Sunday, March 29, 2009

Valivali vali "varakkuudesta"

Nami nami, hengissä yhä ollaan. *__* Tiedän ettei tämä ehkä ole mikään mielenkiintoisin aihe, mutta pakko sanoa pari sanaa tuista, byrokratiasta ja rahasta - ne on nimittäin syvältä. Olen about sata kertaa varmaan sanonut että sairaslomalaisena saa paperisotia sen edestä kuin kävisi töissä/koulussa. "Eikö kannattaisi jo parantua niin ei tarvitsisi noitten kanssa tapella?", höh, kiitti vaan mutsi. Ei mutta oikeasti tossa on pointtia, sillä kaikkien lappujen täyttäminen, toimittaminen, ikuinen päätösten venailu ja saman uudelleen toistaminen, toistaminen ja esim toistaminen on saikkulaiselle silkkaa rääkkäystä.



Siis joo, eihän Suomessa ojaan joudu ja mullakin on kaapissa kuivapapuja vaikka WW3 varalle (vaikka tiedä sitten söisinkö niitä sotakaudellakaan), mutta tämä jatkuva jankkaaminen ja tulojen epävarmuus kismittää. Yritän siirtyä sairaspäivärahalta kuntoutustuelle, jonka piti olla tosi jee! sillä voisin saada tukija ilman pakkoistumista paikallaan: kamujen kannustuksesta haaveilen saavani edes jonkun kurssin-pari läpiluetuksi, mutta saadakseni sairaspäivärahaa ei saa napsia lainkaan opintopisteitä. Ilman pojoja taas ei ole opiskelija, joten ei tipu alennuksia ja paniikki iskee kauanko sitä saa pitää kotinsa (HOAS) tai opiskelupaikkansa.. Lisätään tähän vielä läjä laskuja, tukien takaisinmaksuja ja kenkäpariunelmia niin huudan "apua!"

Onneksi olen tarpeeksi tonttu etten tajua kaikkia byrokratiakiekuroita, joten "Kyllä se siitä"-hoenta, sairaalan sossutäti ja lekurien leimasimet säilyttävät yöuneni. Eli hyvin tässä vielä mennään - ulosotto ei kolkuta ovella ja kauppakassiin menee Pepsi Maxia. Risoo vain kun rattaat eivät liiku ilman että on itse vuoronperään öljyämässä jokaista erillistä mutteria. Tälläkin hetkellä KELA kinuaa takaisin jotain penniä samalla kun odotan tukipäätöstä, joka kiertelee ensin vakuutusyhtiön kautta, millä välin sossu tahtoo tilannetarkistusta, jota ei tipu ilman sitä KELA:n tukipäätöstä ts. niitä pennejäkään ei palautella, vieressä odottaa laskuja ja varmuuden varalle pitää päivitellä lääkärintodistuksella. ^___^ Niin, siis niitä muttereita öljytessä joku toinen ehtii jo kuivahtaa.

Jeejee! Onneksi meitsi silti tykkää kaalista, selviää ilman importti-rucolaa ja inhoaa valmiiksi tulevia Hulluja päiviä. En ehkä ole mikään rich bitch, mutta en olis halunnutkaan! Silti uudet kengät olis niin kivat.. *sigh*

Saturday, March 28, 2009

Sammuttakaa suunikin



Vaikka joku oppikirjaseliseli sanoisi nyt vastaan niin tunnen itseni vain ahmintahäiriöiseksi. Koen itseni sellaisena, vaikka syömiskohtaukseni eivät käykään aivan hallitsemattomasta mättämisestä. Syön silti liikaa, revin rajojani, tunkeudun ääriviivojeni ylitse ja kuolen kateudesta lukiessani toisten blogimerkintöjä porkkanapäivistä ja juoksulenkeistä.

Kävipä vaan taas näin että aamulla iski helkkarimoinen pahaolo, päänsärky, oksetus ja palelu. Mun kielelläni se tarkoittaa että nyt on pakko syödä, "nälätti" tai ei. Siis hei seis, eikö pahoinvointisena nimenomaan pitäisi välttää safkaa? Not in my big fat case. Olen ennenkin valittanut koko tunteen vääristymisestä, sillä en vaan osaa vieläkään saada selkoa mahan murinan, verensokerin laskun, nousun, pahoinvoinnin, euforiakiksien jne. viidakosta. Mutta ruokaa meni levein suupaloin, ylitin heti aamusta ateriasuunnitelmani, tungin currya ja aromisuolaa kaikkialle, koetin kumartua pöntölle tuloksetta (olen salaa ylpeä etten enää osaa laattailla, sillä liikasyödessäni saan aina kauhukuvat sessiointiriippuvuudesta) ja muulloin suussa on pitänyt lillua purkka ja Läkerol jos tuhat. Kiitti pahoinvointini jouduin skippailemaan taas yhdet illanistujaiset, johon olisin oikeasti halunnut osallistua vaikka teema olisi omistettu taas ruoalle..

Saas nähdä millainen henkisen itsemurhan suoritan huomenna kun astun va'alleni. Aion, vaikka en mahtuisi enää ovistakaan ulos läskieni kanssa ja jättäisin jäljet muovipinnoitettuun lattiaani. Yuk yuk. Jos meno myös muutu huomenna niin vittu ikuistan mahani kameralla ja linkkaan Galtsun etusivulle. Mutta nyt voisin jatkaa Earth Hour-hifistelyän sammuttamalla virran myös aivoistani, ja rukoilla olevani parempi herätessäni. Muussa tapauksessa voisin samantien olla heräämättä enää ikinä..

Wednesday, March 25, 2009

"Humans would put seeds in the ground, pour water on them, and they grow food - like, pizza!"


(Wall-E on rakkautta <3! (Katsokaa heti jos ette ole nähneet!!))

Tarkoittakoot jokainen puheellaan mitä milloinkin, mutta inhoan joittenkin sanojen käyttöä. Ihan sama vaikka tarkoitus ei olisi negatiivinen, seliseli, mutta jotkut sanat pistävät neulan lailla rintaani: Muun muassa tuo viime tekstissäni esiintynyt "normaali". "Normaali" on se mikä eniten pelottaa ja oksettaa, sillä sen yhdistää helposti jotenkin vanhaan itseinhoon, isouteen ja oman pahanolon mitätöintiin. Täysrasvaiseen Oltermanniin, jenkkakahvoihin, peruskulutuksen ylittävään syömiseen, isoihin vaatekokoihin. Isoon, liikaan, läskiin. Tervettä käyttäytymistä ja onnitteluiksi tarkoitetut kommentit kääntyvätkin satuttamaan.

En myöskään tykkää tai uskalla vastata reippaasti "hyvää" jos joku kysyy vointiani. Alan ylianalysoimaan ja miettimään "hyvän" suhteellisuutta, sillä elämässäni on aina jokin vähän nyrjähtänyttä. Negis-tunteita taas tukee niin kova ahdistus ettei jää epäselväksi jos jokin on väärin.

Mutta, tänään on kai olosuhteisiin nähden kuulunut hyv.. ei, parempaa. Parempaa kuin eilen. Painoni ei ollutkaan noussut stratosfäärisesti (taivaan kiitos! ;__;), torkuin aamupäivällä kissa kainalossani, sain raahauduttua ruhoni suihkuun, jonka kunniaksi tein hiusnaamion ja kuorin ihoni. Hyvä, sillä tarkoitukseni ei ole happosyövyttää Täti Kuvisterapian ja poikakaverini silmiä huomenna. Olen jo tarpeeksi nolo parin teiniangsti-naarmutetun ranteeni kanssa, joitten raaputtelusta ei ollut eilen mitään masokistista iloa. Note to self: Viiltely sotkee ja sattuu yleensä vain jälkikäteen.

Loput päivästä olen vain ollut rauhassa omissa oloissani.. haaveilin olevani supertehokas ja tuottelias, mutta aamussa taisi olla jo tarpeeksi. Sainpas sentään postissa suosikki lehteni uuden numeron ja pari tilaamaani teepparia lisäpiristeeksi. Muuten vain tasapainottelen jatkuvasti neulanterällä ahdistuksen kanssa, joten tunnit ovat saaneet vieriä ruokailun, Läkerol-suurkulutuksen, telkkarin ja läppärillä räpeltämisen ohessa. Kuten aina, saamaton läskimackara. Jos ikuinen itseviha ei dominoi mieltäni per sec niin mieluummin käperryn vilttini ja Diapamieni turvaan kuin vaadin itseltäni liikoja. Ahdistaa ajatella, suunnitella, sopia ja säätää sen suurempia. Mm, elämä hikikomorina houkuttelisi taas enemmän ja enemmän. <3

Tuesday, March 24, 2009

'A' is for 'agony'


Pahimpia ovat nämä aamut. Aamut jolloin herää väsymykseen, päänsärkyyn ja heikotukseen. Näykin aamupalaa, koetan saada uudelleen unta, katson aamu-TV:tä, näykin lisää aamupalaa, ahdistus alkaa ja pahaolo jatkuu. Kello on vasta kymmenen aamulla ja olen ravannut jo neljästi keittiössä tankkaamassa, empinyt, kuorruttanut näkkäreitä ketsupilla ja viskonut omenalohkoja roskikseen, sillä en pysty ja uskalla syödä kerralla isoa oppikirjan mukaista aamiaista kuten Kellogg's-murojen mainoksissa. Sen sijasta voisin heittää töllöruutua aina kun näen Danion "Näkemiin pikkunälkä"-mainoksen, sillä omat syömissignaalini ovat molotov cocktail juupas-eipäs-epäröintiä ja yletöntä mässäilyäni.

Suuhun katoaa muroja, näkkäriä, salaattia ja sieniä sillä tahdilla että päivän reippaasti puolet päivän kalorisaldosta on mässätty jo ennen puolta päivää. Hurraa. En jaksa toiseenkaan päivään suihkuun, en hymyillä ja riemuita treffatessa äitiäni. Puolipäivän elokuvanäytös saa onneksi ruokailut sun muut hetkeksi mielestäni, mutta Kampin keskus on ovela pirulainen uuden Ben&Jerry's makunsa kanssa. Ihanaa kesällä Tukholmassa maistamaani minttusuklaata, oi nam. Onneksi kevään toinen tuleva uutuusmaku ei ole niitä suosikkejani.. uutuus tai ei niin kajoan kahteen palloon, katson kaiholla äitini täytettyä patonkia ja tilaan itselleni vielä vetisen katkarapusalaatin öljyisillä aurinkokuivatuilla tomaatilla. Hyi hyi vittu. Olin näin lähellä pelastaakseni päiväni, mutta ee-hei.

Onneksi kukaan ei tyrkytä minulle yllätysjäätelöitä tai pasta-aterioita, ei edes silloin kun varovaisesti koetan vihjailla haluani uskaltaa syödä jotain hyvää tai lämmintä. Totta kai loukkaannun tuollaisesta torjunnasta, mutta samalla ravistelen itseäni takaisin tosiasioihin: kuka nyt porsaan märehdintään puuttuisi! Haloo, ahne nainen, jotain rajaa nyt! Salaattieni suurkulutus on ainoa dissausaihe, mutta that's it. Parempaa silti kuin Kampin raflojen mauttomat ja ylikalliit kahvila-anokset. Okei, tästä lähtien siis kaikki viimeinenkin normaalikulissilla leikkiminen, sillä enpä mä ketään syömisesityksilläni miellytä. Päinvastoin: vihaan kun äitini kommentoi "Sä olet syönyt tänään ihan normaalisti". Eli fairylla sotketut omenasiivut ja näkkärit ketsupilla on myös normaalia? Olen normaali. Eli jos olen vielä ruokahimoinen niin olen ahne, ahmatti, liikaa.

Äitini niin tahtoo normalisoida mussa kaiken, mutta kas kun "normaali" on pääni sisäisessä sanakirjassa liikaa, lihavaa, laardia ja pahaa. Synonyymeja identiteetilleni. Ehei, ei kiitos, olen jo sikamainen ahmatti, säkki vailla pohjaa. Päänsärky, teristä tunnottomat ranteet, heikotusoksetus, ruokapornosivut, ahdistus ja itseinho on paljon lähempänä sydäntäni. Selvitän nämä iltaheikotukseni mysteerit välttääkseni aamuiset mussutusongelmat - siis kuorrutetaan tämä ilta vielä muroilla. Muoks: Ja jollain ihkupihkulla salaattimössölläni, josta valtaosan meninkin kaatamaan Herra Pöntölle. <3__<3

Oh jeah. Sitten g'bye tämä ihana *normaali* paska ja valhe. Riisun itseni ihrasta, tästä vihaamastani liiasta, laardista ja liasta - hengellä millä hyvänsä.

Sunday, March 22, 2009

Siihen ei sanat auta

Nimittäin ahdistukseen. Parina viime päivänä olen ollut suorastaan äkäinen omalle pahalle ololleni, sillä en pääse sitä pakoon edes päälle päin hyvinä päivinä. Hetken sitä on suihkunraikkas ja valmis lähtöön, on mielenkiintoa ja energian rippeitä, mutta hyvästä hetkistä huolimatta rintaani kasautuu painetta. Ykskaks maailman päälle laskeutuu näkymätön harmaus, tuskaisuus, joka haihduttaa mennessään kaikki näkymät tulevaisuudesta. Kehoni tuntuu väärältä, virheelliseltä, täysin parittomalta kappaleelta kiinni ajatuksissani. Yök.



Silti joudun olemaan itseni kanssa joka nanosekunti. En haluaisi näykkiä enempää rauhoittavia pelkästään tähän sietämättömään olemiseeni. Ennen noihin arvokkaisiin pikku pillereihin ei kehdannut koskea kuin äärimmäisessä hädässä, mutta nykyään saatan tarvita apua pelkästään makuulle käymiseen. En kuitenkaan koe itseäni bentsonarkkariksi, vaikka varmaan toleransseissa onkin käynyt jotain muutoksia, sillä onneksi pystyn välillä pitämään pamittomiakin päiviä. Mutta tahtoisin pystyä tuohon ilman maanpakoa peiton alle.

Viikonlopun voitettujen haasteiden, ravintolan seisovanpöydän ja hymyssä suin sukuloinnin, jälkeen en silti tuntenut oloani sopivaksi. Manasin ja kitisin poikaystävälleni tuosta avuttomuudestani ahdistuksen kanssa. Sen sijaan että olisin vuodattanut tyypillistä itseviha-itkuvirttäni niin kirosin minkä takia selittämättömän pahaolon pitää kuitenkin kajota kimppuuni. Lohdutukseen upposi lämpimän sylin ja viimeisimpien bentsojeni lisäksi myös puokkiin syöty Ben&Jerry's paketti ja eihelvettiherranjumala kolme banaania.

Banaania! Kaliumlähde, piristävä, monikäyttöinen ja kiva hedelmä, mutta kalorikammossani en koskaa syö banaania! Mahassa jo kuhertelevien lohiviipaleitten, ruisleivän ja salaattiannosten lisäksi nuo satsit tuntuivat siltä kuin olisin kaatanut Jalin Suklaatehtaan suihini. Mussuttaminen meni jatkumaan tämänkin päivän (hyi helvetti laardiminua ja itsekurini puutosta), mutta nyt on pakko lyödä stoppia keinolla millä hyvänsä. Sokerittomien pastillien suurkulutus aiheuttaa mulle vielä perikadon, painoni nousee taas stratosfääreihin ja maailmanloppua varten säästetyt rauhottavatkin alkavat olla loppu. Pisteenä i:n päälle olen bookannut sh-lääkäriajan huomiselle - kiva lyllertää sinne tällä lailla turvonneena. :--)

Kuvottavuuteni vituttaa ja ahdistus jälleen painaa rintaa. Nyt oikeasti seis, stop tälle kaikelle paskalle. Nyt käperryn sikiöasentoon peittoni alle ja huomenna puren tosissani hammasta yhteen. Minun on pakko laihtua. Olen näin liian iso, ruma, liikaa ja kamala. Ei mitään yritystä vaan pakko. Minun on laihduttava.

Friday, March 20, 2009

The Internet is for Porn

Ärsyttää vastailla ihmisten kysymyksiin mitä teen päivisin. Öh. Olen? Yritän olla itseni kanssa, eikö siinä muka ole jo tarpeeksi koettelemusta aina yhdelle vuorokaudelle? Hyvä jos se tulee muille itsestään selvyytenä, mutta eipä tälle yksilölle. Jos on väsynyt, masentunut, ahdistunut, kyllästynyt, ylikriittinen, arka, itsetunnoton blaablaablaa niin valitettavasti energiaa ja intressiä ei ole tarpeeksi. Uh, ja taas ahdistaa, tuo oma kelpaamattomuus.



Hyviä päiviä onkin ne kun saa ja pystyy ottamaan iisisti, ei stressaa liikaa asioiden suorittamisesta, jaksaa käydä suihkussa, hoitaa askareita ja rentoutua omissa oloissa. Huonoina päivinä sitten ollaan peiton alla nappeja napsimassa, jolloin kivuttomimpia ajantappokeinoja on hukkua internetzin ihmeelliseen maailmaan ja kierosta kuriositeetista seurailla, stalkkailla ja pläräillä sivuja ja scene jos mitäkin. Nonniin, se siitä tylsästä alkubriiffistä itse aiheeseen, sillä halusin tulla pasteamaan tämän parina viime päivänä IRC-Galtsussa kiertäneen 'uutisen':
" Yhteisö Courage on poistettu IRC-Galleriasta. Syy: Yhteisöt joissa rohkaistaan oman kehon vahingoittamiseen ovat kiellettyjä. Sairauksista on sallittua keskustella asiallisesti ja hakea vertaistukea IRC-Galleriassa, mutta valitettavasti Thinspiration-henkiset yhteisöt ovat kiellettyjä.

Yhteisö Thinspiration on poistettu IRC-Galleriasta. Syy: Yhteisöt joissa rohkaistaan oman kehon vahingoittamiseen ovat kiellettyjä. Sairauksista on sallittua keskustella asiallisesti ja hakea vertaistukea IRC-Galleriassa, mutta valitettavasti Thinspiration-henkiset yhteisöt ovat kiellettyjä."

Whatcha think? Asiallinen linjaus Gallerian ylläpidolta vai alku ikuiselle tappelulle tuulimyllyjä aka. Internetin 'pro-ana sceneä' vastaan? Paljonko kiellot ja suljetut foorumit potkii lisää ja lisää sitkeitä sairaitten kuppikuntia? Entä eikö kaikilla sairastajilla pitäisi olla avoin mahdollisuus vertaistukeen omasta tilanteestaan ja paranemismotivaatiosta huolimatta? Vai pitäisikö myös esim. blogien sisältöön suhtautua kriittisemmin, sillä netistähän voi kuka tahansa imeä vaikutteita, "vinkkejä" ja provosoitua suuntaan tai toiseen? Kertokaa te mulle!!

Lähinnä halusin vain päästää noi ajatukset/tekstit ylös ja ulos, en analysoida ja ihmetellä nyt niin suuremmin. Olen kai vain liian keskittynyt omiin varpaisiini, aamiaismuroihin ja teekupillisiin peiton alla, että jaksaisin toimia ja vaikuttaa.. Uh, blaah, ei jaksa. Mutta sivusilmällä tykkään seurata asiaa jos toista, sillä käyhän tämäkin sosiaalipornoilusta ennen kuin pääsen taas tuijottamaan ihanan kamalaa Paris Hilton's New BFF-show:ta.

Joo. Tosi tyhmä olo. Mutta puspus lukijoilleni<3
Kirjotan jotain älykkäämpää sitten ens kerralla~

Monday, March 16, 2009

Let them eat cake, I'm carving something else!

C'moon oikeesti, mun pitäs opetella tekemään jotain. Päiväni koostuu tasan kahdesta asiasta: läppärin äärellä istumisesta ja syömisestä. Okei, tarkemmin ottaen yhdestä, sillä syön läppärini ääressä. Vesikannu, talouspaperit, servetit, juomalasi(t), kahvikuppi ja murokulho suosikkilusikallani löytyy aina. Plus purkkaa, pastilleja ja muita nappeja. Voisin ehkä sijoittaa kahvinkeittimen omaan huoneeseeni? Nääh, en voi luopua päivän ainoasta liikunnastani huone-keittiö akselilla. Sokerina päällä teen "joskus jotain", eli käyn kaupassa/asioilla/sosialisoidun.

Mutta kotona en tee mitään. Odotan blogien päivittymistä, etsin ja tallennan loputtomasti kuvia, sekä ihmettelen reseptisivustoja. Olen lukenut että yleinen pakkomielle ruokaan on tosi yleistä sh-potilailla ja sekös närkästyttää minua. En tahdo olla sellainen tyypillinen reseptejä keräävä lukutoukka, kun en niistä nautintoa paljoa paskaakaan tai valmista mitään. Mutta olen. Koska tahdon repiä kaiken mahdollisen maun, ravinnon ja miellyttävyyden ruoasta silloin kun sitä syön ja laitan. Plus, rakastan kuvia groteskeista ruokaporno-älyttömyyksistä, sillä samaistuessani kuvaan lilluvasta pitsarasvasta niin tapan aika hyvin carvingsejani. "Thinspiration"-saitit sen sijaan ei ole mun juttu. :--P



Mutta pidän kuvista! Rakastan, himoitsen ja hengitän kaikkea visuaalisesti miellyttävää tai kiinnostavaa. Sieluani repii, sillä piirtämistaitoni on ihan lapasesta ja ideoistani huolimatta en ikinä saa mitään tehtyä. Ennen lähdin sillä asenteella tekemään että "Ihan sama, kunhan tekeminen on musta kivaa", mutta nykyään itsekritiikki asuu valmiiksi roskakorissa ja kalliit välineeni pölyttyvät nurkissa. Kamerakin löytyisi, mutta ei energiaa opetella sen käyttöä. Noh, ainakin jaksan yhä photoshoppailla tänne postittamia kuviani.

Totta kai keittotaitojen osaaminen on säästänyt mulla pitkän pennin, sekä tuottanut paljon iloa toisille keksien, kakkujen ja muitten hiilaripommien muodossa. Se ei silti poista syvää, syvää ahdistustani ja tuskaisuutta. Tahtoisin silti vaihteeksi unohtaa kaiken ruoan suunnittelun, sillä se saa mut ahdistumaan, säätämään, myöhästelemään etc. vaikka lopulta kosken vain niihin samoihin turvallisiin aineksiin. Ja koska tykkään vakiomössöistäni niin haluaisin osata intohimoisesti unohtua tekemään jotain. Jos pystyn katsomaan tuntikausia kakkaa tosi-tv:tä, sponttaanisti pesemään kylppäriä, riehua keikoilla ja kahvitella kamujen kassa niin pitäisi pystyä kyniinkin koskemaan!

Tänään oli ensimmäinen henkilökohtainen taideterapia-kolmivarttiseni, ja vaikken muuta tehnyt kuin selostanut nämä vakiot henkilöhistoriat niin kokemuksesta jäi tosi hyvät vibat. Huom huom, tämä siis on polin oma hoitokeino - ei siis sama kuin entinen yksityisterapiani, johon mummon sponssirahat eivät enää riittäneet. Uusi Täti oli erittäin mukava ja koko boheemi askartelutila valtavilla viherkasveilla, pensselitelineillä ja kahvikupeilla(!) sai mut jo innostumaan. Hei tämähän voisi oikeasti toimia mulla, ehkä nyt ryhtyisin kotonakin taiteilemaan! Sitä ennen pitää kuitenkin väsäillä täytekakkua ystävän merkkipäivän kunniaksi, mutta luovaa toimintaa se leipominenkin kai on? ;--)

Friday, March 13, 2009

Katsoa saa muttei koskea

En tykkää koskettelusta. En hieronnasta, silittelystä, käpelöinnistä, tukkani pörröttämisestä, hiplaamisesta, tökkimisestä, jonkun edessä seisomista, vierekkäin istumisesta, tungoksesta, änkeämisestä, pakollisista halitteluista ja märistä suukoista. En koskaan ole tykännyt mistään rajuista hellyydenosoituksista tai vuoden takaisen päiväosaston fysioterapiasta. R-kiskalla asioidessa haluaisin kaivaa kirveen taskustani jos joku tunkee liian lähelle taakseni jonottamaan.

Mä en kuitenkaan koe mitään extremeä kosketus- tai läheisyysfobiaa vaikka kaikki ylenpalttinen näpräily kuvottaakin. En pelkää lääkärissä käyntejä, verikokeita tai kättelemistä. Musta on päinvastoin ihana halata ystäviä, riehua keikoilla eturivissä, nukkua ja kiehnata mytyssä poikaystävän kanssa, hakea hänestä lämpöä, nojata tai tuntea äidin silittelevän päänahkaani. Oikeasti jopa tykkään lämmöstä ja läheisyydestä! Mutta muuten kaikki ylenpalttinen näpertely tuntuu iljettävältä. Erityisesti kaikki keskivartalooni tai niskaani kohdistuva uhkaa omaa tilaani, sillä kutian niskastani ja vihaan mahamakkaroitani yli kaiken. Toisin sanottuna kaikki vieras action tai trafiikki tuntuu perverssiltä ja inhottavalta.

Vaikka Suomessa on rääpälemäinen määrä asukkaita verrattuna vaikka Japanin miljoonakaupunkeihin niin täällä ei osata kunnioittaa toisten omaa tilaa. Ehkä just siksi että meitä on näin vähän ja jokainen on opetellut piittaamaan vain itsestään: mennään siis repimään alennusmyynneissä kamaa toisten käsistä ja ryysätään läpi neljänruuhkassa. Helsingin keskustassa vallitsee viidakon laki, jossa kovat tuuppivat toiset pois tieltä ja äkäiset mummot vaativat just sun istumapaikkaa vapaaksi, vaikka ratikka olisi puolityhjä. Arrrgh.

Eniten kuitenkin kammoan allieni osumista kylkiini, reisieni leviämistä tuolilla, ylipäätään massani viemää tilaa tässä maailmassa. Aamulla en lähinnä halua nousta sängystäni, sillä peiton pehmeydessä kaikki tuntuu turvallisemmalta. Vihaan loputonta kylmyyttä ja paleluani, tunnen käsissäni vain likaa koskettaessani asioita. Kotona jumitan ikuisuuden kylppärissä vain sen takia kun en tahdo riisuutua suihkuun, suihkussa en halua hieroa itseeni saippuaa tai astua ulos kuivattelemaan pyyhkeeseen. Pakko ottaa rauhottavia käydäkseni taas sänkyyn makuulle.. Tuijotan vain rumaksi vääntyvää naamaani peilistä, itseäni, tätä liiallista talirauhasta kaiken ylläni ja ympärilläni olevan mädän keskellä.

Wednesday, March 11, 2009

Simsalabim

Lääkäriaamu. Pakko sitä on kai mennä. Vetkuttelen peiton alla mahdollisimman pitkään, saan poikkikselta kannustustekstarin, juon metrossa kahvini, pidän vain päkiät maassa etteivät reiteni leviäisi penkillä istuessa, ja törmään sairaalan portaissa liian moniin tuttuihin kasvoihin. Nolottaa. Eräs entinen hoitajani jäi jopa juttelemaan, mutta en muista keskustelusta repliikkiäkään.

Lääkäritäti on ihana ja oikeasti yrittänyt tehdä eteeni juttuja. Valitettavasti vaan masisosasto päätti vammailla, ja kuulemma en ole ainoa tapaus jonka kanssa ollaan oltu yhteistyökyvyttömiä. Sen sijaan voisin kuulemma päästä depistapausten päiväosastolle, joka ajatuksena houkuttaa enemmän kuin joku 24/7 avo-osasto, mutta kummatkin vaihtoehdot sijaitsivat jossain hornassa: toinen hankalasti toisella puolen kaupunkia, toinen ulkopaikkakunnalla. Äh. Sain hiukan harkinta-aikaa kotiin ja löysin Googlella vielä yhden päiväossan noin kahden kilometrin päästä, mutta jostain syystä sen olemassaolosta ei olla koskaan missään edes puhuttu. Äääh. Hoidon kannalta olisi niiiiin paljon helpompaa olla vielä helsinkiläinen, edes nimellisesti, mutta pelkkä henkilötietojenikin siirtäminen tietäisi monoa opiskelijakämpästäni. Voi marina.

Jotain pitäisi silti tehdä masennukseni eteen ennen kuin syömävammahoito tulisi kysymykseen. Tavallaan lohduttava kuulla, sillä tällä hetkellä muhun ei uppoa mikään väärä vastaväite kehoni koosta tai ruokamääristäni. Ei vaikka lääkäri komensi va'alla sekä käski käärimään hihani, jotta voisimme verrata käsivarsiamme. Ai ihan kuin en itse näkisi miten paksut ne ovat, heihaloo! Samaa tuloksetonta jauhantaa, joka lähes loukkaa kun en oikeasti ole mikään pieni! En edes sitä mitä vielä viime vuonna.

Kaikista pakeista huolimatta (psst, niitä juttelukäyntejä sairaanhoitajaltakaan ei heru) sh-poli ei kuitenkaan jätä heitteelle, sillä sain tänään sen odotetun soiton taideterapeutilta. Ensimmäinen yksilötapaaminen sovittiin jo perjantaille ja hymyilen innosta..

..tai hymyilin, sillä Audrey Tatou on illan leffassa kadehdittavan kaunis ja lauta. Ja minä vain mussutan ylimääräistä yöpalaa tätä kirjoittaessani. Fatso looser is fatsooo.

Tuesday, March 10, 2009

Miekkavalas

En muuten omista peiliä. Puuterirasiasta ei kamalasti kokokuvaa katsella, joten ainoa mahdollisuus kyyläillä lyllyviä reisiä ja roikkuvaa persettä on nousta wc-kannen päälle ja epäkätevästi käännellä kylppärin peilikaappia. Kämppis kyllä taikoi olkkariin ns. kokovartalopeilin, mutta vinosti roikkuvasta ja kuvaa hassusti venyttävästä/vääristävästä kapineesta en juuri kurki muuta kuin onko pipo suorassa. Joskus siis poikakaverilla tai mutsini tykönä aivan hämmästyn kuinka jotkut piirteeni varovasti erottuvat rasvakudoksen alta.

Mutta ei tällä kertaa. En tiedä painoani, mutta se on varmasti noussut. Jos ei viime viikosta niin viimeistään tänään, sillä menin toistamaan niitä vanhoja mokia: päivä on yhden jäätelöpallon takia pilalla, joten vittuun kaikki ja santsataan leipää yksi, kaksi ja ei helvetti - kolmannen kerran! Tähän tyttöön kyllä leipä uppoaa, uskokaa pois. Öö, ja juuri kun pääsin kirjoittamasta miten iloinen olen ollut välttäessäni noita ikuisia sudenkuoppia. Geez, here I fail again.

Tunnen itseni fyysisesti niin ravituksi, syöneeksi, isoksi ja tilaa vieväksi että palan halusta parahtaa itkuun, tarttua terävään, kirota kalorit alimpaan helvettiin ja pakottaa elopainoni oikeasti alas vaikka se vaatisi aivotyöskentelyni tippumista tankoparsan tasolle. Seliseli, sillä en edelleenkään tue/osaa paastoamista tai lenkkeilyä. Yuk yuk. Mutta kun huomenna pitäisi raahautua sh-polille lekuriin ja mua pelottaa ihan helvetisti. Enhän mä millään voi, en sen jäätelöpallon ja leipäbileitten jälkeen.

Eihän mussa tollaisen mässäyksen jälkeen voi olla vikaa. En halua viedä vastaanottoaikaa, en kehtaa nousta koko rakennuksen portaita, en uskalla näyttää ruhoani tietämättä painoani, en astua vaatteet päällä va'alle, enkä kehtaa moikata ex-osastokavereitani. Vaikka lupasin tulla. Vaikka lupasin myös poikakaverille meneväni. Vaikka saisin lisää pilleripöhnää helpottamaan alituista ahdistusta, sekä tilittämään miksi rintaani aika-ajoin puristaa. En vain uskalla, sillä maa tärisee ja rakoilee raskaiden askelieni alla. ..Antakaa mun ensin repiä tämä liika itsestäni.

Sunday, March 08, 2009

Pikkuhyvää?

Loputtoman marinan väliin pitää omistaa pari sanaa hyvillekin päiville. Whou! siis elämä ei olekaan aina ihan syvänteistä. Ainakaan jos on voimia ja energiaa kuunnella vähän itseään sekä väistellä potenttiaalisia sudenkuoppia. Tosi usein "suoritustilanteiden" (esim. yhteisruokailut, naaman näyttäminen ulkosalla jne.) yhteydessä tulee geneeristen paineitten lisäksi myös pieni kutina mikä voisi mennä vikaan. Koetan siis pikkuhiljaa oppia ennakoimaan noilla viesteillä kuin: a) skipata asioita tekosyillä ja valkeilla valheilla - sorienvoitulla kun taas tämä migreeni.. b) heittää hanskat tiskiin yhden sattuman takia - muttaku söin jo X kcal liikaa niin ihan sama jos tyhjennän loputkin jääkaapista! Oh how rational is that?

Eli, öö, viikolla on ollut muutama kinkkinen tilanne kun olen viettänyt aikaa äidin kanssa, hermoillut ravintolan seisovassa pöydässä, ihaillut jäätelötiskejä, istunut leffailtaa pulla/sipsi/karamellimeressä luokkalaisteni seurassa, sekä puputtanut ja punkannut poikkiksen kainalossa. Saikkulomani alkamisesta on about vuosi ja silti kukaan luokkalaisistani ei osoittanut mitään juuri intressiä selittämättömälle poissaololleni. :--D Joko hymyilen tosi vakuuttavasti tai olen muutenvain niin turhaa ettei mua tarvitse kuuulostella edes poliittisesta korrektiudesta. Dunno. Ei että kaipaisin vammailulleni lisähuomiota, mutta joskus on pakko yleisesti ihmetellä suomalaisten ignorea asioita kohtaan.


Nojoo, whatever. Pääasia on että viikko on selvitty! Koskaan suoritukseni ei tietenkään ole riittävä, bentsoja menee kun pullea kokoni ja tonnipainoni ahdistaa, puhumattakaan kaikesta liiasta, liasta ja kaloreista, mutta highlightaan sitä että paljon paskemminkin olisi voinut mennä. Rinnasta kyllä painaa jatkuvasti, enkä tykkää yhtään ajatuksesta astella tällaisena pallona jälleen sh-polin lääkärille, mutta ehkä saan kuulla tarkemmin koska voisin aloittaa esim. sairaanhoitajalla juttelukäynnit jne. ~__~

Tuesday, March 03, 2009

Illan tullen heittää unihiekkaa

Eräs lääkäri mitätöi uniongelmani "Siis ei ole" koska oikealla lääkityksellä en ole heräillyt aamuyöstä räkimään kattooni. Ei näin. Jos huolimattomuudessani unohdan kiskoa napit naamaani niin todellakin herään aamuyöstä, pätkittäin, tuijotan kelloa, saatan hetkeksi sulkea silmäni, kunnes taas olen tölläämässä kelloa. Inhottaa kun ei saa levätyksi, mutta ei jaksa nousta ylöskään.

Nukahtamisvaikeus on kai aika yleinen ongelma, mutta mulla ei onneksi ole koskaan tuota esiintynyt. Olen kyllä joskus syönyt nukahtamislääkkeitä unessa pysymiseen, ja kumma kyllä saatoin vielä touhuta jotain väsähtämättä. En enää edes muista mitä kaikkea olen milloinkin käyttänyt unettomuuden hoitoon, sillä kaikesta tuntuu lähtevän ennenpitkää teho tai ne eivät yksinkertaisesti sovi: jos painonnousu kuuluu yleisimpiin sivuvaikutuksiin niin turha edes tarjota. Kuitenkin tarpeen vaatiessa kykenen koisahtamaan melkein missä tahansa, vaikka istualteni, mikä tuli Japanissa hyvin omaksuttua. Ainoat miinuspuolet nukahtamislahjoissa on se etten voi kukkuilla myöhään missään juhlissa tai mennä väsyneenä leffaan.

Viime öinä nukkumiset on silti menneet maton alle vaikka ~5 nappivaihdokset onkin takana. Väsymys ja uni ei yksinkertaisesti tule käsi kädessä, ei vaikka olen paristi illalla saattanut innostua puuhaamaan jotain (!! ihana tunne, sillä en i-k-i-n-ä unohdu tekemään yhtä asiaa kerrallaan) ja valvonut pari tuntia pidempään. Mutta uni ei tulekaan heti. Makaan sikiöasennossa, mietin ja häiriinnyn ruoka- ja unettomuusajatuksistani. Joojoo, kaikkihan johtuu muka mun ravitsemuksestani ja liikkumattomuudesta, lässynlässyn, mutta yleisten laihisoppien vastaisesti en usko tohon "ei saa syödä kl. seitsemän jälkeen"-puheeseen. Kehohan joutuu öisin palautumaan että paastoamaan, joten kyllä silloinkin kaloreita palaa ja nestettä lähtee. Toisin sanottuna oon kaukana siitä ana-utopiasta, että saisin maha kurniessa unta, vaan päinvastoin pyrin iltaisin kiskomaan jotain hiilaripitoista nukkuakseni makeammin (no hahhah).



Mutta entä kun mikään signaali ei käske syömään? Päässä ei heitä tai maha murise, mutta en saa unen päästä niin hyvin kiinni - en iltaisin tai aamuyöllä herätessä. Imeskelen Läkeroleja hampaidenpesun jälkeen sängyssäni (hyihyi) ja mietin pitäisikö raahautua keittiöön nappaamaan näkkäriä. Ahdistun kun en osaa punnita onko oikeasti nälkä (eli tarve syödä toimiakseni) vai tekeekö loputon ahneuteni vain mieli päästä keittiöön seikkailemaan. Mutta mitä voi syödä ilman että reippautuu uudelleen? Milloin on oikea aika ottaa iltapalaa? Enkö kohta voisi vain nukahtaa?

Kas noin illat ja liian aikaiset aamut vain pidentyy kun vaivaan päätäni kysymyksillä, ja pahimmillaan päädyn useamman kerran "aamiaiselle", santsaamaan Läkeroleja ja käymään vessassa. Vitut. Tässä kohtaa kissatkin aktivoituu ja rauhassa nukkuminen jää haaveiluksi. Ehkä tästä lähtien pitää olla vain suunnitelmallisempi kaikissa iltatoimissa, sillä unien jälkeen ei aikaisetkaan aamut tunnu pahoilta.. Varsinkin parin kahvikupillisen jälkeen. ;--D

Koska olen väsymyksen mestari niin jaan vielä pienen vinkin! Eli jos on päivällä puhki väsymyksestä, mutta pelkää yöunien tai päiväjärjestyksen menevän pilalle nokosista niin tässä on yksi kikka:
Juo kuppi kahvia jonka jälkeen ota noin ~20 min. torkut herätyskellon kera. Tällä tavoin ehtii levähtää ja nousemaan virkeänä, koska kofeiini potkaisee parhaiten käyntiin vasta noin puolen tunnin kuluttua nauttimisesta.
Totta kai vaikutus on *aina* yksilöllistä, mutta kannattaa testailla jos herätyskellonne ovat vielä ehjät.. oma analogiseni tuhoutui kun karvapallot riehuivat toissa-aamuna. ;____; Sniff. Ainakaan katit ei kärsi väsymyksestä.

Sunday, March 01, 2009

Napit naamaan ja menoks vaan~!


Ei tsiisus pidän samalla SubTV:tä auki jossa on Korkeasaari-piirroskisan tuloksia, ja en voi olla hajoilematta kun kaksi juontajaa selittelee "tosi tosissaan" miten rinkelit on tiikerien lempiruokaa. :---D Jo'o, ja seuraavaksi tulossa mallisääriä tositv-shitin muodossa. <3

Köh, joo. Yllä oleva kuvakin on ihan parhautta: en voisi paremmin kuvata mielialaani jolla lähdin viime polikäynniltäni. Lääkärillä oli masentavia uutisia sieltä masennusosastolta: en kelpaisi sinne. Siinä ei jäänyt paljoa valittamisen varaa kun paperilla lukee etten vaikuta vakavasti masentuneelta. "Potilaalla kävi jopa hymy huulillaan" - wtf?! Pitäisikö joka kerta kääriä käsivarret näkyviin, liimata letti otsaan ja itkussa mussuttaa vastauksia? Kävin ihan suunniltani, varsinkin kun omalääkäri ja sh-osastolaiset taas painostivat että mun nimenomaan olisi tärkeä saada hoitoa. Sitten toinen taho on toista mieltä. Tyhmää, inhimillistä, mutta tyhmää! Ihan kuin pelkkä ajatus jonkun hyvän tai avun vastaanotosta ei olisi tarpeeksi vaikeaa, syyllistävää, sillä aina löytyy "joku jolla menee kehnommin".

Kiero tilanne. Olin loukkaantunut ja tolaltani, miksi mut jälleen hylätään ja sysätään sivuun. Oon liian räsä - mutten tarpeeksi - saadakseni kaikkea tukea: vääränlainen tavalla tai toisella. Samalla maailman paras, hymysuissa, näyttelijä että kaikki on hyvin. Ja samalla vain väärää, liikaa, pahaa..

Pitäisikö taas lähteä turhaan kalastelemaan KELA:n kuntoutusterapiaa? No ei onneksi, lääkärini puhui mahdollisesta taideterapiasta ja sairaanhoitajalla käynneistä polin puolella, jotka kuulostivat lupaavilta tai ainakin lohduttavilta. Saisin myös pysyä kotona ihanien kissojeni kanssa, mutta oikeasti, menenkö ikinä tästä tilastani eteenpäin ilman tiiviimpää hoitoa tai sairaalan suojaa? Olen enemmän kiinnostunut päivän syömisistäni kuin elämästä pidemmälä tähtäimellä, mutta epäilen jaksamistani. Jaksan tänään, ehkä huomenna, olenhan jaksanut eilenkin, mutta jaksanko aina? Entä läheiseni, kämppäni ja taloudellinen tilanteeni? Mitähän saan vielä syödä tänään? Olenkohan huomenna yhä turvonnut ja kilokaupalla lihonut? (Paljonkohan noissa Läkeroleissa oli kaloreita?) Suuria kysymyksiä, indeed.

Have a Prozac and smile. :---)