, suihku, ystävien näkeminen illalla, kotoa poistuminen, ei luova harrastaminen, ruoka tai edes purkan jauhaminen. Laitoin itseni siis syömään vaikka tuntui niin kierolta. En halua syödä koska syön niin paljon, olen aivan liian ahnas ja kuvottava ansaitsakseni suupalaakaan. Oksettavaa. Ruoka lisää oksettavuuttani.

Ja illalla sitten annan mennä, teki mieli tai ei. Tavasta ja rutiinista? Ahneudesta? Halusta näyttää että "vittu mullahan on kontrollia syödäkin jos huvittaa"? En tiedä, mutta saastaisemmaksi lahtaajaksi tästä ei pääse. Pari vakiokuppia muroja ja salaattia ei riitä vaan harrastan pikasuhteen omenan, mansikkajugurtin ja kahden(!) varrasleipäviipaleen kera. OM NOM NOM. Naamaan vain. Vaikka pelkään kuollakseni syödä toisten edessä niin silti poikkiksen kanssa tulee mätettyä järkyttävästi.
Pelkään inhottavani jo inhottavani. Inhotan tällä kuihtuneella rumalla ulkonäöllä, kuvotan jatkuvalla seurassa syömisellä. Ruma raato ja ahne sika, samassa paketissa.

En oikeasti voi sairastaa anoreksiaa. Enough with that bullshit lie! Olen varma olevani vain sisuksistani paha ja mätä, jotain ahtaamismättämishäiriötä kärsivä ahmattihuora, sillä näköjään kykenen lappaan silloinkin kun en ole huimauksen tai päänsäryn partaalla, keho kilju jotain ravintoainetta, kukaan ei pakota tai en ole muulla lailla ansainnut sisään ottamaani massaa ja kaloreita.

Minulle syöminen on kuolemansynti jos on mitään mahdollisuutta olla ilman ruokaa.

Ovet kiinni tai liiskaudutaan

Näköjään lokakuu ei ole ollut ihan mun kuukauteni: ei ainakaan tällä viikolla. @__@; Vaihteen vuoksi olen taas sen verran socially/mentally exhausted, että voisin mielelläni heittää puhelimeni ikkunasta, sulkea verhot ja mennä peiton alle ryystämään pikakahviani. On vain tapahtunut yhteen saumaan ihan liikaa asioita sekä ravaamista, joten pistän nämä pähkinänkuoressa, sillä tahdon jo tooodellakin lakaista ne pois harteiltani:

• Sain pariin otteeseen hajoilla ylihuoli-mutsille, sekä tämän sukulaisista koostuvalle karsealle sirkussaattuelle, mutta nytten asiat ovat aika mallillaan. Ehkäpä äitikin oppi ymmärtämään allekirjoittaneen tunteita paremmin?
• Peijaksen päivystys-scenen lisäksi sain ravata informaatiovirheen takia terveyskeskuksessa kolmena aamuna joittenkin labrojen perässä :--D
• ..samalla ravasin 3:lla eri lekurilla, mm. nyt the omalääkärillä HUS:n sh-puolella. Olin tyytyväinen käyntiin, ensi viikolla ensimmäistä kertaa ikinä sille pelottavuudestaan surullisen kuuluisalle sisätautilekurillekin käymään
• Isäni sai vaimonsa kanssa lapsen (huom: en rupea tässä isosiskoilemaan, sillä asia on mulle yhtä kylmän neutraalia kuin kenen tahansa ventovieraan sukulaisen lisätessä jälkikasvustoaan)
• Sain kuulla pitkäaikaisen ja kovasti pitämäni ex-työverini nukkuneeni pois maanantaina. Ei ollut ns. yllätys kun tiesin hänen sairaudestaan, mutta ajankohta kyllä..
• Kävin yhdellä keikalla, vahdin leikkauksesta toipuvaa poikkista ja viikonloppuna pitäs vielä leipoo ja sosialisoida

....kaikkea tällaista. Silti olen aina vastaillut positiivisesti kaikkiin "Mitä kuuluu?"-kysymyksiin. Ihan hyväähän tässä, kait. Labrani oli ihan jees ja saan nytten jatkaa rauhaiseloani. Mitä taas tulee ruokaan ja itsetuntofiiliksiin niin se on aivan asia erikseen. Vittuunnuin kuulemaan äidiltäni niitä "Sä elät vain salaatilla ja ketsupilla"-kuittauluilla niin olin anarkisti!!!1 ja ostin jotain poikkeavuuksia yksipuolisiin turvaruokiini. Rakkautta syksyn sadonkorjuulle, rapsakalle leivälle ja 150g jugurttipurkeille. <3 Toisaalta taas olen vetänyt ruokaraivareita ostoskuittien hinnoista, sillä sehän on pyöristyttävää käyttää *mun* ravitsemukseeni rahaa. Kiitti vaan Suomi, elintarvikevero ja ylikallis ketsuppi. :<

Samoin sitten itsevihat on olleet kovasti pinnassa kun viikon tapahtumat ovat imeneet kaiken energian pelkkään kotona koomaamiseen, loputtomaan mässytykseen ja akkujen lataamiseen seuraavaksi päiväksi. Kaikki viikon tapahtumat olen kyllä saanut purettua superharvinaisilla reaktioilla, mm. pienellä vastaan tiuskimisella ja pillityksellä, mutta en oloani itseäni kohtaan. En saa aikaan mitään, jaksa olla luova, puuhailla tai edes laittaa tulitikkuja ristiin polttaakseni pois turhautumista itseinhooni. Olen kyllä harrastanut joitain perustyperyyksiä, mutta turhauttava totuus on ettei se ole riittänyt. Kuplin ja haudon kaiken aikaa valtavaa iljetystä omaa vartaloa, syömistä ja ruokaa kohtaan. Vihaan ruokaa, syömistä, ruumista, itseäni, mutta eiheeei tässä sitä ollaan, katsellaan reseptisivuja ja mussutetaan. Nyt tahdon vain omaa rauhaa ja energiaa tyydyttävään toimeentuloon itseni kanssa: olkoot se sitten kipua ja kuritusta tai kelvollista päivästä toiseen-puuhailua.

Monday, October 13, 2008

Turhat sairaalasekoilut feat. Mom

Jo'o. Mitä juuri pääsin sanomasta tossa ekassa viestissä.. että "ehkä sakkini ei ylireagoikaan tai jotain, huolestuminen on vain hyvästä blablaa"? Taidan ottaa jotain siitä takaisin. Olin vääntänyt ison satsin herkkusienisalaattia iltaruoaksi ja istunut katsomaan yhtä hömppäsarjoistani kun varoittamatta ovikello kävi. Ja ta-daa! siellähän se mutsi oli silmät punasena verenpainemittari messissä et "Mä oon jutellu mummos ja tätis [huom. isäni puolelta, vanhempani eronneet jne :p] kanssa ja nyt me lähdetään kuule sairaalaan!!"

Stop stop stop! Mistä lähtien tätini on edes tiennyt asioistani, saati tuo trio puhaltaneet yhteen tätä master pläniä? Juttelin mummoni kanssa kyllä puhelimessa tänään ja väänsin tekosyytä vastaamattomuuteeni edellisen tuolini aiheuttamista selkäkivuista.. näköjään mm. tuo laskettiin siihen kuinka "elää salaatilla, ketsupilla ja Diapamilla", "vetää voltareenia vaan pääkipuun" ja "istuu vain häntäluullaan ja ei ole istumalihaksia" :--D Niin tai näin, mutta eipä mikään noista ole syy lähteä juoksemaan kohti sairaalan päivystystä ottamaan labroja. Mutsista ja kännykän kaiuttimeen kiljuvasta tädistäni oli. Just-tasan-nyt-klo-kuus-illalla! Vittu eihän käy. Sain tapella parista kolmeen varttiin kuinka hyödytöntä koko säätö olisi, sillä ei ollut kyseessä mikään päivystystapaus ja labroja ei tasan saisi-just-tällä-sekuntilla. Puhumattakaan että enää suostuisin parikymppisenä sukulaisteni holhottavaksi suuntaan jos jokaiseen. Tiesin ettei mutsilla riittäisi mitkään perustelut saamaan minua ulos asunnostani, mutta tämän itsepintaisesti näppäillessä jo ambulanssin numeroa kännykkäänsä niin annoin periksi. Graaaah.

Istuttiin siis kolmi-nelisen tuntia Peijaksen päivystyksessä (apua nyt se tuli ulos - olen vantaalainen!) odottelemassa the lekuritapausta. Ehdin siinä välissä kuulla puoli tusinaa kiljuvaa kakaraa, nähdä paskaa vessanistuimella, menettää 70senttiä hedelmärahoja tyhmälle automaatille, saada PepsiMaxia tyhmästä automaatista, sekä nähdä jonkun oksentaneen makkaraperunamuusinsa vessan oven eteeen. Ihana, ihana Peijas. Lopulta päästiin lääkärin vastaanotolle missä sanani oli lähes se ja sama kun mutsi intti, keitti ja sylki lekuritädin naamaan tilanteen vakavuutta. Mutta kävi niin kuin aavistin: eli ei mitään. Tympeilyä että labraan pääsisi ehkä parin tunnin päästä, tuloksia huomenna, mitäs jos lekuri kirjoittaisi vain terveyskeskukseen sen lähetteen niin tällä viikolla voitte pyytää arvoja. Rivien välistä: tyttäresi oli oikeassa, istuitte täällä btw turhaan ja me ei nyt viitsitä tehdä mitään.

Daaaamn! En päässyt lisäämään ansioluettelooni mitään dramaattista ambulanssireissua, yöllisiä labrakokeita ja sisätautiosaston tarkkailuita. Vähänkö tosi-elämässä kaikki on tylsää. En ollut nälkäkuolemassa riutuva siipirikko anorektikko vaan potkin vending machinia, näin paljon eritteitä ja lipitin nuivassa odotushuoneessa Pepsi Maxia. Niin, no, sain mä lähetteen huomenna sinne terveyskeskukseen ei-niin-iloisen äipätini kyydillä.. tämän kaiken vain olisi voinut tehdä pelkällä puhelinsoitolla, ilman kohonneita sykkeitä ja illan pilaamista.

Elämäni on yksi pikakahvitahrojen kuorruttama farssi. Huominen terveyskeskuskäynti tuskin on sen kummempaa kuin laastarin noutaminen, mutta silti pakonomaisesti tungen suuhuni vitamiinipillereitä, suolaa ja hiilareita. Mitä vain että huomenna voisi saada itsensä vapaaksi. Leikkiä normaalia. Läskiä. Läski mättääjä, läski!

Kiitoksia

Uhh, apua, melkein tipahdin tuoliltani kun vihdoin uskaltauduin kurkkaamaan oliko kukaan vastannut edelliseen tekstiini. Olen hei tosi tosi otettu kaikista ystävällisistä kommenteista. Kiits. <3 Nyt on taas vähän enemmän lisärohkeutta jatkaa näppiksen rämpyttelyä, sillä tykkään kyllä purkaa blogilla päätäni ja tutustua toisiin ihmisiin.. aina silloin kun itsekriittisyyteni ei kannusta minua hirttäytymään läppärini virtajohtoon. Eli siis vielä kerran, kiitos<3 (ja huom. jos ulkoasu on yhä epäluettava niin kertokaa mistä kiikastaa niin voin korjailla)

Mitä tulee ihmissuhteisiin ja muutenkin tilannestatukseen niin asioiden pitäisi olla taas vähän stabiilimmin. Nyt kun viime viikon kamala stressi alkaa laantumaan ja asiat tai ihmiset eivät enää kirjaimellisesti hypi päälleni niin kai myöntää vähän itsekin ylireagoineeni läheisteni huolihysteeriaan. Helppo osoittaa toisia sormella jostain mihin itsekin sortuu, hm? En vain voi sille mitään että paniikkipalan noustessa kurkkuun ahdistus ja negatiivinen minäkuva hyppäävät vain potenssiin sata. Vaikka tiedän ja luotan poikaystäväni pitävän minusta niin silti eka ajatukseni aiheuttaessani harmia on kutakuinkin: "Noniin nainen nyt kaikki loppui ja yksin jäit! Mee hyvittää paha olemassaolos saunan taakse!"

Ehkä mulla siis on joku kova hylätyksi tulemisen pelko? Muistelisin lukeneeni jotain tuollaista yhdestä psykalausunnostani, vaikka en ite osaa asiaa noin tietoisesti ajatellakaan. Olen myös saanut kuulla nousuhumalassa kaksi hämmentävää kommenttia puolitutuiltani, jotka kumpikin aiheuttivat pienen "ahaa"-elämyksen vaikken niitä osannut ajatellakaan: 1) pyydän ihan liikaa anteeksi tekemisiäni 2) minulle täytyy ns. vakuutella läsnäoloni/tekemiseni olevan okei. Aargh, aivot alkavat hajota kun rupean spekuloimaan miten ihmeessä en voi sitten tehdessäni tajuta noita asioita? Tai osaa nimetä mitään liittyen pelkoihini, en edes paniikkikohtauksissa jos joku kysyy tilanteen laukaisijaa. Kaikesta kun voi aina vetää johtopäätöksen omaan huonouteen.

Omaan huonouteen tai syömiseen.
Olen huono syömisessä ja huonouteni voin korjata vain jättämällä syömättä.


Saturday, October 11, 2008

Kiri kiri kirsikkainen

Mulla on lähiaikoina kasvanut ja kasvanut ahdistus miksi kirjoittelen enää tätä blogia? Ketä kiinnostaa nämä vinot ajatukseni? Käyhän mun mielessä jatkuvasti kaiken maailman aiheita ja ajatuksia, mutta ne nyt on näitä vinoja ja viallisia. Tuntuu ettei mussa, päiväni tai pääni sisällössä ole oikeasti mitään tarpeeksi tasokasta, että sitä nyt tarttisi Internettiin asti tunkea. Aloitin koko blogiharrastuksen purkaakseni tarvetta aukoa päätäni sh/depis-asioista ns. sellaisenaan ilman sensuuria tai jotain wannarexia idiosa-laihiskakkaa. Ja se silloin onnistuikin, sillä mielestäni oli helvetin kivaa vuodattaa kipuja pihalle ja samalla nauraa niille. Nyt valtaosa ajastani koostuu siitä kun hakkaan päätäni näppikseen ja pyyhin pois tekstejäni. Kertokaa mulle kuka tätä vielä lukee! Mikä teitä kiinnostaa?


(Random fact: Mua kiinnostaa kirsikat. <3)


Rintaani vaan painaa liikaa aina kun mun pitäisi uskaltaa. Esim. just nyt. Mä en uskalla sanoa etten uskalla nousta peittoni alta vaikka jaksaisinkin ehkä mennä suihkuun tai tahtoisin pukea päälleni. Pitää katsella tarkkaan tuleeko verhon takaa valoa, tunnustella omia jäseniä ja arvioida makuuasentoa, jotta uskaltaisin kohdata olemiseni ja kehoni raskauden. Että uskaltaisin nousta ylös. Eri tunne kuin se klassinen masennuksen väsymys ja välinpitämättömyys koota itsensä sängyn pohjalta, sillä nyt mun oloni on vain... arka.

En tiedä mistä tämä tulee, sillä ainahan mua on hävettänyt ja ahdistanut kuinka kehtaan ylipäätään mitään kun mikään ei ole tarpeeksi! Koskaan mulle ei ole voinut luvata ja vakuuttaa liikaa ettei olemassaoloni saastuttaisi ilmaa. Mutta nyt kaikki tuntuu vajonneen niin viemäriin. Pelottaa liikkua, sillä mä pelkään jokaista pienintäkin harha-askelta. Eniten pelottaa että räsäytän jotain rikki jonkun muun alta. Sitä en kestäis. En vaan pystyisi jos tämänkin hetkinen 'elämä' koostuu itseisarvottomuuteni korjailusta. Voin kantaa näitä omia sieluni sirpaleita vaikka sormet veressä, mutta lopullisesti kuolisin jos jotain rikkoisin muiltakin. Pelkkä ajatus tuntuu niin murskaavalta, että taidan jatkaa eilisillan idistäni pistää kissoille vähän ekstrasafkaa.. just in case jos en vaikka aamulla enää herääkään.

Friday, October 10, 2008

Käskekää ajatuksia olemaan hiljaa!



"Onks sulla vielä nälkä? Otatko lisää?" "Kiitos ei, nyt riittää"


Tossa on sanat jotka tuntuu mulle välillä mahdottomilta sanoa. Sitähän tää vammailu elämässä onkin - kun mikään mussa ei joko riitä tai on liikaa, aina löytyy parannettavaa, ei ole sanaa 'kelpaa', blaa blaa. Tiedän olevani hiukan, kröhöm, itsekriittinen, mutta joku raja pitäisi mullakin tulla vastaan siinä mitä kaikkea otan omalle tunnolleni. Oikeesti. Mutta ei ole kyse iankaikkisesta itsesyyttelystäni vaan kuinka pääni on käynyt tän viikon helvetinmoisilla ylikierroksilla: sori, sen takia edellinen viestini oli aika nolo. :--D

Elikkä viikonloppu meni yleisesti ottaen aika jees, mutta sunnuntai illalle sattui jotain pientä kränää poikkiksen kanssa (en enää edes muista mistä). Se ei kuitenkaan ollut syy miksi jäin mentaalisesti ravistelluksi vaan että tällä kertaa kiukustuin itsekin. Pelkkä ärsyyntyminen on asia erikseen, mutta asioista Suuttuminen tai kiukuttelu jotenkin epätavallista ja.. vinoa? Esim. Jos joku tanssii stiletoilla varpaitteni päällä ja nousen itseni puolesta niin jälkikäteen en vain osaa käsitellä ajatuksiani. Alan usein itkemään ja poden huonoa omaatuntoa puolustautumisesta vaikka olisinkin tehnyt ns. ihan oikein. Iskujen vastaanottaminen on kai vain mulle se helpompi ja luonnollisempi suhtautumistapa jos yleinen minäkuvani on tosi kielteinen?

Noh, olisin tohon kaivannut sitten vähän vain rauhaa, mutta eeeehei. Puhelin soi, ärsyttää, menoja, asioiden järkkäilyä, äh äh, oma pää solmussa ja turhauttaa kun ei lopulta saa mitään aikaan kaikkien asioiden käydessä kierroksilla. Stressi alkoi tiistaina tulla niin ulos korvista etten voinut kaupungillakaan kulkea huomioimatta ja ahdistumatta joka helvetin mainoksesta ja tupakantumpista. Kaikki tuntui ykskaks olevan mun vastuulla, aina toisten ihmisten huolista kasvihuoneilmiöön, vika ja syypää olisin minä kun ihmiset tuottavat jätettä ja en ole muuttanut vielä vuorille erakoksi nakertamaan vain kaaranaa ja omaa kakkaani ravinnoksi. Krhöm, siis mikä stressi ja suorituspakko? Olin melkein valmis juoksemaan tiiliseinää päin jotta voisin hiljentää ajatukseni.

Ja sitten kuorrutuksena kakun päällä: Aina niin luotettavan tukeva ja reipas äitini päätti vaihteeksi vetää totaaliset flipat ja yliammutut överit huolestumisensa kanssa. Draaamaa! Hysteeristä selitystä, kyyläystä ja tyrkytystä kaikesta mahdollisesta että simsalabim elämä olis yhtä sokerikuorrutettua taikaponimaata. Oikeasti. Ihan hirveä haloo pitäskö mut suunnilleen ajaa sairaalaan (öö), vaikka hei samantien! (ö-öö) tahtoi tarkistaa mun verenpaineen (oli OK), tyrkytti vitamiinilisiä (kiitos), kyseli mihin kellonaikaan mun seuraava lääkäri oli, koska seuraavaks teen sitä ja tätä, miten päin mun sukat oli ja mattohapsut ja adfasfsdg! Ulos vielä kyyneleet silmissä ja ovet paukkuen "Mäenenääkestäkatellasuanoin!".

Eli ihmekös jos pääni vikatkin ruuvit alkoivat irtoamaan, sillä henkinen tasapaino oli kuin Pendolinon alle jääneellä. :--D Onneksi äitini on yhtä kova laannuttamaan kuin nostattamaankin pölyä, että seuraavana aamuna pystyttiin käymään rauhassa kahvikeskustelua asiasta. Paljastui vähän muitakin syitä mutsin draamailuun (mitä ei vaan uskaltanut heti sanoa): hän oli nyt saanut saikkua sekä kunnon lääkitystä tohon huolestumisen aiheuttamaan ahdistukseen ja unettomuuteen, mikä totta kai on mun mielestä vain hyvä asia. Vihoviimeiseksi tässä maailmassa tahdon jonkun, etenkään poikkiksen tai mutsin, kärsivän siitä jos mä voin pahoin.

Olen ton huolestumis-subjektin suhteen olen umpikujassa, sillä en mä voi toisen ajatuksia pois taikoa vaikka olisin kuinka rehellinen, kiitollinen välittämisestä ja erittäin pahoillani aiheuttamastani harmista. Mutta eipä läheisetkään voi ruveta käymään ammattiavusta ja taikoa pois mun oloa tai vikoja. Se ei yksinkertaisesti ole heidän ulottuvissa tai vastuulla. Kuten en minäkään voi alkaa ykskaks käymään toisesta ihmisestä. Aina voidaan hetki hymyillä ja leikkiä normaaleja, mutta pakko se kai on opetella kestää totakin ajatusta..? Et joskus yksinkertaisesti ei voi muuta kun pitää toisen kädestä kiinni ja kävellä mukana. Pelkään vain kuollakseni jätetyksi tulemista, ettei kukaan pysykään mun rinnalla..

Wednesday, October 08, 2008

Yli tulee, nyt läikkyy



Ajattelin kirjoittaa tässä 'pikaentryn' just ennen nukkumaan menoa, mutta kas kummaa aikaa meni 2h ja tekstiluonnoksia yhteensä kolme. Kiitos vaan itsekritiikki kun en saa mitään aikaiseksi - hyvä jos edes aloitetuksi! Ahdistaa. Olen vain niin loppuun palanut kaikesta kun mieleni huutaa huutaa huutaa miten en kelpaa, kuinka pitäisi suorittaa, kuinka olen tällaisena vain taakkaa ja aivan liikaa! Aivan, ihan sama onko kyseessä kasvihuoneilmiö vai väärin solmitut kengännauhat niin voin absorboida syyt omaan niskaani. Oksetus!

Voin kai muuten hyvin, jaksan nousta sängystä ylös ja kiinnostaisi tehdä asioita, mutta mieluiten piiloudun nyt peittoni alle ja napsin illalla Diapameja lievittääkseni hengitykseni salpaavaa ahdistustani. Niin unelmoin että päästäni voisi koneeni lailla sammuttaa vähäksi aikaa virran, klik, ja rebootata myöhemmin asioiden ollessa vähän.. helpompi hengittää.

Sori taas epäselvästä ja tyhmästä yö-entrystäni n.349384, mutta oli pakko räkästä jotain pihalle etten olisi istunu tässä turhaan taas yhtä ikuisuutta. >___< Nyt peitto kutsuu! Öitä!

Sunday, October 05, 2008

Look Out Sunshine

But there's no use telling me to leave /
I've seen a half a dozen ghosts but I don't believe /
I'm a cynical cunt and I'm much to lazy to change

(The Fratellis)


Piti aloittaa tämä entry huutamalla kovaan ääneen "GOOD MORNING VIETNAM", mutta päätinkin rykäistä teille vähän brittirokki-jammailua tohon alkuun. Ei mulla sen erikoisempaa asiaa kuin huokailen jo nyt huojennuksesta kun edes puolet viikonlopusta on selvitty. Jos selittämätön maailmanloppu ei osu tavalliseen tapaan sunnuntaina niin lähihetkiin kuitenkin. Tänään olen päättänyt ettei ole tuhoon tuomittu sunnuntai. Ei ole! ei ole! Kävin jo suihkussa, pidän hammasta purren ruoka-ajoista kiinni, raahaudun ulos leffaan ja näkemään poikkistani. Paino oli noussut eilisestä puoli kiloa. En ajattele sitä! Puoli. Kiloa. Varmaan iltanakertelustani? Vesipainoa joohan? En ajattele sitä enajattelesitäenajattele en en EN!!

Perjantai leikkautin harakanpesää muistuttavan tukkani ja vaihtelu tuntui oikeasti virkistävän mieltäkin. Nyt kun olen astetta vähemmän petolinnunperse niin voin ehkä kantaa ruhoanikin astetta siedettävämmin. Tiesin ennestään ettei lyhyempi tukka tule antamaan samaa mahdollisuuutta piilottaa naamaa maailmalta ja leikkiä olematonta, mutta näyttäessäni uutta päätäni ihmiset kiinnittivätkin huomionsa kroppaani. Öö..? Whatthefuck? Onhan niitä kiloja tippunut, mutta ei se musta mitään laiheliinia tee. Tuntuu kiusalliselta vetää ihmisten huomiota, sillä olen kohta vuoden verran suhtautunut avoimemmin pahaan olooni, ja en nyt todellakaan kaipaisi rytäkällä mitään voivotuskuoroa. Vaikka aikoihin oikeasti uskallan mennä makkaroitteni kanssa ulos niin ei se poista häpeääni. Uskokaa, haluan yhä kadota.

Muistatteko kun puhuin kolistelupelostani keittiössä? Kämppis onneksi lähti eilen iltapäivällä porukoillensa ja sain hengitellä vapaani. Turhasti tuli ehkä mussuteltua, joo, mutta en edelleenkään ajattele sitä. Totta kai "illan olemis-ahdistus for no real reason" sitä kautta tulikin, mutta selvisin aika nätisti Diapamilla ja parilla pikkunaarmulla. Hyvä minä! Ahdistaahan tässä joka päivä ja selkäkipuni ovat murhaavat (jätän ne marinat toiseen kertaan), mutta mullapa on kulmikkaita askarteluvälineitä, monta levyä rauhottavia ja runsaasti pikakahvia. Ekstraboostina pari uutta albumillista brittien ihanaa indierockia iPodiin, ihanan Gordon Ramseyn ekat Hell's Kitchen UK-jaksot läppärillä ja mahdollisesti onnistuva luonnos pöydällä. <3

Näillä eväillä vielä viikonloppusotaan! Tsemppistä kaikille!

Friday, October 03, 2008

Itsensä pahin vihollinen

Verbalisoidaanpas Oikea Ongelmani, sillä se ei ole vakavaksi luokitellu masennukseni, ei paniikkihäiriöni, uniongelmani tai syömiskummallisuuteni (käytän mieluummin tuota ilmaisua, en usko koko anoreksiaani). Nuo ovat kaikki vain oireita, eivätkä tielläni olevia tauteja ja syöpäläisiä, sillä se oikea sairaus, saasta ja vaiva olen ihan minä itse. Itsensä pahin vihollinen on enemmän kuin totta. Vaikka kirjoitankin kaikkista arkipäiväni ongelmista niin loppujen lopuksi palaan aina origoon, lähtöpisteeseen, jonka kaiken takana on vain minuuteni. Kaikista vaikein viholliseni on pelkkä itseni kestäminen ja kas kas sitä ei elossa pääse pakoon niin millään.

Ajatelkaa juutalaisvainoja, rasismia, sotavankeja tai mitä muuta tahansa poljettua yhteiskuntaluokkaa. Koen olevani itsekin tuollainen ala-arvoisempi olio, sekundaarikastia, jonka pelkkä oleminen aiheuttaa lähinnä tuskaa ja pahaa. Se on syy masennukseen, ahdistukseen, syömisoireet keinoni edes vähän kutistaa viemääni tilaa. Terapiassa heräsi hetkeksi ajatus että entäs jos itsetuntoni onkin vain nolla. Minulla? Reippaalla, sosiaalisella, koulussa pärjänneellä, päälle päin niin toimivalla ja suorasanaisella oliolla. Onhan tuo kehno itsetunto puoli totuutta, mutta tuntui oudolta ja vieraalta edes miettiä että ongelmieni takana seisoisi vain heikko minäkäsitys eikä absoluuttinen ja kyseenalaistamaton arvottomuuteni.

Tämä viikko on sujunut yleisesti ottaen vailla kummempia katastrooffeja ja niillä voimilla olin valmis tsemppaamaan vielä viikonlopunkin yli! ..Kunnes pala rintakehän kohdalla alkoi taas kasvamaan. Viikonloput ovat vaikeita koska joutuu eniten olemaan itsensä kanssa. Sitä on uskomattoman vaikea kestää, mutta häpeä, inho ja pelko taas pakottavat eristäytymään pariksi vuorokaudeksi omiin oloihinsa. Ei uskalla ja jaksa poistua, mutta mökkihöperyys saa taas jumittamaan sen kauheimman kanssa: itsensä kanssa olemisen. En enää jaksa purkaa sitä edes itsetuholla - en ainakaan näin kauan kun bentsovarastoja riittää. <3 <3

Ei saa unohtaa ruokaa! Oi angst.En samaistu toisten bloggareiden ahdistuskertomuksiin kaupan kassalla asioimisesta tai lahjasuklaiden ostamisesta, mutta totta helvetissä ahdistun kun ravaan jatkuvasti huoneeni ja keittiön väliä. Pelkkään Digestive-kämppikseni kuulevan loputtoman kolisteluni ("Jaha, taas se syö"), pelkään poikaystäväni katsomaan kieroon loputtomia valtavia salaattiannoksiani ("Onpas tytöllä pohjaton maha anorektikoksi!") tai jos terapeuttini näkee minun ostaneen Pepsi Maxia ("Älä läski esitä siinä diettailevaa, varo ettei tuoli ratkea altasi").

Kitikiti itkumarinanyyh. Toivottavasti se jää tähän iltaan ja kerrankin viikonloppu sujuisi ilman ruokaraivareita tai ihmeempiä ahdistuksia. Nyt on pakko parantaa, tsempata, tapella! >:O

Wednesday, October 01, 2008

"Minä olen hillopulla, ota kiinni minun kädestää~"



Mulle on jälleen kova arvoitus mitä pitäisi tai saisi syödä päivässä. Päivällä päässäni kaikui äitini suutuspäiset sanat kuinka tuhlaan hirveästi rahaa energiaköyhiin ruokiin, jotka lopulta hukutetaan ketsuppiin ja päätyvät vessanpönttöön. Tottahan se on, paitti toi WC. Mutta oikeasti, miksi kummassa pitäisi elää päivä jollain yhdellä pasteijalla tai tuoremehulla jos halutessaan voi tuhlata saman kalorimäärän paljon kevyempään, useampaan ja runsaampaan ateriaan..? Silti mieltäni jää painamaan kuinka rahan käyttö minun ruokaani on tuhlausta! Olen iso ja ahne, minun mahani kaipaa kovasti täytettä. Mikä anorektikko tässä ollaan kun kauppakuitti on kilometrin kokoinen?

Kämppikseni tuntuu käyvän vessassa ja keittiössä korkeintaan kerran päivässä, hänen hyllyillään jääkaapissa on maitoa, sokerillista mustikkakeittoa, paahtoleipää ja pari purkkia mansikkahilloa. Kaapissa on näön vuoksi paketti kaurapuuroa (hah, ihan kuin se tulisi ikinä avatuksi), Omega-3 tabletteja ja jotain makeaa. Ilmeisesti hän ammentaa loput energiansa pyhästä koulusafka-hengestä ja tuhannesta jemmatusta Digestive-keksistä. Poikaystäväni imeskelee salmiakkeja ja lämmittää viikonloppuna itselleen kaksi pienehköä annosta ranskalaisia ja kalapuikkoja. Jos koko päivä on mennyt ruuatta niin istun seuraksi McDonald'siin katsomaan kuinka 4 juustohampurilaista ja ranskanperunat katoavat alle 10 minuutissa. Lähituttavat vannovat yhdessä kuorossa karppauksen nimeen, kissani elävät raakaruokinnalla ja minun tekee mieleni wiineriä, vaikka en voikaan oikeasti sietää lehtitaikinaa, raesokeria tai tollaisia ylimakeita leivonnaisia sitten alkuunkaan.

Siispä voin tänä katsella wiinerireseptejä netistä ja jatkaa ahdistelua mokaanko iltasyömiseni. Ja onko se oikeasti moka jos päätänkin olla orjallisesti noudattamatta yhden päivän neronleimaustani "tällä viikolla syön aina alle x/kcal" jos tulee tarve syödä? Tuleeko mokaaminen kaloreista vai asettamieni rajojen rikkomisesta? Miksi haluan testata itseäni joillain järjettömillä rajoilla pelkän itsekurin testaamisen vuoksi? Haluanko saada syyn lisää vain vihata itseäni?