Thursday, November 27, 2008

Ossatarinat osa yksi: sushia ja sisäänkirjautuminen

Huoh, oliskohan mulla nyt tätä kuuluisaa energiaa? En halua unohtaa osastokokemuksiani, joten otan nyt tavoitteekseni kirjoittaa vähintään kerran parissa päivssä. Eli nyt blogistani tulee enemmän ja enemmän henk. koht. muistiinpani/päivikseni kuin randomia angstia laidasta laitaan. Sama se jos tätä nyt lukee joku osastotuttu tai vaikka tsingiskaani, sillä haluan talteen nämä ajatukseni ja joku paperipäiväkirja on meitsille vaan niin passé~ (10-sormijärjestelmä voittaa käsipäiviksen!) Eli pliis TAKOKAA PÄÄHÄNNE: nämä on kaikki minun ikiomiani ja sen hetkisiä tunnetalletustani, eikä todellakaan tarkoitettu kritisoimaan, juoruamaan, loukkaamaan jne. ketään ihmistä tai hoitopaikkaa. Tiedättekste, tämmösiä inhimilisiä juttuja kuten tunteita, ei teeskentelyä ja teesejä.

Syy miksen ole kirjoitellut on että osastolla olo käy työstä. Pahaolo, väsymys, ruoka, hoito, tyytyväisyys ja kaikki menevät yhtä vuoristorataa. Enimmäkseen olen ollut vain ahdistunut ja väsynyt, joten läppäriin koskeminen on ollut yksi kirosana. Ensimmäiset pari päivää käytännössä katsottona nukuin, söin, nukuin ja söin lisää. Olin niin ylihidas että jokaisen aterian lopetettuani sain koisia vain pikkuhetken kunnes piti mennä taas jo syömään. Kesti monta päivää kunnes sain koneen edes ulos laukusta, huoneen kuntoon ja vieläkään en ole lukenut lehden lehteä tai piirtänyt tai tappanut yhtään "ylimääräistä aikaani".

Viikon 46. loppupuoli vielä tiivistettynä: meitsiä ahdistaa, Täti Terapia pyytää luvan soitella lääkärin kanssa, äidin oma Setä Terapia kysäisee ohimennen onko tyttärelle suositeltu osastoa, perjantaina lääkäri soittaa ettei nyt enää asiasta keskustella: hän kirjoittaa lähetteen syömishäiriöyksikön 24/7 osastolle. Maanantaina esihaastattelu ja 18. pvä aamulla aamulla heti sisään. Apua! Eikö vielä viikolla, päivällä tai kuukaudella voisi lykätä asiaa? Ei. Periaatteessa olen täällä nyt vapaa-ehtoisesti, pistänyt nimen paperiin ja astunut sisään, mutta käytännössä tunsin itseni pakkotuupatuksi laitokseen jonne en halua. En ole koskaan ollut missään vastaavassa, joten ennakkoluulot alkoivat murtaa egoani: muahan ei saada ottamaan vastaan mitään hyvää tai nostamaan paljoa ennen kuin olen pakkopaitaan sidottuna! Apua, adfadsff!

Olen aina sanonut vilpittömästi kaikille että hoito kantsii ottaa vastaan jos saa, mutta omalla kohdalla tietenkin juttu meni: tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen. Iso sairaalarakennus oli ulkoa nätti, mutta vierailuitteni perusteella sisältä ällö, ahdas, vanhoja sermeillä jaettuja huoneita, verkkareita, BMI 10-luurankoja kutoamassa villasukkia ja katsomassa sit comeja. Ei! Ei! Käperryin viikonlopuksi ennen ossaa äidin luo itkemään ja mässäilemään sillä verukkeella että joutuisin ahtamaan lähitulevaisuuden sairaalasafkaa.. toisin sanottuna jos maito on MUST ja vain vegeruokavalio ehdoton EI niin olinko tryy-Ana ja paastosin ennen tiistaita? Fuck no, harjoittelun nimeen Ben&Jerry'siä ja sushia mulle kiitos. <3 Paino oli upeesti melkein 2kg ylempänä viimeisestä kotipunnituksesta viikonlopun jäljiltä, jee, tosi kiva luulla joutuvansa anoreksiavankilaan turvonneena pullana. ^________^ Nythän ne kaikki nauraa mitä meitsihylje täällä tekee rasvasilavien kera tai heittää painotavoitteen kuuhun vaikka "oikeesti" en ole nyt ihan noin läski..! Splöää! Tahdon täältä hevon vittuun ja heti!

Tässä ennakkoluulojeni täyttämää esimakua tulevista jorinoistani ;> Aattelin pistää tekstiä tulee hissukseen lisää sitten pätkittäin kun jaksan. Aaa! Ja vielä vikana: pidän valtaosasta lukemistani blogeista nyt taukoa, sillä en kestä lukea toisten jumppa- ja ruokajuttuja jne. kun itse täällä saan hengittää syömishäiriötä ja masennusta 24/7. Eli älkää murut loukkaantuko jos kommentoin vähän! En vain kestä nyt yhtään "yhy olen laeski elin omenal ja juoksin 10km lenkin"-juttua kun oma perseeni tuntuu leviävän täällä pelkästä hengittämästä ilmastanikin.

Friday, November 21, 2008

They tried to make me go to rehab but I said 'no, no, no' /

Äh, olin taas ihan yliotettu kaikista kommenteistanne. En ole moneen päivään uskaltanut/jaksanut/halunnutkaan koskea koneeseeni niin olin tippua sängyltä viestejä lukiessa. Suurkiitos kaikille sillä, arvotan jokaista oikein kovasti! ;___;

Mutta nyt pystymään heittämään vain syperpikalhyen snapshotin nykytilanteesta (jos sattui olee jo ikävä, lol :--P)

➞ osastolla ollaan
➞ (..halusin tai en. lue:en!)
➞ ja valtaosa siitä ajasta on mennyt a) ruokailuun b) säätöön c) juttujen totutteluun d) nukkumiseen!!1

Ts. joo oon elossa ja silleen! Jee! <3___<3 Kirjoitan vaan vähän myöhemmin tarkemmin kuulumisia, varmaan jossain vaiheessa tässä viikonlopun aikana kun/jos on enemmän energiaa.

Lapinlahden Lomahotelli kuittaa <3

Friday, November 14, 2008

Don't let that side of the beauty get you filthy here

Sivuun sysäämiäni lauseita:
(ei ehkä ihan 110% sanatarkasti, mut you get the point *--*)

- Päiväossan lääkäri (elo/syyskuu:) "Meistä sä tarvitsisit osastohoitoa, voisin kirjoittaa sulle lähetteen heti. Mitä sanot?"
• Minä: "No ei _ei käy_! Eka kuukausikaupalla himassa ja sit ykskaks luulette mun muka lähtevän tonne loukkoon, ihan ääripäiseen paikkaan! Fat chance!

- Äiti: "Eikö ne ole puhuneet sulle siitä osastosta?
• Minä: "*muminaa* No sinne on niin pitkät jonot ja ne on vaa kiireisille yaddayadda... Kattoo sit ku mulla on ees omalääkäri.."

- Täti Terapia: "Onko ne Lapparissa ehdottaneet sulle osastoa? Musta sä olisit ehdottomasti sellaisen tarpeessa."
• Minä: "No kai ne on jotain, mutta en tasan oo menossa. En ansaitse, en haluu ottaa vastaan mitään tollasta 'hyvää' ja 'parantumista' ja 'elämää'. Kyllä mä oon tähänkin asti pärjänny himassa, en tahdo, musta on vähemmän ahdistavaa pysytellä kotiympäristössä ja arjessa kuin jossai rajatussa laitoksessa!"

- Sisätautiprofessori: "*Tuijottaa silmät ja suu auki :--O* Meinaatsä et oot ollu täällä vuoden alusta ja sun painos on laskenut yli XXkg? ....... Joo. Aliravitsemus näistä näkyy ja oon kyllä todella huolissani, mutta labrat OK niin et sä akuutin osastohoidon tarpeessa juuri nyt ole. Joten kumpa sä söisit!"
• Minä: (Arvasinpas, sillä mähän mätän kuin sumopainija kisakautena :>)

- Vieras hoitsu X & perheterapeutti:" Joo, ollaan tosi huolissamme et osastolle olis kyl tilaa ja sulle tarvetta. (toinen meistä ei ollut koskaan edes tavannut ja toinen vain pariin otteeseen eli lässynläe)
• Minä: Adfsfaf mindyourownbusiness. :--E

- Poikaystävä: "Musta sä olisit kyllä jonkun paremman tarpees, en tiiä, niinku sen osaston tai jotain mutku aina kieltäydyt!"
• Minä: "Olis ne mut sinne laittaneet, mutta se on vaan kiireisille, pitkät jonot ja yök ällö paikka en tahdo! Miten muka mun kissat selviäis? Tossa terapiassaki on tarpeeks duunii ja tuskaa saati et joutuis olee 24/7 asian kans.."

- Omalääkäri/Setä Psykiatri: "Mitäs mieltä sä oot tosta osastoideasta? Sulla toi motivaatio on kyl vähän miten on, mutta entäs motivaatiokurssi? Tai ehkä tammikuussa ku tuut matkalta? Mieti hei tätä, yks puhelinsoitto vaan niin kirjoitan heti."
• Minä: "Ei tod, vapaahtoisesti en oo tonne lähdössä. Mulla on niin isot itseinhot et motivaatio on kyllä yks nolla ja en TOD oo nostamassa painoani. Muahan ette saa mihinkään kuin pakkohoitolähetteellä, pfft."

- Sh/päiväossa-kaverien: "Eikö ne oo ehdottanu sulle osastoa? Kai sä oot tänne tulossa?"
• Minä: "Lol ai mulle :--D No shiat, tällaist läskiä, en oo menos. Motivaatio nolla nii turha mun mennä tuhlaa resursseja ja ahdistuu lisää kun BMI 11 potilaat vertailee juustoviipaleitaan 3-hlö huoneissa. Ei kiitos, no way. :---D"

- Täti Terapia: "Mä alan olla nyt tosi huolissani tosta sun tilanteesta, ahdistuksesta ja itsetuhoisista/itsemurha-ajatuksista, että saanko soitella sun Setä Psykiatrin kanssa?
• Minä: "Siitä vaan, mutta sä tiedät mun kantani et en tod ole itse soittamassa mitään apua. Vihaan itseäni niin mittavasti, että ei mun elämään mahdi tai kuulu mitään tollasta "hyvää". Millanen tekopyhä paska olisin jos tekisin nyt toisin ja viel kehtaisin viedä hoitopaikan joltain, joka oikeesti sellaista tarvii ja tahtoo!"

Tänään.

- Setä Psykiatri: "Täti Terapeuttis ja äitis btw soitti et mikä on tilanne et pääsisitkö ossalle ja kerroin et milloin vain. Et.. toi sun kantas kuulostaa siltä, että sä haluat sun pakotettavan hoitoon.."
• Minä: "No EN TOD!, mutta tiedät kyllä mikä on mun kantani tähän asiaan."
- Setä Psykiatri: "Joo, no tästä asiasta ei enää voi keskustella et mä nyt ilmoitan kirjoittavani sulle lähetteen vuodeosastolle. Ne soittaa sut sitten haastatteluun asap, että sun täytyy vain ilmestyä paikalle."
• Minä: ".... No ei jää paljoa vaihtoehtoja, mutta tää ei muuta kyllä mun mielipidettä."


Fuck yeah. Vastentahtoinen antautuminen ja ahdistusennätyksen rikkominen. <3_____<3

Säilyisinpä kunnes katoan

Mä rakastan anoreksiaani.

Kuulostakoon teistä miltä kuulostaa, mutta toi on se raakarehellinen totuus. Minä ja oma salainen maailmani, kontrollin tuoma turva, elämää ohjaavat säännöt, luurankoa lähenevä ulkonäköni, kivun tuomat kiksit, nälkä totuutena oikeinteosta. Eskapismi itsetuhon euforiaan.

Vaikka mulla onkin elämässäni mielenkiinnonkohteita ja välittämisen arvoisia ihmisiä niin joskus toivoisin vapautuvani niistä. Vaikka toisaalta pelkäänkin kuollakseni tulevani hylätyksi loputtoman riittämättömyyteni takia. En vain tahdo olla huoleksi toisille, en salli ottaa vapaaehtoisesti mitään vastaan koska en ansaitse. En minä, hyi oksetus. Anoreksiaan taas (puhutaan nyt tällä fancy-ass nimellä vaikken tunnekaan itseäni varsinaisesti anorektikoksi, tällainen ahnepläski kun olen) voi aina turvautua, sillä aina voi olla ilman. Olkoon ongelma mikä tahansa niin aina vaihtoehtona on rajattomuus olla ilman, pidättäytyminen ja jättäytyminen, sillä pelkkänä minuna oleminen aina pahaa, riittämätön ja liikaa.

Mutta loputon ahdistus ja masennus ovat asioita, jotka tekevät elämästä tuskaa. Niin henkisesti kuin ne viimeisten vitaalisten elinvoimienkin ylläpidon ennen kuin irtaudun tästä vaja-elämästä. En vain voi ja salli ottaa vastaan tai pyytää apua, sillä aina.. aina voi olla vielä vähän ilman kun toistaiseksikin voinut. Nyt vain alan hajoilla viimeisiksi sirpaleiksi kun masennus syö vikatkin elonmerkit riekaleiksi, sekä täyttää sisälmykseni ylitse turstuavalla kuvotuksellani. Ahdistuneisuuden alta on vain enää mahdotonta vetää rajaa mistä kantaisi eniten syyllisyyttä: jälkimorkkista hetkittäisistä iloista vai suorasta itsetuhosta? Kumpi pitäisi nyt valita? Helpointa totta kai on vain kieltäytyä apuhömpästä (kun olen tähänkin asti pärjännyt!) tai skipata avunpyynnöt (aina kun voi olla ilman!).

Kustannuksista huolimatta aina on anoreksia. Loputtomuus työntää rajojaan, vaihtoehto jättäytyä kun aina on liikaa. <3

Wednesday, November 12, 2008

Sitä samaa rataa

Vinkkaan etukäteen et tästä edespäin turha odottaa kauhean korkeatasoista ja kuvilla koristellutta tekstiä. *__*

Kuluneet päivät ovat olleet sitä samaa masentunutta kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä. Olen sosiaalinen, luomakunnan taakka, joka pumppaa turhaan täällä luonnonvaroja. En ehkä nyt makaa 24/7 sängyssä tai ole aukomassa ranteitani (josta poden kyllä huonoa omaatuntoa, sillä tuntuu siltä että pitäisi), mutta lopputulos on sama elämään ja asioihin tukehtuminen. Enpä osaa kuvailla tarkemmin, tuntuu ettei mulle nyt ole enää jäljellä mitään. En välttämättää tähtää katua ylittäessäni vastaan kaahaaviin autoihin, mutta en vähään aikaan ole katsonut vasemmalle tai oikealle. Nyt mieleni tekisi jäädä vain tielle seisomaan. Maailmassa kai joo on jotain tarttumispintoja vielä olemassa, mutta ei mulle. En tarvitse. En ansaitsisikaan, sillä joka kerta kun ajattelen itseäni etoo ja oksettaa ja inhottaa.

Ne vilahtavat hetket sitten kun koetan tehdä tai suunnitella jotain on yhtä murhaavaa ahdistusta, ja tuntuu että mun pitäisi nyt tasapainoitella pilvenhattaroilla alasimet jalassa. Stashaan rauhottavia laatikkooni, sillä pelkään koska rysähtää ja tarvitsen hengittämiseenkin Diapamia. Ja silti en halua ottaa mitään muuta vastaan, sillä ei arvoton taakka tarvitsee.

Eniten itseni jälkeen vihaan ruokaa ja syömistä. Tukehdun jo pelkästä itseinhostani ja sitten vielä nielen pahuuttani lisää. Myrkynkokkareita konkreettisesti alas kurkusta, sillä muuten ruhoni tuntuu totaalisesti prakaavan. Vasten tahtoani - ja mieluummin - kituuttelen kohti loppua kuin alan kasvikseksi. Jokainen suupala vain on syntiä ja ahdistusta että tahdonalaisella nielemisreaktiolla vielä tuen itseäni, eniten vihaamaani.

Sunday, November 09, 2008

Masentaa+n^1

Jos tylsyys vois tappaa niin mä kyllästyisin nyt kuoliaaks.

Pliis.

Friday, November 07, 2008

Tulos on sama, teen mitä vaan.

Anteeksi kun en ole jaksanut kirjoittaa blogiin mitään kauheen selkojärkistä ja sellaista, lähipäivät on olleet vain sellasta säätöä taas et huhhuh. Kadehdin ihmisiä jotka voi pulputtaa päivänsä tekemisiä päiväkirjamuodossa, sillä mulla ei yleensä ole muuta sanottavaa kuin tätä iänkaikkista pyörittelyä. Silloin kun saan olla rauhassani niin kaikki aika menee lähinnä pään nollaamiseen, koska olen dead tired aina toistelemaan ja junnaamaan samaa rikkinäistä levyäni. Vaikka oma empatiani ihmisten huolestumista kohtaan venyisi venymistään niin musta tuntuu paikoin tosi yksinäiseltä kun en oikein usko kenenkään ymmärtävän mua takaisin. Ykskaks tunnen sosiaalisen paineen runnovan mua kuin joksikin holhottavaksi 12-wee kakruksi, "Jonka puolesta tiedetään paremmin", mikä vain kasvattaa tätä loputonta taakaksi tuntemustani itseinhofiilistäni.

Ällöttää joka kerta yhä enemmän avata suutaan kun energiat menee oikaisuun kun kaikilla tutuillani, terapeutillani ja satunnaisella hoitohenkilökunnalla tuntuu olevan päässään ihan omat "I know you better than you do"-faktansa. Ja loppujen lopuksi se on ihan yhdentekevää mitä mä sanon, sillä enhän mä voi toisten huolia pois taikoa. :----P Omalääkärini sh-polilla on ollut kyllä ihana poikkeus, tosi helposti lähestyttävä ja tunnen jopa hänen tajuavan minua ilman jos saan sanotuksi. Täti Terapiassa taas ahdistun ja ällötyn itsestäni ja asioistani puhumisesta, että monesti pyytelen naispololta tunnin päätteeksi anteeksi kun hän on joutunut kuuntelemaan lorujani (noh, ainakin mä maksan siitä!).

Mutta, overall musta lähiaikoina on ollut yhtä tuskaa selviytyä päivästä toiseen ahdistukseni kanssa kun samala pitää olla taisteluvalmiina pikaliimailemaan hysteeristen läheisten saumoja kasaan tai oikomaan miljoonaa seikkaa hoitohenkilökunnan kanssa. Hyvähän se on että mulla *vihdoin* on järkkääntynyt omalääkäri, käyny somaattisel lekuril, paritapaamisessa ja ravitsemusterapeutilla ens viikolla, mutta uuvuttaa kun lähes joka kerta keskustelujen käynti on sitä samaa soutamista ja huopaamista kun yhteisymmärrys ei tunnu ihan skulailevan. Esim. oltiin poikkiksen kanssa läheis/paritapaamisessa, johon osallistui joku mulle ventovieras(??) sairaanhoitaja ja pari kertaa tapaamani perheterapeuttinen. Mukavia ihmisiä juu, mutta olisin toivonut että tosta sessiosta olisi ollut eniten Pojalle tukea ja lohtua ts. läheistukea!, eikä puolet ajasta olis taas mennyt siihen kun kaksi toista ammattitätiä haluaa hämmentää soppaani lusikoillaan, mm. tivaamalla julkisesti mun painoa (olin jo ollut aamulla omalääkärillä punnituksessa, and no problems there) ja joutunut korjailemaan ihmeellisiä harhaluuloja että esim. paastoaisin. O_o;

Tiivistettynä, mä vihaan tässä sairaudessani sitä että näytän ulkopuolisten silmään sairaalta. Kyllä, tunnen itseni just nyt paljon siedettävämmäksi kuin X kg sitten, mutta en halua sairaan ICD-loisteputkea otsaani. En kestä kyyläystä, tökkimistä, lisähuomiota, ohjailua ja kuinka haluamattanikin aiheutan toisille huolta. Joo, tässä kohtaa mua voi haukkua itsekääksi kun kerta haluaisin säästää itseäni toistenkin huolimäärien kantamiselta, mutta arvatkaapa kahdesti kannustaako toi epätoivottu sirkusshow ja toisillen vaivaksi oleminen itsearvostustani. ;--)

Haluaisin vain kadota ja upota luotettavaan turvaani, itseinhoon ja kontrolliini. Pettämättömät rikoskumppanini, joilla hyvitän suupalojani, pahuuttani ja liiallisuuttani. <3

Jeps, siinä epämääräiset bentsohattaroissa kirjoitetut iltapurkaukset! Tarkempii konkreettisii kuulumisii vähän myöhemmin, toivottavasti kaikkien viikonloppu on mahdollisimman ahdistusvapaa ja mukava! <3

Tuesday, November 04, 2008

Tänään yritin oikeasti puhua

Amerikkalaiset TV-sarjat ovat huijanneet mua, sillä tähän asti oon eläny käsityksessä et terapiassa auotaan päätään jollekin ulkopuoliselle ja sitten poistutaan Little Miss Sunshinena. En sanoisi ettei terapia olisi mulle hyvästä ja nimenomaan tarpeellista, mutta "kivaa" ei kyllä kuulu mun tuntemuksiini noista käynneistä. Ei edes se taidepuoli, vaikka pidin alitajunnan purkamista vesiväreillä aika huuhaa-hommana, sillä siinä puhuessa pensselöintikin on aika ahdistavaa.

En halua oikeasti avautua ja kertoa kaikesta, sillä en tahdo kenenkään tekevän asioita puolestani tai tyrkyttämään menettelytapojaan. Tiedän itse parhaiten, joten turha edes tulla yrittämään valkoisten valheitten kanssa paremmasta elämästä, terveydestä ja positiivisuudesta. Minä en näe itseäni lihavana ja pahana vaan olen lihava ja paha. Piste. Fakta. End of discussion. Ärsyttävän jääräpäistä multa, varsinkin kun uskomattoman moni on jaksanut lähettää positiivisia kommentteja ja välittämistä. Kiitos kuitenkin niistä. <3

Tänään kuitenkin keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin Täti Terapialle, että joskus musta tuntuu (ihan vähän ja salaa vain!) etten oikeasti jaksa kotona. Että joskus (siis oikeasti iiihan vähän ja salaa vain) toivoin jonkun tulevan ottamaan multa tän pahoinvoinnin ja taakan pois. Pitävän hetken musta huolta. Täti Terapia kysyi tahtoisinko hänen sitten soittavan lääkärilleni noista ajatuksistani ja vastaushan oli ehdoton ei. En loppupeleissä suostu ottamaan mitään vapaaehtoisesti vastaan. Ei tule kuuloonkaan, sillä pohjimmainen motivaationi on nolla.

Joskus joo olen kuolemanväsynyt, loppuun palanut, syvästi masentunut, mutta se ei ole mun kohdallani mitenkään.. väärin. Eihän nämä nieltävät naulat aina hyviltä maistu, mutta mulle kuuluvia ja oikein ansaittuja. Hoitoon pitäisi oikeasti pahoinvoivien päästä. Mieluummin jatkan sivussa sinnittelyä eskapismin, Diapamin ja masokismikiksieni kanssa kuin vedän lisää henkisiä hirttosilmukoita kaulaani jos kerta tiedostan ettei kakkosluokan elämälläni ole muita vaihtoehtoja.

Yhy yhy ja sori jos kuulosti itsesääliangstaukselta, sillä tarkoitus oli lähinnä vain hahmotella, hm, faktoja. Vaikka hetkittäin tunnunkin vetävän viimeisimpiäni ruhoni puolesta niin silti jaksan samalla lailla ahdistua reisieni leveydestä ja allieni heilumisesta hampaita pestessä. >___< Vähintään yhtä häiritsevää, en edes ala tänään angstaamaan massiivisyömingeistäni. Mutta, sattumalta mulle puoli-pyytämättä järkkääntyi lekuriaika jo tälle torstaille ennen tuota jännittämääni "perheterapia"-tapailua poikaystävän kanssa. Pelottaa. En taaskaan tiedä mitä haluan, voin tai pystyn tuolloin sanomaan..

Sunday, November 02, 2008

Kimble-peli paloina

Wäh. Liian epäselvä olo että osaisin kirjoittaa menneestä viikosta mitään edellisiä avautumispostauksia järkevämpää. Arjestani on tullut jotain kieroa arpapeliä, jossa fyysinen ja psyykkinen fiilikseni sahaa sattuman varaisesti kuin nopan heitot. Sillon hetkittäin kun onnistun kestämään itseäni niin elämä muuttuu yhdeksi todellisuuspaoksi, jolloin "kaikki on ihan hyvin" ja en todellakaan ole motivoitunut ottamaan vastaan muutoksia arkeeni ja elämääni. Ennemmin tai myöhemmin tulevaan kestoahdistukseeni olen jo jotenkin tottunut ja opetellut suhtautumaan, mutta lähiviikkojen kasvava burnout ja fyysinen pahoinvointi on tehnyt kaikesta yhtä helvettiä.

Mun palapeliaivot ja olematon sietokyky ei yksinkertaisesti kestä kun struktuurini hyppii tällä lailla laidasta toiseen. Olen koettanut pitää itsestäni vähän "parempaa huolta" tota 3-viikon aasiareissua ajatellen, vetänyt vitamiineja, uskaltautunut ostamaan jotain monipuolisempaa ainaisiin energiaköyhiin turvasafkoihini ja syönyt. Syönyt ihan vitusti, hehtaarikaupalla, oksettavan suuria määriä. Oikeasti, kalorimäärät hipovat sellaisia summia joista olisin vetänyt kuukausi sitten itseni jo jojoon. Itkin sortuessani pariin ylimääräiseen välipalaan tai päivällisannokseen, mutta nyt kehoni prakaa oitis vastaan jos ei saa niitä.

En voi pistää edes sanoiksi miten kuvottavalta musta tuntuu. x__x Verensokerini ei tunnu pysyvän sekuntiakaan ylhäällä, saan puolet päivästä keräillä voimia ja suunnitella safkojani torjuakseni päänsärkyä, oksettavaa migreeniä, rinnan puristusta ja totaalisesta voimattomuutta. Kaiken kruunaa toki se että itse syöminenkin tuntuu tosi epämukavalta ja raskaalta, eli mätän jaksaakseni mättää lisää. Whoray! Kiitti vittu letuista, ja mä kun tässä leikin pitäväni itsestäni 'vähän parempaa huolta'. Ihan kuin pelkän olemisen sietämisessä jo-runsaan ruhoni kanssa ei olisi tarpeeksi kestämistä, puhumattakaan millasta sotaa sain käydä semi-salliakseni jotain uusia ruoka-aineita ja ahnehtia välipalani aukomatta ranteitani. Ja silti raastaa vain pahemmin, mieleni ja ruhoni repivän mielivaltaisesti eri suuntiin.

En oikeasti tiedä pärjäänkö tällä lailla kotona, mutta olenhan mä tähänkin asti pärjännyt. Muitakaan vaihtoehtoja ei juuri ole, ja jos olisi niin miten mä voisin ikinä ottaa mitään vastaan kun tunnen itseinhoni niin ansaituksi. Tämä väärä, runsas, röykkiö-ruumiini saisi vain luvan taas vaieta ja pysyä viimeiseen asti mukanani. Nälästä viis niin kauan kuin jalat vain liikkuisivat..

Arvoitusolo

Mä en todellakaan enää osaa sanoa miten voin. Olosuhteisiin nähden kai ihan hyvin ja toisaalta lasken sekunteja kauanko enää kestän?

En vain tosiaan osaa enää sanoa. Uskon aina täysillä hetkittäiseen illuusiooni että kaikki asiat ovat hyvin tai vähintään juuri niin kuin pitääkin. Jälkikäteen jäävä loputon epävarmuus, vertailu ja pelot taas tekee asioiden myöntämisestä joskus jopa itse itsellenikin vaikeaa. Jos ahdistaa liikaa niin yksinkertaisinta on ratkaisu on välttely: jäädä kotiin neljän seinän sisään, kääntää puhelin äänettömälle, skipata leipäviipaleet lautasella ja padota tunteensa itseinhoksi asti. En voi sietää ajatusta "kontrollini" pettämisestä, sillä minähän tiedän parhaiten itse, joten en halua muita ohjailemaan ja kertomaan paremmin. Mun arjessa, ajatuksissa tai maailmassahan ei saa - eikä ole olemassakaan mitään muita vaihtoehtoja. Eli pois koko kyseenalaistus, parempi jättää vaikka asioita sanomatta ja olla luottamatta muihin ihmisiin.

Pakko siis niellä paha olo ja yksinäisyys vaikka kuinka tekisikin mieli huutaa apua ja käpertyä jonkun syliin. Pakko kun kerta voi ottaa mitään muuta vastaan. Itsepähän tiedän parhaiten, niin!