Monday, December 28, 2009

Vuoden pipariset puolikkaat

Herrajumala mikä päivä oikein on! Vuosi on loppumaisillaan, ja mä mietin mitä mulla on jäänyt oikein käteen. Opintopisteitä nolla ja ei euroakaan ansaitulla työllä. No mutta mullapa on VR:n eläkealennuskortti! Joka pitää uusia. Kirkkaammat muistot tasan vuosi sitten ajastani ossalla, kipeä keveyteni, kun farkut roikkuivat ja margariinia oli nolosti pakko rapsuttaa pois leivän päältä. Vähän aikaa sitten oli kesä, päiväosasto ja vieressä oleva vihannestori, sekä keväinen ahmintamättökauteni, lääkepelkoni ja ihana fillarointi hiekkarannalla.

Paljon säätöä, lorvimista, läheisten väsyttämistä, hoidon tökkimistä, jäätelöpaketteja ja tasan nolla mitään itse aikaiseksi saatua. Mut mä luulen olevani nyt jotenkin vahvempi, tahdon itse ottaa vastuun kannettavakseni asioista, ja uskaltaa kurkkia ulko-ovesta ulos. Lähipiirin avautuminen mun vikakirjosta: pääasiassa miten väsyneitä ne on mun juttuihin. Vähiten tahdon tartuttaa toisia mun kakkaan, joten ainakin yritän olla toimeliaampi, aloitteellisempi ja hypätä mukaan. Pistää henkilökohtaisuudet parempaan piiloon ja hymyillä ulospäin.



Oh so much positive shiat I'm turning a turnip. ^__^ Mikä ajaa mua eteenpäin ei kyllä ole rakkaimpani, oma vointini tai vahvempi lääkitys vaan kuriositeetti saada kokea enemmän. Mm, ahneus ajaa niin lujaa, että vuoden "suuri valaistumiseni" (voi vitsit..) on ettei mun olekaan niin kiire kuolla. Mä haluan sittenkin kokea, tutkia, kurkkia ja saada aikaan asioita ilman rajoja tai maaleja! Huolehtia musta välittävistä, olla vähemmän vaivaa, vähemmän kaikkea. Säilyttää omat salaisuuteni ja peittää haavani, hiljaa hävitä näkyvistä.

Jos en tässä välissä kirjoita niin rattoista vuodenvaihdetta kaikille! Erityisesti ihanille kanssabloggareille ja lukijoilleni. ♥ ♥ ♥ Pitäkää hauskaa, tehkää kiinni-pidettäviä lupauksia ja skipatkaa rakettien ammuskelu. Katotaan bloggailua sit ens vuonna..

Wednesday, December 16, 2009

Vispaa



Hihi, kuva sanoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kirjoittaminen, tunteet, tekeminen, uskaltaminen: nyt ei vaan pysty. Aloittaminen on vaikeaa, keskittyminen vielä vaikeampaa. Pientenkin juttujen aikana pitää säätää tuhatta muuta! Eläminen on hidasta kaaosta kun pitää saada kaikki tai ei mitään, joten tuhlaan, peruutan, siirrän, ja myöhästelen. Vttu. Ihme ja kumma kun rutiini pelaa, lautaselle santsataan, painoa ja pullistumista, hymyilevien kasvojen takana roikkuu pettymys ja se tuttu itseinho. Se tuttu pahoinvointi, the usual I might say, jota en voi kiertää. Jolle en enää jaksa riehuen tehdä mitään.

Suunnittelen hirveästi kaikkea järjesteltävää, mutta unohdun tuhlaamaan aikaa niin paljon että muutun tuhlaukseksi itsekin. Leveäperäiseksi tilan tuhlaukseksi, ja kurkkua alkaa taas ahdistus puristamaan oh yuk yuk. Helpottaa kun kutsuu jonkun kylään tai repii itsensä pakkasen läpi sosialisoimaan. Riittää kun seurassa vain on joku, seurailu riittää "tekemisestä" mulle. Olemisen kestämiseen auttaa kun loisii jonkun toisen vieressä jäätelöpaketin kera lusikka suussa. Toisen pelkkä olemassaolo ja mulla on hetkeksi lupa riittää.

Vaikka en ite kestä tonttupukkihysteriaa, tähtitorttuja tai viimaa ikkunaväleistä niin nautin talvitunnelmasta, kynttilöistä ja lämmöstä pakkassäässä ja pimeässä. Aika ristiriitaista, mutta musta vuoden pimeimpänä ja jäisimpänä vuodenaikana tarkenee paremmin kuin syksyllä. :D Myös valo tulvii ikkunoista ja illalla tuikuista. Elikkäs:

Lämmintä, ihanaa ja tunnelmallista joulutalvimieltä kaikille!!
♥ ♥ ♥

Monday, November 30, 2009

Häviä, häviää, hyvä.. häviävä?

"Kontrolli, itsekontrolli on välttämätön anorektikoille. Ilman kurinalaista minää ei voi selvitä marketin vikasta karkkihyllystä ilman turkinpippureita ja fatserinsinisiä. Bulimia on jotain ällöä, silloinhan hei oksentaa, ja sotkuista. Bulimikot ovat selkängattomia kun eivät osaa sanoa 'ei' vaan ahnehtivat ennen yrjöreissua. Kuulemma jotkut menee tappolenkeille, mutta ainakin bulimikkona osoittaa ruoskivaa tahdonvoimaa tullakseen laihaksi."

Huuhaa. :----O
Edit:
ts. kärjistystettyä stereotyppista mielikuvituskakkaa.

Mun sanat ruokakärrynpyörään olisi pelko, rajojen puute ja katumus. Tilanteen taso on tosi kierosti mielessä: tiedostaen kaikki Wikipedian ja kirjaston hyllyjen väittämät, infot, elämänkerrat ja stereotypioiden korjaukset, ja silti toimii toisin -ei suinkaan Tiedon puutteesta. Ihan kuin kyse olis riittämättömästä tiedosta, "Ai mun käytöksellä on joku hieno F5X.X -alkuinen koodi lääkärikirjoissa!", tms. omiin.. uh, kieroiluihin. Pointti onkin millaiselta itsestä tuntuu. Syöminen on vain tapoja.

"Kyse onkin siitä miltä itsestä tuntuu: syöminen on vain keino." Ööh. Täti Terapia jynssää mua ajattelemaan viikkoisten tapahtumien ja muun mielenjuoksujeni kanssa tunteita, jotka on itseasiassa helvetin vaikeita sanoa selkeästi. Ahdistaa, nothing new, mutta miltä musta tuntuu. Minä. Yyyh, yuk. Minäminäminä, nyt raha juoksee itsekeskeisyyteen ja minään ja en-tiedä-psykologiasanoja-tähän keskittyen. Mikä tuottaa ahdistustani, millaisia tunteita se minussa herättää? Tuntuuko ne ajatuspuheet musta hyvältä? No ei, ehkä, mutta ne on TOTTA!

Uh, miten kivaa semisyvää mietintätekstii! Mutten oikeesti aina tajua kun jengi marisee netissä "kun täytyy käydä terapiassa" kertomatta sen selkeämmin miksi ko. etuoikeus (oottakaa kun olette +18 ja KELA ja pappa inte betalar!) on hetkellinen inhottavuus kuin märät sukat. :---D Lähin käynniltäni aivan poks uupuneena. Ihan kuin olisin jännittäen istunut työhaastattelussa tai pitänyt esityksen luokan edessä.. Olin yksi iso hengähdys ja huokaus astuttuani ulos, väsy käsittelemään yhtään enempää (kotitehtävät odottanee ensi kerralla..). Taidan saada rahalle vastiketta.

Sunday, November 29, 2009

Mitä ihmiset tekee kun ne ei syö?

Tsekatkaa title-teksti. Kun olen itsekseni en saa mitään tehtyä, ja velvollisuudet tuntuu toisarvoisilta kun pitää suunnitella milloin ja mitähän seuraavaksi söisi. Nälkäsignaaleiden sekaisin ollessa toi kontrolli on kääntynyt yli äyräiden Äidin höteissä, sillä hiilareita ja maitotuotteita on niin joka lähtöön. On mahdotonta päättää ottaisiko ruisleipää juustolla, muroja vai parit lautaselliset kaurapuuroa! Siis... otan kaikkea. Juustoa paketista, maidon voi hörppiä murolautaselta ennen santsausta ja puuron kuorruttaa suolalla.

Banana Yoshimotolla on ihana kirja kuin Kitchen, joka kertoo vaatimattomasti ja lämpimästi rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Ehkä tota samaistumisen tunnetta mäkin haen lämpöisestä ja pehmoisesta kaurapuurostani, sen lisäksi että yksinkertaisesti kroppa käskee SYÖMÄÄN. Ja tai - en kykene mahduttamaan maailmaani muutakaan. Loogisesti safkahan hallitsee kaikkea Danone mainosten pyöriessä netissä ja Brad Pitin mussuttaessa voileipää joka toisessa leffassa. Kaikki ihmiset ei vaan huomaa sitä, miten he ovat salaa ruoan vankina. Mä taas olen jostain syystä herännyt kuinka salaa kaikki suusta sisään menevä ohjaa elämäämme. Note to self logiikkani sanoo esim. henkilö, joka tuo kurssitovereille/ tuliaiseksi/ yllätykseksi/ whatevertekosyyllä leipoo muffineita niin kukaan ei voi suhtautua negatiivisesti. Paitsi: "Puhuisit jostain muusta kuin aina vain ruoasta!"

Niinnojoo. Sori, mutta ilmiselvästi jos leivon niin kukaan ei voi vihata mua. Ruoka on niin jännää. Olen salapoliisi, sekaan soluttautuja, näytteitä keräävä ryhävalas joka imppaa kaikkea ruokaruokaruoka. Söi tai ei niin aihe on ollut aina mielessä: rakastan reseptien etsiskelyä, leipomista, toisille kokkailua, ruokavalokuvausta, maustepurkkeja ja vertailla pakkauksia. Tykkään keittiöstä, keittiössä on lämmin ja kamalasti rojua, pannuja, vispilöitä ja tupperwarepurkkeja. Hah, osastollakin oli kirjahyllyssä Yoshimoton Kitchen: kivaa lukemista kun päähenkilön mummon kuoltua hän tykkää nukkua keittiössä! Mutta mulla ei ole sitä seesteistä hylkäämiskontrollia ruokaa kohti, ei vanhaa ja nojattavan tuttua pelkoa syömisen numerokaloreita vastaan. Nyt kaikki sumenee silmissä, olen jäänyt kaiken alapuolelle ja koko tyhjällä sisimmälläni himoan yli poksahtamisen.

Takaisin itsekeskeisyyteen. Olen täysi ja vuodan yli. Ehkä mä kuvittelen että mulla olis nälkä ja siten lupa, tarve, ja eritoten pakko syödä. Todennäköisimmin olen vain yhä se ahne sikalettu, joka vain käyttää leikisti anorektisen tekosyitä syödäkseen jäätelöä kello viideltä aamulla. Puoltoista litraa illassa, ihan keveesti. Haaveilen tekemisestä, matkustuksesta, poikaystävän kanssa käytetystä ajasta, kisuhoidoista, piirtämisestä, ylipäätään hymyilen ajatukselle kuinka mua jälleen kiinnostaa edes vähän & kuolemiselle.. ei ole..kaan niin kiire(?!)

Mutta yök. Selkeästi *naps* ja pakko saada jotain ruoka-aineita, toteuttaa villejä mielitekoja loputtoman santsauksen, napostelun, ahminnan kaltaisen ylensyömisen ja juustoviipaleitten paketista haukkailemisen -muodossa. Itken kovaan ääneen (what mä osaan oikeasti itkeä?!) kurjuuttani kun en tunnista kehoani. Pakko hautautua saamiini yli-isoihin t-paitoihin, puristelen suihkussa jos näkisin selluliittia, sekä vihaan kömpelöitymistäni rintojen ollessa tiellä. "Sähän näytät jo paljon paremmalta!" Perun turhia lekureita koska en uskalla näyttäytyä sairaalassa. Marisen Äidille törkeästi läskinotkahduksia, kerään parin kk sisällä yli 10 kg ollakseni NORMAALIPAINOINEN. Ja santsaan jädeä, vaikka ähkyä, rahanmenoa, piereskelyä ja turvotusta on jo yli mittani. Teelusikalla, taputellen irtorasvaa nenäliinoihin, jämähtäen tunniksi kauppaan vertailemaan, sillä kaikessa on vittumaisia GDA-merkintöjä, loputtomasti energiasisältöjä ja en ole löllöruossa minkään maksavan arvoinen.

Ja jos haluan ostaa vttu muroja tai jäätelöä niin en ole haalimassa mitään terveysruokaa. ^__^ Joten kivat markkinasedät voisitteko pretty please laittaa ne rasvattomampi, kuituisampi, kevyempi, GDA-annoskalorit helvettiin siitä pakkauksen etuetiketistä. PS: ja oho, jatkoin kaikesta huolimatta skriivailua... oli pakko, haluan lopettaa, mutta kiintyminen ja sanasuoltopakko taas voitti.

Wednesday, November 18, 2009

Umami-mania, mums.


Olen taas pakosalla: jos en mene nettiin, tarkista viestejäni, pidä puhelinta äänellisellä, päästä kamalasti melua jääkaapilla, lisää-tähän-joku-tekosyy niin olen hetken arkitodellisuutta piilossa. "Tätä ei lasketa." Jos hetkeksi kontrollista hillittää niin elämä on ykskaks lyhyt nauha loppuun palavaa dynamiittia: kaikki tai ei mitään, nyt pitää juosta kovaa jos mennään. En ole voinut lakata ajattelemasta ruokaa. Euwww grossness, noinhan mä ajattelen, mutta ohyumm jatkan ajattelua kuitenkin!

Käytökselleni on varmasti kaikki yleiset ja tyypilliset selitykset, mutta eipäs järkeilyt ole koskaan mua estäneet. Ruokaa pröystäilee mieleen ja menee ääripäitten vuoristorataa hamstraten kaiken mukaan. Jos maistan jotain niin suolaisen pitää olla suolaista, makean makeaa, pitää olla rouskuvaa, pehmeää, kylmää, lämmintä, ja kaikkea pitää maistaa heti. Nolosti puhun ruoasta taukoamatta, voisin just nyt kirjoittaa aiheesta romaanin, ja korostan faktaa ettei mun elämään oikein mahdu kuin mä ja Tämä Maailmani. Paitsi siis, että mä en mahdu. En mahdu oikein mihinkään.

Elämäni tuntuu niin käyttökelvottomalta, ja harmittaa kuinka paljon energiaa ja ihmisiä siihen on kuluttanut aikaansa. Rakkaat, läheiset, kaksi koristeen-arvossa pidettyä kissaa, hoitohenkilökunta, kaikki päivät ja yöt ajatukset mussa. Itkukurkussa toivon loppuun asti väsyneitten lähipiirini pysyvän vaikken itse saa niin mitään mielenkiintoa minääni. En edes toisten takia. Minä, minään. Minä? Päässä lyö tyhjää, tämä ruumisrumilus ja ajatusripuli menee vain yli äyräitteni. Yksin ei silti pitäisi kenenkään olla, ilman todistajiahan ei mitään ole tai tapahdu.

Jos kukaan siis ei näe tai "Tätä ei lasketa"-periaatteella olen mennyt pari viikkoa PLUS ruoka-obsessio-marmorilaattani niin se on yhtä kuin joitakin kymmeniä tuhansia kaloreita mahassa, reisissä ja nakkisormissani. Tänä aamuna havaitsin rintojenikin, ihan-himmeiden-hinkkieni, paiskahtaneen ulospäin. Eihän kukaan usko jos mä sanoisin turvonneeni tai lihoneeni, mutta jos nyt puhutaan jostain massive aikusten oikeesti mässyhulabaloosta niin joo. Murokulhollisia ja jäätelöä, kaikkia neljää sorttia, aamu viideltä? Oh yes. Pitäisi iskeä silmää ja korjata että syöminkejä aamu viideltä alkaen. Ja jäätelöä totta helvetissä neljästä eri jäätelöpaketista.

Turvotus ja ahdistus puristavat ruumista ja mieltä. En tajua miten mä pystyisin ikinä toisen laiseen arkeen, harrastamiseen, matkustamiseen ja suorittamiseen, sillä olen Muumi luistimilla liukuportaissa. Tuskaa. Mutta bonuksena sentään mua nykyään kiinnostaa noi yllä mainitut? Siis muukin kuin ruoka. Ooh. Hämmennys.

Tossa. Sain vielä kirjoitettua jotain tälleen. :> Katellaan, beibit.

Friday, November 13, 2009

"Come ride with me through the veins of history"

Huoh. Kiitos kaikista kannustuskomenteista. ♥ Silti. Edelleen ristiriitaiset tunteet blogin suhteen. Juuri nyt ei tee mieli kirjoittaa, tuntuu että kuvat on rumia, vanhat tekstit hävettää, luokitukset on sottaisia ja tyhmiä, ällöttää ajatus jos joku tuttu lukee, ällöttää vielä enemmän olla tunnistettavissa.

Mikä nyt tällä hetkelllä ei ällöttäisi. Päiväni on niin sitä samaa, television Actimel-mainokset syövyttävät korviani, puhumattakaan Rachel Rayn kälätyksestä. :--) Oikeesti, eikö toi nainen valmista show'saan muuta kuin quezadilloja ja hampurilaisia?!!1 Graaaaaah. Ja mitä tänään mun ohjelmissa? Ällöttää myös oma lisämassaa saanut ruumiini, muistot tämän viikon hiilari- ja jäätelöorgioistani, miksi selaan liikaa reseptisivuja, jos jokin on sekaisin kämpässä, itseni uudelleen, Talent Suomi-mainokset... Yuk, yuk, yuk.

Olen tuhlannut nyt pari tuntia tämän postauksen kirjoitteluun, kun en tiedä mitä tehdä bloggggggin suhteen. Selaan raivoisasti Bloggerin Helppiä, ja pyörittelen kamalaa joo-ei tappelua mielessäni. En halua enää toistaa itseäni asiasta, päätän joskus ja kirjoitan jos huvittaa. :--x

Ihanaa just nyt kyllä on musiikki, viili ja talvisää! Ihme ja kumma, heti kun syksy vaihtui virallisesti talveksi niin mielialani kohosi kummasti. Hälläväliä celsius-asteista kun pakkasen pistely tuntuu lämpimämmältä, ilma virkistävämmältä ja lumi heijastaa valoa. Outoa, talvipakkanen miljoona kertaa on miellyttävämpi kuin märästi ja kylmästi viiltävä syysmyräkkä. Koetan tsempata, jos vaikka nyt parantaisin edes vähän tapojani myöhästelyn ja ulos astumisen suhteen.


Sunday, November 01, 2009

Hups, postituspaussi!

"Ai tekeeks mieli kirjoittaa?" - No totta helvetissä! Anteeksi postaamattomuuteni, tarkoituksena ei (kai) ole ollut vain ottaa ja kadota Internetistä. Blogini avulla kumminkin olen saanut paljon ihania 'nettiystäviä', kommentteja ja purkanut fiiliksiä ja kuvahimoitustani. :) ♥

Tuntuu vain inhalta kun Suomi on pieni kuin mehiläispesä, jossa pörisijät käyvät välillä liiankin lähelle. Oma "moka" totta kai mitä päättää antaa itsestään luettavaksi, mutta sen semi-anonymiteetin tilalle on "vähän" liikaa jos Bloggerini alkaa käymään jostain vitun Facebookista. Ahdistaa kun kirjoittaessa tulee selkään tuijotus-fiilis, mutta toisaalta kova kiintymys estää toistaiseksi blogin deletointia/ laittamista salaiseksi/ täyshylkäämistä. Jos tekstiä vielä tulee niin minusta on "reilua" antaa samalla lailla riippumattomasti lukea kuin mun kirjoittaakin. Sen takia en myöskään sensuroi kommentteja jne. :)

Nojoo, en tullut kai tossa mihinkään tulokseen jatkon suhteen. Pööh. Katsoo nyt?

Friday, October 30, 2009

you live only so long you'll get tired of being alive.

Tuesday, October 13, 2009

No-Writer's Block Blog



Ei mitään ihmeempää. Tätä samaa, masentuneesti ihan hyvää ja tukehduttavan ahdistavaa. Terapiasta on kovasti iloa, pärjäilen kyllä kotona. Muuten en vaan jaksa. En kykene, ahdistun, itseinho nousee, masentaa. Oh fun.

Jaksamisen lisäksi ei oikein tee mieli enää kirjoittaa. Tai tekee, muttei tähän, tuntuu kuin urkkijoita olisi feisbookitkaupalla roikkumassa selässäni, ihanista kommentoijista ja vertaistuesta huolimatta.

Syyskylmyys hrrrr. Yuk, yuk. Yuk! Käykää ostamassa uudet pipot!

Thursday, September 24, 2009

Huoh. Tai.... oh wow.

Omg olen yhä hereillä. Ehkä kämppiksen piffaama läjä kofeiinitabuja sittenkin teki tehtävänsä? Ensinnäkin, anteeksi etten ole kirjoitellut mitään. Mieleni tekisi, mutta entryt tuntuvat vajailta jos niissä ei ole kuvia. Ja kuvien suhteen nyt ei ole mikään inspannut, kelvannut, blääblää. Lisäksi minua kiusaa ajatus kun Poikkis lukee blogiani: "Tietääkseen mitä oikeasti ajattelen. Jos näin en halua niin miksi pitää kirjoittaa julkisesti?" Ei tjaaa pah.. Jos en ole valheellinen parisuhteessa niin toivoisin saavani pitää jonkun vapaan luukun purkaa tunteita, ehkä löytää toisia samoissa ajatuksissa, ilman fiilistä että joku hengittelee niskaan. Mene muru jooko pois! Sillä kirjoitettu tekstihän ei ikinä ole automaattisesti sama kuin minä ihmisenä, plus, tiletys ja angsti-avautuminen voi aina johtaa IRL väärinkäsityksiin yms yms. Huoh. En silti jaksaisi luoda uutta osoitetta tms., sillä tampiokin löytäisi sen Internetsistä.

Väsymys on vaivannut lähipäivinä: jaksan yleensä yhden askareen/ohjelman/tapaamisen per päivä. Iltaisin olen yleensä halunnut vain romahtaa kissat kainalossa lautasen ja töllön ääreen lepäämään. Pari pientä blogitekstiä olen jaksanu aloitella, mutta itsekriittisyys löpinöistäni ja visuuaalinen puutos on estänyt postittamista. Netin sijasta kalenteri on ollut paras kaverini, ilman sitä päivistäni parina viikkona ei olisi tullut mitään. Sentään olen ollut semi-reipas ja saanut vedettyä itseni puuhaamaan päivittäin edes jotain pikkuruista. ♥

Pari takapakkia tuli pikkuduunin peruuntumisen ja lyhyen vilustumisen muodossa, mutta viis niistä: en muuta. Peruuntumisesta ei seurannut muita ongelmia kuin oma mielipahani ja haaveitten hajoaminen omasta yksiöstä ja ympäristön vaihdoksesta.. Mutta. Vihdoin! Eräs väsytylsäpäivä postilaatikkoon tipahti kirjekuori, joka oli jotain liian hyvää ollakseen totta. Vastaus päiviksellä tehdystä terapiatukihakemuksesta kaupungille tms. Sain maksusitoumuksen! Hakemukseni psykoterapiaan hyväksyttiin! Hälläväliä ettei kotikunnan vaihdos tule tämän takia kysymykseen, sillä tätä kustannusta olen ekaa kertaa lähtenyt kinuamaan.. öö.. 2007? Kämppiä tulee ja menee, mutta maksusitoumuksia ei! Adsfdgfsdg!!! Oh wow! Olen tästä niin iloinen.

Menin siis tänään ensimmäiselle terapiahetkelleni. Oh wow. Samalle '07 keväällä tutustumalleni ihanalle Täti Terapialle. Ehkä nyt.. on hetkeksi taas pientä toivonaihetta tai jotain. Edes jotain. ♥

Sunday, September 20, 2009

Turhaa Sunnuntaikoomaa ep. 435.

Whaaat onko kello jo 13?? Olen ilmeisesti löhönnyt taas viimeiset pari-kolme tuntia jossain pelkopaniikissa pöytäni ääressä, fleecepeiton alla. Nyt lähinnä lagaan ahdistuksissani, mutta viime kerralla ~viikko sitten sain olla 3 tuntia jumissa pöytäni ääressä. Istuin fleecepeiton alla piilossa ja olin kyvytön tarttumaan kännykkään. Kelle mä uskaltaisin soittaa? Luottaa tuottamatta toisille taas turhaa huolta ja vaivaa? Ajatus Äidin ja Pojan väsymisestä muhun lietsoo sisäistä yksinäisyyttäni. Vasta kämppiksen kävellessä vessaan kehtasin huutaa häntä huoneeseeni halaamaan. Joo, aina ei ole sanoja tai droppeja pahaan oloon, mutta vanhanaikainen hali auttaa. <3

Olkoot, askareettomana viikonloppuna aika saakoot lässähtää. Muulloin elän päivyrini ja muistikirjojeni pettämättömän tahdin mukaan. Löhövuorokausina pakottaudun vain aamurepertuaariini, sillä tiiän ton petaamisen, lääkkeiden, kissojen ruokinnan, suihkun ja rauhoitetun aamupalan avec kahvipannullisen tuovan (edes hiukan) ruutia ja selkärankaa vuorokautta kohti. Puuhailu-kyky säilyy, mikä on valtava kontrasti ja upea saavutus niihin aikoihin kun makasi masiksena sängyssä. Tota vain on mahdotonta käsittää ellei ole kokeillut samaa. Silti mulle ei riitä. Tahtoisin vitaalista omasta ajastakin ottaa jotain "fiksusti" irti esim. pelaamalla, kuvaamalla tai piirtämällä. Saada satisfactionia sisäiselle suorittaja-perfektionistille. Pfff, dream on. Koomaaminen = rentoutuminen mun käyttöoppaassani.

Pelkään liikaa pienenkin hyvänolon tai onnistumisen lyövän kahta kovempana ahdistuksena takaisin. Fakta: En saa ansaita hyvää. Todellisuutta pitää lähestyä kuin jotain särkyvää: säikähdän liian kovaa televisiota, väärän kokoisella raolla olevaa ovea, askelteni töminää, jääkaapin kylmyyttä ja kissanruoan kilahdusta mikrossa. Noloo. En saa edes edes blogia päivitetyksi (kas, kello tulee puol kolme.. ja kolme), suurkulutan Läkerol-pussillisia, annan perseeni levitä toimistotuolilla ja osaan ulkoa joka vitun TV-mainoksen. Yhyy. >__< Mistä näitä senttejä oikein tulee? / Toi on ihan tuttua, sulla on hidas ruoansulatus!

Congrats, kello on puoli neljä.
Nyt helvetti ylös tästä!1

Monday, September 14, 2009

'You must be bleeding under your eyelids'

Silmien takaa tuntuu hiljaista painetta, kyyneltsunami keräänty valmiiksi, mutta aitoa itkua ei helpolla vain tule. Ilma on kipeää hengittää ja kroppa valtavan raskas, ja ainoat lämpöä ja hyväksyntää antavat kasvot on kahdella nelijalkaisella karvakerällä. Kipujani lievittää kehräys ja rojahtaminen oman sängyn rauhaan. En aio takaisin erakoitua kotiin, mutta vanhoista keinoista löytyy lievitystä arjen avohaavoihin.

Päivällä on niin kiva soitella ja nähdään. Olen vain aina myöhässä, hidastan, hyihyi jumittaessani kaupungilla katsomaan omia kiinnostuksen kohteitani. "Mennäänkö syömään?" Teen mieliksi, yritän olla mahdollisimman mieliksi, mutta huokailusta päätellen ei riitä. Saan kuulla olevani ruma, "Kestipä sulla kauan vessassa. Oot mulle kymmenen euroa velkaa jos oksensit, mähän en noita sun sekoiluja maksa! Joojoo, niin niin, parasta että et.." Mmm, kivaa lounasseuraa ^___^b Parasta seuraa livahtaessani hetkeksi pois näköpiiristä ennen elokuvia ("No saas nähdä oonko sillo enää täällä!").

Ahdistaa, pelkään menettäväni hiljalleen ne läheiseni, jotka minusta eniten välittävät. Ne mun elämäntilanteesta parhaiten tietävät, tukipilareina toimineet, ja luonnollisesti mulle tosi rakkaat ihmiset. Turha pyydellä loputtomasti anteeksi: se ärsyttää. Ei myöskään saa kysellä onko kaikki OK: sekin rasittaa. Mä en vaan osaa tuottaa tulosta, vastata odotuksiin onko joku pilleri nyt pelastanut elämäni tai vastata suuriin kysymyksiin mikä mua nyt vaivaa, miten nyt edetään ja onko Equadorissa ens viikolla hyvä sää. Koetan selvitä arjestani päivä kerralla, ja ylpeenä edes kehitellä jotain positiivisia mielenkiinnonkohteita tai tulevaisuudenhaaveita, mutta tuntuu et sen sijasta vaadittais taas suoritusta: "Kävisit kouluas!", "Piirtäisit edes jotain", "Menisit töihin", "Kävisit nyt joskus jossain", "Hyi olet ruma ettei sua kestä katella!"

Ahdistaa ihan helvetisti, toimintani on tuskaisuudesta yhdessä solmussa. (Sori jos vaikuttaa taas tekstilaatuun xD siis mihin "laatuun?") Pelkään taas haljetakseni hylkäämistä ja yksin jäämisestä. Toisten vihdoin kyllästyvän katselemaan vierestä, heidän toteavan elämän helpommaksi ilman kaltaistani, tarpeetonta mätätakiaista. Parhaitenhan mä tiedän iljettävät epäkohtani, itsekkyyteni halutessani hellyyttä ja lohdutusta, mutta murrun ajatuksesta jos menettäisin Pojan tai Äidin tai muun musta välittävän. Koska mäkin välitän heistä.


Sunday, September 13, 2009

Sunnuntain selviytymisyritystä


Kuvaile mielialaasi yhdellä sanalla: murhe. Mun tekisi mieli ahmia silmilläni miljoona taidekuvaa ja piirtää kynä sauhuten, pelata läpi kasa vanhoja videopelejäni, mennä ulos ja ajaa polkupyörällä eksymiseen asti, nähdä ystäviä keskustan kahviloissa, opiskella vitosia kursseista, räpsiä loputtomasti valokuvia, riehua keikoilla, olla maailman paras Pojalle, löhötä onnellisena sängyssä kisujen kanssa, leipoa keittiö täyteen maailman parhaita muffineita, huumata niillä kaverini samalla kun istutaan iltaa nauraen ja valkkaria juoden..

Mutta ei pysty: pääni on pipi, yhyy ja blää. Ylpeilen jaksamalla nousta aamulla suihkuun, keittää pannullisen kahvia, uskaltautua ulos(!) viemään roskat ja vastaamaan pariin tekstariin. Fanfaareja, kiitos. Mut en osaa enää kirjoittaa fiksuja tekstejä blogiini, vieressä valmiiksi laitetut kalliit kynäkokoelmat pölyttyvät, vaatteet lojuvat epäjärjestyksessä ja lykkään leffailua kämppiksen kanssa taas "parilla päivällä". Jaksan, kiinnostun ja nukun nykyään paremmin, mutta yhä jaksan about ~1 menon päivässä. Murhemieli ei kestä enempää.

Hajoilen jos en saa omaa rauhaa ja tilaa: yksin vietettyä ajanhukkaa, ilman ylimääräisiä ääniä tai tarvetta kestää muuta kuin omaa olemusta. Siinä kun ei olis jo tarpeeksi kestämistä.. Ihan parasta saada tänään koko kämppä itselle, hengailla yksin kotona ovet selällään, ilman sovittuja menoja tai aivan pakollisia rästitehtäviä. En malta muuttaa! Tahdon partsille kiipeilytelineen kissoille ja minikasvimaan, maalata jonkun seinän jäätelön väriseksi *vain* koska voin, levittäytyä, hengailla vapaasti alushousuissa ja olla varomatta toisen shamppoopulloja.Saan kaiken just niin kuin itse tahdon. Kenkätelinettä myöten.

Pelottaa silti selviänkö jokaisesta omasta hetkestä. Entäs jos seinät kaatuu päälle, tukehdun tyhjyyteni tuskaan ja kaikista karmeimpana rupeaisin syömään.. Jääkaapin kautta itseinhon revintään. Newsflash: itsetuhoisuudessa ei ole mitään älyä tai makaaberin romanttista. Turmatarinoilla on turha tavoitella mitään hienoa huomiota tai 'the Sickest Mental Case' cooleus-pisteitä. Oikeasti joka kerta vain katuu ja häpeää. Siispä pakko istua puolet "lepopäivistä" hiljaa paikallaan fleecetäkin alla. Etten vain tukehdu vain tuntemiseen, sillä lepäämiseenkin tarttee aikaa, voimia ja uskallusta. Vihaan tätä, vihaan, vihaan, vihaan.

Kello on neljä ja en tiedä mitä tehdä läskittävän jääkaappipeikon kanssa. >_<

Saturday, September 12, 2009

"I am. I'm afraid"

Joojoo, kuvat sanoo enemmän kuin tuhat jne jne. Viimeiset pari viikkoa olen kai voinut henkisesti vähän huonommin niin ei ole tehnyt mieli keskittyä Online-juttujen seuraamiseen. Addiktio kuvien pläräykseen, sähköpostin tarkistelu ja iTunesista musiikin kuuntelu on ollut tarpeeksi mulle tietokoneen ääreltä. Blogi tuntuu välillä nuivalle, sillä joskus tunnun tekstin kautta olevan liian alasti esillä.. En tiedä ahdistaako enemmän ajatus riskistä kuka (tuttu) tätä erehtyy kyyläämään vai ylipäätään itsensä aukominen semi-julkisesti.

Luonnossa kun on Oikeasti vaikea puhua asioistaan. Kyllä lääkäreille, tuttaville ja kassatädille läpertää vaikka miten sattuu, mutta pidättäydyn aina vähän. Suunnittelemattakin jätän, vähättelen, kallistan tai kierrän asioita toiseen suuntaan ettei langat, kontrollitunne, katoaisi sormistani. Esillä oleminen nolottaa, pakko saada jatkuvaa vakuuttelua, sillä haluamattakin ihmisiin on vaikea luottaa. En ollut tuotakaan ikinä ajatellut, mutta haluttomuuteni avautua kaikista asioistani siellä päiviksellä sai hoitsut toistuvasti kyselemään tuota. Mutta en mä osaa sanoa? Paitsi myöntää kuinka on turvallisempi ottaa kolhut itseensä, unohtaa, käpertyä itseen, jättäytyä viime tingassa vaikeista tilanteista ja hymyillä ulospäin.

Kai lähiaikoina oon ollut niin hengästynyt jaksaessani nousseen pahoinvoinnin kanssa ettei omaa tilaa, rentouttavaa rauhaa, ja aikaa ole tuntunut olevan tarpeeksi. Olenkin vajonnut välillä kovaan ja turtaan yksinäisyyteen, joka on saanut ajamaan typerään itseinhoni tuhoiluun. Ei näin, pakko opetella elämään vetäytymispakon kanssa ja saada hengitystilaa olonsa purkamiseen, ilman että siitä aiheutuu toisille huolta ja vahinkoa.. Voi kun pystyisin jälleen edes piirtämään.

Blabla blaa. Jee jee ja tekstisotkua. \x____x/ Yritän olla vähemmän avautumis-älykääpiö ensi kerralla.

Monday, September 07, 2009

Rasvatahrat ja sukulaiset ei irtoa pelkällä vesipesulla

Kirjoittamisvälttelyä. Kone oli jossain vaiheessa hetken tööt, voin henkisesti pahoin, tunsin itseni liian satutetuksi, tunsin satuttavani toisia ihmisiä ihan liikaa, en saanut aikaiseksi nättejä kuvia koneella, seliseli, ja olin tokkuraväsynyt kun ahdistuslääkitystäni nostettiin reippaalla kädellä.

Mennään nyt vähän taaksepäin siihen viimeksi pölisemääni Iskän sukulointiin. Taisin iloita liian aikaisin selvinneeni pelkillä ässäpullan rasvatahroilla, sillä voi-vittu-niin tavanomaisesti iltapäivällä seurasi puhelinsoitto. Hyväuskoisena luulin hänen ottavan yhteyttä kiittääkseen ja iloitakseen vierailusta, mutta sain kuulla karmeaa saarnaa mm. miksi muuttoni on maailman suurin virhe ja paskaihmisyydestäni. Tsunamin kokoinen huuto, josta peilautui lapsellinen marttyrointi "kun olisi asiasta tästä mieltä MUTTA-EI-HÄNTÄ-KOSKAAN-KUITENKAAN-KUUNNELLA", miten sukulaisten kanssa ei pitäisi tehdä sopimuksia (koska ei itse tule toimeen kenenkään kanssa), ja olen defaulttina tosi julkea ja miljoona muuta vikaa pistäessäni hanttiin. En edes muista ryöppynä tulleita sanoja, sillä halkean aina näissä puhelinkohtauksissa itkuun, hyperventilaatioon ja ennätysmääräiseen rä'än niistämiseen jo ennen puoltaväliä. Naurettavinta oli kuinka kaikki moralisointi tuli muuttosopparistani jälkikäteen, ja kuinka _hänellä_ ei tulisi olemaan varaa vuokraani. Omglolwtfsiismitä? Niin, minun mokatessani elämäni hänellä ei olisi "enempää varaa" auttamiseeni. Kesken maratonitkuani olin kita auki sanattomuudestani, sillä olisin samalla halunnut nauraa katketakseni. Herra Isäni kun ei elatuksestani ole ikinä juuri halunnut välittää (rumasti suoraan sanottuna) hevon vittua. Kenties vuokrani ei ole hänen päänsärkynsä kun piittaaminen on ollut minimi elatusapua ja nolla-levelillä koko elämäni.

Lyötyäni (taas) luurin korvaan soitin itkua yhä pukaten Mummolle, kämppäni vuokraavalle, ettei hän vain olisi langennut paskapuheisiin muuttamattomuudesta. Kuulemma hänen ja Isäni aiempi "puhelinkeskustelu" ei ollut edes päässyt alkamaan, sillä Mummopa oli lyönyt huutavalle pojalleen myös luurin korvaan. Hän ja äitini vuorotellen lohdutti olemaan välittämättä koko ihmisestä ja vastaamatta yhteydenottoihin, mutta olinpa hajalla jo pelkästä huudosta. Tämä koko kuvio vaihtuvalla teemalla (es. Harry Potter on saatananpalvontaa, hameeni liian lyhyt ja poikaystävät eivät saa tulla yökylään) on toistunut aina, mutta hyväuskoisena(?) tollona silti annan toisen vahingoittaa itseäni uudelleen ja uudelleen. Sentään en ota itseeni konkreettisesti huudetuista sanoista, ihan niin herkkä-ääliö en ole, mutta koko tilanne... auh.
Nojoo, se niistä sukuloista. ^___^ Ilmeisesti nyt häneltä ei tipu sitä yhtä elatushunttiakaan, kiitos mun käytökseni (lol), mutta FUCK IT! Muutanpa kahta kauheammalla himolla, haaveilen kukka-amppeleista ja maksan laskuni elämällä kissojen kanssa kaurapuurolla jos vielä täytyy. Loppuviikon henkiset kyvyt olivat vain ton kohtauksen jälkeen niin nollissa, että peruin taas kaiken ohjelmani viime hetkellä, zombeilin lääkekorotuksesta, sekä pelkään loukanneeni poikaystävääni kaikella myöhästelyllä, kiukuttelulla ja poissaolevaisuudellani. Äh äh äh.

Pitäisi päästä suihkuun ja kauppaan ja kaikkea, mutta olen jo aamusta luovuttanut Läkerol- ja aamiaisöverille. Olo on turvonnut, läski ja lyijyraskas ankean mielen kera, ja asioille pitäisi jaksaa. Tai aluksi edes suihkuun, yhh.

Tuesday, September 01, 2009

Iskä ja Ässäpulla

Päätin heittää edellisen viestin mäkeen, sillä en itsekään saanut kirjoituksistani mitään selvää. Jotain epämääräistä ajatuksenjuoksua kontakteista ihmismaailmaan, ja sum summarum kuinka hankala on hallita omaa seurakäyttäytymistä kun ei tunne itseään. Ahdistusta kun jatkuvasti saa miettiä ja varoa 'mitähän toi toinen on nyt mieltä.' Itsevarmuus, excuse me what? Silti kaikkea tekisi mieli nähdä ja tehdä, mutta sitten ei ikinä jaksa, uskalla, kehtaa.. Joten on turvallisempaa äänekkäästi ja ekstrovertisti sovittujen kahvi-treffien tullen lykätä. ^__^ Hups, joku toinen kerta sitten, ok? Käpertyä vaan kotona peiton alle, kun mikään paidoista ei istu ja oma olemus ei mahdu ulko-ovesta rappukäytävään.


Eilen oli poikkeuksellista: tapasin Iskää. Olisko.. toka kerta tänä vuonna? Mutsiis. Biologista faijaani, johon en kamalasti "välitä" pitää yhteyttä, sillä 95% menneisyydessä käydyistä keskusteluista on aina päätynyt huutoon ja itkuun. Lyhyesti: Vanhempani erosivat tosi varhain, ja kasvoin ihan tyytyväisenä tilanteessa, jossa toinen osapuoli oli hyvin.. osallistumaton. Sitten yhteentörmäyksissä aivan erilainen maailmankäsitys, kiihkouskovaisuus ja mielipiteiden tyrkytys rikkoi välejä. Mieleeni on painunut iljettävä jälkimaku, kun joku elämääni osallistumaton, käytännössä ventovieras ihminen yritti tulla ~1/2 vuosittain sorkkimaan henkilökohtaisia asioitani. Nykyään Faija (joka ei sanana siis merkkaa mulle läheistä perheenjäsentä) on osoittautunut jo rauhoittuneen, jopa symppikseksi ja mukavaksi tyypiksi, vaikka huomaan meidän silti puhuvan eri planeettojen aksentteja.

Kaikesta päälle sataneesta paskasta ja läsnäolemattomuudesta huolimatta, miksi ei voisi vilpittömästi edes yrittää tutustua "kaveritasolla"? Vaikka Iskä ei tunne mua juuri lainkaan, tajua nykyisestä sairastilanteestani tai muista esim. osoitettani/kouluani/whatever niin kutsuin hänet kylään. Mieluummin näin päin kuin matkustaa pellon keskelle vinosti hymyilemään vaimoselle ja vuosi sitten tulleelle mukulalle, josta olen saanut kuulla vähemmän kuin esim. valopöytäni kunnosta. :---D Huhhuh. Äkkiä kauppaan (sekä toiseen ja lopulta takas ensimmäiseen) etsimään kahvimaitoa ja jotain pulleroisen tapaista. Rikoin kaikkia tee-se-itse periaatteitani ja metsästin jonkin esipaistetun sokerihiilaripommin. Ässäpullan! Wau, en tiedä oliko Iskän näkeminen hermojani kutkuttavampaa verrattuna kaupan paistohyllyyn, josta kaikki taikinoidut kalorit tiristyneesti moikkasivat. @__@; Jännää.

Loppupäivä menikin hyvin: kahvi kului ennätysvauhtia, pääsin nopealle Prismakäynnille, sain hamstrattua vähän tykötarpeita ja lahjaksi kukkakimpun. Juttelu meni nätisti ilman mitään liian henkilökohtaisia aiheita tai puuttumista mun elämiseen. Oh wow. Tuntui turvalliselta höpötellä arkisista, mutta pakko myöntää että loppuhalausten jälkeen oloni oli jotenkin.. likainen. Tykkäsin tapaamisesta, koin tosiaan Iskän jopa mukavaksi, mutta en saanut itsestäni irti hiukan perverssiä fiilistä "vieraasta" ihmisestä "mun reviirillä". Euww. Pakkomielteisesti pikaputsasin ja pyyhin paikkoja, kosketeltuja esineitä, pesin ja desinfioin omia käsiäni, kaikki toi jotta likainen olo helpottaisi. Pahinta oli tiskaus, kevytmaitotahran ja Ässäpullan rasvatahran katsominen. Tänä aamuna painoni oli noussut ja nälkäni aivan liian kova. Pirun pulla, tartutit minuun lisää rasvaa ja pahaa..

Friday, August 28, 2009

Jos nöyrin pyydän anteeksi niin saanhan vihata loputtomasti?

Ajatukset, sosialisointi ja suunnitelmat aatuvat taas niskaan. En jaksa ajatella, haluaisin fiksusti analysoida ongelmani ja päästä niistä eroon, mutta en osaa avautua kun tunnen miten henkitorveni kuristautuu kasaan. On lapsellista ja marttyyrimäistä aina vetäytyä tilanteista taaksepäin, mutta mielestäni se on pienempi paha kuin läsnäoloni.

En osaa käyttäytyä tuttavakaverien pippaloissa.
En tajua huonoa käytöstäni, ja saadessani läksytystä loukkaavaisuudestani niin en osaa hyvittää asiaa. Mulle ei riitä ellen kaivaudu maan multaan rukoilemaan anteeksipyyntöä. Ainoa oikea ja ansaittu tapa hyvittää oma huonous on satuttaa itseään. Kas silläkin lailla olen taas itsekäs ja huomionhakuinen - miten helvetissä sitä sitten pitäisi olla?

Päiväosaston tädit lässyttelivät onko mun vaikea luottaa ihmisiin? Öö. En ole tullut ajatelleeksi. En näe sitä ongelmana, on niin luonnollista kasata asioita vain omaksi tiedokseen. Omiksi salaisuuksiksi, jotain jota varjella kun kutistun. Mutta seurassa olen äänekäs. Olen pälpättäjä, piiriin änkeävä, ja haluamattanikin mulle "ventovieraat" tunnistavat naamani kadullakin. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautuneen aloitekykyinen. Ja samalla nin ujon epävarma, pelokas, pidättyväinen ja vetäytyvä.

Aina teen jotain väärin, mutta ratkaisunikin on väärin. En siis uskalla soittaa parhaille ystäville itkiäkseni, ottaa bussia poikkiksen kainaloon, pysty hissunkissun yrittää seurata ja sietää pinnallisia ja välinpitämättömiäkin ihmiskontakteja, joita vihaan. En halua olla olemassa, haluan äkkiä karata ja etsiä omaa tilaa.

Haavoilla, loratsepaameilla, teellä, netillä, tositeeveeohjelmilla, röhnötyksellä, ruokailuilla, tyhjään tuijottamisella, paremman haaveilulla, kissojen paijaamisella, turhalla ajanhukalla, ihansamamitä, tyhjällä ajantapolla, tyynylle kuolaamisella ja hiilijalanjäljen kasvattamisella, nettiriippuvuudella ja tuhansilla Läkerol-askeilla vain kadota. Vetäytyä aiheuttamatta muille enempää harmia ja hävitä.

Ehkä joudun pippaloiden sijasta istumaan iltani itseinhon saattelemalla ajanhukalla, yllä mainitsemillani ei-oikeesti-mitään aktiviteeteillä plus aivan liian monella kalorilla, mutta ainakin tunnen saavani luvan omaan tilaan. Niin ällönä kuin koenkin olemukseni. Saampas vetää keuhkoni täyteen happea ja yrittää unohtaa kurjuuteni, ponnistella toiveikkaasti taas paremmin seuraavana päivänä. Mitä vähemmän silloinkin vien tilaa, sitä parempi. Minä = YÖK tulihanjoselväksi! Graaa!!11 afasdgdfdg en osaa enää muokata kuvia blogiteksteihin ja kone bugailee. Tahdon sinne terapiaan, mutta kiitos HUS kun tänäänkin lähetit vain laskuja :-------)

Thursday, August 27, 2009

Focus; [fo·cus·es]

Oh, hi. Oon ollut hiljaiselossa ihan liian kauan, sekä tippunut kärryiltä kaikista seuraamistani blogeista. Sori kovasti, olen vain ollut turta ja väsynyt. Aivan naurettavan väsynyt! Jos joku muistaa niin aloitin uudelleen jo kerran mielivaltaisesti lopettamani ahdistuslääkityksen, sillä sen naukkiminen lähinnä veti lihomispelkoni stratosfääreihin tarkoituksensa sijasta. Nyt olen ollut kiltisti, unohtanut pelot ja nostanut annostusta ohjeiden mukaan minimiannokseen, jonka pitäisi ajallaan vaikuttaa. Hankala edes kuvitella, sillä tätä päätöntä ahdistusta on ollut niin kauan ja nappien vaikutus ei vielä tunnu. Paitsi että väsyttää! Huolimatta paljonko nukun, puuhaan, liikun kotoa niin näköni blurraa kuin olisin valvonut 48h putkeen ja vetoa keskittyä mihinkään ei vain ole. Seuraaminen, lukeminen ja lähteminen on tuntunut ekstravaikealta, mutta olo ei ole parantunut unellakaan - koska mua ei fyysisesti yhtään nukuta! Siispä anteeksi päivittämättömyys, tän hetkinen hoonosuomeni, ja että en ole lainkaan seurannut ihanien blogiystävien yms. kuulumisia.

Tämäkin teksti oli tarkoitus raapustaa perinteisesti aamukahvin kera, mutta päivästä ei ole tullut yhtään mitään. Ääh. Ehkä se tästä paranee nyt kun jää on rikottu? Tänne kirjoittelu: ajatuksien jakaminen, purkaminen ja tallentaminen on tosi tärkeää. Samoin oheinen kuvien muokkailu, sillä se umpisolmii mieleni rakkaimpaan ihmemaahani: visuaalisuuteen. Rakastan piirtämistä, elokuvia, videopelejä, valokuvia, ympäristön kyyläilyä, muotia, graafista suunnittelua.. Kaikkea näkyvää aina muropakkausten fonteista Rembrandtin maalauksiin. Voisin normaalisti ottaa näköhavainnot hapen korvikkeena, mutta whoraaaay just nytten on bueno jos jaksan tsekata e-mailini. Onneksi ihmeväsymys ei ole ihan sänkyyn sitonut, mutta suhde poikkikseen on vähän kärsinyt kun ei olla pystytty näkemään.

Joop, se siitä. En nyt viitsisi käyttää koko iltaa tämän(kin) kirjoitelman vääntämiseen, joten osoitan sormella vain nappejani, ja jauhan viikon aikana vellonneista ajatuksista vähän myöhemmin. Oon pyörittänyt päässäni paljon mielipahaa, ahminut ahminut AHMINUT kuvottavan paljon Läkeroleja yms. sokerittomia pastilleja, vihannut ruhoani, riemunnut parista tippuneesta grammasta, kokeillut moraaliani, satuttanut, ollut saamarin saamaton paska... mutta sentään pysynyt yhä suht toimeliaana kotosalla. Suoritan aamurutiineja kuin pakollisia rituaaleja ja suunnittelen muuttojuttujani, mutta siihen loput lätsähtääkin.

Nytkin viimeistään sanat tuntuvat lätsähtävän, kuten arvata saattoikin. Tyhjää tekstiä, johon upposi aivan liian monta minuuttia "toimeliaasta" päivästäni ja lukematon numero IFA-pastillia kurkusta mahaani. Ahne, ahne läskiääliö, grrrr. En enää ikinä tahdo uusiksi lukea tai kajota muokkaamaan tätä typoilemaan tätä typoilemaa viestiäni: olkoot näin! Piste! Raastaa olla turta ja saamaton laardibaba koko päivän, vaikka täst edespäin aikaa ON! Päiväossa vihdoin loppui tänään, ja edessä ei ole muuta kuin joitain polikäyntejä SH-puolella, sekä odottelua ja odottelua terapiarahoituksesta. Kiitos jos jaksoitte lukea, ensi kerralla sitten jotain.. selkeämpää ja silmät auki kirjoitettua. En niin jaksa tätä sokeaa väsyturtailuani enää sekuntiakaan!! Arrrgh!

Tuesday, August 18, 2009

Distract me from my reality

Hävettää, tuntuu että olen laiminlyönyt blogiani (salailemalla?) lähipäivinä. Olen kai ollut vain tosi rätti päiviksen jälkeen, vastannut saman päivän aikana tekstiviesteihin ja täytellyt kalenteriani, samalla kun töllään zombiena televisiota ja kulutan yhä Läkeroleja kuin kunnon aspartaaminarkkari. On the other hand, olen ollut iloinen kun ajatukset ovat välillä pystyneet pyörimään jossain muualla kuin syömishäiriössä ja ahdistuksessa. Päässä soi Beethovenin 9.sinfonian "Ode ot joy" koska olen selvinnyt tiistain kotosalla ilman häröilyä ja lisälääkkeitä ahdistukseen.. nykyään kun kolmannen lääkärin painostuksesta vedän taas sitä valmistetta, jonka lopetin (turhassa) lihomispelossa.

Tänään piti piirtää, rakkainta harrastustani, mutta en vieläkään kyennyt, kerennyt, seliseli.. On pitänyt tsekata uusia päivityksiä seuraamistani blogeista, nettiyhteisöistä, kuvasivuja, huuto.nettiä, ties mitä. Enpä ole vieläkään kerennyt käymään läpi kaikkea, ja ihan ällöttää kuinka läppärini sitoo minua. Ei voi mitään, netti on liian iso kaninkolo uteliaisuuteni ihmemaahan! Mutta muutakin on tullut tehtyä, ja hämmentää kuinka aika on hurahtanut ilman viisarien kääntymisen odottelua. En ole tottunut tällaiseen toimeliaisuuteen, sillä päätoimenkuvani on pitkään ollut ameebamainen 1) kattoon räkiminen 2) läskien puristelu.

Noh, puristelen ja räin yhä, mutta löllöameeba onkin sponttaanisti siivonnut, tunkenut naamansa sadeilmaan vain viedäkseni roskat, hoitanut kisuja, vastannut puhelimeen samana päivänä ja karannut syyssuunnitelmien eskapismiin. Yms yms. On paljon odottamisen arvoista: poikkikseni järkkäämä 2 iltapäivän pieni keikkaduuni syksymmälle, jatkohoito(?), koulun suunnittelu, ystäviä, enemmän kaivattua omaa aikaa, sekä asumismuutoksia. Ja laihtumista, ennen kaikkea lisää laihtumista.. Mutta mä siis muutan! Muutan!!! ♥ ♥ Olen niin innoissani etten voinut enää pimittää tuota, hah ihan kuin muka olisin itse tiennyt tuosta mitenkään pitkään, mutta kirjoitan lisää joskus toiste. Uh, ja samoin parista muustakin mielessä pyörineestä avautumisenaiheesta.

As you can see: Päiviksen ruutiineista ja lukkarista siis olen saanut paljon tarvittua toimeliaisuutta, mutta en juuri psyykkistä tukea vointiini. Vapaapäiviä on enemmän, yksi päivä uppoaa sh-polikäyntiin ja ensi viikko onkin viimeiseni, vaikka terapia-apurahasta ei ole kuulunut päätöstä. Kuulemma vasta menossa käsittelyyn. :------) Helkkari jos saan nytkin pakit ja romahdan, sillä tahtoisin päästä purkamaan (tai kokoamaan?) tätä pääni palapeliä niin paljon.. *sigh*

Friday, August 14, 2009

Delicious licorice combined

Oh, hi. Enpäs ole kirjoittanut pieneen ikuisuhteen suhteessa aihemäärään.. tai jotain. On hankala avata suu omista onnistumisista, positiivisista sattumuksista tai muusta kohtaamastani hyvästä. Alitajuisesti pelkään ihan hirveästi olevani liian "itsekehuinen" kusipää, jolle maailma kostaa mittasuhteettomasti takaisin koska ei mun kaltaisellani vain kuulu mikään hyvä. Olen siis mieluummin vaiti kuin koputan puuta, toivoen hyvien juttujen kytevän hissukseen niin stabiileiksi ettei mokausvaraa enää ole. Blaablaa ja juttua tulee ummet lammet vain helvetinmoisesta itse-epävarmuudesta.

Päiväosasto on hujahdellut, mutta olo on uupunut kuin olisi tehnyt jotain kahdeksasta neljään duunia. Olen halunnut sitten vain omaa aikaa, tilaa ja hääräillä omiani. Päiviksestä on ollut kyllä iso ilo että olen vaihteeksi paljon aloitteliaampi vaikken hirveästi "saavuta" mitään. Toimeliaisuudesta ja hääräilystä tulee kuitenkin joku olo ja huomio menee hetkeksi muualle. Kaikkein parasta on jos pystyy päiväuneksimaan siinä samassa lomassa kun käy postissa, tiskaamassa tai jahtaamassa Plussa-tarjouksia. Olen rakastunut hyötymatkoihin polkupyörällä, sekä hyväksikäyttänyt ossakamujeni pointsikortteja ja saanut kaappiini 8€:lla kuusi litraa Pepsi Maxia ja kaksikymmentä (joo, 20!) pikkupurkkia jugurttia. Oh wow.

Hääräilystä huolimatta itseään ei pääse ikuisesti pakoon. Tuntiessani pelkän olevani, henkeni ja liikaa vievän tilani niin tekee mieli alkaa vääntämään itkua, ahdistus nousee kuumailmapallojen ohitse stratosfääriin tai vaihtoehtoisesti istun turtana. Tehden muuten vain itsetuhoisia tyhmyyksiä peittämään omaa, tyhjää itseä. Teinixteräilyä, bravo, kuinka vitun järkevää! Not. Antisosiaalisuuteni on käynyt jo ihan hävettäväksi, sillä olen tehnyt tekstiviestein ohareita ohareitten perään. Pelkään kavereitteni kohta vihaavan minua peruuttelujen takia. Varsinkin kun oikeasti tahtoisin nähdä ihmisiä, mutta loppukädessä haluankin vetäytyä, saada omaa aikaa, en jaksa, en kehtaa ja vieläpä vilustun. Päivikselläkin olen eristäytynyt muihin huoneisiin neulosviltin alle, harrastanut markettihaahuilua ruokatunnilla ja livistänyt kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

And as the soda pop on the top! Oon *EDELLEEN* tehnyt empiiristä tutkimusta makeutusaineiden yliannostusrajasta suurkuluttamalla massiivisia määriä Läkeroleja. Kiitos aamukahvini, jäätelöannokseni ja lesemössöni niin mahani on tainnut mutantisoitua immuuniksi mokomille pastilleille, sillä normaali-ihminen olisi varmaan jo kuollut vatsavaivoihin, vaihtanut väriään tai muuten vain joutunut terveysviranomaisten karantteeniin noista määristä. :---D Mutku olen ahne mussuttaja ja niitä "vanhoja" pussiläkkareita oli ollu kans tarjouksessa...

Sunday, August 09, 2009

My Special Talent 245: epäonnistua epäonnessa

Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki on oikeesti aika hyvin. Kunnes taas se iskee. Täysin perätön, epälooginen, sekava ja vellova ahdistus, johon en osaa mitenkään järkevästi reagoida. Rakastan sitä kun kehoni viestii ja varoittaa pahanolon tunteesta. Paine rinnassa, hengityksen tukkeutuminen, hikoilevat sormet, kyynelehtivät silmät, tärinä ja sisäinen fyysinen kipu. Eihän se ole "kivaa" laittaa kättään kuumalle hellalle ja polttaa sormenpäänsä, mutta tajuaapa refleksinomaisesti nostaa kätensä pois. Arkielämässä siis ymmärtää vetäytyä vaikeista tilanteista, piiloutua tai hakea läheisyyttä rauhoittumiseen, yms. ennaltaehkäistä kaikkea paskasta olosta tulevaa sekoilua.

Mutta nyt ei tunnu tota kipua. En tiedä johtuuko se tunnemaailmani turtuneisuudesta vai nössöydestä kokea ja käsitellä negatiivisia tunteita. Ehkä lääkkeistä? Lääkkeitähän aina syytetään kun ihmisistä tulee tunteettomia zombeja. Masennusdropeista on ollu iso apu varsinaisiin paniikkikohtauksiin, mutta aloitettuani kolmannen kerran uudestaan säännöllisen ahdistuslääkityksen niin en juuri koe parannusta. Pahaolo velloo sisällä, mutta nyt voisin vaikka istua siihen tulikuumalle hellalle tuntematta mitään. Turtaa. En saa mitään tuntemaan miltään.

En pelkää ryhtyväni nistiksi, thriller seekeriksi, riskinottajaksi tai ylipäätään tekeväni mitään radikaalia ja dramaattista saadakseni tuntea tuntevani jotain. Olen joko liian fiksu alkaakseni telomaan itseäni lisää liikaa, ja aiheuttaa närinää läheisille, tai sitten olen vain niin lievä vikatapaus että olen epic fale epäonnistumisessakin. Sori, menkää muualle lukemaan jänniä juttuja lanssireissuista, tiputuksista, tikeistä käsivarsissa ja opamoxien yliannostuksista.

Myönnän silti etteikö mieleni tekisi kokeilla mitä tahansa, astua pois kaidalta tieltä, dokata ja polttaa kadulla, käyttäytyä vailla vastuuta ja mennä makoilemaan ruohonleikkurin alle. Olen jo vain liian häpeissäni tästä säälittävästä "ahdistukseni" huuhaa-huomiosta, jota kukaan ei ota vakavasti (including me). Siispä tahtoisin kieriä ala-arvoisessa olemuksessani vain omassa rauhassani. Kumpa vain keksisin uuden, kovemman keinon kolhia ja kurittaa itseäni - ilman kiinni jäämistä ja näkyvää damagea. En tiedä häpeänkö jälkikäteen eniten itseni telomista vai koska "telomiseni" on oikeasti niin naurettavaa, huomionhakuista ja lepsua. Huoh.

Yyyh. Kaltaiseni mätätahralla on "sentään" kaksi saavutusta elämässä: maailman parhaan marjapiirakka-reseptin keksiminen, sekä epäonnistuminen omassa ali-arvoisuudessaan. :--D Bravo, bravo, how awesome is that? Taidan seistä tässä lopun elämääni, sillä mitä väliä elämään kyvyttömällä väliinputoajalla, joka on kaikesta huolimatta liian lattea vakavasti otettavaksi. Voivoi, FML. Sori kanssa tämä turha, rikkinäisellä gramofonilla toistettu marinani, mutta oli pakko purkautua jotenkin kun en saanut helpotusta tästä levottomasta kotona lyllertämisestä, ranteen raaputtelusta ja mahdottomuudesta ottaa kehenkään ihmiseen yhteyttä. Tartten ja tahdon niin sitä terapiaa. Miten hei te tappelette ahdistuksen kanssa? Haetteko tukea ihmisseurasta, harrasteista, lääkkeistä, päihteistä, nukkumisesta tai jostain muusta? Kommentoikaa jooko jos aihe koskettaa, Kafia kyllä kiinnostaa! ♥

Taidan lopettaa tähän, sillä happynapit alkavat rauhoittavasti puremaan puurottaen tekstini, eli taidan mennä löhöämään, sitten keittämään kissoille kalaa ja toivottavasti chillailemaan loppuillaksi. Huomenna on onneksi maanantai ja päiväosasto, koetan sittemmin kirjoittaa jostain mukavasta niin kuin alkuperäinen tarkoitukseni olikin. :) ♥ Pärjäilkää, sunnunta on officially viikon Pahin Päivä.

Ps: Syön, mätän, AHNEHDIN aivan liikaa Läkeroleja! Vihaan itseäni ja kohtuutonta silmätkiinni-läskeilyäni. Läskipaskaläskipaskaläskipaska.

Thursday, August 06, 2009

Kaikki kiiltävä ei ole kultaa

Note to self: Mä syön liikaa Läkeroleja. Vittuvittuahnepaskaläski! Enpä vissiin voi kiistää ettei syömishäiriö(t) olisi jotenkin itsekeskeinen sairaus - tahtoi tai ei. Rumasti sanottu kun sanalla "itsekeskeinen" on niin narsismiin viittaava sävy, mutta oikeasti inhoaa itseään yli kaiken maailmassa. Voi kun olisi mahdollista olla niin täynnä itseään ettei tarvitsisi enää ikinä syödä.

Mutta mitäpä tässä ahismasiskakkana nyt tekisikään kuin löllöisi omissa ektoplasmoissaan, kun kerta on liian vamma tehdäkseen mitään liian haastavaa, ahkeraa ja tuotteliasta. Kattokaa nyt! Voivoivoi itku itsesääliä TAAS! Ajoittain on vain pakko päästä hyvittämään sisäistä minämätääni, sekä olemassaoloni vaivaa toisille ihmisille mm. pyytelemällä raivostattavissa määrin anteeksi, väistelemällä, osoitan huomiota vaikkei mua oikeasti kiinnostaisi, liioittelen kehuissani ja lahjon leipomalla. Mutta kun kukaan ei vaan voi vihata herkkuja leipovaa tyttöä! Parhaiten muistan ekana AMK-vuotenani lintsanneeni koulusta itseinhon takia, mutta leivottuani läjän muffineita uskaltauduin vapaaehtoisille iltatunneilleni pyydellen toisilta opiskelijoilta, myös silloin ventovierailta, anteeksi ja jakamalla leivonnaisia. Riemuitsin sisälläni kun dokausbileissä äijät kyselivät osaisinko tehdä pullaa, Kummitäti kutsui minua "herkkuleipuriksi" lähtiessäni ja eilen osastolla eräs +60v. nainen kinui omakeksimää piirakkareseptiäni. Heureka, olen ite kehittänyt voittamattoman marjapai-ohjeen! Ja ihmisarvoni sai Level Up:in!

Hoitsut ovat kummastelleet kun käytän niin väkivaltaisia/"graafisesti kirjavia" tunnekuvauksia puheessani. Se on oikeasti adaptoitunut lukiovuosien kauhuleffamaratoneista ja ikuisesta raakaromanttisuudestani yhdistettynä visualismi-narkomaniaan. Eli nöy hätä. Mut mietin olenko tässä parin vuoden sisällä jatkanut kieroon kasvamistani, sillä ennen vanhaan olin supertunnollinen ja pakkomielteinen aina kertomaan totuuden yms. En tarkoita olleeni viikkoa ennen kokeisiin preppaava hikipinko tai kantelupukki, päinvastoin, mutta sain helposti valtavan huonon omantunnon asioista jos koin jättäneeni jotain "vajaaksi". Esim. se pakko-tehdä-sovinto juttu.

Needles to say, mutta nykyään olen tainnut ruveta liioittelemaan, lipsauttamaan valkeita valheita, punomaan juonia etukäteissuunnitelmia tilanteiden varalle yms. Joo, lisätkää tämä kaksinaamainen huoramaisuus saastamaisuuteni kirjanpitoon. ^__^ En tarkoita mielestäni niillä pahaa kellekään, mutta tunnen tahtovani salata lisää ja lisää kykyni rippeitä. Tahdon salaa joku päivä luuserimaisuudestani huolimatta yllättää edes vähän! Edes tiputtaa ihmiset tuoleiltaan leivonnaisillani. Plus, vaikka puhun raakarehellisesti totta aina dissaillessa kykyjäni niin tuppaan aikaansaadessa hiukan vähättelemään tehneeni mitään, mutta tämä on puhtaasti siksi etten tuottaisi pettymystä tai saisi maailmankaikkeudelta kaksinkertaisesti rangaistusta takaisin. Koska mussa ei vaan voi olla mitään tarpeeksi hyvää.. Mutta katoaako musta joku päivä viimeinen rehellisyyskin?

Sunday, August 02, 2009

Kipu ei satu, mutta vahingoittaa jälkikäteen

Pari päivää menikin ihan kivasti: jaksoin nousta heti sängystä ja pakonomaisella rutiinilla petasin, siivosin, ruokin kissat, kävin suihkussa, keitin kahvit ja jatkoin päätöntä vaeltamista pikkuasioita puuhaten. Maailman paras olo kun jaksaa liikuttaa itseään edes vähän sen verran, että kuvittelee oikeasti tehneensä jotain ja unohtaa ajatella kaikkea paskaa. <3 Ehkä välttelen niistä päivän positiivisuuksista kirjoittamista koska pelkään pahanolon puhkeavan ja jyräävän alleen. Ja noin tapahtui.

Aamulla herätessäni rintaani taas puristi, ja tuntui kuin hengitysilma tahtoisi painaa mut niin syvälle sänkyyni että tukehtuisin. Mahtavaa, miksi mä ylipäätään edes heräsin? Muistikuvat näistä tuskallisista aamuista on aina yhtä mössöä: jotain painajaisia, kuvitteelliseen(?) musiikkiin herääminen aamu viideltä, aamiainen, toinen, kolmas, unenpätkiä, liikaa ruumistani, ahdistusta ja matala mieliala. Mutustin salaattia ja tunsin olevani tyhjä sisältäni. En ole onnistunut laihtumisessa vaan paisun salaa paisumistani, ummistan pakonomaisesti silmäni kun en halua uskoa normaalipainoa lähentelevää ruumistani. Turvonnut mahani, paksut jalkani, ällöt käsivarteni, kasa liian pieneksi käyneitä vaatteita ympärilläni. Itseviha kumartaa posliinille ja hakee helpotuksekseen mitä tahansa tunnetta pienellä terällä.

Itsetuhoisuus on niin säälittävää, rumaa ja itsekästä. Näin iltapäivällä Poikaa, ja yllätyin tajutessani taas miten paljon ikävää aiheutan hänelle (ja muille musta piittaaville). En ole tajunnut kuinka seuraani joutuu häpeämään ulkopuolisten tuijottaessa ja ihmetellessä "mikäs tolla kimmalla on vikana?". Tietenkään multa ei uskalleta kysyä niin seurani joutuu haluamattaan oudosta ulkomuodostani vastuuseen ja selittelemään. Huolestumisen lisäksi läheinen joutuu myös häpeämään puolestani. Olen väsyttävä, vaikka mulle kuinka inttäisi niin en vaan osaa käyttäytyä normaalisti, lopettaa oireiluitani tai vastata miksi jotkut päivät sitten on parempia.

"But I became less afraid, and there's the rub. One really ought to be afraid of self-torture. But it tempted me. It begged."

--- M. Hornbacher (Wasted)


Hävettää, itkettää, itseinho möyrii ja kasvaa sisällä. Pahassa olossa aivot taas sammuvat ja osaan hyvittää ala-arvoisuuttani vain oireilulla. Mä taas epäilen ylipäätään olevani mitenkään oikeasti sairas, kun Poikkis, Äiti, Kämppis ja muut Lähimmät ystäväni tivaavat miksi miksi miksi miksi en vain lopeta ja ole normaali. Pukeutuisin peittelemättä itseäni, kävisin kouluani, vastaisin tekstiviesteihin samana päivänä, olisin ajoissa, lopettaisin kanan- ja punaisenlihan vastustamisen, en myöhästelisi bussista, söisin kermakakkua, kävisin baarissa ja kasvattaisin tukkani pitkäksi. Mutta kun olenkin itsekäs, huomionhakuinen, valheellinen, itsekeskeinen ja välinpitämätön kusipää, joka keksi saada saikkua parilla pintaskraadulla käsivarressa ja tekemällä shown ruoasta vaikka ahnehtii samalla kuin sarvikuono. Itsetuhoisuus ja -inho on siis mulle prikulleen oikein. Ansaitsen tämän kaiken.

Huomenna alkaa vika kk päiviksellä. Jeejee.

Friday, July 31, 2009

Pieniä hyviä arkisia


Joo. Viime kirjoituksen itsesättimiset tiivistyivät tappeluksi kun kävin Äitini luona. Ei kiinnosta kaivella enää mitään yksityiskohtaisia, huolissaanhan musta vain ollaan, ja sain seuraavana aamuna hiukan purkautua omalekurini ihanalle sijaiselle. Lohdutusta ja vakuuttelua etten ole pahuuden olio, sekä kummastelua miksi en suutu riidoissa tai edes loukkaavissa tilanteissani. En vain.. tykkää kiukutella. Yleensä siis pillitän, yhy. Se tuntuu musta vain niin hyödyttömältä! mitä iloa mulle muka on toisen sanallisesta punktioinnista? Kyse ei ole siitä ettenkö kinatessa keksisi mitään "takaisin pistettävää", mutta kun on helpompaa ja turvallisemman tuntuista ottaa osumat vain itseensä. Varsinkin jos on samaa mieltä omista vioistaan niin haukut tulee kuin bensana itseinhon liekkeihin, oi jes. Olen kyllä aina ollut jossain määrin se sovitteleva osapuoli, sillä lapsena oli hirveän tärkeää pyytää aina anteeksi ja tehdä sovinto ennen nukkumaan menoa/koulupäivän loppua/viikonloppua jne. O__o;

Muuten aika on mennyt suht rauhallisesti ja mukavasti: pelottaa vain hirveästi kaiken menevän pieleen jos tuudittaudun turvantunteeseen edes hetkeksi. Kämppis on ollut poissa niin olen saanut rauhassa puuhailla omiani ja chillailla kotona. On ollut ihana kääntää kylkeä pehmeässä sängyssä, seurata kissapetoja, saada aikaiseksi kotihommia, pitää oman huoneeni ovea levällään ja muuten vain hengitellä suht rauhassa. Nukuin eilen överipitkään, heräsin tajuttoman väsyneenä ja silti sain itseni pyörän selkään, apteekkiin, kauppaan ja myöhään illasta jopa imuroimaan(!). Sponttaaneja hyvänmielen tekoja! Öö.. that's kinda superb! Annan itselleni kyllä crediittiä niinkin pienistkinä jaksetuista asioista kuten: vartalonkuorinta (ihanaa pikkuluksusta, suosittelen!), ulos meneminen vain roskien viemiseksi, parin valokuvan ottaminen, irtoteen hauduttelu, aikakauslehtien lukeminen ja puhelimeen iloisesti vastaaminen. <3_<3 Pieniä asioita, mutta oh wow tällaisesta lusmuerakosta nekin tuntuvat hyviltä ja piristäviltä.

Puhtaus, rauhallisuus, turvallinen ja tasapainoinen päivä kotona. ♥ Ei ole mitään parempaa kuin itsensä hetkellinen sietäminen, jolloin ahdistus ei masenna mieltä, fyysisesti salpaa hengitystä ja muserra rintakehää. On maagisen tuntuista kun happi kulkee ja mieli voi rauhassa vaipua haaveisiin. Mun haaveissa on se oma kämppä. Se paremmaksi, pienemmäksi tuleminen. Hei kas kummaa, heti kun ruokailut ei mene vuoristorataa niin muutkin asiat sujuu. Aina voin keksiä kivoja asioita päivistä, mutta pääroolin lopulta on aina syömisillä. Ruokaruokaruoka. Aina ja ikuisesti.

Tuesday, July 28, 2009

Marttyyritytön haaveet

Pari päivää kotosalla on mennyt hyvin vaikka, noh, ruokahan on aina liikaa vaikkei överiksi menisikään. Hetkittäin ajattelen jopa etten taida olla enää niin kamalan masentunut! Jaksan hei nähdä ihmisiä ja siivota huusholliani, välitän meikata naamani, olen uudelleen ruvennut piirtämään ja jopa haaveilen tulevaisuudesta. Siitä miten joku päivä vielä muutan Mummoni vuokralaiseksi, jatkan opiskelua ja olen malliopiskelija, vastaan tekstiviesteihin tai sähköposteihin samana päivänä, mulla on ajokortti takataskussani ja Äiti tai ystäväni eivät keksi katsoa minua alaspäin vain laiskana, itsekkäänä, välinpitämättömänä luuserina. Saan rakennettua ympärilleni uudet ruusukuvioiset kulissit joitten takana voin elää rauhassa omassa maailmassani. Kunnes kutistun niin pieneksi että katoan maailmasta.

Masennus ylä- tai alamäkeen, mutta ulkopuolisille näkymätön pahaoloni ja ahdistus pysyy. Surettaa ja masentaa kun viimeisetkin luottamani läheiset vain vähenevät, sillä toistaiseksi olen sitä kaikkea paskaa mitä päälleni voi kantaa, sekä aivan liian iso. Niinpä, kuka jaksaa tällaista itsekeskeistä tyttöä joka vain lojuu ja velloo paikallaan? Tyttöä joka märehtii marttyyrin lailla jokaista kuulemaansa sanaa, mistä voi vääntää jotain negatiivista itseänsä kohtaan. Marttyyri kuten nytkin tiedostaessani vian olevan minussa jos en kestä joitain ihmisiä. Mutta en voi sille mitään jos olen pelkuri, joka ei uskalla lähestyä tai avautua. Pelkuri joka tarvitsee loputonta lohdutusta.

Onneksi on Poika. Hän onkin erityinen kun lohdutukseksi riittää suukko ja halaus, on molemminpuolinen välittäminen, luottaminen ja voi ilman häpeää olla oma itsensä. Heräsin eilenkin tuttuun maailmavihaaminua-painajaiseen, jonka tuomaan rinnanpistoon himosin terän kosketusta, mutta sain turvan ahdistukseen toisen ihmisen läheisyydestä ja napsimalla 5mg pamejani kuin karamelleja. Olisi vain haaskausta heittää liian miedoksi käyneet bentsot pois. Olen tästä suhteesta niin onnekas, sillä äkäisistä puhelinkeskusteluista päätellen tainnut polttaa pakosiltani nyt Äidinkin luo. Tuotan liikaa vain harmia ja mulla ei ole selkärankaa ruveta vääntämään vastaan, kinaamaan tai kiukuttelemaan. Blää.

PS: HUOM! Päähuoleni vaan on puolivarmuus just Äidin ja Poikaystävän (ja ties kenen muun arkitutun?) KYTTÄÄVÄN satunnaisesti blogiani. Jumalauta sentään, en tiedä pyytääkö kauniisti vai huutaen raapia seiniä, mutta c'moooon älkää tulko lukemaan Kahviani vaan antakaa mulle rauha edes jossain pyörittää omia ajatuksiani. Kiiiiiiiitos. Oli pakko vielä painottaa, sillä muuten tukehdun vielä sisältäpäin.

Sunday, July 26, 2009

Goldilocks and The Three Bears

Huomenta! Olen taas kotona. Tuntui hyvältä herätä omasta sängystä, oma kisu jalkopäässä, rutistaa karvapetoa ennen ylös nousemista, syödä tunnin verran aamiaisjugurttiamössöä ja juoda pannullinen tummaa Presidenttiä. <3 Kämppiksen kanssa jaettu opiskelijakämppäni on niin ällöttävä ikuisesti likaisen muovilattian ja kaapinoviensa kanssa, mutta se on silti turvallisempi kuin toisten nurkissa lojuminen. Vaikka halusinkin olla lähellä niin oli pakko lähteä pakoon.

Ongelmallista kun tuskaisesti tahdon mennä turvaan johonkin läheisten turvaan, mutta pelkään kuollakseni lähteä kotosalta vaikka sisällä likaiset nurkat kaatuvat päälleni. Siivoa, yritän, ääh. Läävä on liian on ihan iso, kissat ehtivät pyörittää pölypalloja samalla kun itse läikytän ketsuppia ja kämppis asuu huoneessaan kl. 17 iltapäivällä, käy kaupassa juuri ennen sen sulkeutumista, iltalenkillä kl. 23 ja suihkussa kl. 2 aamulla. Mm ja ei voi poimia hiuksiaan viemäristä "koska suihkussa ei näe ilman rillejä". Ja tuskin kamalasti liikuttuisi vaikka koko muu kämppä olisi palanut tuhkaksi tämän nukkuessa. Yäks. Mä taas tahdon että täällä kaikkialla olisi viihtyisää - ei vain omissa huoneissa. Onneksi tulevaisuuteeni tippui unelmia, sillä Mummoni lupasi tulevaisuudessa vuokrata nuukan tokan yksiönsä mulle! <3__<3 Joku päivä se on bye-bye läävälle ja pääsen omaan ihmemaavaltakuntaani. Köyhempänä, tosin.

Toisten nurkissa on muutenkin vaikea asettua, sillä vaikka osaisin olla miten kotoisasti kylässä niin tunnen itseni kamalaksi taakaksi, loiseksi ja varkaaksi. Kummitädilläkin leivoin, putsasin jälkiä, menin ja tulin omin päin kuten muutkin, mutta silti korvissa soi miksen painu jo helvettiin. "Taasko te syötte?" / "Aiotsä syödä ton kaiken?" / "Raejuusto on loppu!" ja tahdoin vaipua maanrakoon. Kämppiksen herättyäkin hiivin keittiöön. Jääkaapilla käymistäni ei saa nähdä vaikkei seurassa ruokailu yleensä hirveästi hirvitä.. paitsi koska olen hitain. Aina. Kai sortuilen kylässä kotoa useammin, tunnen ihmisten kierot katseet niskassani, tyhjennän kaapit mulle sopivista aineksista, puhun liikaa pelkän puhumisen takia, olen liikaa.. Hävettää. Tahdoin Äidille, Kummitädille ja tämän 1/2 visiitin jälkeen nyt ikuisesti diettaavalle Mummollekin (btw, kyse on isänpuoleisista sukulaisista vaikken itse miestä ikinä näekään). Kaipaan poikkista, mutta hänen seurassaan en ole koe olevani liikaa vaan riittämätön. En ikinä siis tarpeeksi hyvä.

Lääkäripapereissa lukee aina perhesuhteet hyvät, varsinkin mutsiin, blaablaa blaa. Ehkä onkin läheiset, sinänsä siis hyvät, ei ole mitään traumoja tai kaunoja tai tragedioita. Jos mitään mainittavia shokkeja ei ole niin kaikki on hyvin, vai mitä? Näin ainakin olen tähän asti kertonut kaikille, myös itselleni, mutta nykyään olen alkanut miettimään miksi asiat ovat sitten niin vaikeita? En osoittele nyt mitään sormella tai kiellä ettei ikinä olisi parantamisen varaa, no way. Kunhan koetan vain hapuilen kasaa pääni palapelin sirpaleita ja tunnustelen missä on säröjä.

Olenko ihan pälli kun en tahtoisi lopettaa Mustaa kahviani vaikka mukeilla ja pannuillakin on korvat? Jeejee mitä sanaleikkiä!!1 Eipä tunnistetuksi tulemiseen kuole (tätä se netti ja elämä kun teettää) kun en kamalasti piilottele asuinkuntaa tai harrastuksiani, mutta en nauti jos lähiomaiset tulevat läikyttämään tähän kuppikuntaan. Ts. painukaa pois jos 'arjesta' tunnetaan, kiitos kaunis.

Thursday, July 23, 2009

Lahna on kala (sisältää aitoa rasvahappoa)

Tyhmä keho, et enää kerjäis. Just söin, maha täpöttää ja silti jostain pallean alta muljahtelee viesti mennä kohti keittiötä. Ja ruoka, maut, plus syöminen on yhtä tyydyttymätöntä sahanpurua, joka tuottaa vain vatsaoireita, hikoilua ja kuumotusta poskilla. Musta tuntuu iltaisin kuin kävisin läpi jotain tulehdustilaa vaikka painokin on jo normaalipinnoissa. Ihan kun mua ei tarpeeksi jo nolottaisi niin lähipiirikin ihmettelee ääneen miksi hikoilen märäksi kaikki yöt, suoneni pullottaa ja ihoni leimahtaa punaiseksi.. Ihan kun mä osaisin sanoa tarkemmin miksi! No koska syön.

Ruokailu on niiiin impulssien ja muistojen varaista mättöä, myrkkyä lääkkeen naamiossa, joka ei mene energisenä vilvoitteena kipeisiin reisilihaksiini tai särkeviin aivosoluihini. Ja silti siinä toivossa syön. Mulla se menee paksusti pohkeiden ympärille, renkaana mahalle, paisukkeena kainaloitten väliin ja poskiin. Vessanpeilin heijastus on tuntematon ventovieras, mutta.. Sama juurikasvu(1), paita(2), epätasainen iho otsassa(3) ja kallon luusto(4) näyttää tutulta, mutta en voi uskoa olevani se hyllyvästi liikkeitäni ihmitoiva vanukasmassa. Oh holy fuck. Koska ei se ole minä itse, ei varmana ole! Mun oma itse pitää olla jotain pienempää ja rujompaa!

Lyllerrys. Tänään paistoi aurinko, otin rannalla kuvia, istuin polkupyöräss, leivoin täytekakun, söin savusiikaa ja paijasin ponia (ihan oikeesti paijasin ponia! Enkä oo mikään heppatyttö! :--D). Ei hymyilytä, sillä luitteni ympärillä on paksut fileet ja rasvainen vararavintokerros ihon alla. Adsdsfggsdgh. Vituttaa kun en osaa edes vihata, vahingoittaa ja kuihduttaa itseäni. Luuserismin pohjalla olevana sätkitään tuskissa ja ei anneta edes kuolla. ^___^

Wednesday, July 22, 2009

Paikasta toiseen pakoon

Karkasin toisen kerran Hankoon, merenrannan lähelle karkuun ja piiloon kotosalla kummittelevia peikkoja ja ahdistusta. Olin viettänyt välissä yhden yön taas Äidilläkin maanpaossa, mutta kas kummakkaa mun oli pakko paeta sieltäkin. Hukkaan aikaani spekuloimalla miksi sitten mökillä sujui ihan hyvin vaikkei avecina ollut Pojan kaveripariskunta ollut aivan lähimpiä tuttavuuksiani. Kaunis sää, ulkoilma, kevyt seura, ympäristönvaihdos, lääkkeet vai jotkut Jupiterin ja Saturnuksen silloiset asunnot? Njet. Vastaus on raakarehellisesti miten tuli syötyä.

Pälliä kun elämäntasoni ja ihmisarvoni roikkuu haarukan ja veitsen varassa, mutta vaihtoehtoja ei ole, ja enkä edes tiedä tahtoisinko sellaisia. Olen edelleen syvässä liitossa kaloreiden, painon ja ruokarallin kanssa, että se täyttää jokaisen ajatukseni, himoni ja mielenkiinnonkohteeni (vaikka olenkin vain.. lihonut). Haluaisin oppia vain käyttäytymään kunnolla, syömään vähemmän, saada painoni laskemaan päästäkseni jatkuvasta nöyryytyksenpelosta ja kompulsiivisesta anteeksipyytelystä. Tätä kai haen aina lipumalla paikasta toiseen, sillä jokatoisesta maanantaista tai sadepäivästä tai kesälomasta yms yms keksitystä maamerkistä lähtee "Uusi alku", siis uusintayritys jonka on tällä kertaa niiiiin pakko onnistua. Mutten pääse itseäni pakoon. Mussutan, siis olen. YÖK!

Kävin jo hipaisemassa muutaman 100g painonlaskua ja tuttua ratkaisukeinoani elämän/syömisen hallintavaikeuteen: välttely, pidättäytyminen ja pelko. Pelko onkin paras ase omaa syömishalua vastaan, mutta viikon alussa kaikki on taas mennyt läskiksi. Haha kuinka osuvaa. Chew&split, sponttaani deletointi, vetykloridin vesiliuokset nielussa, liikaa leipää ja aamupalajuustoa Kummitädin kaapeissa, Läkerolien ylenkäyttöä, blaablaa blaa! Olen turvonnut ja ällö, sekä kuolemanväsynyt vaikka olisi pitänyt olla reipas ja pyöräillä rantateitä. Olen vankina taas päässäni lusikoiden ja lautasten kanssa, ja haluaisin juosta täältäkin jo seuraavaan paikkaan karkuun... mutta on hiukan liian kivaa omien mättöjen jälkeen "kostoksi" lahjoa sukulaiset ja vierailulla olevat nätit nuoret heppatyttelit sokerirasvakerma-leipomuksillani. :---)

Nyt nukun ja luvan kanssa. Toivon olevani huomenna virkeä ja vähemmän kyllästynyt yrittämään.. Haluaisin jaksaa valokuvata ja pyöräillä, sekä käydä kurkkimassa meneillään olevia Hangon heppakisoja. Säikähdin kun iltapäivällä melkein ajoin konia päin Kummitädin feikki-Jopolla, mutta juuri nyt voisin mielialani puolesta jäädä kaakkilauman tallottavaksi jos se tekisi vartalostani litteämmän. x___x Unia.

Sunday, July 19, 2009

Iltapalamonologi

Kotona ilma tukahduttaa vaikka kuinka tuulettaisin. Mökiltä raahautui iso kassillinen (ilmaista) ruokaa, sillä seuraporukkani ei juuri välittänyt kalliiden mättöjensä "jäämiä" kotiin kanneksia. Seuraaville mökkeilijöille jätettiin eläimellinen kasa makkaroita ja minä sain pitää syömättömät kasvikset, herkkusieniboksit, vajaan ruispalapaketin ja vieläpä pullopanttirahat (7€)! Koska toisille kolikot ovat vain hiluja. Ja koska toiset eivät tarkkaan kaupassa laske monellako jugurttipurkilla tasan selviää yhden viikonlopun. Toisilla on maallista varaa elää leveästi, kun mulla taas on leveyttä riittämiin pelkissä alleissani, jotka lötsähtävät kylkiä vasten. Yök. Näillä ojentajien alla olevilla rasvaihopussukoilla voisin varmaan aloittaa liitämään.

Maha on pinkeähkö, paha olo kuitenkin, kuhmuun koskee. Paino oli kotiin tullessa tippunut, aamulla varmasti noussut. Kaloritaulukoista sokea mässymökkeily pätee aina sunnuntai iltaan asi. Muutenhan tässä mentäisiin kohtuuttoman sekaisin hei. Tein leipää, laitoin isot siivut tofua, lämmitin mikrossa, istun ja mietin. Ei tee mieli ruokaa tai syödä, mutta tunnen tahtovani energiaa. Käyn päässä loputonta keskustelua irrallisminän kanssa, joka ei muuta osaa kuin himoita ja vaatia tarpeitten täyttämisiä. Proteiinipitoiset tofuklöntit vaikuttavat puoleensaviltä kuin lihansyöjille kobe-härkien pihvit.

Saan nämä nieltyä, tiedän. Aamulla todennäköisesti on huono omatunto niin kannattaako? Saan varmaan syötyä nämä ilman että heitän pois, syötyä rauhassa haarukalla ja veitsellä kaksi siivua leipää tomaatilla, tofulla ja tuorejuustolla. Mutta saanko pidettyä ne sisälläni? En suunnittele, tahdo, halua tai kaipaa oksentaa. Pelottaa silti syödä jos tulen tolkkuihini etten ansaitse leipiäni vaikka kuinka antaisin luvan syödä. En ostanutkaan kaupassa jäätelöä, olin vahva, joten tofuleipä? Kevyttä, terveellistä, ravinteikasta! Mene alas, pysy. Päätän. Mutta pelkään niin hirveästi.



Söin reilusti ainakin puolet tofusta, puolikkaan tomaatin ja puolet puolikkaasta fitness tempo-leivästä. Loppua en enää pystynyt, syljin seuraavat puremani palaset talouspaperiin ja hiivin keittiön roskikselle. Nielin varmasti liikaa. Lihava kusipää, hyvin tässä taas kuset onnistuneen viikonlopun päälle läskiytymällä. Loppu leivästä lentää pakkaseen ja tofu roskiin. Illalla tunteja myöhemmin rauhoittavat alkavat vaikuttaa, unohdan saaneeni jo marjaöverit ja mummolasta mukaan saanueet tuoreet mustikat tanssivat lusikalta kielelle happaman jugun kera.

Saturday, July 18, 2009

Sarvikuono kuhmu otsassa

Omg tätä vielä lukee joku! Olen ihan sanattoman otettu ja iloinen aina kun joku vaivautuu sanomaan minkä sanan tahansa commentboxiin, kiitos jälleen! Ulkoasun askartelukin piristi mielialaa. Voisin pakottautua vaihtelemaan tätä tulevaisuudessa useamminkin, sillä oli sanoinkuvaamattoman ihanaa unohtaa itsensä tekemään jotain asiaa pariksi tunniksi ilman häiritseviä ahdistusajatuksia. Kummitäti meni hulluna ostamaan mulle Fatboyn, joka tuskin mahtuu huoneeseeni, mutta aah tohon löhähtäessä läppärin ja teekupin kanssa ei kyl tee mieli nousta. Btw, tällä hetkellä istun aamutakissa kesämökin laiturilla ja kuuntelen järven laineiden liplattua. Kahvikupin kanssa, luonnollisesti.

Tosiaan, eilen lähetiin Poikkiksen ja hänenmeidän ystäväpariskunnan kanssa allekirjoittaneen kesämöksälle saunomaan, grillailee, uimaan ja pelaamaan kännissä Aliasta. Vaikka haluankin paeta sivilisaatiota niin totta kai on bonusta jos blogia pääse päivittämään, sillä eilisestä taas mekisi purkaa ja avautua vaikka oloni onkin ihan OK. Päivällä kun aloin kirjoittelemaan tätä, tepastelin parilla rantakivellä ja onnistuin upeasti kaatumaan päin betoniporrasta ja kivikkoa saaden nätisti vuotavat naarmut sääreeni, raot kämmeniin ja 1/2 nyrkin kokoisen kuhmun otsaani. Hammas ei katkennut, jes!

Maailmankaikkeus kosti kun kehtauduin uimatopissa ja bikinialaosassa päivänvaloon. Okeiokei, toi korifraasi on liioittelua mut oikeasti saan jotain tyydytystä jos vahingossa kaadun tai satutan itseni, sillä koen sen olevan minulle oikein ja ansioni mukaan. Kipuun silti kätkeytyy jonkinlainen mielihyva, ja en tällä tarkoita itsetuhoisuuden yhteydessä tulevaa adrenaliinikiksiä tai rauhoittumista. Inhoan tietty toimintaa estäviä päänsärkyjä, kovaa mahakipua, kirvelyä tai polttelun tunnetta, mutta fyysiset iskut tuntuvat kummasti erilaisilta. Tunnen kipua, mutta minua ei satuta? Itsensä telominen ei kuitenkaan ole millään mittapuulla kivaa, joten en tod. sitä huvikseni harrasta. Sopivanlainen särky ja itseinho muodostavat silti koukuttavasti suojelevan parin, jonka taakse hautautua tukahduttamaan tunteitaan ja piiloon maailmaa. Mmm, tunnepatoutuma ja eristäytyminen.. Tarvitseeko vielä lisää syitä inhotakseen ja teloakseen itseään?


Huomionhakuun ja avun pyytämiseksi ihmiset kykenevät mitä absurdeihimpin asioihin, mutta mulla tuo on ollut lähinnä jotain yksityistä ja henkilökohtaista. En edes tarkalleen muista millon mun ajatukset kivun "ansaitsemisesta" on peräisin, mutta esiintyi jo joskus lukioaikoina. Muistan lentäneeni pyörällä ja mielessäni maristen miksei sattunut lujempaa. Kai jos tolloin hyväksyi itsensä sonnaksi niin ei välittänyt jos (fyysistä)kuraa satoi päälle vähän lisää? Mutjoo, pakko olla seurassa varovaisempi tai Poikkis saa sydärin kohelluksestani. ^__^; Eihän sitä tässä sivu-uhreja tahdota, hehee! Aisssuatana näytän huomenna niin fiksulta kun keskellä otsaani on Mt Everesin kokoinen musta patti..

Thursday, July 16, 2009

Hedonisti ja masokisti


Väsyttää, ei jaksa, tee mieli.. mutta kirjoitellaanpa silti. En tiedä, tämä lähti aluksi pohdinta/avautumis-blogina, mutta hiljalleen tämä on valunut johonkin muuhun. Vaikka kirjoitankin omaksi iloksi ja terapiakseni niin totta kai vähän tahtoisin tietää kiinnostaako ketään lukea arkeani eli "päiväkirjaa"? Siinä tapauksessa voisin sallia useammin kirjoittamisen, sillä nyt pelkään päivitystahdin olevan liian nopea ja tekstien itseänsä toistavia romaaneja. x__x

Syömiset on mennyt niin ja näin. Päässäni soi yhä Äidin ne sanat syönkö taas, ei tartte ahnehtia, pitääkö koko ajan mussuttaa jotain. Käy hyvästä mantrasta, ja loppuviikon syömiset eivät menneetkään aivan totaalisen päin persettä. Olin Kummitädillä Hangossa nauttimassa suolaisesta meren tuoksusta, ihanista taloista, hyvästä ruoasta(!) ja ulkoilmasta. Söin toki aivan liian paljon, mutta tällä sekuntilla onkin lähes mahdotonta hypätä takaisin aivan nälkäkuurilinjalle. Pyöräily rannalla, idyllisen asutuksen ja luonnonsuojelumetsien varrella tuuletti aivojani ja mikä ihmeellisintä: LIIKUIN edes vähän! Fanfaareja kiitos, sillä meitsihän yleensä nostaa persettään vain jääkaapille ja takaisin. Painokin laski viikossa kilon.

Totta kai päiviin on mahtunut tuskaa. Pelkäsin kuollakseni tiistain lekurikäyntiä ex-Lapinlahdessa koska olen iso isompi ja isoin. Temesta, lukemattomat vaatteiden vaihdot ja sain kuin sainkin itseni vastaanotolle. Omalääkärini kesäsijainen oli niin ihana kuin aina, joten purskahdin itkemään ja myöntämään ylensyömisen pahanolon. On niin nolon tuntuista myöntää bulimisia piirteitä: simsalabim ja muutun ahneeksi siaksi, jonka ongelmat "ei ole yhtä vakavia" kuin anorektikoiden, koska oksentaminenhan on "vaan ällöä" hyihyi. Anoreksian mieltää "puhtaaksi ja pidättyväiseksi" lasikeijuenkelikepiksi ja bulimian "hedonismille antautuvaksi" ällöpalloksi. Yeah right. Vaikka paremmin eroa kuvaisi että anoreksiassa tukahduttaa tunteitaan kun taas bulimisena radikaalisti purkaa niitä, mikä on hyvin hyvin paljon kuluttavampaa. Silti mielikuvista ei pääse eroon, simsalabim ja hävettää. Suostuin vihdoin va'allekin koska oli pakkotarve todistaa etten olisi ihan aivan vielä Normaalipainoinen, mikä on yleisempää bulimikoilla kuin anorektikoilla bulimiapiirteillä. Miksi diagnoosit on niin tärkeitä ja samalla nekin hävettää?

Keskiviikko, öö, feels kinda blurry. Liikasyönti nälkään keskellä yötä, aamiaisen katumusdeletointi, nukkumaan, epäonnistunut paastorääkki, ruokaa esim. lisää, painajaisunia, suihkussa ravaaminen herättyäni toistuvasti litimärkänä hiestäni, alle 12h jakeilla ja illalla pieni övericocktail vanhoja laksoja, rauhottavia ja uninappeja kunnes sain tajuni taas kankaalle. En halua muistaa muuta, mutta paskaa oli. Painokin nousi kilon. Vittu. Onneksi aion astua sähläysteni yli, pysyä vahvana, tapella ja olla sortumatta. Osaisinpa vain nopeammin kestää tätä henkistäkin pahaa oloani.. Koska minä laihdun.

PS: Phew! Uusi ulkoasu askarreltu valmiiksi~

Saturday, July 11, 2009

Henkisiä litsareita

Ikävöin jälleen Äidille, tongin kaapeistani kelpaavia leivonta-aineita ja väkersin anteeksipyynnöksi täytekakun. Bussi Helsinkiin ja pari pakettia jäätelöä keskustasta: Papagalon valkosuklaa (keskinkertaista) ja Ingmanin kevyt mango-banaania (melko pahaa). Äiti oli edelleen kova, mutta sain kai nitistettyä ne pari kaipaamaani pehmosanaa. Söin paljon, liikaa, mutten enää niin kamalia överiähkyjä, joten hetken olin tosi ylpeä itsestäni kunnes huomasin tyhjentäneeni illassa koko 0,9L jädepurkin.

Ajattelin jos puhuttaisiin tunteistani, perhesiteistä tai rakentavasti pyytää ettei Äiti tuohtuisi niin usein vaan puhuisi minulle pitsihansikat kädessä. Paskat, ihan kuin mun kaltaiselleni tyttärelle vielä pitäisi lässyttää! Laiska, kelvoton, ahnas iilimato, jonka sairasta luikertelua pitää vuosi kaudet seurata ja paijata vielä pitäisi. Olin hiljaa, mutustin, olin kääntänyt jo viimeiset Äidin hoitamat laskuni omiin nimiin. Sanaruntelut tuli tällä kertaa kun en taaskaan ollut Normaali ja ottanyt hänen kanssaan kakkua. No pliis en todellakaan! Minäkö söisin jotain toiselle vääntämääni kalorikimpaletta?! Hah, tv:stä tuli oivasti joku Aussien Huippis-jakso, jossa kaksi laihinta tyttöä "sabotoi" pulskempia kanssakisaajia syöttämällä aamiaiseksi "terveellisiä" jäätelöpirtelöä ja rasvakermavaahto french toasteja. Samaistumista?

Seuraavana aamuna karkasin kun Äiti paistoi lettuja. En kestänyt kuunnella puhtaan totuuden sanaruntelua, mutta ansaittuna kirjoitin sen ylös ja imin kaiken itseeni: Olen koko ajan mussuttava ahnehtija. Ra'an monisanaisesti ja niin paikkaansapitävästi. <3 <3 Kiitos tästä, käytän sitä uutena iltarukouksena, mottona, itseruoskintana laihtumiseen. Minähän laihdun. Nyt ja koskaan, muuten en ansaitse elää. Laihdun, kuihdun, katoan oikeasti. Pakko laihtua. Niiiin en tahdo tai tavata ketään, varsinkaan tiistaista sh-polin lääkäriä saati ravitsemusterppaa, ei ennen kuin pari kiloa on tippunut. Tietenkään en saa salamana sormiani irti jääkaapinoven välistä, mutta hiljaa hyvä tulee kun tarpeeksi kauan ovea lyö.

Wednesday, July 08, 2009

Peruutusvaihteella

Viime postauksen jälkeen mietin kovasti syitä miksi olen ja voin tällä lailla. Pääasiassa kotiin, perheeseen ja lapsuuteen liittyneitä asioita koska olen aina halunnut puolustella taustojani ja pitänyt niitä vammailuuni merkityksettömänä. Tietäessäni olevani mätä ja kaikin puolin epäinhimillinen olio niin syitä onkin turha kaivella kivenkolosta - varsinkin kun mitään "oikeasti" kamalia tapahtumia tai traumoja ei ole. Kyllä löytyy eronneet vanhemmat ja yksin vietettyjä iltoja ala-asteikäisenä ties mitä muuta, voi hui kamala, mutta jos jätetään ne klisheisimmät päätelmät suosiolla pois.

En ymmärrä miksi hoidossa aina jaksetaan urkkia milloin ja mistä oireet tulivat. Risoo, sillä en juuri osaa hahmotella mitään elämäni kokonaiskuvaa. On hankalaa ja väsyttävää nimetä tiettyjä hetkiä tai minkä ikäinen milloinkin olin, kun muistan yleensä tarkasti vain tietyt sattumat ja satunnaiset yksityiskohdat. Jotkut ajatukset taas ovat tuntuneet taas olevan aina paikallaan: mm. ikuinen haave muuttua joksikin muuksi. Lapsuus oli noloa, äänekästä ja ekstroverttiä, häpesin usein itseäni ja aina toivoinkin olevani "uusi ihmininen" jokaisen viikonlopun/joululoman/synttäripäivän jälkeen.

Ehkä regressiossa kuitenkin piilottelee jotain, sillä se tuntuu niin tukalalta aiheelta käsitellä. Syömishäröjen yhteydessä monesti kirjoitetaan peloista kasvaa aikuiseksi, naiseutumisesta, eroahdistuksesta ja vanhempien turvan kaipuusta, mutta en taaskaan koe noista minkään asettuvan omalle kohdalleni. Luettuani ihanien kommentoijien viestejä, lisää Wasted:ia ja kierittyäni lisää asioitteni kanssa niin löysin yllä mainituista kuitenkin jotain pientä samaistumisen aihetta. Koska jään roikkumaan pelkoihini hylätyksi tulemisesta ja tarvitsen jatkuvaa vakuuttelua että kelpaan yhä. Ettei maassa ole ykskaks männynkävyt kääntyneet ja muuttaneet sisäistä hirveyttäni kaikialle levittäytyväksi saastepilveksi. Ja koska yksinhuoltajaäitini ainoana lapsena kaipaan vakuuttelua vaikken ajattele sitä minään Äidillisenä Turvana. Mielistelen, käyn ylikierroksilla, roikun, saan pari sanaa väärin, ahdistun ja oireilen, otan itseeni, haluan paeta ja olla yksin, mutta samalla ikävöin ja kaipaan heti takaisin..

Sunday, July 05, 2009

Kahdenlaisia lainauksia

Minä: "Mua ahdistaa kun syön niin saatanasti"
Äiti: "No älä syö niin saatanasti!"

Äiti: [Mun miesystäväkin] sanoi: "Oliks toi [Kaffein]? Sehän on ihan Normaali! Hitto se näytti hyvältä, sehän näyttää jo ihan Normaalilta! Koska sen kanssa on voinut puhua Normaalisti? Ei kolmeen vuoteen!"

Kysymyksiä koska mä lopetan tän hörhöilyn. Koska mä lopetan ja olen kunnolla, menen töihin ja takaisin kouluun kun kukaan ei jaksa mua enää, ei ole rahaa, hörhöpäätä ei tahdota mihinkään mukaan.

Minä: "Mä olen niin väsynyt tähän. Tahtoisin takas ossalle että joku estäis mua syömästä.."
Äiti: "Ei sua oteta enää. Kunootkäynynoikaikkijoläpi"
Minä: "Siis koska olen näin lihava."

Luin metrossa uudelleen ja uudelleen Wasted:ia, alleviivaten niitä lauseita ja tunteita joihin tunsin samaistuvani. Rakastan tuota kirjaa. Marya on jumalaisen hyvä verbalisoimaan sellaisiakin ajatuksia mitä itse häpeäisin sanoa rehellisesti ääneen. Lähinnä kaikkea ruokaan tai syömiseen kätkeytyvää bulimistista henkistä likaa ja hedonistista himoa, jota häpeän ja koetan epäsuorasti kieltää itsestäni.


"Run into the bathroom, turn on the fans, the shower, the tap in the sink, click up the toilet seat, swig both sodas, vomit. And vomit some more until your knees are too weak. When you stand up, they'll buckle, and you'll swing to the edge of the sink, holding on for dear life. Dear life my ass. By November, you wish you were dead. You want nothing more. Every day, every fucking day, you run up the steps of the house, breathing hard, swing open the cupboards, thinking: You pitiful little bitch. Fucking cow. Greedy pig. All day, your stomach pinches and spits up its bile. You sway when you walk. You begin to get cold again." (Wasted p. 169)


Äidillä ja nimenomaan äidillä nuo "himot" silti pääsevät valloilleen, sillä menen suustani ja päästäni täällä aivan sekaisin kun kaikkea pitää maistaa suolaisesta makeaan, kylmään, kuumaan, raksuvaan, pehmeään, leipää vai jäätelöä? Leipääjäätelöäkaikkea! Lähi-Siwaan tai hätätapauksessa toiseen jos täytyy. Ensimmäistä kertaa löysin Wasted:stakin kohdan jossa mainitaan kaikkimullehetinyt-himon iskeytyvän nimenomaan vanhempien kotona - vielä kun tietäisi miksi mullakin?! Tulen tänne etsimään turvaa ja lohtua, mutta hautaudun lukiovuosien pelkoihin, sähellän, enkä lopuksi kehtaa avoimesti sanoa Äidille sanaakaan tunteistani. Etten jaksa elintapojani, vihaan ruumistani, kuolema-ajatuksiani ja kuinka salaa ehkä haluaisin takaisin sairaalaan turvaan itseäni ja maailmaa. Jonkun pitävän huolta ja vetämään mut ylös rotkosta, opettaisi mut uudelleen kävelemään ja elämään.

En tajua miten jotkut ihmiset jaksaa edes elää kun mulle pelkkä elossa oleminen on niin vaikeaa! Eli menen keittiöön ja hapuilen jotain suuhuni täyttämään tyhjiötäni, kotona tunnen painoni nousseen, koetan olla syömättä ja syödessäni ruoanpuutos ei halua sisälläni enää lopettaa. Tai sitten tahdon tuntea jotain thrilliä elämässäni, mutta kykenen vain jonkin asteiseen masokismiin, josta parhaat kiksit saan tällä hetkellä vain vessan lattialla köhiessäni. Sormet oksennuksesta löyhkäten ja naama turvonneena. Jos en ole saannut tarpeeksi tuttua turvaa Äidin sylistä tai ruokakaapeista niin tutun ahtaasta kylppäristä kyllä olen. :----)

PS: Olen just Neiti Normaalipainoinen, joten jookos kookos kaikki "Höpöhöpö oot änorektinen"-lässyt ja valheet pois kommenttiboksista koska ette istu mun kokoja kasvaneissa kalsareissani. ^___^V Kiitos huomiosta raksut, tämä metrimaha taitaa mennä takaisin runnomaan itseään ruoalla.

Friday, July 03, 2009

Päiväossan pienin potilas

Päiväossa menee tänään kiinni aina elokuuhun saakka. En kai ole aiemmin tullut maininneeksi päiviksellä olevasta toisesta selkeästi syömisvammaisesta potilaasta. Ehkä koska me ei mitenkään juuri puhuta asiasta, anneta vertaistukea tai näytetä välittämistä. Päiviksen vertaistuki tulee muutenkin lähinnä siitä että me kaikki ollaan potilaita ja ihmiset voi samaistua toisten lähes sanattomaan masikseen. Mutta sellaista rakentavaa tukea.. nääh. Jos joskus jonkun kanssa ryhtyy juttelemaan muistakin kuin kermakakuista ja kissanpojista niin se on hiukan myötätuntoista lohtua ja kannustusta jos mitään.

Mutta tuo tyttö on niin siro ruumiiltaan hoikan vartalonsa lisäksi, aina suruissa ja ahdistuksissa silmänsä, toimii niin tutun vetäytyvästi ja haluttomasti kaikkea kohtaan, että auttamattakin huolestuu. Tai sitten vain ärsyttää jos selkeästi toinen pidättelee päivittäin itkuaan ja kukaan ei hoitopaikassakaan menisi kysymään hänen voinnistaan. Sainkin kuulla hänellä olevan jonkinlaista bulimiaa, syömistä ja paastoilua, aina silloin tällöin. Tyttö kieltäytyy ruokailuista, joutuu punnitukseen viikottain ja alkaa helisemään painonnousustaan. En lainkaan kadehdi kun mun heittäminen va'alle ei tulisi kysymykseenkään ja pidän ruokailut low profile narskuttelemalla eväitä tai hoitomaksuun kuuluvia ruispaloja ja kasvisraasteita. Mutta tuo tyttökin voi niin avoimesti pahoin, on alipainoinen ja sh:sta kärsivä niin miksi hänen lähinnä annetaan vain olla? Hänellä tuskin on mitään hoitokontaktia syömisongelmia varten? Ja jää itsekseen. Surullista, sillä vaikken tätä typykkää suuremmin tunne niin tiedän netin kautta monia avoimesti pahoinvoivia ystäviä joiden ehdottomasti ei pitäisi jäädä vähätellyiksi vaan saada ansaitsemansa apu, tuki ja huomio.

Egoani ainoastaan löi kun tyttö punnituksen jälkeen pamautti hoitajien kuullen ettei ole menossa syömään. Koska itse uneksin lakritsijäätelöstä ja olen pistänyt ennätysmäärät painoa kehooni, sillä painan nyt jopa enemmän kuin osaston jälkeen. Istuminen ei käy ongelmitta sillä en halua nähdä reisiäni, en voi pukeutua kun mahani täyttäisi vaikka Muumilaakson. Melkein normaalipainoisuus on pelkoa, hirveää itseinhoa, ja silti en ole voinut vain kieltää itseltäni ruokaa vaikka ennenhän minä en ikinä sortunut, ahminut tai luopunut kontrollista. Mitenköhän selviän heinäkuun itseni kanssa?

Sunday, June 28, 2009

Älä kutsu kylään etten käy jääkaapillasi

Ei helvetin seinäruusut ja kamomillapasteijat! Itseviha ja häpeä nyt potenssiin sata ja tuhat. Periaatteessa munhan ei pitäis tässä enää itkeä koska onneksi Poikaystäväni on maailman paras ja hänen kanssaan saa keskustella asiat läpi ilman perussuomalaista tyhmää mykistelyä, johon kuuluu asioiden poteminen X ajan kuluttua. Mutta minkäs sille mahdan jos en ole tunteeton kala ja vaikka puhelimessa kuinka olisin rauhoittunut ja iloisempi niin lopuksi parahdan sänkyyn itkemään silmäni ulos. Se vain on mun DNA:han kirjoitettu tapani vaikka kaikki olis miten A ja O: oma hiljainen salaisuus aina kuitenkin potea pahoinvointia sisällä.

Ranteeni on turvonnut ja paino noussut eilisen b/p kvartetin ja muun sekoilun lisäksi. Loppuillasta makasin poikittain sängyssä kissani kanssa ja katsoin Brokeback Mountainia kun Poikaystävä soitti. Juhannuspippaloiden isännän porukoilta oli kadonnut tomaattia ja salaattia jääkaapista, ja hän oli udellut minun osuuttani asiaan. Ei vittu, olin hajoilla asian absurdiulle kun en todellakaan ikinä ikinä mene koskemaan toisten elintarvikkeisiin ilman lupaa. Kiukku ja nolous kiteytyi kun muita aina huomioiva ja kohtelias Poikkikseni sotketaan asiaan - varsinkin koska hän pelkää eniten aina minun puolestani. Eiväthän toiset sitä tiedä paljonko stressiä tollaiset tilanteet pojalle aiheuttavat, mutta suojeluvaistoni kiehuu kun pelkään ettei kukaan (saatika minä) tule ansaitsemaan hänen epäitsekkyyttään ja ihanuuttaan. Niin, sain puoli yhdeltätoista vielä toisen puhelun onhan mulla kaikki kunnossa..

Vaikka moraalini on hiukan vinoutunut valkeitten valheiden värittämien sairasvuosieni aikana niin kovimmat rikokseni on pyöräilykypärättömyys ja pari kertaa kämppiksen luomuketsuppiin kajoaminen. Eilenkin lähdin yöpuvussa pyörälllä parin kilsan päässä olevaan lähimarkettiin kummastuttamaan kauppasetää n. 20 minuuttisella valitsemis-showlla banaanihyllyllä ja jäätelöaltaalla, kuin koskin kämppiksen loputtomiin mässyvarastoihin. ^__^ Kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa ja/tai karmeassa nälässä harkintakykyni saattaa hämärtyä ja pyydän jotain syödäkseni. Jotkut ruokaa-aineet ovat yhä pyhästi kiellettyjä, joten suuni suunnistaa HeVi-osastolle jos omat eväät loppuvat: yleensä tuonkin liian vähän koska en kehtaa a) näyttää ahneelta b) ajatusta syödä paljon seurassa c) selitellä outoja safkojani. Mutta kaikesta huolimatta mokaan, olen ikuinen ahne ahmatti ja hyväksikäyttävä syyllinen.

Siis. Eilisen kasvisskandaalin juuret juonsikin toisiin pippaloihin, Vappuun, jolloin majoneesivoileipätarjoiluista huolimatta olin pyytänyt hostiemännän luvan santsata lehtisaalaattia salaattisatsiini. Vittu kun en ole anoreksiaklishee ja muista joka syömääni mansikkaa ja salaattia. Tyttö rukka oli kai sitten darra-aamuna ollut vihainen jäädessään täysin ilman aamiaista, jonka takia pikkulinnut kävivät Poikaystäväni korviin ja minä saan äitimäistä emotusta kuinka käyttäytyä kylässä. Olen kuin mukana raahattava mukula, joka ei ole kuullut ettei toisten luona sovi noin käyttäytyä ja sovitaan ettei tästä lähtien toisten kasviksiin kosketa. Vihastutti taas Poikkikseni puolesta, ärsytti tilanteen absurdimaisuus, hävetti käytökseni toisten luona ja eritoten Pojan edessä. Pojankaan ei tarttisi toimia välikappaleena tai pelätä jossen olisi tällainen saasta taakka. Hyväksikäytän toisten ihmisten anteliaisuutta kun kukaan ei kehtaa sanoa sairaalle rammalle kieltävästi... Olen vitun urpo, saatanan läski ja ahne, eihän sua sovi kutsua tai ottaa mukaan toisten ihmisten ilmoille!!

Vihaisinko itseäni nyt eniten epäonnistuneiden ihmissuhteiden, oman pahan luonteeni vai suurettoman syömiseni takia? En taida vastata. Itkettää vain kun olen saastaakin syvemmältä ja silti elän tässä itsetietoisuudessa. Menenkö nyt satuttamaan lisää Poikkista ja avaamalla ranteeni tai kieltäymällä juhlakutsuista? En voisi. Olen jostain kerännyt myös itsetunnon egoismin murusia etten enää ensimmäisenä anna itseni heittäytyä kokopäivämarttyyriksi. Vaikka edellinen lainaus pikaisen ihannoikin sosiaalisia "marttyyrejä" niin kaikista itsekkäin tapa potea itsevihaa on nimenomaan altistaa läheiset pelkoon kaltaiseni madon puolesta. Haluaisin kyllä mennä kierimään paskaan ja uhrata vähäpätöiset jäännökseni noille ihmisille, mutta en saa. Hymyilen, nielen itkuani, pyydän rakentavasti anteeksi ja leivon ensi kerralla vielä isomman kasan sokerisia ja rasvaisia tuliaisia lievittääkseni toisten halveksuntaa minua kohtaan. Pelkään vain vitusti että sairaudestani tietävät sensuroivat sen takia puheitaan tai jäävät turhaa pelkäämään "entäs jos se tekee nyt itselleen jotain". Vaikka tiedän vihattavuuteni niin paranoia puree lisää. Kellään muulla samaa?