Saturday, February 28, 2009

Welcome to PurgEtory

Ei helvetti mun sisuksiin sattuu. Vaikka maha ei murissut tai päässä heittänyt niin iltapala tuntui luontevalta idealta, mutta nyt suntuu kun suolistoni harjoittelisi jotain partiolaissolmuja. Note to self: Laksatiiveilla saat satutettua itseäsi, mutta et koskaan haluamallasi tavalla. Oon nykyään hyvin anti-mömmöt, sillä eihän toi paskan pikaisempi läpikuljettaminen ketään laihduta, mutta vohohohoi kyllä oikealla merkillä ja yliannostuksella saa kunnon krampit. En vain ikinä opi ettei ne vatsakivut tule koskaan haluttuna aikana, ja vaikka kipu ei näkyisi ulospäin arpina tms. niin sivuvaikutukset on kaikkea muuta kuin glamouria.

Bläh, ahdistaa kun kynnykseni kirjoitella koko blogiin on kasvanut hirveästi. Tunnen suorittavani kun naputtelen tänne lorujani vaikka alkuperäinen idikseni oli et kirjoittaminen purkais tai helpottais oloa. Lukioäidinkieli oli kamalinta ikinä, joten pitänee potkia viimeisimmät muistot siitä mäkeen ja antaa tarinan tulla jos ylipäätään kirjoittelu mua kiinnostaa. Olenkin eilen/tänään lähinnä miettinyt miten ja millon kehtaan tulla myöntämään likaisia yksityiskohtia ällöydestäni.Liian saastainen olo tulla edes sanomaan, hm?

Vikat arkipäivät tästä viikosta oli yhtä limboa. Ratkoiltuani hampaat irvessä hoito- ja finanssiasioitani niin painuin äitini luo kämppäilemään. Otin sen pelottavan askeleen että en jäänyt kärvistelemään yksin vaan hakeuduin lähipiirin tukeen ja lämpöön. Itselleen hyvän salliminen tuntui kaktuksen nielemiseltä, mutta päästyäni kynnyksen yli menetin kaiken ihmismäisen kohtuuden ja kontrollin suultani. Ensin pillitän etten saisi viettää vanhassa kodissani aikaa, sillä en ansaitse mitään hyvää keltään, ja nielen pakotuksen edessä puuroa ja appelsiinimehuani - ei saa! Nestemäisiä kaloreita!! Sitten halusinkin maistella kaikkea, mussuttaa, syödä, santsata, tuntea kotona leivotun pitsan lämmön ja karjalanpiirakoiden pehmeyden sormissani, rasvaisen juuston kielelläni, maidon kylmyyden, kermajäätelökupillisten sokerihumalan, lisää, lisää, makeaasuolaistakovaapehmeää. Kaloreita loputtomasti ja sen yli. Syödä mussutin kaksi päivää putkeen ja toisena kroppani vastareagoi ruokaan nostamalla kuumeen, migreenin ja tahtomasti tavaraa ruokatorvestani ylös.. jonka jälkeen söin vielä lisää. ^___^V

Whoraaay, glutton chick, c'est moi! Miss Overeater Anonymous eli turha tulla enää selittämään mulle jotain anoreksiashittii. Olen kehonkuvastani nyt varma läpikohtaisesti, jokaisesta laiskasta ja kohtuuttomasta solustani, jotka mieluummin potevat hiilarikrapulaa kuin käyvät lenkillä. Om nom nom, sekoitan kroppaani, sillä eihän mussa oikeasti ole fysiologisesti niin mitään vikaa - pelkästään ylimääräistä silavaa. Tahtoisin kovemmat rauhottavat. Diapimpampom sinne sun tänne. Miksi masennukseni vain palaa ja palaa kovempien lääkitysten jälkeen? Hyi kamala, en ole laskenut Läkeroleja päivän kalorisaldooni. Pakko päästä tästä painosta.


Ja keuhkot täyttyivät suolavedestä

Lataan kännykkäni akun ja nostan läppärini kantta parin netittömän illan jälkeen. Kello raksuttaa, ahdistaa ja väsyttää. Tahtoisin sylkeä ja purkautua kaikesta negatiivisesta energiastani, mutta olen henkisesti taas aivan ontto ja jumissa. Olo on vähän kuin vajoaisi veteen lyijynraskaana, jos kyyneleitä tulisi niin ne olisivat näkymättömiä ja suusta päästetyt viimeiset huudot pelkkiä äänettömiä kuplia.

Joo-joo, mitä diippii shittii. Mulla eipä vaan nyt riitä sanat ja kielikuvat (taaskaan) kuvailemaan sisälläni vellovaa pahaa oloa. En välitä montako rauhoittavaa olen joutunut taas napsimaan, sillä olennaisempaa on ollut jokainen turha täyttöni, ahne sekuntti, nokaren kielelläni ja suupala kurkussani.

Olen taas liian täynnä, ähkyssä tämän itseni, ruhoni, likani ja olemustani kanssa. Euuuwwwww yuk yuk.

Tuesday, February 24, 2009

Kylmyys ja haluttomuus



Tänään ei ole mitään menoja tai juoksevia asioita hoidettavina, joten aion myöntää itselleni luvan pistää aivot naulakkoon ja ignorata maailmaa. Yleensä olen aivan yhtä saamaton, mutta poden siitä suuria morkkiksia ja huulta purren yritän tehdä kaikkiäkkiipiannyt. Nyt sukellan parilla rauhottavalla eskapismin kaninkolooni, skippaan aamusuihkun, vedän ohuet väliverhot ikkunoiden peitteeksi ja jätän taas kirjekuoret avaamatta, sekä puhelimeni äänettömälle. Kyllä huomennakin kerkeää värjätä tukan, imuroida, jynssätä, puunata, pukea, juosta lääkärissä, sossulla, kaupoissa, tavata mutsia etc., mutta ei tänään. Tänään mulla on lupa vain olla.

Olen ollut allapäin masennusosaston esikeskustelusta lähtien, joka on johtanut kestomelankoliaan ja muuhun törttöilyyn. Välttelen kaikkea jos on pienikin mahdollisuus paleluun, joten peitto on paras kaverini ja ulos tai suihkuun pitää tapella. Käytän sisällä kolmea paria sukkia ja vaatteet karvassa halin kissojani. Ehkä musta säteilee toi kylmyys myös ulospäin, sillä olen ollut torjuvainen muita kavereitani kohtaan vaikka olenkin onnistunut sopimaan sitäsuntätä pientä treffailua, joihin pelottavasti liittyy myös ruoka. Menojen sumplinta ja peruminen tyhmillä tekosyillä ei ole mitään uutta, mutta poden erityisen kovaa mielipahaa poikkikseni puolesta, sillä olen tainnut pidätellä häntä vähän tikunpäässä.


Logiikkani ja käytökseni on taas jotain niin uskomatonta. Jos mulla kerta on noin ihana ihminen, jonka kanssa tunnen itsenikin hyväksi, niin minkä takia koetan vältellä läheisyyttä? ..Varsinkin koska kaipaan sitä. En vain voi tyhmälle menetyksen pelolleni mitään. Öö.. Siis välttelen koska pelkään menettämistä? WTF? Kestonegatiivinen minäkuva puskee päälle että häpeilen toisen läsnä syömisiäni, ruumistani ja yleistä riittämättömyyttäni kun tunteet toista kohtaan ovat liian-hyviä-ollakseen-totta.

Olen typerä ja ällötän itseäni. Taas on monena aamupäivänä oksettanut ja sattunut päähän verensokerin pomppiessa, joten särkylääkkeiden tehottomuudessa olen syönyt, mussuttanut ja pupeltanut kuin porsas. Se siitä kuvitelmasta että uskaltaisin olla useammin sallivampi itselleni, sillä paino oli riemukkaasti noussut tänä aamuna, yuk yuk yuk. Plus, vaikka kuinka koetin peitellä viime viikkoisia pintanaarmuja käsivarsissani niin jäin kiinni jo lähdettyäni poikkikselta. Epic fale, läskittää ja en osaa laastariakaan vaihtaa. x______x

Saturday, February 21, 2009

No love in public places


Olen yhä jumissa, keilapallon kokoisena loputtoman ahdistuksen ja pelon rakentamassa tulitikkurasiassa. Rinnasta painaa kun pitäisi tehdä taas sitä sun tätä, käydä asioilla, avata kirjekuoria, poistua asunnosta, nousta sängystä, mennä suihkuun, uskaltautua ulos suihkusta. Ja syödä. Makaan paikallani, istun kyyryssä, painan päätä ja olkapäitäni vaistonvaraisesti alaspäin, jotta olisin vähemmän ja paperinhauras maailma ei hajoaisi kun vierin paikasta X paikkaan Y.

Eilen päätin antaa periksi valtavalle jäätelöhimolleni ja käskytin seuralaiseni raahaamaan mut kirotun Kampin kauppakeskuksen jäätelökojulle. Ah, Ben ja Jerry, salaiset kaloripommiset rakastajani. <3__<3 Sijainti on kyllä niin arsesta kuin olla ja voi, mutta muualta kun ei saa jumalaisen ihanaa Cherry Garciaa. Totta kai sh-yksikön entinen huonekaverini sattui lampsimaan ohitse ja moikkasi, just kun meitsi oli vasta tunkemassa lusikkaa suuhunsa. Oh shit. Kaskas, näyttääpä osaston keskeyttäneelle likalle jäätelön kyllä maistuvan! Voitte kuvitella kuinka häpeän katkeruus syrjäytti taivaan kieleni päällä, ihan kun tällä viikkona ei olisi ollut jo tarpeeksi syitä pelätä aamupainoa ja puristella makkaroitani.

Nyt oikeasti voisin haluta sinne masisosastolle, edes kokeilemaan, vaikka joka aamu suljenkin ton kaiken mielestäni ja olen olevinani reipas puuhasteluissani. Välttelen vaikeita tilanteita ja koetan antaa itselleni aina luvan haarukoidessani sapuskaa suuhuni, mutta silti pelkään helvetisti painon nousevan jokaisesta jugurtista, salaatinlehdestä tai tonnikalatölkistäkin. Tämäkin päivä katosi kokonaan läppärin ääressä istuen, ruokasaitteja browsaten, syöden ja nukkuen. Meikäläinen ei huom huom edelleenkään harrasta hikijumppia, paastoja, lenkkejä tai muita sensaatiohakuisia kompensointikeinoja. Joten mulla on aina jotain parannettavaa koska en ole ikinä riittävä ja kaikki on liikaa. Mutta sainpas tänään otettua "ilon" irti omasta rauhastani ja le-vä-tä happy pillsieni. Huomenna pakottaudun pakkaseen, sillä pakko päästä poikkiksen kainaloon, lämpöön ja turvaan. <3

BTW, jos ihmettelette mitä helvettiä tossa kuvassa näkyy niin kyseessä on joku korealaisten überhyvä idea = pastatötterö! :--D Myös pitsaversiota on olemassa, mutta jätetään se toiseen kertaan. Makeaa loppuviikkoa kaikille~!

Wednesday, February 18, 2009

Jos hyppään niin ottaako kukaan kiinni?

Tänään ollut vain laimeeta ahdistusta. Olen ollut tappoväsynyt ja ajatus on käynyt kuin lobotomian saaneella kampelalla. @__@ Masennus on ehkä the word kun yleinen välinpitämättömyys iskee kaikkeen ja iltapäivät kuluvat kelloa katsoessa. Tik tok, teeskentelen muka aikovani tehdä jotain, mutta aika menee venaillessa koska syödään/ei syödä ja koska voi nukkua/ei nukkua. Olen tosi mauton ja en tunne itseäni viehättäväksi niin miltään osalta.. silti syön huikeasti. Helvetin sika!

Näin tänään erästä osastolta päässyttä ystävääni, kiertelimme Foorumia, vaihdoimme kuulumisia ja koomasimme. Hävetti hirveästi kun pelkäsin loukkaavani tätä omalla alhaisella mieliallani ja ruokahankaluuksillani, jollaisista hän oli parhaansa mukaan taistellut irti. En vain millään raaskinut maksaa maltaita lounassalaatista, jota voisin vääntää kotonakin, joten tyydyin lipittämään Cafe Javan jumalaista talon kahvia. Ja kyllä hän ymmärsi, ilman selittelyitäkin. Silti tuntuu pahalta, imen toisten ihmisten energiaa alaspäin omalla käytökselläni ja satutan tahtomattani. Äiti ei puhelimessa jaksa enää edes hetkeäkään jos edes lipsautan voinnistani.

Tämän takia olisin tahtonut ehkä taas hetkeksi osastolle.. Iltaisin väsyneenä ja bentsoja naukkailleena haluaisin vain päästää irti, hypätä ja heittäytyä jonkun toisen siipien suojiin. Että multa otettaisiin edes hetkeksi kontrollipakkoni pois, liimattaisi sirpaleet yhteen ja haavat voideltaisiin. Mutta kun en syvimmiltäni vain pysty. En halua. Ei ei ei, en voi ottaa mitään positiivista vastaan, en huoletta hyppiä jäätelöhyllylle ja niellä maailman murheet sokerihumalalla alas. Koska mua on liikaa tälle maailmalle. Taakkaa.

Tuesday, February 17, 2009

Art drawn by vomit

Tämä viikko on alkanut hyvin ja sitten huonosti. Kuinkas muutenkaan. Ystävänpäivä oli jees (win! ♥), samoin sunnuntailöhöily, maanantain ravitsemusterapeutti ja sitä seurannut laahuilu keskustassa. Keskusta on itseasiassa ihan miellyttävä paikka kävellä jos kulkee tarpeeksi aikaisin aamupäivästä, kun ihmiset eivät vielä ryntäile lounaalle. Löysin ale-ale-alesta siistin paidan JA 50€:n farkut alle kympillä, täydensin varastojani aasialaisilla elintarvikkeilla, ihastelin telkkarista Victoria's Secretin paria typykkää (en vaan tajua Andriana Limaa ja Heidi Klum alkaa kans olla jo niin plastiikkia, huoh) ja nukahdin kesken Subtv:n pro-ana dokkarin.

Eli ei sitten paskemmin alkanut. Olen vähän ongelmissa ravitsemuksellisesti, sillä rasvakammoni takia en saa välttämättömiä rasvahappoja juuri, noh, yhtään. Kun muistelee lukiobilsaa niin tajuaa ettei kaikki rasvat ole pahoja, mutta käytännössä tuntuu ihan järjettömältä kaataa kastiketta tai öljyä, siis omg! jotain lihottavaa, esim. salaattiin. Instanttilihottaja + turvaruoka = aivan absurdi yhdistelmä. Ehei onnistu noin helposti, mutta esim. siementen piilottelu safkaan ei kuulosta yhtä hirveältä idikseltä. Otinkin rohkeasti pari haukkua poikkiksen lämpimistä voileivistä sillä tekosyyllä että rasvaa täytyy saada. Seliseli, ahmatti.

Tänä aamuna oli taas astetta vaikeampi kaivautua ylös sängystä, liikkua suihkusta ja raahata itseni takaisin psykiatriakeskukseen. Edessä oli esihaastattelu psykiatriselle avo-osastolle, jota olen vaivautuneesti pyöritellyt mielessäni parin viimeviikon ajan. En ole juuri maininnut polin lekurikäynneistäni tai edes lähetteestä tonne osastolle, sillä kellun pääasiassa omissa maailmoissani päivästä toiseen. Sh-polin lääkäri kuitenkin pehmitteli ajatusta että olisin yhä akuutin osastohoidon tarpeessa ja psykiatrisesta voisi olla oikeasti hyötyä. Hmm. Ruoan mättö siis sivuun ja pää kuntoon, sounds fine for me. Siksi olinkin aika lyöty kun esikeskustelu kesti reippaasti yli tunnin ja lopputulos oli taas sitä "katottaan"-tasoa. Kyse ei ole siitä etteikö masennustani oltaisi otettu vakavasti tai tapaamani henkilökunta ei olisi ollut oikeasti välittävä ja ammattitaitoinen, mutta siitä huolimatta tunsin itseni hylätyksi. Mikä mussa nyt on etten kelpaakaan, ole tarpeeksi akuutti? Entäs sitten jos mulla on erinomainen lääkitys jos voin silti pahoin! Pistetäänkö mut taas syrjään ja epätoivoisesti neljättä kertaa hakemaan KELA:n terapiaa, kun "olen tähänkin asti pärjäillyt" omillani. Katsokaas, jotkut ihmiset voi osastolla tahalleen heittää langat pois käsistä ja päättää olla jaksamatta. Mutta jos mä en jaksa?

Olin loukkaantunut, itkuinen ja lamaantunut lähdettyäni esihaastattelusta. Lekurit saavat taas pyöritellä kuulakärkikyniään ja vissiin ensi viikolla sh-polilla pääsen taas keskustelemaan mites edettäisi. Nyt vain väsyttää, paleltaa, kaikki tuntuu niin hajuttomalta ja mauttomalta. Ainoa asia mikä vain liikkuu mielessä on pettymys ja ällötys itseäni ja kehoani kohtaan. Ei tee mieli ruokaa, mutta mussutan kun kroppa kaipaa energiaa. Läskittää, kuvottaa, tahdon kadota. Jos hyvin käy niin huomenna oloni on jo kohentunut, ja voin taas esittää etten tarvitse mitään tukea.

Friday, February 13, 2009

Oh no, Ravioli, I love you no more

Mun iltani olisi tosi usein onnistuneita jos en itse kehittäisi tyhjästä ongelmaa - tai siis lähes tyhjästä. Joskus se jokainen kuviteltu kalorikin voi katkaista kamelin selän vaikka objektiivisesti ja pitkällä tähtäimellä katsottuna yhdestä (1) omenasta stressaaminen kuulostaa naurettavalta. Muistatteko kuitenkin kun uutisissa oli se kaamea skandaali koulupojasta ja kalapuikosta? Siis ei jeessus jos normaalissakin väestössä onnistutaan vääntämään päivän mediasirkus yhdestä fish fingeristä niin antakaa armoa kun nauratte sairaille mielille ja suhteettomille ahdistusaiheille.

Btw, mistä lähtien jossain peruskoulussa on muuten ollut raja ruoan ottamiselle? Muistan kyllä miten kovaa painotettiin ettei ruokaa saa ottaa enempää kuin jaksaa, mutta biojäteboksi oli ja täyttyi, vaikka miten jämien poisheitto oli kiellettyä. Korkeakoulutasolla määrätyt annoskoot ja esillä olevat ravintosisällöt ovat jo ymmärrettäviä, sillä sapuska maksetaan suoraan omasta kukkarosta, mutta tuskin tässä "hyvinvointivaltiossa" ne kalapuikot lapsilta kesken loppuu? Ala-asteella en paljoa antanut ajatuksiani biojäteboksille, mutta nykyään kitsaana sairasloma-opiskelijana pidän poisheittelyä järjettömänä ja kunnioitan dyykkausta (vaikka en itse sitä teekään). C'moon, Gordon Ramseynkin suurin mittapuu kokille on jämien uusiokäyttö! ;--)

Ruoka ei ole mulle kuitenkaan mikään Pyhä, enkä kotona harrasta niin minkäänlaisia pöytätapoja. Mä saan kyllä syödä seisten, telkkaria katsellen, lasten aterimilla ja ylimääräisellä ketsupilla, mutta ei jumalauta jos puhelin soi kun ruusukaalini ovat vielä lämpimät! Epävakaa pääni ei vaan voi sietää keskeyttämistä tai suunnitelmien muutoksia. Joskus siis elämän takkuaminen saa mutkin kaapimaan lautaseni roskikseen, välillä sabotoinnin kera. Parhaassa tapauksessa en kuitenkaan halua ympärilleni mitään jos tulee epäilyskin haaskauksesta. Omantunnon tuskissani pyydän poikkiksellakin aina tuhannesti anteeksi jos en joskus jaksa puurojani loppuun, vaikka hän taas huoletta heittelee puolikkaita leipäpaketteja pois tuoreitten alta.



Optimaalinen Opiskelija siis vääntäisikin ruokaa aina sen mukaan mikä on menossa vanhaksi. Mutta tällainen mä en siis edelleenkään ole. Siitä päästäänkin eilisen ahdistus nro. ykköseen: Äiti kertoi puhelimessa ostaneensa Viron reissullaan pepsimaxien ja vihannesten lisäksi ravioleja mulle. On ihanaa kun mamma betalar, mutta mulle tuorepastan tuominen on sama kuin ostaisi ruokaa roskikselle. Asfdafsfg mitä teen kun en sitä kuitenkaan syö ja poiskaan ei raaskisi heittää. Uskallanko sanoa äidille etten halua macaroneja vai tuputanko yökyläilevälle poikkikselle? Ei taida sekään enää mennä läpi. Mutta kiitos viime viikonlopun jäätelö- ja pasta-overdose:lle en todellakaan halua nähdä yhtään juustotäytteistä vehnätyynyä edessäni. Pelkkä ajatuskin nostatti palan kurkkuun ja käden hapuilemaan lääkefoliota..

Toisaalta, kiero mieleni suorastaan palaisi halusta päästä leikkimään pastaboksien kanssa. Maksamaan takaisin, sabotoimaan, kostamaan ja nöyryyttämään niitä samalla lailla kun nöyryytin viimeksi itseäni syömällä. Aah.. Kohoaisin niitten yläpuolelle, näyttäisin voimani vastustamalla, keittäisin ja kaataisin päälle Fairya.. Rauhoittavat ilmeisesti alkoivat tehoamaankun suunnittelin ravioli-roviota takapihalleni.. mutta jos kuitenkaan en kummastuttaisi kämppistäni yhtään enempää. Ehkä syön sieniä ja puputan ne poikkikselle, ehkä äiti unohtaa tuoda ne.. äh, en tiedä. Pidän silti kiinni sotakirveestäni, sillä huomenna on tarkoitus viettää iloinen raflailta ystävänpäivän kunniaksi.

♥ ♥ ♥ Ihanaa ystävänpäivää kaikille lukijoille ♥ ♥ ♥

..ja muistakaa nauttia pastoistanne. ;--)

Thursday, February 12, 2009

Käsittämättömyyksiä taas ruoasta (en vaan osaa!)

Päätin että loppuviikko saa sujua hyvin. Mitään akuutteja velvollisuuksia tai paineita ei ole päällä vaikka finanssi-tilanteeni on yhtä kylmä kuin North Pole ennen kasvihuoneilmiötä. Kaikesta viimeksi purkaamastani ahdistuksesta ja masennuksesta huolimatta olen jotenkuten jaksanut käydä suihkussa, availla postini, täytellä lippulappuja ja lomakkeita saadakseni rahaa, imuroida kämppikseni puolesta ja pikkuruisesti puuhailla omiani. Kamera on pakattu valmiiksi laukkuun ja huomenna teen parhaani tarttuakseni vähän lyijykynäänikin.

Kuulostaa kivalle, hyvälle tavalle viettää sairaslomaa. Kaikki kiitos kuitenkin kuuluu va'alleni, joka ei tänään enää näyttänyt viikonlopun stratosfäärisummia (mutta turhan paljon kumminkin..) Tällaiset päivät pitää siis ottaa hyyyyvin rauhassa ettei ykskaks taas kompastu, horjahda ja tipahta mielialan trapetsilta, sillä alhaalla olevaan verkkoon ei voi luottaa. Puolet siis tuosta omasta ajasta hukkuukin seuraavien päivien ennakointiin tai, noh, rehellisemmin sanottuna syömisten suunnitteluun. Itsekseni pärjään aina jotenkuten, mutta en vain osaa selviytyä normaalisti noin luonnollisesta asiasta kuin syöminen. Siis normaalisti toisten mittapuulla. Käsitykseni oikeasta annoskoosta (ei helvetti otinko nyt liikaa, senkin ahne sika!), ruoka-ajoista (kello 17 seuralaiseni ei ole "syönyt tänään vielä mitään" - toisin kuin yours truly) ja "kunnon" ruoasta (ai miten niin salaatti ei ole ruokaa?) vaan ei suju seurassa. Blaah.

Kiinnitänkö ulos mennessä enemmän huomiota itse safkaan vai millaisen kuvan annan itsestäni? Kiinnittävätkö toiset oikeasti huomiotaan muhun ja lautaseeni? Jos pärjään omillani niin onko syömiseni oikeasti edes mikään ongelma? Täytyykö tunkea yleisön eteen todistamaan kuinka haarukalliset häviävät suuhun vaikka seurassa syöminen pelottaa ja hävettää? Vaikka ruoanhan pitäisi olla itsestäänselvyys, elämän edellytys, päläpälä. Ihan kuten ravintolamenun toistuva etukäteen lukeminen netistä tai vakiopukeutuminen hoikentavaan mustaan. Ja jäätelöä ei ehdottomasti saa ottaa jos seura ei tee samoin, sillä näin sanoo laki, vaikka tekisi kuinka mieli. ;___;

Meneepä taas myöhään ja monimutkaiseksi tämäkin sepustus. No. Pöytävaraus on silti tehty (ihan ite tein!) ja näillä sekavilla "eväillä" ulos Valentine's päivälliselle poikkiksen kanssa. Toivottavasti tänä vuonna tulee onnistunut ilta lämpöisillä ja mukavilla muistoilla. ♥ ♥ ♥ Perhosia pyörii mahassa, mutta ainakaan en voi nolata itseäni yhtä pahasti kuin viime vuonna, josta muistotkin jäivät vähän vähäiseksi, kiitti nappien ja ämpärikännien... Mutta eipäs palata nyt siihen sen tarkemmin. ;>

Wednesday, February 11, 2009

Pahaa viikkoa.

Hävettää taas niin helvetisti, mutta pakko ripittäytyä blogiin ettei vierähtäneen viikon meno ei ole juuri poikennut edellispostauksestani. Kirjoittamani polttavat sanat jäätelöstä, hoivatuksi heittäytymisestä ja itsensä satuttamista kävivät kaikki toteen ketjureaktion lailla. Ei maanisena ylös-alas vuoristoratana mielialan tai tapahtumien osalta vaan yksinkertaisesti jotain paljon paskempaa - toistuvana! Ravasin kodin, mutsin, kaupungin, kodin, mutsin ja poikkiksen väliä kun kaikkialla kaikesta huolimatta aina sattui, ahdisti ja söin liikaa. Oikeasti. Aivan liikaa. Toisten tykönä sohvannurkassa mässäilin ennätysmäärän pastaa ja yhteensä about pari litraa jäätelöä. Yuk yuk yuuuuuuk. Verkkokalvoillani välähtelee iljettävä tulevaisuudenkuva kuolemasta Se7ev-leffan Gluttonyn lailla. (Psst, muuten hyvä leffa ja suosittelen jos ette ole jo nähneet!)

Onneksi mikään ei (enää) pakota jäädä kaivelemaan paskaa viikkoa yhtään yksityiskohtaisemmin. Va'an räsähtely jalkojeni alla ja rauhottavista tyhjennetyt foliolevyt kirvelevät suolan lailla haavoissani, kipeästi kannustaen olemaan jokin puhtaampi, eteerisempi, kelpaavampi. Siitä huolimatta etten osaa itkien huutaa pahaa oloani ulos niin selviän. Kerään pudonneet ja ja puristan langanpäät takaisin sormieni ympärille. Kyllä mä vielä pärjään, pystyn ja jaksan. Ei hätää, näytän kyllä.

Bläh, olipas sekava kirjoitus, mutta ehkä naputtelu teki jollain tasolla hyvää. Ei ehkä vastannut mitään aiemmin miettimääni tekstikokonaisuutta hei haloo tää onkin vain päiväkirja, joten excuse me. *__* Toivottavasti loput tästä viikosta menee hyvin, tulossa onkin perjantai 13. päivä PLUS ystävänpäivä lauantaina. Hohoo. :>

Thursday, February 05, 2009

Burger Dog presents



Note to self: Älä koskaan lähde sukuloimaan ilman rauhoittavia takataskussasi.

Ts. eilinen mummolavisiitti oli muuten "ihan jees", mutta totta kai siinä oli kiusallista istua kun pienen pöydän ääressä ruokaa tyrkätään joka suunnasta: Muussia, mustikkapiirakkaa, laatikkoa ja lihapullia, kurkku aina kuorittuna ja viipaleina. Ihmettelen miten tuolla pikkuisella paikkakunnalla mummo pyöräyttelee samoja safkoja seittemättäkymmenettä vuotta. Vaikka olen tottunut tyrkyttämiseen sukulaisten luona käydessä niin käy se silti hermoille, varsinkin kun mummoni tekee sitä joskus ihan tahalleen härnätäkseen. *o*;;

Tämä päivä taas on ollut ällö, yuk yuk yuk. Heti liikaa ruokaa aamupäivästä, perään napostelua ja turvotusta ja taas epämääräisiä nälkäsignaaleja. Maha on turvonnut kuin pullataikina, mieli ei tee kun ahdistaa, mutta silti suu voisi ottaa mitä vain vastaan. Onneksi joku itsesuojeluvaisto on pelannut pitämällä edes vähän näppejäni kurissa, sillä terät olisivat varmasti tehneet seuraa pakkasessa odottavalle Ben&Jerry's jäätelölle. Hetken taas on ollut avuton olo ja säälittävä kaipaus, että joku tulisi halaamaan ja pelastaisi mut itseltäni, olemiseltani. Mutta enpäs ole enää osastolla tai kykene tarttumaan puhelimeen pyytääkseni.. jotain? Apua, jota en kuitenkaan halua?

Voi valivalivali. Sentään olin reipas ja jaksoin nousta tänään suihkuun, avata postit ja tajuta peruuttaa hammaslääkäriaikani, sillä en ahdistuksen takia voinut poistua kämpästäni. Props for me! <3___<3 Iltaa piristi kans yllättävät blogipalkinnot Liberationilta, Gasperilta ja Icebluelta, kiitos! Olen noista ihan superotettu. Nyt illan viimeiset ilopillerit naamaan ja sänkyyn piiloon maailmaa.

Tuesday, February 03, 2009

Tyttö sinä olet tuhti, ota dieetti burgeri



Hävettää. Omatunto taas kolisee kun kotosalla tuntuu vain sortuvansa syömään. En uskalla laskea kaloreita, puntaroida omenoita tai kirjata ylös suupalojani, sillä pelkään pääni hajoavan vapaasti mässäilemistä määristä. Vaikka osastolla ei puhuttukaan ikinä kaloreista niin sielläkin ateriat olivat kontrolloituja, mitattuja, punnittuja ja kellontarkasti sovittuja. Eka riemuitsin irtipääsyä noista raameista ja nyt itken struktuuripuutetta himassa, johon loputon välipalojen ja lautasten santsaamiseni ei kyllä auta. Ahdistus kasvaa kun syön, napsin ja haukkailen jatkuvasti turhan päiten, ylimääräistä ja sitten tämä suosikkisanani: liikaa. Koska pärjäisin ihan hyvin paljon vähemmälläkin...

Tuhoan loput 2. aamupalastani ja pikakahvikupillisesta, väsymys painaa silmiä vaan ei nukuta. Kohta mutsi kärryttää pihaan ja ajetaan pikavisiitille maalle mummolaan. Vaikka se ei olekaan enää suvulta sensuroitu salaisuus et tytär on "hiukan hullu" niin enpä yllättyisi jos tiedossa silti on ruoan ja päiväkahvien tyrkyttämistä. Nyt varmaan mutsikaan ei ole pelastamassa lusikkaleipäarmeijalta, sillä hiilareitten hehkutus on päivän sana since kehtasin hoitonikin keskeyttää.

Sorruin muuten taas tuijottamaan jotain ylipainoisten hoidosta kertovaa dokkaria. Tosi hassua ettei BED ikinä tule mainituksi, mutta showbisnestä kiinnostaa syömisen psykologiset taustat niin paljoa kuin groteski kuvamateriaali extrasuperplus++ burgereista ja hömppädieeteistä. En selvisi elämästä ilman itseironiaani, joten kanssa masokistisesti rakastan jenkkimäistä stereotypiatolloutta mm. tosi-TV sarjojen muodossa, mutta noi skandaalihakuiset dokkarit ylipainoisista tuntuu todella ahdistavilta. Joitakin ehkä worst case scenariot ällöttää, taudissa kuin taudissa, mutta itse koen samaistuvani liikaa ohjelmissa alleviivattuihin tunteisiin: kömpelyyteen, isouteen, ahneuteen ja tyhmyyteen kun syön. Vaikka eihän sairaus tai vaikeus muuttaa elintapojaan ole älystä kiinni.

Nyt joku taas salee pyöräyttelee silmiään lukiessaan tätä tekstiäni läskifiilistelystä, mutta tunteet on aina subjektiivisia, epärationaalisia, jne. Senkus, mutta mä todella samaistun enemmän ylensyömistunteisiin kuin kärsimyskuviin luisevista anorektikoista, vaikka tiedän etten BMI:n mukaan olisi ylipainoinen. Tuntuu tuhdilta kun peilistä tunkee eteen tämä sama naama, ja tottakai *mä* tiedän itse parhaiten mitä leveyttä laardini koskakin on. Kuten diet-burgerit ovat yhä burgereita vaikkei niitä voissa paistettaisikaan. Blärgh. Nyt ajatukseni sammuu ja kännykkä soi, eli pakko painua ulos kohti lusikkaleipälandiaa, moro! ->


Monday, February 02, 2009

Maailma suupalaksi ja raesokeria niskaani

Kusetan kissojani syömään täyspainoitteisemmin lorauttamalla vähän Whiskassin kastiketta muun safkan päälle. Luulisi niitten olevan onnellisia ja terveitä kun teen kaikkeni syöttääkseni niitä monipuolisesti ja paremmin kuin tölkkikakalla, mutta nirsoilua tulee välillä kaikkeen paitsi kalaan. Päätin sitten itsekin etten luovu nyt ainakaan vielä kalasta ruokavaliossani, vaikka ennen osastoa olin ollut jo hyvän tovin vegenä. Huom. Mulle ei ole mitään pesco-vegetaristia vaan vege on vege ja sitten on ihmisryhmä joka ei syö kanaa ja punaista lihaa. Mut jos pääpainottaisin vegeilyä ja en flippaisi jos jossain tulee kala-aromi vastaan tai söisin kissojen kanssa samaa pakasteseitiä. Tartteeko olla ehdoton jos päälinpuolin yrittää ja pyrkii ns. "hyvään"? Toisaalta jos ei pidä tiettyä linjaa tiukkana niin meneekö koko hommalta pointti?

Äitini täräyttää kahvilla etten edes osaa olla oikeasti vege. Otan asiasta itseeni, mutta periaatteessa hän puhuu totta, sillä en ole pahemmin liotellut papuja tai soijarouheita, vaikka niitä on kaapit täynnä. Niistä kun on vaikea laskea kaloreita kuivapainon mukaan.. Markettitofukin jää hyllylle, sillä hinta on ihan törkeä ja kaloreitakin enemmän kuin etnokauppojen vastikkeilla. Ärh, miksen asu Kalliossa?! Inhottaa ylipäätään käydä kaupassa kun ei ole mitään yhtä pyhää linjaa, jota nyt noudattaa. Turhaudun kun loputtomasti joutuu pohtimaan mikä tuotteista olisi se eettisin, terveellisin, maistuvaa ja ehdottomasti edullista. Toi ei kuitenkaan riitä, sillä haluaisin olla myös ekologinen ja en täysin sokeasti vetää lisäaineita yms myrkkyjä sisääni... Eli en näköjään ikinä pääse irti ikuisuuskauppareissuistani.

Äiti kysyy olisinko ottanut myös pullaa, sillä hän ei viitsinyt ostaa etukäteen kun tietää mun vihaavan raesokeria siinä päällä. Jep, ei olisi tehnyt muutenkaan mieli, sillä olin juuri antautunut ostamaan kaupasta fisupalasia ja skippasin marketin vieressä olleen ilmaisen rasvaprossamittauksen. Mummoja kun oli niin paljon edelläni jonossa, ja joo, en tiedä olisinko kestänyt edes kuulla tuloksia. Va'alle en myöskään ole uskaltautunut astua, sillä tunnen itseni niin isoksi kun olen osaston jälkeen voinut ällö-positiivisesti ja syönyt sokeita määriä ruokaa. Ihan oikeasti! Istunut poikkiksen sohvalla ja mussuttanut tortilloja ja jäätelöä. Btw, Carte d'or ja Ingmanin rasvaton+sokeriton litrajugurtti ovat tästä edespäin myös kusetuslistallani: eka teennäistä ja ällömakeaa, toinen taas sisältää liivatetta. Eeeeeeeuw!

Vaikka en ikinä heiluttanutkaan lippua paranemisen ilosanomalle niin kotiuduttuani tuntuu että jatko polilla on ihan tarpeetonta. Huomenna kuitenkin pitäisi korjata massat takaisin Töölöön ja tavata uutta lääkäriä. Lekuri ei niinkään jännitä, uusi naama varmasti näkee selkeämmin ettei mulla ole mitään anoreksiaa, mutta tarkoitus mennä moikkaamaan osastokavereita pelottaa hitosti. Omatuntoa leikkaa kun en ole pakkoliikkunut ja kirjannut ylös kaloreita lähdöstäni asti. Hehkun näin nopeasti terveyttä ja normaaliutta ison kroppani kanssa, että hävettää kohdata pikkuruisia osastokavereitani. Mä kun olin se vaikea luuseri, joka ei kuukausien väännön jälkeen vieläkään syönyt margariinia leivällä temppuilematta. Ex-omahoitajanikin palaa huomenna lomalta ja tuskin edes tietää lähdöstäni. Apua. x____x Täytyy toivoa että sydänmarmeladit ja läskini pehmentävät sitäkin jälleennäkemistä...