Saturday, January 31, 2009

Omin jaloin

Ei onnistu. Ei enää, nyt riittää. En yksinkertaisesti voi pakottaa itseäni haluamaan, en vaikka miten tahtoisin, ja niin - en tahdo. Mun tunteet eivät vain ole ikuisesti ohjattavissa, ei vaikka mä miten rationalisoisin itse-opittujen faktojen alla, kuuntelisin ammattilaisten itsetoistavia peruslauseita tai lähimmäisten mankumista. Siihen vain tulee piste kun väsyy samaan rutiiniin: etenemisyritykseen ohjattuun menosuuntaan jos jarrut pistävät vastaan.

Juttelen äidille ja poikaystävälle. Ilmoitan asiani vuorohoitsulle ja itkua vääntäen kiskon viimeisen ravitsemusliuoksen kurkustani alas. Olkoot vittu viimeinen kerta kun teen kompromissin itseni kanssa. Minä lähden. Meen takaisin kotiin kissojeni luo, en enää jaksa turhaa kädenvääntönäytelmää. Teen mitä oikeasti itse oikeasti tahdon.

Vietän vielä muutaman päivän osastolla, sillä muka niiiin kiire uloskirjauksella ei voi olla ettei perjantain hoitokokoukseen jaksaisi. Kumma homma, sillä viimeksi kun asiaa tuumailin ääneen niin oltiin samantien laskemassa ulos. Nojoo. Olkoot, pidin matalaa profiilia lähtöni kanssa ja elin pari päivää vielä talossa talon tavoilla: sääntöjä muiden tavoin kestäen ja noudattaen (sekä rikkoen, tietenkin). Ihana poikkis kävi vielä kylässä, sain päiväloman heittääkseni kamani kotiin ja äitini hemmotteli nopealla käännöksellä IKEA:ssa. Vain ravintoliuosta ei ollut pakko enää kitata, mutta painoni silti oli noussut viimeisen aamun punnituksessa..
No jes kiitti vaan letuista < / 3.

Ainiin, älkää piitatko nykyisen ulkoasun rumuudesta. :--x

Mitä vielä.. Eskapismi on sekoittanut ajatukseni, leijun vapaana vaikka pääni lyö tyhjää ja kehoni on lyijyn raskas. Mutta olen kotona. Kotona! Hassussa opiskelija-asunnossani, missä mä saan olla, mennä, tehdä ja kusta miten ja milloin vain. Ei määrättyä paluuaikaa osastolle, ei syömään kutsuvaa lehmänkelloa tai keinotekoista sairaalahuoneen pesää. Täällä mulla kämppis majailee omassa huoneessaan, kisut kehrää ympärillä ja aika saa vaikka pysähtyy. Moimoi sairaalan seinät, säännöt ja kadonneet kaavat - mä olen kotona kotona kotona!!

Wednesday, January 28, 2009

Kuoriudu, puhdistu, uusiudu


Epätasainen klöntti margariinia tekeytyy pehmeäksi ja vaarattoman näköiseksi leivälläni. Ei mene läpi, maku on yhtä vieras ja vastemielinen kuin aina ennenkin. Pieni kauhallinen tuoresalaattiani on läträtty valmisöljykastikkeella, lounaslautanen lilluu energiaköyhässä kasvissoosissa ja päivälliskeiton papujen ja perunapalojen välistä rasvatiput rehottavat kuin akne. Vastapäätä istuva siro, hiljainen ja alituisesti huoneessaan pääsykokeisiin lukeva anorektikkotyttö pitää kauniisti haarukkaa kädessään, ei koskaan ota tai pyydä lisää juotavaa (edes vettä) tai hoitsujen marmatuksesta huolimatta näyki isompia suupalasia.


Pidättelen mahani ähkyä makaamalla tokkuraisena sängyssäni. En lepää vaan tunnen itseni likaiseksi, barbaariseksi ja tahrituksi kun ruhoni turpoaa turpoamistaan joka päivä. Pelkään katsoa peiliin, vetää farkkuja aamuisin jalkaani tai edes koskea itseäni. Pahinta on tuntea käsivarret kylkiä vasten tai katsoa istuessa leviäviä reisiäni. Ne kaikki kauhutarinat ravintolisien pahasta mausta eivät pitäneetkään aivan paikkaansa. Itseasiassa jotkut ravintoköyhät kasvishiilaripöperöt mielellään korvaisi noilla litkuilla, onhan niissä sentään sisältönsä kannalta kaikki terveellistä ja tasapainoista, mutta ajatus juomalasillisen energiamäärästä kyllä puistattaa. Mikä nyt ei puistattaisi.

Haluaisin ottaa sakset, raspin, höylän, viilan, kuorimaveitsen tai raastinraudan käteeni ja poistattaa itseäni. Minua, saastaa, likaa, liikaa, tahraa, smäidää! En silti ole viillellyt kiinnijäämisen pelossa, sillä vaikkei mulle asia olisi big deal niin menettäisin loputkin vapauteni. Ulkoilusääntöjä taas olen sen sijaan rikkonut ottamalla pari naurettavaa juoksuspurttia ja oikeasti huutanut ääneen sisältäni pursuavaa pahaoloa. Jos joku jalankulkija näkisi niin mua pidettäisiin varmaan hulluna (...), mutta sen siitä saa kun itkeäkään ei voi.

Pahaolo ja painonnousu saa silti oloni tuntemaan likaiseksi, joten olen osastolla jokaikinen päivä jaksanut käydä suihkussa, meikata huolella ja katsoa mitä heitän niskaani. Eihän se sisällä vellovaan tahraan auta, mutta hygieenia tuottaa jollain lailla lisää mielenrauhaa. Suurin rakkauteni on se sairaalan antiseptinen käsihuuhde, joka haihtuu itsestään sormista. <3 Viikonloppuna oli aivan luksusta kun pääsin loisimaan mukaan parin potilaan spa-leikkeihin! Pistettiin jalat lämpimiin ämpäreihin, kuorittiin, laitettiin naamiot ja rasvattiin. Hoidettiin samalla myös kädet silkin pehmeiksi, viilattiin ja lakattiin. Olin vähän nolona kun en itse ole niin tyttö-tyttömäinen, sillä en edes omista omaa fööniä tai ole kokeillut vahata sääriäni jne jne.

Omasta kainostelusta huolimatta homma oli vähintään yhtä kivaa kuin kampaamossa käynti, uuden mekon osto tai lyhyt hikilenkki. Kumpa voisi ja sallisi itselleen joka päivä jonkin pienen hemmotteluhetken niin ehkä voisi inside-out paljon paremmin. Ainakin suosittelen kokeilemaan, sillä jopa mun kaltainen mörrimöykky kävi hetken astetta viehättävämmästä.

Tuesday, January 27, 2009

Rolling On the Floor, Laughing



Sainpa juuri kuulla mutsinikin lukeneen tätä blogiani.. ja vieläpä maaliskuusta asti. :---D

(Että moi poikkis, moi äiskä ^______^/)

Thursday, January 22, 2009

Älkää tulko puhuu mulle mistään positiivisuudesta



Asdsfsfg. Inhoan. Lyllyn, hyllyn, kuvotan itseäni. Jos ei tätä blogia lukemalla ole tullut jo selväksi niin allekirjoittaneella ei ole kamalan happy-go-lucky minäkuvaa, itsetuntoa tai usko b-shittiä jostain "anoreksiasta", joka lukee hienoissa lääkärin laatimissa papereissani. Kun itsetunto on nolla niin on aika se ja sama miten loppuelämässä käy, nallekarkit kun ei menny tasan, joten eiköhän vaan oteta helppo tie ja ihannoida itsevihaa ja ruumiillista rääkkäystä. Päätin haluavani kärsiä, kuihduta, kadota ja kuolla pois. Näin tylsällä oliolla ei ole edes munaa vetää itseään jojoon, sillä sekin olis liian dramaattinen ja huomiota herättävä tapa olis lähteä.

Eeeeeeli höpöhöpöt joistain tavoitepainoista ja karamellisävyisestä elämästä hoikkana, mallilaihana ja pitkäsäärisenä. Sellasta "elämää" kun ei nyt ole luvassa (ihan okei siis mulle), ja pitäisi olla kiitollinen jo siitä ettei autot autot aja kadulla päälle tai lapset kivitä. Mutta sit. Sitten mulla onkin ihkupallokissojeni lisäksi joku daiju poikaystävä, äiti, osastohoitsu ja pari ystävää, jotka hetkeksi järisyttää mun maailmankatsomusta. @____@ Että vilahtavan sadasosasekuntin mä kelpaisin olemassaolollani.

Pitäisi kai olla kiitollinen yms. kaikkea noista ihanista, välittävistä neli- ja kaksijalkaisista plus heidän mielenvikaisuudestaan, mutta itseäni ottaa pannuun. Suoraan sanottuna vi-tut-taa. Mulla kun oli niin selkeät suunnitelmat ja päätös muuttua kotona tankoparsaksi niin ruumiilta kuin aivoiltanikin. Ja nyt istuessani ossalla parin tolvanan lähimmäiseni painostuksesta olen huomannut kaipaavani vielä jotain asioita tuolla jossain..

Yyyyh yök. En nyt rupea tässä paskantamaan auringonkukkia ja lepertelemään jotain pro-parantumispropakandaa itselleni sen enempää. Menkää lukee sellaista jostain muualta, let's face it, täällä ei oo mitään nähtävää! Mutta, todetaan et nyt mennään toistaiseksi päivästä seuraavaan.. Vaikka se itseviha yhä pysyy, laardit lisääntyy, ahdistaa ja vi-tut-taa!! Mutta taas uudelleen: eipä mun kaltaisella alhaisuudella ole paljoa hävittävääkään. :-----D

Tuesday, January 20, 2009

Cookies 'n' ice-cream = SERIOUS BUSINESS

Sain tänään tunnin varoitusajalla ajan ravitsemusterapeutille. Ääh! Rasittavaa kun ensin sitä saa mankua ja itkeä tapaamisajan perään, ja sitten ykskaks etukäteen ilmoittamatta onkin aika. Enpä ehtinyt valmistautua juuri mitenkään, sillä viimeksi hoitokokouksessa oltiin päätetty ettei ravitsemussuunnitelmaani toistaiseksi edes muutettaisi. >___>

Aika oli kuitenkin hyödyksi, saatiin korjattua tai pikemminkin korvattua pari ärsyttävyyttä nykyisessä safkissuunnitelmassani. Samalla sain tietää etukäteen vaadittavan "ehdon" painoni nostattamisen eteen: joko puolikas askel kohti Professional-ruokavaliota (eli sitä isointa sapuskamäärää) tai 2dl ravitsemusliuosta. Viimeksi otin lisäyksen luonnollisempana eli ruokana, mutta hyvä jos saan nykyisiäkään satsejani aina alas... joten 2dl jotain törkeän makuista lihotuslitkua oli valintani. Ei ehkä kuulosta pahalta, mutta 2dl tuota tavaraa ei ole mikään helppo diili - olkoon kyse henkisestä tuskasta tai kamalasta mausta. No. Sama se jos lähden? Huomenna kai asia taas selkenee.

Mutta! Välipalan aika tuli ja meitsin kustomoidoilla ruokasuunnitelmalla se tarkoitti täytekeksiä ja jäätelöpikaria. Suostuin vaihtamaan oman vadelmavaniljani toisen potilaan tofuttiversioon, johon loogisesti maun piristeeksi päätin murentaa keksini. Ei kuulosta mitenkään epätavalliselta tai sairaalta tai muulta? Uusi sairaanhoitaja silti otti tosissaan potilaskamujen vitsiheitot miten keksejä ei saisi dipata/puolittaa/murustaa ja kävi varmistamassa asian Ylemmältä Taholta. "Nyt kuule Kaffeiin sulle tulee uusi keksi!" Pikari pois, murut kaavitaan jäätelön päältä roskikseen ja uusi domino käteen. ...What the fuck.



No koska *säännöt sanoo* ettei keksiä saa murustaa. Daa. Ihan tilanteen absurdiuuden vuoksi kapinoin vastaan marisemalla jätskin päälle jääneistä mikroskooppisista keksisiruista ja napsautin palan irti dominostani. Kieh. Joojoo, on ne säännöt tehty noudatettaviksi ihan syystä, mutta c'moon pliis, joskus kyllä tekee mieli hakata päätä seinään turhantärkeilyn takia. Vaikka hourulassa ollaan niin ehkä sitä pientä, pikkiriikkistä ja kohtuullista maalaisjärkeä voisi joskus sallia.. ehkä.. edes vähän.

(Tai sitten ei. :-------D)

Monday, January 19, 2009

Nutcases n' cats


Takaisin osastolla, kierosti laitosmaisessa turvallisuudessa ja samalla henkisessä hirttosilmukassa. Omatuntoni ruoskii kun en viikonlopun vapaudessa vetänyt hikilenkkiä ja elänyt pelkällä pepsimaxilla, mutta ainakaan ei tarvitse osastolla valehdella etteikö yöloma olisi sujunut hyvin. Hyvin joka mittapuulla. Eipä tarvitse ainakaan valehdella osastolla etten olisi syönyt (nooooh vaikken listan mukaan) ja nauttinut ajastani.

Vaikka asuntoni on vähintään yhtä kolkko kuin osastohuoneet niin olen aika pitkään hautonut päätäni, sekä jumittunut ajatukseen: pois on lähdettävä. Musta ei yksinkertaisesti ole noudattamaan hoitosopimuksen vaatimuksia painon nostamisen suhteen, ja kökötän edelleen 1. vaiheessa. Toisin sanottuna olen nelivaiheisesta hoitosuunnitelmasta yhä lähtökuopassa, jossa vapauksia ja vastuuta on minimaalisesti. Eteenpäinkään en pääse kun pääni ei kestä edes ajatusta yhdestäkään lisägrammasta tai kalorista. En ole näinä parin kuukauden aikana saanut yhtään voideltua leipääni temppuilematta alas.. ja 4-vaiheisen hoitosuunnitelman kakkospisteen omavastuuseen ei edes kuuluisi muuta kuin maidon itsenäinen kaataminen ja leivän voitelu.

Vaihteen vuoksi tekisi mieli itkeä ja purkaa terin ahdistusta, mutta tässä vain olla lötkötän sängylläni maha täynnä päivällistä. En ole vaihteeksi saanut mitään aikaan - paitsi pahaa mieltä toisille. Pling! Itsesäälivaroitus! Olen vain isompi ja isompi taakka niin fyysisesti kuin henkisestikin kaikille läheisilleni ja hoitohenkilökunnalle. Turhaan pelkäsin olevani vain "ilkeä kakaramainen taakka" tänne tullessani, sillä verrattuna nykytilanteeseen olen paljon tuhdimmassa kunnossa ja silti vastaanpurnaaja. Kaukana siitä heikkohappisesta anoreksia-höpötyksestä.

Tuntuu yksinäiseltä. Myös konkreettisesti, sillä sattumalta omahoitajani eivät ole viikkoon tavattavissa, polilekurini lopetti ja rahapula vei haaveet yksityisterapian jatkamisesta. Kuitenkin kuunnellessani toisten potilastyttöjen elämäntarinoita niin tajuan miten helpolla olen lopulta päässyt (venailusta ja parista huonosta munkista huolimatta). Päässäni kaikuu tuhannesti kuulemani kysymys mitä vittua siis teen täällä? Onnistun pääasiassa vain kiristämään hoitohenkilökunnan pinnaa, toisten potilaitten hampaita ja lähimmäisteni jaksamista tällä wannarexia idiosa oireilullani pelleilylläni. Ymmärrän rehellisesti sanottuna siis hyvin kun lähipiirini haluaa putsata musta kätensä, sillä pelkästään seuraamiseni aiheuttaa pahoinvointia. Henkisesti riekaleina oleva äitini ei jaksa käytännönkään tasolla, poikaystävä ei kestä ja terapia söi mummoni säästöt.

Jäljelle jääkin vain vanha ja luotettava rakkauteni, itseinhoni, joka imee tätä pahuuttani ja paisuu kuin pullataikina. Voitte arvata paljonko sekin sitten kasvattaa tätä motivaatiotani, elämännälkää, miellyttämishalua tai edes jotain. Faktahan on että parantuminen lähtee vain itsestä, ja niin raakaa ja pahaa ja päällesyljettävää kuin se onkin sanoa: sitä ei minulla ole. Niin.

Saturday, January 17, 2009

kl. 09:00 - 17.00

Niin, se hoitokokous (eli tuttavallisemmin hoko). Tulin jälleen kerran ylipuhutuksi jäämään ossalle.. edes hetkeksi. Edes sen verran että voisin testata pärjäämistäni yölomalla kotona, sekä mahdollisesti hoitaa käytännön puolta "jos lähden" ts. siirtoa poliklinikan puolelle, yhteydenottoa terapeuttiin, suunnitella jotain jatkoa sitten poliklinikan kautta... Kuulemma omalääkärini lopetti, kuinkas muutenkaan.

Lauantai ja muropäivä, rojut kasaan, aamupala ja odottelua että kello lyö yhdeksän. Lomalääkkeeni on pakattu erillisiin paperipusseihin kellonaikojen mukaan ja yhdeksältä saan astua ulos sairaalasta kirkkaaseen pakkasilmaan: vapaus! Tuntui oudolta ja jännittävältä, sillä en oikeasti ole pariin kuukauteen päässyt kulkemaan yhtä vapaasti: ei äitiä tai poikakaveria saattamassa. Vaikka olin aamulla kauhistellut rehevöittynyttä ruumistani, valinnut superlöysän t-paidan ja väljimmät farkut päälleni piillottaakseni ruhoni, mutta olo oli ulkona silti eteerisempi kuin ikuisuuksiin.

Tuntui puoliksi myös täydeltä nuijalta - kuin vajakilta, joka oltiin päästetty pomppimaan mielisairaalasta. Ei hei ootas, mähän *olen* sellainen. Keskustan kaupat olivat uudistuneet ja vaihdelleet paikkojaan, 1,5 litran Pepsi Max pullot olivat saaneet uuden pakkauksen ja jouduin lataamaan arvoa matkakorttiini. Ihmeellistä. Sain kolme tuntia kulumaan pelkästään haahuillessani parin kaupan ja R-kioskin kautta vakiobussilleni, jossa yksin istuminen tuntui vähintään yhtä eksoottiselta kuin muistamani lentokonereissut. Nälkä ei tuntunut mahassa, sillä kohta olisin kotona. Tyhjähkössä opiskelijaluukussani, joka kotoisuudessa vastasi suunnilleen sairaalahuonettani.

Mutta se oli silti oma kämppäni, jossa kaksi maailman ihaninta oliota oli ja kehräten tuli minua vastaan. Pelkäsin, jännitin, olin hypännyt kaninkolosta toiseen. Mutta nyt olen kotona sohvalla, kotona, kotona, kotona(!!!) lämpimässä poikkikseni kainalossa ja vaatteet aivan kisunkarvoissa. Huomenna pitää palata takaisin osastolle päivälliseen mennessä, mutta juuri nyt mua ei elämäntilanteeni ja päätökseni jäämisestä tai lähtemisestä jaksa piinata lainkaan. Purrrr. <3

Thursday, January 15, 2009

Olennaisin asia ensiksi

Lounas. Pari potaattia, salaattia tuplakastikkeella, kasviskastiketta ja papuja, siivu real-leipää margariinilla. Ei kuulosta pahalta, ellei no just se natsihoitaja olisi vieressäni valvomassa. Ruokani oli taas epämääräistä mössöä kasvis- ja valmissalaattikastikkeen miksautuessani lautasella. Ei toivoakaan perunan muussaamisesta lautaseen, kastiketipan jättämisestä tai rasvan pyyhkäisystä leivältä. Lopuksi tarkistetaan sormet ja kitalaki - hups, sinne oli jäänyt vielä nokare leipää. Ihan sama tippuuko meteoriitti nyt Helsinkiin, sillä allekirjoittanut haarukoi, söi ja nieli koko lounaan. Siis tajuatteko: koko lounaan.



Muu olkoon turhaa. Ja vaikka kirjoittaa enemmän niin ekaksi blogin ulkoasu pitäisi värkätä parempaan kuntoon ja siivota tageja. Ei vain jaksa kun tiedän tyriväni ja miten aikaavievää se puuha on. Plus nyt voisi vaikka meteoriitti tulla taivaalta, sillä hei haloo, minä. söin. lounaan. KOKONAAN!

Eilen oli mm. se kauan pelätty ja odotettu hoitokokous, sekä paritapaaminen poikkiksen kanssa. Olen yhä osastolla, yhä ehkä lähdössä, mutta mitä väliä tolla millään on kun margariini imeytyy mahassa? Uusi huonetoverinikin on aika tapauss: Tuntuu oudolta jakaa tilaa jonkun kanssa, jolla on pelkästään ikäeronkin takia niin paljon enemmän sairashistoriaa, mutta myös tietoa ja elämänkokemusta ympäri maapalloa. Sairaala asentelee huoneeseen verhot, mutta huonetoveri raahaa myös omat patjat, koristelamput, eteeriset tuoksunsa, tyynynsä ja maailmansa paikalle. Minä olen jälleen juntti retardi mussuttaessani keskustelua - puhumattakaan millainen jumbojetti olen kokovertailussa.

Vieressä olevan kirkon portailla on jotain valkoista raetta, joka ei katoa säästä riippuen. Onkohan joku mennyt naimisiin ja päälle heitelty riisiä? Heitetetäänkö nykyään edes riisiä? Mä olisin mielelläni heittänyt lounasleipääni seinään.

Ahdistaa. Typerä ylililluva kasviskastike, erikseen annostellut salaattikastikepussukat ja margariinit. Rasvaa, rasvaa, rasvaa!!! Jos välipalalla on jotain paskaa ja loppupäivä menee samaan malliin niin pienennetyistä bentsomääristäni ei tule olemaan paljoa apua. Jos välipalalla on jotain paskaa ja loppupäivä menee samaan malliin niin pienennetyistä bentsomääristäni ei tule olemaan paljoa apua.. >___<

Monday, January 12, 2009

ingen panik, ingen panik !

Otsikko on yks noista viisaista lauseista, jotka jäi päähän lukion ruotsintunneilta. Tota mantraa on nyt hyvä hokea kun koetan taas tekeytyä olemattomaksi.



Hoen tota mantraa ja koetan tehdä itseni olemattomaksi. Pää alas, rotsi niskaan, kyyristyn huoneeni nurkkaan ja ryystän äkkiä viimeiset aamukahvin rippeet termaristani. Olen tosi camouflage-mestari, sillä öö... olen yksin huoneessa ja seinätkin on ossalla kivan äänieristettyjä.

Tänään on taas maanantai puuropäivä ts. lääkärit ja sossut ja kaikki potilaat ovat taas enemmän tai vähemmän läsnä. Nyt potilaita tuli varoittamatta vain lisää --! Olin hakemassa kuussatasta buranaa hedariini kun viereen kävelee minua varmaan viisi kertaa pienempi naishenkilö, jonka ikää en osaa anoreksian takia arvioida, mutta matkalaukku riitti loksauttamaan suuni alas. Huonekaveri, ou jeah! Äkkiä takaisin pistämään omat kamat pois tieltä, päätä särkee lisää, ja mielessä vilistää miten helvetissä enää selviän täällä oireiluitteni parissa. Apua, niin siis oireiluitteni. Ja samalla paisun ja pullistun jo pelkästään kämppistäni katsomalla.

Käytävällä ihmiset juoksee, en saa mitään yhteyttä omahoitajaan tai sossuun, ja paniikki hivelee jo sormenpäissäni. Nyt äkkiä ulos käyttämään ekan kahdesta 15 minsan vapaudestani ulkoilmassa. Bentsoja kiskoisin jo hyvällä mielihalulla, mutta ennen lounasta ei niitä taideta enää tipautella. Voi helvetti.

Saturday, January 10, 2009

Ei näin.

Mun lista kirjoitusaiheista sen kun kasvaa ja kasvaa. Mutten lopulta sitten jaksa välittää tarpeeksi, että saisin niitä naputeltua esille. Kuten en myöskään enää jaksa tätä osastolla oloa. En voi sanoa että täällä täysin turhaan olisin ollut ja joka sekuntia vihannut, mutta oikeasti, en koe saavani täältä enää irti mitään. Vaikka nyt oloni on taas tasapainoisempi ja selkeämpi niin jokainen kello, seinä ja ovenkahva muistuttaa mua Oikeasta Syystä miksi täällä ollaan. Se väsyttää ja turhauttaa, samoin loputon orjallinen vastaan paneminen.

Tuntuu että ajatuksissani ja motivaatiossani olen ihan samassa nollapisteessä. Nyt vain kovemmilla lääkkeillä ja kilokaupalla painavammalla ulkokuorella, ja siksi pelkäänkin romahduksen sattuessa romahtavampi aina vain kovempaa. Koti-ikäväni on ihan tajuton, vaikkei mun opiskelijaluukkuni kovasti sairaalahuonettani viehättävämpi olisikaan. Raastava ikävä kissojani kohtaan voittaa helposti kattolampun ja paremman lämmityksen.

Vaikka tiedän lähimmäisteni reaktiot niin tahdon pois, takaisin. Ilman terapiaani vain tukehdun kun turhaan säädän "elämääni" ruokakellon mukaan: Lääkkeet, wc-käynnit, hoitajakeskustelut, ulkoilut, ruokailut, lepohetket ja runiina käyvät temppuilut. Ei helpota, ei tällä tavoin, ei täällä, ei lainkaan. Mutta muuten.. ehkä elämäni jämissä ei ole mitään hävittävää? (ooh, omg lol positiivinen ajatus?)

Tuesday, January 06, 2009

Sairaalallekin sattuu

Advanced on "perus-ylläpito" -ruokavalio suurin piirtein normaalipainoiselle (tai hoikallekin) naiselle, joka
esim. opiskelee ja harrastaa lisäksi kohtalaisen määrän hyötyliikuntaa TAI liikkuu jonkin verran aktiivisesti.




Jos mä nyt eilen marisin niistä vanukas- ja margariinijutuista niin tänään on ollut kyllä kaiken huippu. :---D Syömishäiriöyksikön ruokalistathan jakautuu Start, Advanced ja Professional ryhmiin, joilla pyritään nostamaan ja joskus säilyttämään potilaan painoa. Yleisesti ottaen ainakin tänne tullessani olin yllättynyt kasvissafkan tasosta, sillä yleensä laitosruoat on, noh, laitosruokia.. Mutta joo, mokiakin sattuu ja käsite "normaalista" on tosi häilyvä aina tilannekohtaisesti. Yrgh. Mulla ei sinänsä ole mitään leipää vastaan (kuitua ja hiilareita, om nom), mutta kaikki tietää mitä mieltä ja vaikeutta joku levite mulle tuottaa... Noh, ADV listalla tässä paisutaan ja ilman yksilöräätälöintiä suunnitelmaan kuuluu jotain 6~8 siivua leipää. Meitsi vetelee yli litran maitoa päivässä, sillä mahaani ei mahdu loputtomasti viiliä, ja sokerijugurtit tai aamupalajuustot on aivan ehdoton ei. Sori. Ja vaikka tahtoisinkin nyt muuttaa noita niin ei rav.terapeutti kerkiä ottamaan vastaan kun "nyt listani on ihan sopiva".

Mutta! Joo! Tänään lounaalla tuplasalaattikastikkeet, muussini ja falafelien mauton ja harmaa lisäkekastike olivat muodostaneet epähoukuttelevan sopan lautaselleni, joten totta kai Neiti Hoitaja ei ollut tyytyväinen kun lautaseni pohja ei kiiltänyt valkeutta. Joku salaattikastikkeen pelkkä haarukointi oli naurettavaa, joten käskystä jouduin sitten dippailemaan leipäni soppaani ja nielemään koko paskan. Oma vikani hei, kun tykkään erotella safkani ettei se ole epämääräistä mössöä. Välipalakakkunen oli myös mystisen mauton, sekin kurkusta alas ja Diapamia päälle, mutta homma kieroutui iltaa kohden. Safkatoimittaja oli mokaillut päivällisemme, joten syötiin päivälliseksi iltapala+päivällisen jälkiruoka. Pyhäpäivän takia ei uusia ruokia tullut niin iltapalaksi nieltiin toisen rasvaisen reissumiehen ja maidon kera lämminkuppi-keitto (ana-safkaa, anyone?). :---D

Huoh. Onneksi sain sentään kaksi päivälomaa tälle viikolle niin sentään vältyn välipala-ahdistuksilta, mutta mitenköhän ne kaksi kolmesta vapaasta potilaspaikasta täytetään loppuviikosta? Aaaaaaaaargh. Tähän asti privaattihuone on ollut suoja ja hengenpelastajani läskiangsteihin, mutta nyt vielä poikkiksen palattua (<3 <3) reissusta en toivoisi *mitään* yhtä hartaasti kuin viikonloppua kaksin - en uuteen kämppikseen totuttelua. >______> Varsinkin kun olen nyt tällainen tankkeri että hyvä jos astua uskallan yleisiin tiloihin ilman huppariin kätkeytymistä..

Monday, January 05, 2009

Bravo, etenen. Mutta mihin suuntaan?

Ensiksi se olennaisin asia: Eli hyi helvetin helvetti vihaan osaston välipaloja! Aina jotain "herkkua" ts. laitosmaista sokerirasvapaskaa, jota näin korkeintaan exäni Perus Lapsiperheen™ nurkissa: suklaavanukkaita, maustekakunpalasia, sokerirasvajugurtteja, välipalajuomia tai kiisseliä. Mahdollisimman paljon kaloreita ja mahdollisimman vähän ravintoaineita pienessä paketissa, joka kiljuu mun päähäni "Moi, olen eines ja esitän jotain hyvää!" Jakkikidiuspowercow-vanukkaista ei tietenkään saa marista, sillä muuten en ole Normaali. Epätoivoisen jemmailun sijasta hakeuduin omahoitajani viereen turvaan ja kaavin vanukkaan kurkkuuni. Yök. 10mg Diapamia, 15min ulkona kävely ja jokunen aikaa helpotti vihdoin.

..Mutta ei siinä vielä kaikki! Ikuisuustaisteluni margariinia vastaan sai jatkoa, kun jouduin randomin hoitsun puhutteluun päivällisen jälkeen. Olen edelleen räkätaudissa ja nenäliinat pursuavat taskuistani, pidän päällä valtavia rotseja piilottaakseni läskejäni, mutta eikäkös tän mun "ongelmani takia" oli hyvä syynätä taskut ja takit, sillä ruokaa on ollut housuissani(?), mun piilottelemia ruokia löytyy kaikkialta(??) ja olen heitellyt kakkua lattialle(???)... :---D Öö, okei. Siis, joo, ammattimainen tiukkuus jees ja ei kukaan syömävammainen voi olla puhtainen pulmunen, mutta päälle piilovittuilut saivat jälleen allekirjoittaneen vetämään bentsoja ja itkemään peiton alle tunniksi. Niin ja jemmaamatonta leipää ei löytynyt. Mutta vähän hilloa suupielestä, aw dammit. <3___<3



En siis nyt jaksa riemuita että ihana ihana ihana poikaystäväni palaa huomenna Suomeen siltä yhteiseltä Malesia-reissulta, plus! sain hoitokokouksessa kaksi päivälomaa kun olen niin kivan stabiili mieleltäni ja paino noussut tavoitteiden mukaisesti. Jo'o, painoni oli noussut yhä vaikka viimeksi olin niin ummetusjumissa etten voinut hyväksyä tulosta todeksi. Väittäkää ja valehdelkaa mitä tahansa, mutta nyt Kaffe-neiti on jumbojetti. Koetan saada nieltyä vielä edes tämän viikon läpi kun on lomia ja yleisiä käytäntöjuttuja vielä edessä (sossuun ja Kelaan papereita jne), mutta yksikin lisägramma tähän ruumiiseen ei saa mua pysymään näitten seinien sisällä. Koti-ikäväkin on valtava, kaipaan kissojani päivä päivältä yhä enemmän. ..ja ennen kaikkea haluan vielä päästä liikkumaan ilman kuorma-autokuljetusta. x____x

Sunday, January 04, 2009

Loputon kumara, olematon selkäranka



Anteeksipyynnöt nyt niille lukuisille bloggareille, joitten teksejä en nyt yksinkertaisesti pysty/jaksa lukemaan tai kommentoimaan. Vedän osastolla bentsoja kuin karamelleja pelkästään olemiseni kestämiseen, joten en yksinkertaisesti kykene lukemaan toisten laihistavoitteista, kaloreista, lenkeistä, kiloista, syömisistä etc etc. Ehkä sen takia tahdon jättää noi tarkat tietoni pois omasta blogistani, jotta tätä voisi halutessaan lukea ilman alemmuuskomplekseja tai ahdistusta.

Tässä on viikon-pari nokka tuhissut, mutta nyt sitten räkätauti iski ja kunnolla. Tosi kivaa räkiä aivojaan ulos kun olo on muutenkin niin helvetin viihdyttävä: Painoa on tullut näkyvästi, suolisto ei ole toiminut, maha pullottaa. Tosi kiva oli joutua punnitukseen pari päivää takaperin ja nähdä numeroitten pompanneen kolmessa päivässä yli viikottaisen max-painonnostotarpeen. :----) Vituttaa, kappas vain, vaikka oikeesti ei vain ole mahdollista levitä niin äkkiä niin paljon. Eihän? Eihän?! Kauhukuvat maalautuivat heti seinille:
  1. olen nyt virallisesti tosi tuhti ollakseni "anoreksiapotilas" (*tirsk*)
  2. kyse on vain nesteheittelystä,
mutta hoitsut katsovat pahalla silmällä jos paino on ensi kerralla vähemmän = lisää ruokaa.

En oikein tiedä mitä haluan tehdä, mikä olisi rehellisin vaihtoehto ja paras menetelmä nyt elämäni/elämättömyyteni kannalta. Osasto on hyvä ja turvallinen paikka sairastaa, lääkkeitä saa (liiankin) helposti, melkein aina voisi olla joku jolle jutellakin. Täydellinen paikka levätä kun uudet liinavaatteet saa yhdellä pyynnöllä, ruoka katetaan valmiiksi, mahiksia olis rentoutua, piirtää, lukea, katsoa elokuvia ja eläminen tulee jopa halvemmaksi pelkästään lääkekuitteja katsoessa! Tipuin tuolilta kun HUS:n lasku tästä täyspäivähoidosta oli pienempi kuin kuukauden yhdet nappulani... ja nyt niitä nappuloita on paljon ja lisää, om nom. Äiti passaa, raahas tänne luvatta mulle telkkarinkin, ennen piittaamattomat ihmiset ravaa hymyillen vierailemaan ja lipsahtaneet margariinitkin nuollaan kiltisti sormenpäistä. "Nyt pysyt siellä että hoidetaan kerralla pois!", "Ootpa jo paljon virkeämpi", "Nenäs ei ole enää niin sininen", "Paino XXkg asti vielä että kuukautiset tulee!".

Jaa. Mutta, aikuisten oikeasti, onko tämä se mitä itse haluan? Tulla "tarpeeksi syötetyksi" niin aivonikin simsalabim pelaavat. Normalisoitua, vanhentua ja elää? Edes päivä kerrallaan? Ilman olemattomien vatsisten pakkovääntöä tai pieniä ikuisuuksia marketin Granny Smith-omenien painon arvelua näppituntumalta. Osastolla istuminen nostaa kyllä ikävän pintaan joitakin arjen asioita, kissoja ja kaukana matkustavaa poikaystävää kohtaan, joten tunnelin päässä on ne pari pientä valoa. Mutta niillä pienillä valoilla, laiskuudella ja itseironialla on sitä tähänkin asti mennyt.

Eli, ei, en usko. Ei maailma täysin mätä ja kurja paikka ole, mutta en tahdo viedä tätä tilaa. Olen vieras, kookas, likainen ja liikaa tänne. Voin toisinaan saada hetkistä jotain irti, mutta tulevaisuuden kannalta olen riittämätön. Nyt ei puheita mistään positiivisuudesta, kuinka nämäkin muka-vääristyneet ajatukset katoaa kun lappaan safkaa naamaani. Jos ruoka on toiminut lääkkeenäni niin nyt seison ehkä jykevämmin ajatusteni takana. Tahdon vain hiljalleen poispoispois ja kadota.

Thursday, January 01, 2009

Iltasota

Kello ylittää puol kahdeksan, vaihdan lahkeista tiukat farkut yöhousuihin ja kipitän napsauttamaan vedenkeittimen päälle. Odotellessa kerkiää käydä vessassa, sillä kaikki kylppärit ovat 30min lukittuina jokaisen aterian jälkeen. Ossa4:lla kaikki huoneet ovat 2:lle hengelle, ja niissä jokaisessa on ikioma suihku ja wc, mutta niitä pystyy hyödyntämään vain ilta yhdeksästä aamu kasiin. Päivisin siis kaikki 16 potilasta saavat tyytyä jakamaan ossan 2 yleistä vessaa, joista suihkullinen toimii myös pyykkitupana. Bravo.

Haluan pelata varman päälle syntini, siis vihreänteeni, kanssa, joten kiikutan kiehautetun veden huoneeseeni hauduteltavaksi. Nykyään omien virvokkeiden kanssa on nollatoleranssi: mitään omaa teetä ei saa tuoda ja ne "sallitut" nautintoaineet, kuten purkka, pitää käydä noutamassa erikseen kansliasta. On joojoo ymmärrettävää että hullut ihmiset osaavat vetää minkä tahansa asian överiksi, mutta kirjallinen lupani purkkaan tiputtelee ruuveja maalaisjärjestäni. Purkassa on kattokaas niitä laksatiivisia vaikutuksia ja vihreästä teestä voi löytyä niitä aasian laihduttavia taikasieniä!!! Juu, senhän takia aasialaiset on niin pieniä. Tyhmät läskit länkkärit karppaa ja kiinalaiset kittaa teetä, hmm, joo, tai sit ei näin...

Olen lähes valmis illan vikaan kamppailuun vastassani kaksi voileipää ja 4dl maitoa. Yhh. Päivän pienin ruokasatsini muuttuu kiduttavaksi ikuisuudeksi kun pöydässä pitää kuitenkin istua se pakollinen puolituntia. Teekuppi messiin, nenäliinat taskuun ja yli-iso rotsi päälle torjumaan luodinmuotoisia katseita läskeistäni. Ennen kuin lehmänkellon kalke kutsuu aseistettuun (lue: valmiiksi katettuun) pöytään niin hiivin noutamaan vikat Seroquel-nappini, joilla vihdoin saan nukuttua yöllisen tulitauon. Taistelun tulos on jo ennalta selvä, sillä ihana iltahoitajani kyylää viimeiseen asti haukkana, tietäen kaikki kikkani jemmata margariinia, kiertää leipää, murustella pöydälle tai unohtaa leipäkuution kieleni alle.. Kiinni jäämiset, eli puolitietoiset itse-nöyryytykseni, on käyty jo niin monta kertaa läpi että nielen jokaisen eteeni katetun kalorin ennen kuin pääsen bunkkeriini, siis huoneeseeni, sulattelemaan juuri sisään otettua liikaa, likaa ja itsevihaa.

Kuulumisia margariinimaasta!

Mun pitäisi aikuisten oikeasti kirjoittaa useammin, edes sen takia et itselleni jäis joku fyysisempi muisto kaikesta hullusta, absurdista ja naurettavasta, jota pari viime kuukautta ovat olleet. En vain yksinkertaisesti ole jaksanut toistaa asioita enää päässäni, enkä jaksa pysyä hereillä jos istun vain paikallani läppärin äärellä. Vaikka enhän mä mitään muuta yksinäni teekään. Nyt Lapparin muutettua Hesperian ossa 4:lle olen vihdoin päässyt rauhoittumaan ja saanut omaa tilaa, mutta kaikki tapahtuu tosi in baby steps. Olen lukenut vähän pari kk vanhoja lehtiä vessassa ja hahmotellut lyikkärillä kalloa kopiopaperille.

Onneksi meitsi on Fiksu Tyttö™ niin olen pitänyt MacBookissani muistiota kaikista kirjoitusaiheista, joten todennäköisesti heitän joku pvä helkkariin tämän leiskan, siivoan kaikki tekstitagit ja palaan vanhoihin juttuihin. Ainoa mitä olen tehnyt on lihominen. Puren hammasta etten alkaisi vuodattaa tänne lukuja grammoista, senteistä ja kaloreistani, mutta puolitusinaa kilogrammoja alle kahdessa kuukaudessa hajottaa kyllä päätä. Läskiläski läskimpi minä, joojoo.

Päivät on mulle se ja sama oli sit joulu tai uus vuos. En edes ala luettelemaan mitä on tullut missattua vaan pidän arkeni kurinalaisesti aatteessa et viikossa on 5 puuropäivää ja 2 muropäivää. Pyhät ovat enemmänkin sekoite kuin juhlanaihe, sillä silloin tulee aina muroja! @__@ Mikä ai uusvuos? Miks lautasellani on corn flakesia? Lopulta aterioista selviäminen ja vyötärönympärykseni kertoo oliko päivässä loppujen lopuksi yhtään mitään. Tässä jotain mitä tänään on käynyt mielessäni:

• Rikoin eilen hoitosoppariani, sillä en suostunut syömään Jim-suklaapatukkaa juhlapyhän kunniaksi.. Kyse ei oo nyt kaloreista tai nautinnosta tai suklaasta, mutta yksinkertaisesti mun kallooni ei mene että söisin jotain "hyvää" (=rasvasokerikaloripommia) josta en edes tykkää.
• Rakastan osastorutiineja ja turvaa, mutta tahtoisin karata säännöistä ja uloskirjautua kotiin jokaikinen minuutti (ts. motivaatiota ei kuulu).
• Olen vähän oppinut pitämään sormiani irti margariinistä, mutta totta kai jäin aamulla kiinni etten ollut nielaissut koko leipääni ^__^
• Kehoni on vittumaisesti tehty riippuvaiseksi ruoasta. Jatkuvasta täsmäsyömisestä, pöyristyttävistä annoskokoista ja kalorimääristä huolimatta sitä herää nälkä. Jokaista ateriaa odottaa innolla ja inholla. Olen "tsempannut" ja päästänyt itseni nielemään kaloreita, pitänyt sormeni irti teristä ja istunut paikallani leveällä perseelläni, mutta aina pitää jotain kenkkuilla koska jokainen pala minua on yhä väärää ja liikaa.
• Osaston luunlaiha ja psykoottinen tyttönen kehui aamiaispöydässä minua tosi suloiseksi
• Olen lihonut puolitusinaa kiloa vaikka liikuntani on olematonta ja minimiruokavalionikin jatkuvaa kikkailua.
• Vaikka kuinka yritin vältellä tätä yläaste-syndroomaani niin olen se osaston mustalammas, joukkoon kuulumaton turhake. Liian läski anorektikoksi, joten ilkeyttäni pelleilen ruokailupöydässä ja muuallakin. Olen rasittava tajutessani asioita itsekin, mutta en silti näe tai tiedosta niitä muuttaakseni mitään käytännössä. Ärsytän siis lisää.
• Nukun vähintään 8h per yö ja silti voisin vetää päiväunia vain ateriasta toiseen.
• Huonetoverini kirjautui ulos 1. yhteisen yön jälkeen. :---D Olen niin omassa maailmassani, erossa kuppikunnista, että kukaan tulisi seurapuutteessa koputtamaan oveani. Tässäkin asiassa voisin mennä vain itseeni.
• Toistinko jo tarpeeksi että syön nykyään enemmän kuin paljon ja miten lihava ja ahne olen blaablaablaa? Silti ainainen takkuilu ja piilohalu nöyryttää itseään pitää minua ykkösvaiheessa, eli ainoa etuni on 15min yksin ulkoilua per päivä.
• Läskittää, läskittää, läskittää.