Sunday, March 01, 2009

Napit naamaan ja menoks vaan~!


Ei tsiisus pidän samalla SubTV:tä auki jossa on Korkeasaari-piirroskisan tuloksia, ja en voi olla hajoilematta kun kaksi juontajaa selittelee "tosi tosissaan" miten rinkelit on tiikerien lempiruokaa. :---D Jo'o, ja seuraavaksi tulossa mallisääriä tositv-shitin muodossa. <3

Köh, joo. Yllä oleva kuvakin on ihan parhautta: en voisi paremmin kuvata mielialaani jolla lähdin viime polikäynniltäni. Lääkärillä oli masentavia uutisia sieltä masennusosastolta: en kelpaisi sinne. Siinä ei jäänyt paljoa valittamisen varaa kun paperilla lukee etten vaikuta vakavasti masentuneelta. "Potilaalla kävi jopa hymy huulillaan" - wtf?! Pitäisikö joka kerta kääriä käsivarret näkyviin, liimata letti otsaan ja itkussa mussuttaa vastauksia? Kävin ihan suunniltani, varsinkin kun omalääkäri ja sh-osastolaiset taas painostivat että mun nimenomaan olisi tärkeä saada hoitoa. Sitten toinen taho on toista mieltä. Tyhmää, inhimillistä, mutta tyhmää! Ihan kuin pelkkä ajatus jonkun hyvän tai avun vastaanotosta ei olisi tarpeeksi vaikeaa, syyllistävää, sillä aina löytyy "joku jolla menee kehnommin".

Kiero tilanne. Olin loukkaantunut ja tolaltani, miksi mut jälleen hylätään ja sysätään sivuun. Oon liian räsä - mutten tarpeeksi - saadakseni kaikkea tukea: vääränlainen tavalla tai toisella. Samalla maailman paras, hymysuissa, näyttelijä että kaikki on hyvin. Ja samalla vain väärää, liikaa, pahaa..

Pitäisikö taas lähteä turhaan kalastelemaan KELA:n kuntoutusterapiaa? No ei onneksi, lääkärini puhui mahdollisesta taideterapiasta ja sairaanhoitajalla käynneistä polin puolella, jotka kuulostivat lupaavilta tai ainakin lohduttavilta. Saisin myös pysyä kotona ihanien kissojeni kanssa, mutta oikeasti, menenkö ikinä tästä tilastani eteenpäin ilman tiiviimpää hoitoa tai sairaalan suojaa? Olen enemmän kiinnostunut päivän syömisistäni kuin elämästä pidemmälä tähtäimellä, mutta epäilen jaksamistani. Jaksan tänään, ehkä huomenna, olenhan jaksanut eilenkin, mutta jaksanko aina? Entä läheiseni, kämppäni ja taloudellinen tilanteeni? Mitähän saan vielä syödä tänään? Olenkohan huomenna yhä turvonnut ja kilokaupalla lihonut? (Paljonkohan noissa Läkeroleissa oli kaloreita?) Suuria kysymyksiä, indeed.

Have a Prozac and smile. :---)


9 comments:

  1. Haluaisin tosissani vastata sulle jotain lohduttavaa tai auttavaa, mutta aivot lyö tyhjäkäynnillä...

    ReplyDelete
  2. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  3. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  4. "Saisin myös pysyä kotona ihanien kissojeni kanssa, mutta oikeasti, menenkö ikinä tästä tilastani eteenpäin ilman tiiviimpää hoitoa tai sairaalan suojaa? Olen enemmän kiinnostunut päivän syömisistäni kuin elämästä pidemmälä tähtäimellä, mutta epäilen jaksamistani. Jaksan tänään, ehkä huomenna, olenhan jaksanut eilenkin, mutta jaksanko aina? Entä läheiseni, kämppäni ja taloudellinen tilanteeni? Mitähän saan vielä syödä tänään? Olenkohan huomenna yhä turvonnut ja kilokaupalla lihonut? (Paljonkohan noissa Läkeroleissa oli kaloreita?) Suuria kysymyksiä, indeed."

    Sori mun oli pakko lainata, mutta mä ajattelen melkein samoin. Vaikka en ole osastolla ollutkaan (ainakaan vielä). Mulla kotona kuitenkin on äiti ja rakkaat matelijat, mutta kysyn itseltäni, pystynkö paranemaan kotona. En osaa sanoa. Olenkohan niin vahva?

    Minä uskon sinuun, että olet tällä kertaa vahva. Btw toi taideterapia kuulostaa tosi coolilta. Mä ainakin haluaisin kokeilla jos ois tollanen mahdollisuus.

    ReplyDelete
  5. SmilingGirl, jeah. Aina on jotain, minkä vuoksi pyristellä, mutta sitten taas elämä valuu miten sattuu.

    Mmmm ja se taideterapia on vissiin poliklinikan, joten en aivan tiedä kuinka intensiivistä se olisi näin yksilökäynteinä. Ravitsemusterppaa kun tuskin pääsee näkemään edes kerran kuukaudessa! Huh, noh, katsoo nyt..

    ReplyDelete
  6. Kiitos ihan kauhiasti! Tuo piristi ihanasti päivääni!

    Tuo ettei otetaan sisään ja sanotaan ettei ole "tarpeeksi sairas" on ...en löydä edes sanaa sille. Minusta se vain ruokkii enemmän sairautta kun laitetaan ihminen luulemaan ettei hän ole "tarpeeksi sairas". Se saa vain ajattelemaan että pitääkö olla puolikuollut ennen kuin saamme hoitoa/apua? Toivottavasti pääset edes johonkin hoitoon ja varsinkin jos haluat mennä, minusta siihen pitäisi olla oikeus. *Jaksamista*

    ReplyDelete
  7. Mä kävin vuoden polilla sairaanhoitajan luona. Se oli erittäin hyvä asia vaik tuntuki välil ettei se ny pelkästää tosiaankaa riitä ku joskus viikkokausia rypi paskassa ja kävi siel vaa koomassa selittää jotain samaa ku edellisviikollaki mut oli se kyl henkireikä niinä aikoina. Eikä ollu esteenä kun piti päästä osastolle joksku aikaa.

    ReplyDelete
  8. Moi!
    Tiesithän, että aliravitsemus lisää väistämättä masennusta ja pakkoajatuksia? Ja energiavajeessa oleva keho janoaa ja himoitsee tietenkin kaikkea mahdollisimman energiapitoista (kuten jäätelöä) - se ei ole luonteen heikkoutta vaan luonnon laki. Ihmiskeho pyrkii kaikin keinoin pysyttelemään hengissä ja voimaan hyvin. Siksi energiansaannin minimointi ei ole toimiva tapa laihduttaa. Seurauksena on vain ilmasta pömpöttävä vatsa ja hillittömät herkkuhimot, jotka puolestaan pahentavat itseinhon kierrettä.

    Minua näiden käytännön faktojen tiedostaminen on auttanut kohti parempaa. Tiedän kyllä, miltä ruoan pelko ja silmitön itseviha tuntuu. Toivon sinulle voimia ja kaikkea hyvää!

    ReplyDelete
  9. ^Tiedetään, tiedetään, olen kyllä ravitsemusoppini lukenut moneen kertaan. Asioiden sisäistys sairaana vain riitelee 'tiedettyjen' faktojen kanssa. Kiitos kuitenkin!! :>

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥