Wednesday, April 29, 2009

Tyhjänaamuista



Tuntuu etten tunne mitään, mutta on silti niin helvetin paha olla.

En jaksa miettiä miksi. Ei ole mitään erityistä aihetta valittaa, mutta mikään ei myöskään tunnu yhtään sen erityisemmältä. En tiedä miten olla, rinnasta painaa ja ahdistaa heti heräämisestä saakka. Haluaisin käpertyä, kutistua ja kadota. Lakata. Asfdsfgaga.

Kuulostaa niin tyhmältä. Kuin selittäisi värejä sokealle.

Tuesday, April 28, 2009

Ulos ja sisälle.. eiku!

Jaa, kävin siis siellä haastattelussa paikallissairaalan suljetulla. Revin itseni ulos sängystä, kasasin kamani ja raahauduin tukka likaisena bussille. Turha reissu, turha vajaa parituntinen taas lässyttelemässä samat lorut hoitsulle ja lekurille, sillä odotukseni eivät vastanneet suunnitelmaa päästä psykiatriselle ossalle. Ajattelin voivani paeta jonnekin edes hetkeksi lepäämään, purkamaan mieltäni ja pysäyttämään itsetuhoketjun, mutta säännöt olivatkin tylymmät ja jyrkemmät.

Olisin "saanut" viipyä vain viikon, tasan viikon, eikä mitään niin-puhuttuja avo-oikeuksia. Jos satutti itseään tai ei muuten noudattanut sääntöjä niin pihalle. Pihalla olisin ollut kuitenkin viikon päästä, taas odottamassa jospaehkätälläkertaa voisin päästä päiväosastolle.. njaa. Mutta pieni mahdollisuuksen kipinä saada edes kaupungin terapia piristi mieltäni, samoin tietäväni viettävän tämän viikon enimmäkseen auringossa ja poikaystävän parissa. <3

Pahinta haastattelussa & suurin stoppi olla menemättä oli lause "Ja täällähän syödään että paino nousee".. Ja koska kuulemma mun painoni on "noinkin noussut kotona" niin sillä ja sillä ruokavaliolla vain laihtuisin, hoitajat ei voisi kaiken aikaa edes tarkastella, joten asiasta pitäisi tehdä selkeät säännöt ja vaikka kirjallinen sopimus.. Vaikka olenkin lihonut niin silti vaatimukset olivat mahdottomia. Good bye "ensiksi masennuksen hoitaminen" ja kiva jälleen kuulla olevani läski. En siis tiedä menikö lähetettä päivikselle vai ei, sillä en lopuksi suostunut va'alle. Tieto lisää tuskaa, mutta ansaitsen tuon kaiken tämän määrättömän mussutukseni päälle.. Note to self: stop being a fatass.

Saturday, April 25, 2009

Ulos

Herään kissan itkuun kesken oman painajaiseni, raahaudun keittiöön tunkemaan muromössöä naamaani, lojun, otan omenan ja lämmitän soppaa ja katson Ellen DeGeneres show'ta. Uni ei tule, mutta tästä päivästä on hyvä fiilis mielessä.. Kevät tulvii ikkunoista, mä haluan piirtää ja pelata ja toteuttaa ja kaikkea. En halua jäädä sisälle, vaikka ei mua ulkonakaan mikään odota.

Mutta pakko päästä pois kotoa. Keksin että just nyt täytyy viedä roskat. Jotain vaan että voisin kävästä ulkona ilman mitään kävelylenkkejä tai ihmisten kohtailua, sillä mähän en oikeasti lauantaiaamuna poistuisi kämpästäni ellei kiväärillä uhattaisi. Jäin noin 10-15 minuutiksi tallustelemaan opiskelijalähiön läpi ja näytin varmaan tosi fiksulta ilman aamupesua, liian paksussa talvirotsissani, yövaatteissa ja valkoisissa platform-kengissä. Kevät ja valo tuntui kerrankin elävältä ja ihanalta, sillä yleensä olen vihannut koko vuodenaikaa jolloin koirankakat nousevat loskan alta.

Mietin siinä löntystellessäni elämää ja mitä kaikkea tahtoisin tehdä, saavuttaa, suorittaa, matkustaa, harrastaa. Puoliksi pursuan energiaa päästä toteuttamaan, mutta törmään jatkuvasti aina betoniseinään tielläni: itseeni. Isoimpaan vastustajaani. Mieleni masentuu ja alan odottamattani suremaan menneitä vuosia, hukkunutta potenttiaaliani ja etten tunnu kuuluvani tähän maailmaan. Tahrana mahdollisuuksien kiiltokuvalbumissa. Ajattelen kaiken kävelyni ajan myös itsemurhaa, joka sopisi juuri tuollaiseen rauhalliseen ja valoisaan aamuun. Tällaisena aamuna mä tahtoisin kuolla, ei hei pelkoa että olisin sitä toteuttamassa, mutta ilman pelkoa tai kipua: valonani tunnelin päässä erottautuu vain kuolema..

Yhyy, mitä melankoliaa.. not. Kuhan jyllään ajatuksiani kuumeen laskettua. Just ennen päästyäni kotiin sisätiellä käynnistyy auto, ja kurkkuuni nousee pala mahtuukohan se ohittamaan minut asfaltilla. En mä pelkää alle jäämistä, mutta että vien liikaa tilaa kuskilta. Paska. Rappukäytävässä huutaa ahdistava imurin ääni, nälkäni ei ole poissa vaan teen lisää leipiä ja salaattia ja nuudelikeittoa ja jugurttia ja en uskalla laskea päiväni kaloreita. Neiti Kahvitahra paisuu paisumistaan kuin hiivataikina.

Pitkän odotuksen ja tuhannen puhelinväännön jälkeen tiedän meneväni maanantaina yhden suljetun osaston haastatteluun. Saa nähdä kelpaanko vakavasti otettavana, sillä en nyt sentään suljetun tarpeessa ole, mutta muita paikkoja kun ei ole.. *shrug*

Monday, April 20, 2009

Aina mua sattuu sattumaan

Oh dear, keksi nyt vielä fiksumpia otsikoita. Miksei kaikkien turhien Internet-vempeleiden kaveriksi olla kehitetty blogi-otsikko-generaattoreita? Muutenkin tuntuu tökeröltä pistää ajatuksia sanoiksi. Olen koko kuukauden ollut ja syönyt, syönyt, täyttänyt, maannut ja santsannut. Sekä yskinyt ja räkinyt. Kun muuta ei tee niin muuta ei ajattele.

On ihanaa saada lohduttavia kommentteja, mutta mieleni tekisi itkeä, potkia ja pommittaa astioilla jokaista joka inttää läskejäni vastaan. Kaikki se "pienuuteni"-höpinä kuuluu imperfektiin, uskokaa nyt oikeasti. Ravitut ja rasvatut aivoni eivät väärennä peilikuvaani, eivät va'an numeroita, omaa oloa ja läheisteni.. reagointia. He eivät intä vastaan, katsovat hiljaa, liikuntavinkkejä virtaa. Poikakaverikin koetti hienovaraisesti tiedustella
"Ettet sä vain ole raskaana?"
"..Kun jos sun maha ja turvottaa tolleen."
"No kyllä sä oot saanut (hyvin) painoa lisää"


Eilen aamulla väänsin itkua astuttuani suihkusta, sillä raajani ovat muuttuneet muodottomiksi möykyiksi ja kauhistuin selluliitiltä tuntuuvaa ihoani. Kunnon itku ja rauhoittavat ehkä helpottaisi, mutta olenkin säheltänyt tavoilla joista luulin jo parantuneeni: ahminut, testannut teroittamiani veitsiä käsivarteeni, nilkkaani ja mahaani, jopa epätoivossani kumartunut kakomaan posliinisen pirun eteen. Nykyään niin vihaan koko ajatustakin: sen hiljaista salailua ja itseni antautumista. Poikkiksen darra-aamunaä silti hupimielessä vaihdoin vinkkejäni vaikka hänkin "osaa". Onhan se äiskälle kiva kun ex-anorektikko tyttö syö, mutta nyt loppu. Pakko! Tällä lailla mä en voi jatkaa, sillä jos vakava aliravitsemus niin liika ruokakin voi tappaa.

Kun on taas helpompi kirjoittaa muusta niin naputtelen loppuun aloittamani postauksen lapsuudenmuistoista, äidistä ja entisestä kodistani. Muutettuani omilleni vuoden verran boikotoin tuota paikkaa, sillä se aiheutti vain ahdistusta ja inhoa. Asunto tuntui kutistuneen ahtaammaksi ja muistoja peilaavat seinät kaatuilivat kohti niskaani. Nykyään se on Äitini Koti, tuoksuva ja turvallinen, boheemi aaresaari, jossa riittää valoa, saatuja huonekaluja, mukavuudenhalua, cornflakeseja ja maitoa, tongittavia kaappeja. En olisi ikinä uskonut, mutta Äidin kanssa pääsin käsiksi joihinkin muistoihini, joitten solmuja en ole ikinä osannut mainita kellekään ammattiauttajalle. Ehkä vuoden takaisessa Lapparin psykologin tekemässä 70-lukuhenkisessä analyysissä oli jotain perää. Ehkä mulla on tietämättäni taustalla.. jotain?

Huomenna taas äidille mussuttamaan, saa nähdä selviänkö vai kuolenko. Taidan olla itsetuhoinen mennessäni, sillä Ben&Jerry's jäätelöahneus kolkuttaa mussa jo valmiiksi.. ^__^ Mutta, jos kiinnostaa niin tässä on se hyvä linkki tunnelukko-asiasta (="lapsuudessa ja nuoruudessa opittuja ajattelu– ja reagointitapoja ja niitä on meillä kaikilla."). Jos jaksatte tehdä tunnelukkotestin niin kertokaa toki mitä saitte!


Friday, April 17, 2009

Cat's out of the bag



Ihmetauti muuttui kuin muuttuikin tyypilliseksi poskiontelotulehdukseksi. Pöhnäinen olo, liman yskintä ja loputon niistäminen ei ole ehkä viehättävin tapa sairastaa, mutta olen oikeastaan iloinen kun mystiselle oksetukselle ja kurkkukivulle löytyi ns. oikea syy. Mieluummin otan sitkeän räkätaudin kuin tolvailen ja solvaan itseäni selittämättömästä pahoinvoinnista.

Lyhyesti sanottuna olen koko viikon taas vain mässäilyt ja vältellyt nettiä. Niin, taas! Läskini ja niistämäni limavuori ottavat kilpaa toisistaan: kun en yski niin tumppaan itseni täyteen lasagnea, pitsaa, jäätelöä, rikkaita ritareita, muroja ja maitoa, hiilareita, rasvaa sokeria, lisää lisää lisää! Turha toivo selvitä ruokaorgiatta äidiltäni, mamman siipien suojissa on liian helppo vain antautua ahtaamaan itseänsä. Kuvottavaa. Kaikista pahin bakteeri on nää laardini: ikuinen epidemia, johon ei antibiootit tepsi. Olen joka solultani vain pahan, paskan ja läskin pesäke, joka leviää levenemistään.

Yuk yuk yuuuuk. Olen kaikesta syödystä, pöpöistä ja väsymyksestä pöllähtänyt, että en jaksa nyt muuta kirjoittaa kuin marinaa. Sori. Koetan pistää ajatuksiani asiaksi sitten taas ensi kerralla... .___.

Saturday, April 11, 2009

Helou helou, olen kuin kinderyllätys!

Olen yhä vältellyt blogimaailmaa: olen ollut liian häpeissäni viimeaikaisista syömisistäni, turvotuksesta ja yleisestä saamattomuudesta kera itsekontrollin puutteen. Yleistä epäonnistumista, musta tuntuu ettei mussa oikeastaan ole enää mitään ihmistä kun elän kaikki tunteeni vain mahani kautta. Se on iso, turvonnut ja kipeä pallo pallo heti pallean alla, joka jatkuu suolistoni läpi alavatsaan saakka. Ansaitsisin saada tuntea nyt suurta kipua ja ahdistusta, haluaisin tehdä jotain radikaalia ja kuoloromanttista josta sitten kerroskella täällä kuin mikäkin eskapistiprinsessa, mutta olen vain mahani vanki täyttäessäni sitä 24h päivässä. Voi hyvä kuvotus.

Sen lisäksi päätin pullahtaa kipeäksi. Joku ihme vilupöpö, sillä kurkkuun koskee ja päässä heittelee vaihteeksi, välillä paleltaa ja imusolmukkeet/sylkirauhaset(?) leuan alla on yhä turvonneet. Jos en syö niin jauhan purkkaa, litkin misokeittoa, mussutan pastilleja, en ajattele muuta kuin päivittäistä ruokaa ja kaloreita, joita vain kerääntyy ja kerääntyy. Ei oikeastaan tee mieli mitään kun makuaisti on ihan turta ja kurkkua vihloo, mutta siitä huolimatta vain syön. Kalorimääräni on tänäänkin ollut triplamääriä verrattuna viime jouluun, jolloin olisin saleen mieluummin käsinlopettanut citypupuja kuin syönyt näin paljon.

Tänään vihdoin raahauduin edes suihkuun, mutta poikaystävälle en ole saanut lähdettyä. Vihaan poistumista ja pään flippaillessa olen mieluummin vain levittänyt persettäni kotosalla. Olen katkera ja mustasukkainen koska hän ei ole mankunut minua hoivattavaksi tai raaskinut jättää videopelejään ja hypätä bussiin mun luo. Olen noitten tunteitten takia vielä enemmän vihainen itselleni pikkumaisuudestani, sekä faktasta että olen ainainen luuseri kun en lähde ulos talosta. Pelkään hänen kyllästyvän minuun ja oikkuihini, pelkään tosi paljon jääväni yksin.

Eilen kämppis oli silti mulle kertomatta kutsunut läjän luokkakavereitamme kylään leffamässyilemään. Oh nice, meitsi kun on likainen, rasvainen ja pitää samoja rättejä ties kuinka monetta päivää. Puhuin pari lausetta paskaa ja nautin popcornien tuoksuista ennen kuin kaivauduin peittojen alle mahani kera. Tänään kämppiskin outoili, haluan siis kaksin verroin pois kotoa. Hän ei ole koskaan kommentoinut safkailuitani vaikka punnitsen salaatinlehtiä keittiössä ihan avoimesti, mutta pyytäessäni häntä tuomaan kaupasta Activia-jugurttia mahalleni niin hän alkoi tivaamaan: "Ootko ihan varma että tahdot rasvatonta? En mä tahdo holhota, mutta kun sulla nyt on ollut noita syömisjuttuja.." o__O; Mm niin, sitä rasvasokeristahan mä nimenomaan oletettavasti tahtoisin kun olen näin läskistynyt. Haluan voimani, itseni ja kurini takaisin. Ensi viikolla taas äidille, jumalauta elämäni on sitten finito jos tämä sama ruokaorgia toistuu.

Mutta, hyviä pääsiäisiä ja suklaamunasia kaikille ihanille lukijoille & kommentoijilleni<3

Wednesday, April 08, 2009

"Kato, glamour-muna."



Moi.
En ole kadonnut tai kuollut, olen vain tehnyt kaikkea poikkeavaa. Vitun hämärää. Ei tämä ole minä, eihän? En tunnista tätä itseäni, en tunne henkisesti mitään vaikka keho on huutanut vuoristorataa viikon ajan. Olen ollut sosiaalinen, sukuloinut, syönyt ulkona, syönyt kylässä, santsannut, rakastunut uusiin Ben&Jerry's makuihin (okei, toi nyt ei ole *mitenkään* yllättävää), saanut asioita hoidetuksi, ahminut.

Wait a minit--? Joo, oikeesti ahminut. Tai siltä musta tuntuu, sillä nyt ei ole kyse siitä yleisestä ylensyömisestäni tai itkemisestä parin ompun yli. Piste i:n päälle verrattuna noihin edellispostauksiin. Jollekin toiselle tämäkään määrä ei ole niin "paha", mutta mulle ohoi kyllä. En muista milloin viimeksi olisin mielestäni ahminut, sillä luulin joskus vain kadottaneeni tuon tavan. Samoin kuin kykyni oksentaa, suuttua ja itkeä. Olen jälkimmäistä opetellut uudelleen, mutta tämä syöminen pelottaa.

Pelottaa, kuvottaa, inhottaa. Identiteettini tuntuu alas niellyltä, se on valunut vatsaani lukuisten murokulhollisten, maidon, voileipien, lohimedaljongin, jugurtin ja suklaavaniljakermajäätelön alle. Enkä ole edes yrittänyt saada sitä ylös, ja en todellakaan tiedä kumpi on parempi... bulimia vai tällainen kohtuuttomuus. Pelottaa. Tässä ny vittu sitä Ana-rektikon kauhiaa nälkäarkea om nomnom!!1 Sanoo se vanha punaposkinen ja nakkisorminen tylleröinen katsoo mua peilistä, rasvainen naama kiiltäen, reidet yhteen hinkaten, turvonneena pallomahansa kanssa, yksin toistuvan häpeän, ruoan ja toivottoman jojolaihdutuksen kourissa. Yök.

Kahvini juon sentään yhä mustana. Wau, sanoo likka joka ei edes tykkää lehmänmaidosta, mutta voi kuinka sitä on ihana loputtomisti läträtä cornflakesien kanssa. Murot ja maito, pettureita yhdessä, aina jompaa kumpaa santsattava. Vaaka näyttää viittä kiloa enemmän kuin viikko sitten. Tästäkö alkaa mun ylämäki helvettiin? Ei, ei, eieieiei!

Thursday, April 02, 2009

Mahallisen mahdotonta arkea part 2.



Repii. Olen syönyt tänään taas liikaa. Pullotan, pursuan ja turvotan. Olo on outo. Selkäni on monesta kohtaa arka, päivän syömiset ovat tonnipainona mahassani, reiteni voisivat haljeta ja loput jaloista valahtaa spagetiksi. Ilma polttaa. Sisäänhengitys on ahdistaa.

Toistan tätä samaa. Päivät mä täytän, iltaisin painan, yöt pelkään ja aamulla punnitsen virheeni. 100 gramman tarkkuudella. Arvotan itseni.
Milloin mä elän? (Kelpaanko ikinä?)
Nam nam.

Mahallisen mahdotonta arkea

Kunhan ensin olen laiha. Istun passiivisesti himassa ja mietin mikähän mun funktio on tässä maailmassa kun en suunnitelmistani huolimatta saa aikaan juuri mitään. Aprillia! Piti munkin järkätä joku pila, mutta as if sitten jaksoinkaan. Kunhan olen, elän tiiviissä mutta platonisessa parisuhteessa mahani kanssa, katson TV:stä liikaa kotiäitien ohjelmia kolmilla uusintakerroillaan ja elättelen vain ajatusta 'sit kun'. Onko mulla yksin ollessani juuri mitään funktiota? Paitti mahani ja sen mahdollinen kohtuuton koko.

Pännii kun nälän tunteeni ei lähde enää mahasta. En tunne mitään anoreksiakikseissä ihannoitavaa kurinaa, ainoastaan syövän kaltaisen pesäkkeen keskiruumiissani, jonka haluaisin kaikkine etäpesäkkeineen vain silpoa irti. Nälkä on ulkoistunut mahasta kehon valtaamaksi tilaksi, josta en ota mitään selvää. Mahaa kun on niin helppo huijata, hämätä, harhauttaa pois ruoasta. Sitä voi täyttää Pepsi Maxilla ja salaatilla, antaa sokerittoman lakritsipastillin sulaa toisensa jälkeen kielen alle, ruokkia silmin pläräämällä läpi sata reseptisivua ja muistuttaa väärästä koosta fitness-lehtien kansikuvilla. Munkin pitäisi hankkia jumppapallo tai voimapyörä, sulattaa muffinivyötärö sixpackiksi ja lakata mahan loputon turraksi turvotus kuitupommeilla, ravintoköyhällä ruoalla ja pastilleilla. (Onneksi Activia auttaa!)

Nälkä tai jokusensellainen silti pelleilee kroppani kanssa, saa aikaan väsymystä, oksetusta, pääkipua, pyörryttää, välillä taas leijuttaa pilvenkeveässä euforiassa ja lupailee kauniimmasta vaakalukemasta seuraavana aamuna. Kunnes ajatukseni täyttyy taas ruoalla ja hampaani huutavat purupintaa vaikkei mahaan mitään mahtuisikaan. Iltapäivien aikaansaamattomuus meneekin ruoan laittelussa ja hissukseen puputtamisessa. Läskiahne kun olen niin tahdon vain syödä ja syödä, täyttää suuni ja sieluni ruoalla.