Sunday, January 04, 2009

Loputon kumara, olematon selkäranka



Anteeksipyynnöt nyt niille lukuisille bloggareille, joitten teksejä en nyt yksinkertaisesti pysty/jaksa lukemaan tai kommentoimaan. Vedän osastolla bentsoja kuin karamelleja pelkästään olemiseni kestämiseen, joten en yksinkertaisesti kykene lukemaan toisten laihistavoitteista, kaloreista, lenkeistä, kiloista, syömisistä etc etc. Ehkä sen takia tahdon jättää noi tarkat tietoni pois omasta blogistani, jotta tätä voisi halutessaan lukea ilman alemmuuskomplekseja tai ahdistusta.

Tässä on viikon-pari nokka tuhissut, mutta nyt sitten räkätauti iski ja kunnolla. Tosi kivaa räkiä aivojaan ulos kun olo on muutenkin niin helvetin viihdyttävä: Painoa on tullut näkyvästi, suolisto ei ole toiminut, maha pullottaa. Tosi kiva oli joutua punnitukseen pari päivää takaperin ja nähdä numeroitten pompanneen kolmessa päivässä yli viikottaisen max-painonnostotarpeen. :----) Vituttaa, kappas vain, vaikka oikeesti ei vain ole mahdollista levitä niin äkkiä niin paljon. Eihän? Eihän?! Kauhukuvat maalautuivat heti seinille:
  1. olen nyt virallisesti tosi tuhti ollakseni "anoreksiapotilas" (*tirsk*)
  2. kyse on vain nesteheittelystä,
mutta hoitsut katsovat pahalla silmällä jos paino on ensi kerralla vähemmän = lisää ruokaa.

En oikein tiedä mitä haluan tehdä, mikä olisi rehellisin vaihtoehto ja paras menetelmä nyt elämäni/elämättömyyteni kannalta. Osasto on hyvä ja turvallinen paikka sairastaa, lääkkeitä saa (liiankin) helposti, melkein aina voisi olla joku jolle jutellakin. Täydellinen paikka levätä kun uudet liinavaatteet saa yhdellä pyynnöllä, ruoka katetaan valmiiksi, mahiksia olis rentoutua, piirtää, lukea, katsoa elokuvia ja eläminen tulee jopa halvemmaksi pelkästään lääkekuitteja katsoessa! Tipuin tuolilta kun HUS:n lasku tästä täyspäivähoidosta oli pienempi kuin kuukauden yhdet nappulani... ja nyt niitä nappuloita on paljon ja lisää, om nom. Äiti passaa, raahas tänne luvatta mulle telkkarinkin, ennen piittaamattomat ihmiset ravaa hymyillen vierailemaan ja lipsahtaneet margariinitkin nuollaan kiltisti sormenpäistä. "Nyt pysyt siellä että hoidetaan kerralla pois!", "Ootpa jo paljon virkeämpi", "Nenäs ei ole enää niin sininen", "Paino XXkg asti vielä että kuukautiset tulee!".

Jaa. Mutta, aikuisten oikeasti, onko tämä se mitä itse haluan? Tulla "tarpeeksi syötetyksi" niin aivonikin simsalabim pelaavat. Normalisoitua, vanhentua ja elää? Edes päivä kerrallaan? Ilman olemattomien vatsisten pakkovääntöä tai pieniä ikuisuuksia marketin Granny Smith-omenien painon arvelua näppituntumalta. Osastolla istuminen nostaa kyllä ikävän pintaan joitakin arjen asioita, kissoja ja kaukana matkustavaa poikaystävää kohtaan, joten tunnelin päässä on ne pari pientä valoa. Mutta niillä pienillä valoilla, laiskuudella ja itseironialla on sitä tähänkin asti mennyt.

Eli, ei, en usko. Ei maailma täysin mätä ja kurja paikka ole, mutta en tahdo viedä tätä tilaa. Olen vieras, kookas, likainen ja liikaa tänne. Voin toisinaan saada hetkistä jotain irti, mutta tulevaisuuden kannalta olen riittämätön. Nyt ei puheita mistään positiivisuudesta, kuinka nämäkin muka-vääristyneet ajatukset katoaa kun lappaan safkaa naamaani. Jos ruoka on toiminut lääkkeenäni niin nyt seison ehkä jykevämmin ajatusteni takana. Tahdon vain hiljalleen poispoispois ja kadota.

6 comments:

  1. Mukavaa kuulla, että olet jäänyt seurailemaan. Oma kissa on aina paras kissa, minunkin mielestäni omani on maailman ihanin. :D

    ReplyDelete
  2. hyvä kuulla, että hoidossa olemisella on joitain hyviäkin puolia! parasta varmaankin se, ettei tunne oloaan yksinäiseksi, kun on aina joku jolle puhua...

    4dl maitoa en ois kyllä koskaan suostunut litkimään. sen verran äklöö on, että tulis ulos samantien.

    mutta kuka mä tässä olen osastoista/hoitoloista ym. puhumaan, kun en oo ite koskaan ollut. toivottavasti kuitenkin sulla kääntyy hoidon ansiosta asiat parempaan päin...

    ReplyDelete
  3. Toivottavasti aivot tms. alkais toimimaan niin ettei sulla olis niin paha olla. :(

    ReplyDelete
  4. tarkoittiko tuo postauksesi loppuosa sitä että aiot lähteä osastolta ja hylätä parantumisen? toivottavasti ei! :(

    ReplyDelete
  5. honey darling, anteeks kun en oo kirjustellut mitään vähään aikaan, on ollu miltei katatoninen depressio päällä =(, onneksi ei mennyt kuitenkaan niin totaaliseksi. Ja tuon takia oon vaan koomaillut sängyssä ja vetäny safkaa kitaani -> lihonu, mutta mutta... Jos siitä jotain hyvää voi keksiä niin tuntuu tosi hyvältä kun jaksaa kulkea koiran kanssa ulkona eikä tunnu tuupertuvan maahan niin kuin pahoina aikoina :).

    Niin, sitähän se Maryakin totesi että syömiseen pakottaminen on pahin ja ihanin rangaistus mitä on. Ihana kamala ruoka, ihana kamala syöminen... Miksi elon täytyykin olla niin vaikeaa, pelottavaa, mutta on siinä jotain hyviäkin puolia, edes pienoisia kauniita hetkiä.

    Kunpa paha olosi helpottaisi raksupieni *hali*

    ReplyDelete
  6. blogger sanoo vieläkin: "Tämän URL-osoitteen syötettä ei voitu tunnistaa. Blogitekstejä ja päivitysaikaa ei näytetä. Haluatko silti lisätä URL-osoitteen?" :(

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥