Saturday, April 25, 2009

Ulos

Herään kissan itkuun kesken oman painajaiseni, raahaudun keittiöön tunkemaan muromössöä naamaani, lojun, otan omenan ja lämmitän soppaa ja katson Ellen DeGeneres show'ta. Uni ei tule, mutta tästä päivästä on hyvä fiilis mielessä.. Kevät tulvii ikkunoista, mä haluan piirtää ja pelata ja toteuttaa ja kaikkea. En halua jäädä sisälle, vaikka ei mua ulkonakaan mikään odota.

Mutta pakko päästä pois kotoa. Keksin että just nyt täytyy viedä roskat. Jotain vaan että voisin kävästä ulkona ilman mitään kävelylenkkejä tai ihmisten kohtailua, sillä mähän en oikeasti lauantaiaamuna poistuisi kämpästäni ellei kiväärillä uhattaisi. Jäin noin 10-15 minuutiksi tallustelemaan opiskelijalähiön läpi ja näytin varmaan tosi fiksulta ilman aamupesua, liian paksussa talvirotsissani, yövaatteissa ja valkoisissa platform-kengissä. Kevät ja valo tuntui kerrankin elävältä ja ihanalta, sillä yleensä olen vihannut koko vuodenaikaa jolloin koirankakat nousevat loskan alta.

Mietin siinä löntystellessäni elämää ja mitä kaikkea tahtoisin tehdä, saavuttaa, suorittaa, matkustaa, harrastaa. Puoliksi pursuan energiaa päästä toteuttamaan, mutta törmään jatkuvasti aina betoniseinään tielläni: itseeni. Isoimpaan vastustajaani. Mieleni masentuu ja alan odottamattani suremaan menneitä vuosia, hukkunutta potenttiaaliani ja etten tunnu kuuluvani tähän maailmaan. Tahrana mahdollisuuksien kiiltokuvalbumissa. Ajattelen kaiken kävelyni ajan myös itsemurhaa, joka sopisi juuri tuollaiseen rauhalliseen ja valoisaan aamuun. Tällaisena aamuna mä tahtoisin kuolla, ei hei pelkoa että olisin sitä toteuttamassa, mutta ilman pelkoa tai kipua: valonani tunnelin päässä erottautuu vain kuolema..

Yhyy, mitä melankoliaa.. not. Kuhan jyllään ajatuksiani kuumeen laskettua. Just ennen päästyäni kotiin sisätiellä käynnistyy auto, ja kurkkuuni nousee pala mahtuukohan se ohittamaan minut asfaltilla. En mä pelkää alle jäämistä, mutta että vien liikaa tilaa kuskilta. Paska. Rappukäytävässä huutaa ahdistava imurin ääni, nälkäni ei ole poissa vaan teen lisää leipiä ja salaattia ja nuudelikeittoa ja jugurttia ja en uskalla laskea päiväni kaloreita. Neiti Kahvitahra paisuu paisumistaan kuin hiivataikina.

Pitkän odotuksen ja tuhannen puhelinväännön jälkeen tiedän meneväni maanantaina yhden suljetun osaston haastatteluun. Saa nähdä kelpaanko vakavasti otettavana, sillä en nyt sentään suljetun tarpeessa ole, mutta muita paikkoja kun ei ole.. *shrug*

8 comments:

  1. En usko, että kalorien laskeminen tekee hyvää kauniina päivinä :) En ole itsekkään sitä onnekseni tänään tehnyt..

    Kaikkea ihanaa (kevätpörriästen unettavaa surinaa, värikkäitä kukkia, ensimmäisiä perhosia, leskenlehtiä...) sinun kevääseesi ja toivottavasti saat sieltä suljetulta apua.

    ReplyDelete
  2. Tekstisi on kuin mun suusta.
    Täysin sama fiilis.

    Ossalle? Harmittaa jos menet..mutta se on varmaan sun parhaaks. Jos niin päätät.

    Tsemppiä ♥

    ReplyDelete
  3. Minä en haluaisi poistua millään ilveellä asunnoltani, en edes roskien vientiin. :<

    ReplyDelete
  4. Miksi kisu itki :( ?

    Ellen on hyvä show, hauska :)

    ReplyDelete
  5. Mä luulen että kissa tahtoi lisää sapuskaa tai todennäköisesti vain seuraa&huomiota! :>

    ReplyDelete
  6. Tekstisi on kyllä aivan kuin omasta elämästä välillä. Jännää kuinka voikin välillä löytyä niin samankaltaisia ajatuksia :>

    ReplyDelete
  7. Aiheeseen liittymättä: näin susta unta viime yönä. Siinä asuit kaksi kerrosta minua alempana ja vietit kaiken aikasi parvekkeella - edes unessa en uskaltanut puhua sinulle koskaan, niin kuin tuskin uskaltaisin jos näkisin sinut joskus jossain.
    Aihetta sivuten: koita jaksella!

    ReplyDelete
  8. tykkään susta!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥