Friday, October 10, 2008

Käskekää ajatuksia olemaan hiljaa!



"Onks sulla vielä nälkä? Otatko lisää?" "Kiitos ei, nyt riittää"


Tossa on sanat jotka tuntuu mulle välillä mahdottomilta sanoa. Sitähän tää vammailu elämässä onkin - kun mikään mussa ei joko riitä tai on liikaa, aina löytyy parannettavaa, ei ole sanaa 'kelpaa', blaa blaa. Tiedän olevani hiukan, kröhöm, itsekriittinen, mutta joku raja pitäisi mullakin tulla vastaan siinä mitä kaikkea otan omalle tunnolleni. Oikeesti. Mutta ei ole kyse iankaikkisesta itsesyyttelystäni vaan kuinka pääni on käynyt tän viikon helvetinmoisilla ylikierroksilla: sori, sen takia edellinen viestini oli aika nolo. :--D

Elikkä viikonloppu meni yleisesti ottaen aika jees, mutta sunnuntai illalle sattui jotain pientä kränää poikkiksen kanssa (en enää edes muista mistä). Se ei kuitenkaan ollut syy miksi jäin mentaalisesti ravistelluksi vaan että tällä kertaa kiukustuin itsekin. Pelkkä ärsyyntyminen on asia erikseen, mutta asioista Suuttuminen tai kiukuttelu jotenkin epätavallista ja.. vinoa? Esim. Jos joku tanssii stiletoilla varpaitteni päällä ja nousen itseni puolesta niin jälkikäteen en vain osaa käsitellä ajatuksiani. Alan usein itkemään ja poden huonoa omaatuntoa puolustautumisesta vaikka olisinkin tehnyt ns. ihan oikein. Iskujen vastaanottaminen on kai vain mulle se helpompi ja luonnollisempi suhtautumistapa jos yleinen minäkuvani on tosi kielteinen?

Noh, olisin tohon kaivannut sitten vähän vain rauhaa, mutta eeeehei. Puhelin soi, ärsyttää, menoja, asioiden järkkäilyä, äh äh, oma pää solmussa ja turhauttaa kun ei lopulta saa mitään aikaan kaikkien asioiden käydessä kierroksilla. Stressi alkoi tiistaina tulla niin ulos korvista etten voinut kaupungillakaan kulkea huomioimatta ja ahdistumatta joka helvetin mainoksesta ja tupakantumpista. Kaikki tuntui ykskaks olevan mun vastuulla, aina toisten ihmisten huolista kasvihuoneilmiöön, vika ja syypää olisin minä kun ihmiset tuottavat jätettä ja en ole muuttanut vielä vuorille erakoksi nakertamaan vain kaaranaa ja omaa kakkaani ravinnoksi. Krhöm, siis mikä stressi ja suorituspakko? Olin melkein valmis juoksemaan tiiliseinää päin jotta voisin hiljentää ajatukseni.

Ja sitten kuorrutuksena kakun päällä: Aina niin luotettavan tukeva ja reipas äitini päätti vaihteeksi vetää totaaliset flipat ja yliammutut överit huolestumisensa kanssa. Draaamaa! Hysteeristä selitystä, kyyläystä ja tyrkytystä kaikesta mahdollisesta että simsalabim elämä olis yhtä sokerikuorrutettua taikaponimaata. Oikeasti. Ihan hirveä haloo pitäskö mut suunnilleen ajaa sairaalaan (öö), vaikka hei samantien! (ö-öö) tahtoi tarkistaa mun verenpaineen (oli OK), tyrkytti vitamiinilisiä (kiitos), kyseli mihin kellonaikaan mun seuraava lääkäri oli, koska seuraavaks teen sitä ja tätä, miten päin mun sukat oli ja mattohapsut ja adfasfsdg! Ulos vielä kyyneleet silmissä ja ovet paukkuen "Mäenenääkestäkatellasuanoin!".

Eli ihmekös jos pääni vikatkin ruuvit alkoivat irtoamaan, sillä henkinen tasapaino oli kuin Pendolinon alle jääneellä. :--D Onneksi äitini on yhtä kova laannuttamaan kuin nostattamaankin pölyä, että seuraavana aamuna pystyttiin käymään rauhassa kahvikeskustelua asiasta. Paljastui vähän muitakin syitä mutsin draamailuun (mitä ei vaan uskaltanut heti sanoa): hän oli nyt saanut saikkua sekä kunnon lääkitystä tohon huolestumisen aiheuttamaan ahdistukseen ja unettomuuteen, mikä totta kai on mun mielestä vain hyvä asia. Vihoviimeiseksi tässä maailmassa tahdon jonkun, etenkään poikkiksen tai mutsin, kärsivän siitä jos mä voin pahoin.

Olen ton huolestumis-subjektin suhteen olen umpikujassa, sillä en mä voi toisen ajatuksia pois taikoa vaikka olisin kuinka rehellinen, kiitollinen välittämisestä ja erittäin pahoillani aiheuttamastani harmista. Mutta eipä läheisetkään voi ruveta käymään ammattiavusta ja taikoa pois mun oloa tai vikoja. Se ei yksinkertaisesti ole heidän ulottuvissa tai vastuulla. Kuten en minäkään voi alkaa ykskaks käymään toisesta ihmisestä. Aina voidaan hetki hymyillä ja leikkiä normaaleja, mutta pakko se kai on opetella kestää totakin ajatusta..? Et joskus yksinkertaisesti ei voi muuta kun pitää toisen kädestä kiinni ja kävellä mukana. Pelkään vain kuollakseni jätetyksi tulemista, ettei kukaan pysykään mun rinnalla..

1 comment:

  1. se on niin jostain helvetistä tapella noiden reseptien, kuittien yms. kanssa. minulla ei pysy yksikään paperi tallessa. toisilla katoaa sukat, mulla varmaan pöytä syö kaikki tärkeät paperit. ja hirveä stressi, että onko mihin asti vielä lääkkeitä ja äää. johan tässä vähemmästäkin hajoaa.

    kiitos kun vierailit blogissani,
    voimahalaus sinulle <3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥