Thursday, April 02, 2009

Mahallisen mahdotonta arkea

Kunhan ensin olen laiha. Istun passiivisesti himassa ja mietin mikähän mun funktio on tässä maailmassa kun en suunnitelmistani huolimatta saa aikaan juuri mitään. Aprillia! Piti munkin järkätä joku pila, mutta as if sitten jaksoinkaan. Kunhan olen, elän tiiviissä mutta platonisessa parisuhteessa mahani kanssa, katson TV:stä liikaa kotiäitien ohjelmia kolmilla uusintakerroillaan ja elättelen vain ajatusta 'sit kun'. Onko mulla yksin ollessani juuri mitään funktiota? Paitti mahani ja sen mahdollinen kohtuuton koko.

Pännii kun nälän tunteeni ei lähde enää mahasta. En tunne mitään anoreksiakikseissä ihannoitavaa kurinaa, ainoastaan syövän kaltaisen pesäkkeen keskiruumiissani, jonka haluaisin kaikkine etäpesäkkeineen vain silpoa irti. Nälkä on ulkoistunut mahasta kehon valtaamaksi tilaksi, josta en ota mitään selvää. Mahaa kun on niin helppo huijata, hämätä, harhauttaa pois ruoasta. Sitä voi täyttää Pepsi Maxilla ja salaatilla, antaa sokerittoman lakritsipastillin sulaa toisensa jälkeen kielen alle, ruokkia silmin pläräämällä läpi sata reseptisivua ja muistuttaa väärästä koosta fitness-lehtien kansikuvilla. Munkin pitäisi hankkia jumppapallo tai voimapyörä, sulattaa muffinivyötärö sixpackiksi ja lakata mahan loputon turraksi turvotus kuitupommeilla, ravintoköyhällä ruoalla ja pastilleilla. (Onneksi Activia auttaa!)

Nälkä tai jokusensellainen silti pelleilee kroppani kanssa, saa aikaan väsymystä, oksetusta, pääkipua, pyörryttää, välillä taas leijuttaa pilvenkeveässä euforiassa ja lupailee kauniimmasta vaakalukemasta seuraavana aamuna. Kunnes ajatukseni täyttyy taas ruoalla ja hampaani huutavat purupintaa vaikkei mahaan mitään mahtuisikaan. Iltapäivien aikaansaamattomuus meneekin ruoan laittelussa ja hissukseen puputtamisessa. Läskiahne kun olen niin tahdon vain syödä ja syödä, täyttää suuni ja sieluni ruoalla.


1 comment:

  1. surullista, mutta totta: nälkä normalisoituu vasta painon normalisoituessa. "Lihotuskaudella" eli painon normalisointikaudella kun alkaa hyväksyä oman sairautensa ja ehkä jopa ajatuksen siitä, että parantua pitäisi, sitä huomaa että onkin oikeastaan hirmuisen nälkäinen. Suoraan sanottuna nääntymässä (niin kuin onkin). Eikä se nälkä lopu ennenkuin on tehnyt tilit selviksi kehonsa kanssa ja maksanut sille takaisin sen, minkä liian kauan siltä kielsi.

    Lihotuskaudella näin itse toistuvasti unia, että olin ostoskeskuksessa lihavana ja itseäni tuhat kertaa laihemmat sekä kauniimmat anorektikkotytöt risteilivät ympärilläni. Onneksi pahat unetkin loppuivat aikanaan.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥