Monday, January 19, 2009

Nutcases n' cats


Takaisin osastolla, kierosti laitosmaisessa turvallisuudessa ja samalla henkisessä hirttosilmukassa. Omatuntoni ruoskii kun en viikonlopun vapaudessa vetänyt hikilenkkiä ja elänyt pelkällä pepsimaxilla, mutta ainakaan ei tarvitse osastolla valehdella etteikö yöloma olisi sujunut hyvin. Hyvin joka mittapuulla. Eipä tarvitse ainakaan valehdella osastolla etten olisi syönyt (nooooh vaikken listan mukaan) ja nauttinut ajastani.

Vaikka asuntoni on vähintään yhtä kolkko kuin osastohuoneet niin olen aika pitkään hautonut päätäni, sekä jumittunut ajatukseen: pois on lähdettävä. Musta ei yksinkertaisesti ole noudattamaan hoitosopimuksen vaatimuksia painon nostamisen suhteen, ja kökötän edelleen 1. vaiheessa. Toisin sanottuna olen nelivaiheisesta hoitosuunnitelmasta yhä lähtökuopassa, jossa vapauksia ja vastuuta on minimaalisesti. Eteenpäinkään en pääse kun pääni ei kestä edes ajatusta yhdestäkään lisägrammasta tai kalorista. En ole näinä parin kuukauden aikana saanut yhtään voideltua leipääni temppuilematta alas.. ja 4-vaiheisen hoitosuunnitelman kakkospisteen omavastuuseen ei edes kuuluisi muuta kuin maidon itsenäinen kaataminen ja leivän voitelu.

Vaihteen vuoksi tekisi mieli itkeä ja purkaa terin ahdistusta, mutta tässä vain olla lötkötän sängylläni maha täynnä päivällistä. En ole vaihteeksi saanut mitään aikaan - paitsi pahaa mieltä toisille. Pling! Itsesäälivaroitus! Olen vain isompi ja isompi taakka niin fyysisesti kuin henkisestikin kaikille läheisilleni ja hoitohenkilökunnalle. Turhaan pelkäsin olevani vain "ilkeä kakaramainen taakka" tänne tullessani, sillä verrattuna nykytilanteeseen olen paljon tuhdimmassa kunnossa ja silti vastaanpurnaaja. Kaukana siitä heikkohappisesta anoreksia-höpötyksestä.

Tuntuu yksinäiseltä. Myös konkreettisesti, sillä sattumalta omahoitajani eivät ole viikkoon tavattavissa, polilekurini lopetti ja rahapula vei haaveet yksityisterapian jatkamisesta. Kuitenkin kuunnellessani toisten potilastyttöjen elämäntarinoita niin tajuan miten helpolla olen lopulta päässyt (venailusta ja parista huonosta munkista huolimatta). Päässäni kaikuu tuhannesti kuulemani kysymys mitä vittua siis teen täällä? Onnistun pääasiassa vain kiristämään hoitohenkilökunnan pinnaa, toisten potilaitten hampaita ja lähimmäisteni jaksamista tällä wannarexia idiosa oireilullani pelleilylläni. Ymmärrän rehellisesti sanottuna siis hyvin kun lähipiirini haluaa putsata musta kätensä, sillä pelkästään seuraamiseni aiheuttaa pahoinvointia. Henkisesti riekaleina oleva äitini ei jaksa käytännönkään tasolla, poikaystävä ei kestä ja terapia söi mummoni säästöt.

Jäljelle jääkin vain vanha ja luotettava rakkauteni, itseinhoni, joka imee tätä pahuuttani ja paisuu kuin pullataikina. Voitte arvata paljonko sekin sitten kasvattaa tätä motivaatiotani, elämännälkää, miellyttämishalua tai edes jotain. Faktahan on että parantuminen lähtee vain itsestä, ja niin raakaa ja pahaa ja päällesyljettävää kuin se onkin sanoa: sitä ei minulla ole. Niin.

1 comment:

  1. Itseinho tuo turvaa ja tasapainoa. Niin ainakin mulla.

    Muuten ihana kirjotustyyli. En muista jos kommentoin jo aikasemmin. Mut siis oot hyvä kirjottaa.

    <3 jaksamisia

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥