Friday, November 14, 2008

Säilyisinpä kunnes katoan

Mä rakastan anoreksiaani.

Kuulostakoon teistä miltä kuulostaa, mutta toi on se raakarehellinen totuus. Minä ja oma salainen maailmani, kontrollin tuoma turva, elämää ohjaavat säännöt, luurankoa lähenevä ulkonäköni, kivun tuomat kiksit, nälkä totuutena oikeinteosta. Eskapismi itsetuhon euforiaan.

Vaikka mulla onkin elämässäni mielenkiinnonkohteita ja välittämisen arvoisia ihmisiä niin joskus toivoisin vapautuvani niistä. Vaikka toisaalta pelkäänkin kuollakseni tulevani hylätyksi loputtoman riittämättömyyteni takia. En vain tahdo olla huoleksi toisille, en salli ottaa vapaaehtoisesti mitään vastaan koska en ansaitse. En minä, hyi oksetus. Anoreksiaan taas (puhutaan nyt tällä fancy-ass nimellä vaikken tunnekaan itseäni varsinaisesti anorektikoksi, tällainen ahnepläski kun olen) voi aina turvautua, sillä aina voi olla ilman. Olkoon ongelma mikä tahansa niin aina vaihtoehtona on rajattomuus olla ilman, pidättäytyminen ja jättäytyminen, sillä pelkkänä minuna oleminen aina pahaa, riittämätön ja liikaa.

Mutta loputon ahdistus ja masennus ovat asioita, jotka tekevät elämästä tuskaa. Niin henkisesti kuin ne viimeisten vitaalisten elinvoimienkin ylläpidon ennen kuin irtaudun tästä vaja-elämästä. En vain voi ja salli ottaa vastaan tai pyytää apua, sillä aina.. aina voi olla vielä vähän ilman kun toistaiseksikin voinut. Nyt vain alan hajoilla viimeisiksi sirpaleiksi kun masennus syö vikatkin elonmerkit riekaleiksi, sekä täyttää sisälmykseni ylitse turstuavalla kuvotuksellani. Ahdistuneisuuden alta on vain enää mahdotonta vetää rajaa mistä kantaisi eniten syyllisyyttä: jälkimorkkista hetkittäisistä iloista vai suorasta itsetuhosta? Kumpi pitäisi nyt valita? Helpointa totta kai on vain kieltäytyä apuhömpästä (kun olen tähänkin asti pärjännyt!) tai skipata avunpyynnöt (aina kun voi olla ilman!).

Kustannuksista huolimatta aina on anoreksia. Loputtomuus työntää rajojaan, vaihtoehto jättäytyä kun aina on liikaa. <3

4 comments:

  1. Nyt mun pitää sanoa että mä en ymmärrä. Anoreksia tekee niin paljon pahaa, se on sairaus joka sut lopuksi tappaa. Et sä sitä rakasta, ethän? Hae apua, HAE! Voimia<3

    ReplyDelete
  2. Muistan ton saman tunteen joskus parin rakkaan harrastukseni suhteen, jotka onki sittemmin jääneet... mut yhdessä pahassa tilanteessa valitsin niiden ja "oman kivan" jatkamisen välillä. tai roikuin siinä välissä enkä oikeen osannu päättää.

    ReplyDelete
  3. En olisi ikinä uskonut sinusta että vajoat noin alhaiseen ajattelutapaan. Huomaa että sun ihana ana-dieetti on syönyt sun aivojakin jo.

    Kannattaako heittää itsensä hukkaan jos on lahjoja ja elämää jäljellä?? Ja ihmisiä jotka välittää..yrittäisit edes ensi alkuun muiden takia kasvattaa motivaatiotas parantua. sillä taidat vaan kuherrella anoreksian kanssa kunnes kuolet. karu totuus

    ReplyDelete
  4. ^

    Karu, itsekäs ja alhainen totuus, mutta nuo kun onat olleetkin ne "suunnitelmat". Ei siis elämän, vaan kuolemisen. :<

    Pakko myöntää vaikka pälliä olisi.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥