Sunday, June 28, 2009

Älä kutsu kylään etten käy jääkaapillasi

Ei helvetin seinäruusut ja kamomillapasteijat! Itseviha ja häpeä nyt potenssiin sata ja tuhat. Periaatteessa munhan ei pitäis tässä enää itkeä koska onneksi Poikaystäväni on maailman paras ja hänen kanssaan saa keskustella asiat läpi ilman perussuomalaista tyhmää mykistelyä, johon kuuluu asioiden poteminen X ajan kuluttua. Mutta minkäs sille mahdan jos en ole tunteeton kala ja vaikka puhelimessa kuinka olisin rauhoittunut ja iloisempi niin lopuksi parahdan sänkyyn itkemään silmäni ulos. Se vain on mun DNA:han kirjoitettu tapani vaikka kaikki olis miten A ja O: oma hiljainen salaisuus aina kuitenkin potea pahoinvointia sisällä.

Ranteeni on turvonnut ja paino noussut eilisen b/p kvartetin ja muun sekoilun lisäksi. Loppuillasta makasin poikittain sängyssä kissani kanssa ja katsoin Brokeback Mountainia kun Poikaystävä soitti. Juhannuspippaloiden isännän porukoilta oli kadonnut tomaattia ja salaattia jääkaapista, ja hän oli udellut minun osuuttani asiaan. Ei vittu, olin hajoilla asian absurdiulle kun en todellakaan ikinä ikinä mene koskemaan toisten elintarvikkeisiin ilman lupaa. Kiukku ja nolous kiteytyi kun muita aina huomioiva ja kohtelias Poikkikseni sotketaan asiaan - varsinkin koska hän pelkää eniten aina minun puolestani. Eiväthän toiset sitä tiedä paljonko stressiä tollaiset tilanteet pojalle aiheuttavat, mutta suojeluvaistoni kiehuu kun pelkään ettei kukaan (saatika minä) tule ansaitsemaan hänen epäitsekkyyttään ja ihanuuttaan. Niin, sain puoli yhdeltätoista vielä toisen puhelun onhan mulla kaikki kunnossa..

Vaikka moraalini on hiukan vinoutunut valkeitten valheiden värittämien sairasvuosieni aikana niin kovimmat rikokseni on pyöräilykypärättömyys ja pari kertaa kämppiksen luomuketsuppiin kajoaminen. Eilenkin lähdin yöpuvussa pyörälllä parin kilsan päässä olevaan lähimarkettiin kummastuttamaan kauppasetää n. 20 minuuttisella valitsemis-showlla banaanihyllyllä ja jäätelöaltaalla, kuin koskin kämppiksen loputtomiin mässyvarastoihin. ^__^ Kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa ja/tai karmeassa nälässä harkintakykyni saattaa hämärtyä ja pyydän jotain syödäkseni. Jotkut ruokaa-aineet ovat yhä pyhästi kiellettyjä, joten suuni suunnistaa HeVi-osastolle jos omat eväät loppuvat: yleensä tuonkin liian vähän koska en kehtaa a) näyttää ahneelta b) ajatusta syödä paljon seurassa c) selitellä outoja safkojani. Mutta kaikesta huolimatta mokaan, olen ikuinen ahne ahmatti ja hyväksikäyttävä syyllinen.

Siis. Eilisen kasvisskandaalin juuret juonsikin toisiin pippaloihin, Vappuun, jolloin majoneesivoileipätarjoiluista huolimatta olin pyytänyt hostiemännän luvan santsata lehtisaalaattia salaattisatsiini. Vittu kun en ole anoreksiaklishee ja muista joka syömääni mansikkaa ja salaattia. Tyttö rukka oli kai sitten darra-aamuna ollut vihainen jäädessään täysin ilman aamiaista, jonka takia pikkulinnut kävivät Poikaystäväni korviin ja minä saan äitimäistä emotusta kuinka käyttäytyä kylässä. Olen kuin mukana raahattava mukula, joka ei ole kuullut ettei toisten luona sovi noin käyttäytyä ja sovitaan ettei tästä lähtien toisten kasviksiin kosketa. Vihastutti taas Poikkikseni puolesta, ärsytti tilanteen absurdimaisuus, hävetti käytökseni toisten luona ja eritoten Pojan edessä. Pojankaan ei tarttisi toimia välikappaleena tai pelätä jossen olisi tällainen saasta taakka. Hyväksikäytän toisten ihmisten anteliaisuutta kun kukaan ei kehtaa sanoa sairaalle rammalle kieltävästi... Olen vitun urpo, saatanan läski ja ahne, eihän sua sovi kutsua tai ottaa mukaan toisten ihmisten ilmoille!!

Vihaisinko itseäni nyt eniten epäonnistuneiden ihmissuhteiden, oman pahan luonteeni vai suurettoman syömiseni takia? En taida vastata. Itkettää vain kun olen saastaakin syvemmältä ja silti elän tässä itsetietoisuudessa. Menenkö nyt satuttamaan lisää Poikkista ja avaamalla ranteeni tai kieltäymällä juhlakutsuista? En voisi. Olen jostain kerännyt myös itsetunnon egoismin murusia etten enää ensimmäisenä anna itseni heittäytyä kokopäivämarttyyriksi. Vaikka edellinen lainaus pikaisen ihannoikin sosiaalisia "marttyyrejä" niin kaikista itsekkäin tapa potea itsevihaa on nimenomaan altistaa läheiset pelkoon kaltaiseni madon puolesta. Haluaisin kyllä mennä kierimään paskaan ja uhrata vähäpätöiset jäännökseni noille ihmisille, mutta en saa. Hymyilen, nielen itkuani, pyydän rakentavasti anteeksi ja leivon ensi kerralla vielä isomman kasan sokerisia ja rasvaisia tuliaisia lievittääkseni toisten halveksuntaa minua kohtaan. Pelkään vain vitusti että sairaudestani tietävät sensuroivat sen takia puheitaan tai jäävät turhaa pelkäämään "entäs jos se tekee nyt itselleen jotain". Vaikka tiedän vihattavuuteni niin paranoia puree lisää. Kellään muulla samaa?

Saturday, June 27, 2009

Lainaus

"The most beautiful people we have known are those who have known defeat, known suffering, known struggle, known loss, and have found their way out of the depths. These persons have an appreciation, a sensitivity, and an understanding of life that fills them with compassion, gentleness, and a deep loving concern. Beautiful people do not just happen."

— Elisabeth Kubler-Ross

Tuesday, June 23, 2009

Eilen, tänään ja nyt in a nutshell


    Eilen..
  • Olin überahdistunut, pelleilin taas aamuyöllä, itkin ahdistuksissani ja päästin angstia suustani
  • Ihmeen kaupalla kuitenkin käynnistäydyin uudelleen torkuilla, Temestalla ja hampaitten purennalla
  • Uskalsin ensimmäistä kertaa omaksi ilokseni pitää hametta tätä kesänä ja aion pitää nyt useamminkin
  • Pääsin taltuttamaan poikkis-ikävääni, istumaan yhdessä rantaterassilla, kokkailemaan ja nauttimaan illasta yhdessä <3
  • Yöhikoilin jäätelöpäivän päätteeksi taas kuin pieni sika x_x

  • Tänään!
  • Jatkoin jälleen sunnuntaina aloittamaani piirrosta
  • Eksyin ostamaan alesta Vansin kesäkengät ja tekemään uuden ystävän ventovieraasta randomin ~45min small talkin päätteeksi
  • Olisin halunnut heittää päiväossan omahoitajaani vaikka lasipurkilla. Oikeasti, en olisi ikinä ikinä uskonut saavani kohdalleni jotakuta ammattihlö:ä näin eri aaltopituudella. Siis NÄIN. Ihan mukava ihminen ja niin edes, mutta jos kumpikaan meistä ei ole a) täysin epäammattilainen b) mielikuvitukseton c) jälkeenjäänyt niin vähintään puhumme eri planeettojen kieltä. Aaaaaaaaaarrrrgh!!!1
  • Innostuin niin paljon punasipulista että söin sitä sellaisenaan purkista omnomnom!
  • Löysin soittelemalla ihanan terapeutin ja toimitin tämän tiedot päiväsairaalan lekurille anoakseni kaupungin kustantamia käyntejä!
  • Kävin kehoanalyysi-mittauksessa tms, jossa maistoin ensimämistä kertaa proteiinismoothieta ja mittautin rasvaprossan lisäksi lihasmääräni, "fitness-ikäni" ja muuta melko jännää..
  • Karuksi todellisuudeksi olen tosiaan lihonut useampia kiloja enkä suinkaan vain turvonnut

  • ..ja huomenna
  • Aion mennä poikkiksen kanssa "romanttisesti" katsomaan Transformers 2, sekä ukaltautua yhdessä hakemaan take away-sushia
  • Pitää päiväossasta vapaapäivän, syödä lisää punasipulia ja ryystää aamulla pannukahvia kisujeni kanssa


Siis suht mukava ja aurinkoinen päivä tänään, vaihteeksi muitakin tapahtumia kuin ainaista marinaani.. Mutta ajattelin syödä, löhötä ja tuijottaa Australias Next Top Modelia tämän illan niin tein itselleni muistiksi pika-merkinnän, jonka kirjoittamiseen kyllä meni aivan liian pitkä tovi. Ärrh. Menkää tekin ulos nauttimaan auringosta, ostakaa jäätelöä ja aiheuttakaa varpaisiinne rakkoja! <3 Lisää yllä olevista laverran joskus myöhemmin.
    Edit: Lisäys..
  • Muista ostaa kaupasta luomu pussimakupuuroa. Tyrniä. Tyrniä tai puolukkaa.. tai kumpaakin jos tili ei itke verta. Ja avaa postisi, niissä näyttää olevan toinen käsikoru, laskuja ja KELA:ltakin jotain (tuet uusittu Y/N?).

Saturday, June 20, 2009

“Food has replaced sex in my life, now I can't even get into my own pants”

Järjen sanat ei kuulu tai auta, sillä synapsinikin ovat niin rasvoittuneet ettei niissä liiku informatio. Illat tulee, ruokaa katoaa, seuraava päivä on yhtä silmät kiinni häpeää. Nälkäsignaali ei toimi kuten kuuluisi, yleensä en tunne mitään muuta kuin ajatukseni ruoasta, joskus hiukoo, toisiksi yleisimmin vain oksettaa ja tekee pahaa tai muuta, jolloin keho kitisee. Mutta nyt kun ei ole kuin vuosi sitten, en ole oikeasti niin aliravitussa kondiksessa vaan hipuilen normaalipainoa ja ruokaa menee kuin saaviin kaadettaessa. Helppohan se on netissä antaa erilainen kuva itsestään, varsinkin jos nykyinen tuottaa sanoinkuvaamattomasti häpeää.

Ruokaa, ruokaa, koska syödään? Mihin on kadonnut mun arvokas pelko jääkaapin kätkemiä kaloreita kohtaan? Tuolloin kun jokaisen jugurttilusikallisen nieleminen oli tuskaisan vaikeaa, sillä ravintoa rehellisesti sanottuna pelkäsi. Ei uskaltanut, ei voinut, ei ja poiskääntyminen oli helpoin valinta. Nykyään pakko saada ja kokeilla ja maistaa kaikkia eri aineita, joka maustetta, ruokaryhmää, tekstuuria, lämpöä, tapaa, syödä, syödä aivottomasti vielä lisää.

Mä vihaan leipää. Ruisleivässä pitäisi olla kuitua ja pitkiä hiilihydraatteja ja rautaa, mutta silti sillä on luva turvottaa? Hiilarit, carbs, jokaisen 2000-luvun uranaisen kirous ellipticalilla muokatuissa pakaroissa. Vastaleivotun lämpimän leivän tuoksu on jotain ihanaa, samoin kuivasti rapsakka ruissari tai aito tuore pizza. Siemensämpylöiden väliin juustoa ja kasviksia, vastus ja perhmeä periksianto hampaissa. Sitä on niin helppo niellä lisää kunnes taikina alkaa taas takertua kurkkuun ja jauhoturhakeen jäystämiseen väsähtää. Sairaalassa joka aterialla vastaan tulee ummehtuneita REAL-viipaleita, jonka pintakraattereihin on valettu margariinia ihan liikaa.


Puurot, leseet, jugurtit, raejuustot, tofut, mehukeitot, omenat, murot, sienet, tonnikalatölkit, vihersalaatit, ketsuppi, kaikki epämääräiset mössöni missä koetan yhdistää kalsiumia, proteiinia, hyviä hiilareita ja kuituja. Lisää kuituja, vatsaa tasapainottavaa jugurttia, jostain proteiinia, pakko saada myös jäätelöä, yäh. Kaikkea mössöä edestakaisin, lautasille, jääkaappiin, pöydälle, suuhun tai roskikseen. Voileipäarmeija katoaa suuhuni vain koska Juhannus-tekosyyllä "sai". Paino nousee yhä, olen normaalipainonrajoissa ja en todellakaan mikään kaunis olemus, varsinkin kun kiloja on tullut keväällä lisää saman verran kuin pienemmästä painostanikin kerkesin ossalla nostelemaan.

Päiväosastolla on ahdistavan anorektisen laiha tyttö, sirokin kuin mikä, joka uskaltautui kertomaan hänellä olevan jonkinlaista bulimiaa muiden mt-ongelmien lisäksi. Päiväkahvilla hän on silti se joka istuu toisten kera normaalisti vaikka on kokonsa puolesta neiti taittuisi jo kakkulapiosta.. kuntaas minä olen, pyyhin mansikkaa vaahtoutuneesta vaniljakastikkeesta ja nyrpin lounassalaatteja. En voi ottaa leipää, margariinia tai kasvispihvejä, mutta voin muuten tiputtaa ruokaa kuin mustaan aukkoon kitalaessani.

Ahdistaa koko maailma jos siihen kuuluu ravinto. En iki-iki-ikimaailmassa tahdo maanantaina ex-Lappariin anorektikoiden sekaan moikkaamaan ravitsemusterapeuttiani. Nöyryyttävää, mutta saanpa lipoa omaa lääkettäni? Ei saa jäädä itkuporuraivareihin, pakko kammeta tuskanpaskasta vielä ylös ja riisua itseni ihrasta. Onnistun vielä. Nopeampi aina parempi, mutta ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Keitin kattilallisen vielä puuroa, söin omenan kera. Tällaiseksi en jää.

Friday, June 19, 2009

No seconds here, please!

Takapakkia ja heti. En ole pitänyt kynsinhampain tavoitteestani kiinni vaan hotkinut ruokaa kaiken muun ohella, ollut tajuamatta asettaa rajoja ja maksanut siitä taas samaan tapaan iltaisin. Jäätelöhimo on aika kiero, sillä se "pilaa" helposti päiväni, masentaa ja harmittaa kun on sallinut itselleen sen pienen määrän. Eihän pikkumäärästä oikeasti pitäisi vetää itkuja, mutta äshsghrää en osaa. Siispä järkeilen: okei, tänään siis saa syödä jäätelöä, mutta ei mitään muuta. Wrrrrooong. Lisää jäätelöä on muista ruokailuista (isoista tai pienistä) huolimatta lisää ahdistusta ja glumps miten päädyn iltani päättämään. En vaan osaa!

Eilen vieläpä sain henkilökohtaisesti tarkoitetun kommentin, jossa anonyymi mietti onko mulla bulimia. :--) Aww, ihanan mieltä ylentävää että arkielämässäkin näkyy päältä tämä paskan latomiseni suuhun ja ulos. Jynssäsin WC:n erityisen huolella. Eilen syömäpuolella ei ollut jäätelöä (pakkasessa oli muttei tehnyt mieli), olin tosi reipas ja tasasesti ja nätisti syönyt koko päivän, mutta illalla joku nälkähimoke päästi taas tyhjentämään kaappeja överilleen. Olisi kai niin paljon kivuttomampaa jos osaisi syödä oikean, monipuolisen ja täyttävän aterian, mutta eeee-hei.. Pakko olla sadasti santsaava bulimiamonsteri instead. x___x

Kaffein's Monster Plan
(for Monsters):
  • katso itseäs peiliin ja ole rehellinen (tarkemmin ruokapäivis ja punnitus)
  • uskalla syödä ajan kanssa, ei muun ohessa ja äkkiä ohi
  • muista pistää suuhusi jotain päivällä! säännöllisyys voittaa santsailun
  • annospakkaukset taas takaisin (kukkaro ja ympäristö itkee)
  • ..ja pois ravintoköyhät ja turhat täyttöruoat (kukkaro ei itke)
  • älä syö yökön näköisiä ja 'triggeröiviä' mössöjä
  • Pepsi Max, Läkerolit, purkka, kahvi sen sijaan että vain sssssantsaa
  • ajattele jotain muuta, tee jotain mukavaa, kivaa, tuottavaa!

Ruikuti ruikuti, painoni on tänään taas triplasti ilman että katson ja istun kotona smoothiet, kurkkutikut, salaatit ja ketsupit ja kesken oleva omena jo mahassani. Mutta en saa luovuttaa! mähän lopetan tän sekoilupaskan ja laihdun läskit pois! Kävin taas Tukholmassakin poikkikseni kanssa ja reissu oli varmaan tähän asti yksi kivoimpia ja kivuttomampia. Opin ehkä jutellessa pari asiaa itsestäni: mm. miten olen epävarmempi kuin olen kuvitellutkaan, mikä heijastuu arkipäiviin näkemättäni. Olen miellytyshaluinen ja mietin ikuisuuden Tax Freessä paria tuliaiskarkkia, sekä ruokapelossani sysään aina aina aina vastuun poikkikselleni kun pitäisi päättää ruokailuista. Tai siis, haluan hänen päättävän, sanovan ja sallivan puolestani mitä ja koska syödään, mutta saatan hermostua jos joku suunnitelmani ei ole muistettu ja käynytkään toteen jne jne. Tätä en itse notiseeraa, mutta hän jopa huomautti siitä mulla ärsyynnyttyä tarpeeksi. Roikun myös kyselemässä ja varmistamassa "Onko kaikki hyvin?" yms... urgh! Olen aika ylisuuri paarma tyttökaveriksi. Mutta noista jutuista taidan raapustella myöhemmin tarkemmin.

Jussi on näitä juhlia joita en juhli, joten ajattelin mälsäillä ja lepäillä kotona kissojeni kanssa, mutta kämppiksen yllytyksestä taidankin lähteä hänen ja poikkikseni kaveriporukan luo majailemaan ja bileilemään. En ainakaan olisi iltaa yksin puurojen, jugurttien ja jäätelötuuttisten kanssa. Sää on vain kamala, ja allekirjoittaneen on *pakko* päästä vielä kauppaan vaikka justiinhan mä eilenkin sielä kävin. Tarvitsen Pepsi Maxia. Kun ajat ovat kovemmat niin lääkkeet on oltava kovemmat, siispä pakko saada Pepsi Maxia syömishulluuteen. Ja voinpahan litkiä jotain muuta kun toiset ryyppäilevät. "Katsokaa nyt kaikki, Kaffepallo 'osallistuu' sosiaalisiin tilanteisiin eikä ole kotitylsis!" ^___^ Huoh. Pakko laihtua ja vähän äkkiä, en kestä tätä itseni painoa. Suu seis, stop.. ja samalla aina hymyillä.

Sunday, June 14, 2009

Synkät sunnuntait maistuvat mintulta ja suklaalta

Elämä on tuntuu yhdeltä hukatulta pahalta unelta. Pääni tuntuu niin sekaiselta, että unohtelen tekemiäni kauheuksia. En vain jaksa muistaa kaikkea pahaa - ehkä sen takia mä en opi virheistäni ja toistelen syömisorgioitani yms paskaa. Päälle vielä päänsärky-huimaus-väsymys combinaatio ja vajoan valveillakin omissa ajatuksissa johonkin syvään REM-unitilaan. Kaikki todellisuus tuntuu siis joltain syvältä unen ja painajaisen sekoitukselta, josta heräilee vain unohtaakseen sekoilujaan. Waude, kuinka tekotaiteellista.. x__x

Paha viikko jatkui, ruokaa katosi suuhun ja mahaan. Yksi ilta oli jo pilalla, kello oli puoli kymmenen ja jäätelöhimo ihan absurdi. Lähistöllä on yksi kioski josta en ikinä kiskurihintojen takia ostaisi mitään (c'moon 2 rullaa WC-paperia = 2€!), mutta soitin kaverilleni ja manguin hänet ulos kauppaseuraksi. Keräsin palautuspulloni, heitin takin yöpukuni päälle ja odotin aveciani päiväkodin pihakeinussa. Jättis-tuutti ja Bravon minttusuklaata, monta kuppia mustaa kahvia poikamiesboksin sohvalla ja Matrix Reloaded-kökön tuijotusta. Nälän tapainen, uutta ja parempaa ruispaahtoleipää, juttelua ja muuta mukavaa. Kotona vielä jotain, pahuuteni epätoivoista kaontaa, rangaistukseksi liikaa laksanappeja. Ei, ei näin.

Nukuin eilen ylipitkään, unohduksensekaisena makasin sängyssä ja ravasin vessassa. Laksanapit vetävät koko ruhon koville - ei niistä paskaakaan ole hyötyä mihinkään laihduttamiseen tms., mutta jos tahtoo tappaa itsensä vatsakramppeihin niin bueno. Kaupan päälle vielä oksetusta, huimausta ja päänsärkyä yms jännää. Etikettiin pitäs varmaan lisätä: "Loistava itsevihan purkukeino iltaisin, jota varmasti katuu jokaikinen aamu." ^__^ EI NÄIN!

Ihme ja kumma niin unimössössä valvominen ei ole ihan mustavalkoista. Ainakin itse säpsähtelen oikeasti nukkuessa aina hereille ennen kuin kaikista kamalin kerkeää tapahtua. Revin siis jostain energiaa, sain itseni semi-elävän näköiseksi, koetin leipoa pinkkejä macaron-leivoksia lahjaksi, pakkasin laukkuni, möhläsin macaronsini ja ehdin bussiin kohti kaverin synttäribileitä. Oli ihanaa, mukava tavata puolituttujen tuttujakin, bileiden tarjoilu ei ahdistanut ja rakastuin taas uudelleen salaatteihin. Kaikesta kiitos poikkiksen turvalliselle läsnäololle. Mä en kai voi siirappisesti ihkuttaa tarpeeksi iloani että mun kaltaisellani oliolla on joku. Eikä vaan "joku" vaan joku aivan omaa luokkaansa. Halausten, empatian, suukkojen ja tuoksun lisäksi pelkkä samoissa nurkissa lojuminen lämmittää ja lohduttaa. Jotenkin hänen sanoillaan on erityistä painoarvoa, ja saadessani moitteet sekoiluistani koin häpeän lisäksi jotain tyytyväistä rohkeutta muuttaa tapojani. Näköjään poikkis yhä lukee blogiani.. auts auts auts. Illan kruunasi kauhea kaatosade ja kahdestaan bussille rämmintä saman pyyheliinan alla. ♥ Tunnelma oli samalla lailla maaginen kuin Totoro-leffan (ihan yleissivistystä vaikkei muuten piittaisi animesta ;>) sadekohtauksessa - paitsi että me oltiin nikeästi aivan litimärkiä ja kengät täyttyi epäromanttisesti vedellä. Litsläts.

Mutjoo, nyt saa kaikki painajaismainen sekoilu ja ruoan orjuus jäädä pois. Piste. Tämä läski-ääliö ei enää ikinä halua koskea laksanappeihin, päästää liikaa ruokaa sisälleni tai joutua kakomaan! Nyt suu seis!

PS: Kiitos vielä hirveästi kaikista blogiin tulleista kommenteista! ♥ Olen niin otettu kaikesta vaivasta ja välittämisestä että olin tipahtaa aamulla tuoliltani.

Thursday, June 11, 2009

Puhuin lekurille anoreksiasta imperfektistä

Viikko on ollut yhtä väsymystä ja kiirettä etten ole lopulta taaskaan saanut kirjoitetuksi mitään. Harmittaa, sillä olen kovasti halunnut ja jotenkin Anarkinen Avautumiseni pitää pään kasassa. Syvältä olleet sunnuntai-päivät vain vetävät elämän mehut niin nollille, joten alkuviikko kuluu tuskailussa itsensä kanssa ja viikon puoliväli väsymyksessä kun pitää ottaa kiinni arkiasioista. Huoh.



Pidin semisti kiinni suunnitelmastani ettei mökki-viikonloppuna äidin kanssa tulisi vedettyä överiähkyjä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Onnistuin silti lähtöpäivänä kehittämään valtavan ahdistuksen ja pelon kotiin paluusta, söin aamuisella muitten safkojeni lisäksi jäätelöä, samoin tötterön automatkalla että junaa odotellessa. Dissaan Valiota Ingmanin rinnalla koko sydämmestäni, mutta myönnetään: Irish Cream-irtojäätelö todellakin oli Bailey'sin makuista! ♥ Wau. Yritin ulospäästää ihmisten vittuilua ja ahdistustani Intercityn vessassa, mutta sainkin vain kurkkuni turraksi, vatsahappojen maun suuhuni ja kuittailua joltain naismatkustajalta "No kylläpä kesti!"

Viikonlopun jäätelösaldo saavutti käsittämättömän stratosfäärisen 4L kun kävin kotiin päästyäni kaupassa ja päädyin ostamaan kaksi litraa illalla tuhottavaksi. Sain saldokseni pari lisäkiloa ainaiten paisuvaan vaakalukemaani sekä kuorrutteeksi kaiken päälle lisää ahdistusta. ^____^V Vähänkö tykkään elämästäni. Ja itsestäni, ei jumalauta.

Tällä viikolla olen syönyt liikaa japanilaisia mochi-makeisia, ostanut kromitabuja ja laksoja, vetänyt yliannostuksen jälkimmäisiä, teinix-naarmutellut taas rannettani, itkenyt ja itsevihannut itseäni, kakonut kerran, lamaantunut toistuvasti nähdessäni painoni ja ruumiini, yrittänyt syödä kaiken lusikalla, kuluttanut liikaa pikkusummia rahaa (mm. ruokaa), aiheuttanut törkeitä tekstiviestilaskuja, sosialisoinut hirveydestäni huolimatta kavereitteni kanssa ja pöllinyt irtoteepusseja kahviloista.

Päätin etten enää haluaisi syödä Lyricaa, sillä sehän voi kasvattaa ruokahalua ja painoa. Kumpikin lääkäri kielsi oirekuvaukseni liittyvän lääkkeestä ja halusi nostaa sitä. Alistuin ja tottelin, törmäilin seiniin sivuoireitten takia, mutta pysyin yhä bentsoja napsivana ahdistuspallona. Olen silti syönyt liikaa ja eilen kitisin omalääkärille ex-Lapparissa kuinka heillä on salaliitto minua vastaaan. Lihottavat mut vittu lääkkeillä! Mikä ihmeen bulimia-ahminta-BED-häiriö mulla sitten on? Miksi syön ja syön vaikken sokeasti ahmikaan, mutta en myöskään tunne 'nälkää'? Lekuri väittää ruumistani niin alipainoiseksi että näläntunne on kadonnut, mutta elimistö kiljuuu ruokaa. Ja paskat, sanon minä, kyllähän minä tiedän paremmin olevani iso, liikaa ja en salee mikään alipainoinen. Vittu vihaan itseäni ja raatoani! Vihaanvihaan!

Thursday, June 04, 2009

I, I went to hell I might as well learn by my mistakes



Huoneessa ei ole mitenkään erityisen lämmin, mutta mun kasvot alkavat punoittamaan ja hehkumaan kuumuudesta. Toi hiostava tunne levittyy kohta raajoihin ja sormiin asti samalla kun päätä alkaa vihloo, kurkkua kuivaa kuin olisin niellyt kaktuksen ja henkitorveen muodostuu kiva paine. Ahdistaa. Joskus tyydyn pelkästään rinnan paineeseen ja raskaalta tuntuvaan hengitysvaikeuteen, mutta kivoimmillaan seuraa myös ne hysteeriaitkut, hyperventilaatiot ja kova fyysinen pahoinvointi, joka saa yskimään tavalla että luulee kakovansa kohta vatsansa ympäri. Hurmaavaa.

Ahdistuessa erityisesti korostuu toi vihatun tunne, tuntuu kuin musta lähtisi pahaa karmaa/hajua/viboja, samalla lailla kuin jostain kirotusta noita-akasta tai kävelevästä syöpärutosta. Varmaan tällaisia ihmisiä polteltiin Keskiaikana roviolla. :--) Kiitos lääkityksen en sentään enää (useimmiten) tunne kaikkien ihmisten tuijottavan tai pelkää pikkulasten hyökkäävän kulman takana kimppuun. Seinät silti tykkäävät sortua päälle, grr.

Tiedän etten saisi (kirjallisesti jopa luvannut tän päiviksellä) tökkiä itseäni asioilla, mutta koska mun tapauksessani ei ole kyse mistään oikeasti hazardista niin kasvatan teiniernu-kerrointani säälittävästi vähän raaputtelemalla. Ei helpota, ei tunnu Temestakaan. Kitkerä kateus repii kun tuttuni huomiohuoraavat pärstägalleriassa paastoillaan tai painonpudotuksillaan (query: " sä olet niin pikkainen!<3<3<3"). Karkaanpa viikonlopuksi mökille Äidin Hiilari Heaveniin piiloon ja turvaan, hakemaan lohtua sisäiseen leiskuntaan sylin, takan, peittokasan ja lettupannun lämmöltä. Ehkä oon itsemurhamasokismi altistaessani itseni taas kaikelle läskimätölle, mutta tällä kertaa pidän Aikuisten Oikeasti kohtuudesta kiinni. ♥ Tai kuolen, mieluiten niin.

Tuesday, June 02, 2009

"So no of course we can't be friends" /


"Not while I'm still this obsessed"

Soitettuani eilen psykapäivikselle poissaolostani niin jatkoin nukkumista epätavallisen myöhään. Kömmin illalla taas aikaisin sänkyyn ja tänä aamuna ylöspääsy tuntui vähintään yhtä tuskalliselta kun päähän särki, väsytti ja olen kuin lyijypaino. Koko kroppa tuntuu samanlaiselta: liian isolta ja raskaalta.

Inhoan mennä suihkuun kun jähmetyn vain paikalleni ja koetan peittää käsillä ruhoni omalta katseeltani. Inhoan reisiäni, mahaani, rintojani, koko naiseutta, lihaa ja tilan täyttämistä. En kestä kun käsivarret osuvat kylkiäni vastaan, reidet levenevät bussinpenkillä ja peilistä erottuu sukupuolelleni ominaiset muodot. Tahtoisin olla lauta, huomaamaton narukeppi jonka räsyruumis ei näyttäisi mitään haluja. Upeaa niille jotka osaavat nauttia kauniista muodoistaan, persoonasta, äänestä, joka solusta, mutta minä en sitä itseeni halua. En ole itseeni ikinä tyytyväinen ellen pääse takaisin vanhaan, turvalliseen ja kaipaani kovuuteen, elämästä kuivuneeseen ulkomuotoon.

Masennuslääkkeet, ahdistusnappia, bentsoja, buranaa, vitamiinit ja migreenilääkettä naamaan ja päivistä kohti. Olin sielläkin älyttömän väsynyt, en saanut mussutettua kuin jotain epämääräistä itseinho-oopperaani omahoitajalle, uskaltauduin yhteisruokailuun nakertamaan seitiä ja salaattia, sekä sokeuksissani hyppäsin väärään suuntaan ajavaan bussiin. Nyt on pakko päästä jälleen nukkumaan. Vihaan tyhmää paperista ruokapäiväkirjaani, jonka päivittäinen energiasaldo on aina vain liikaa liikaa liikaa. Kumpa nukkuessani joku salaisi musta paloja pois..

Monday, June 01, 2009

Spoon size fruit 'n' cereal treat!

Olen laiska ja ahne paska, piste. Ihan kuin alitajunnassani nauttisin itseni nöyryyttämisestä, siitä että revin arpiani auki toistamalla vihaamiani virheitä: holtitonta ruuan ahnehdintaa jonkun seuran siipien suojassa. Ihan kuin ruoka olisi maapallolta loppumassa ja olisi viimeinen tilaisuuteni tuntea murojen rapina tai jäätelön sula pehmeys. Ja teen sen tietty nolosti jossain muualla kuin kotosalla, jossa syön liikaa vain kun päivä on jo valmiiksi pilalla ja nälkäni vain jatkuu ja jatkuu.

Kuitenkin samalla lailla pelkään ruokaa, grammoja ja kaloreita: panikoin kun toisen brändin tölkkitonnikalassa on pari kcal enemmän, punnitsen salaatinlehtiä ja porukassa päätöksenteko jumittuu totaalisesti. Jos käsissäni oleva ruokamössö (turvallinen tai ei) assosioituu ykskaks edes vähän oksennukseen päin niin tulee vaikeus vastustaa deletointia. Maailma pysähtyy ja kysyy "miksi syön", ahdistun ja jälleen yksi päättämisen ruma paradoksi on syntynyt. Eikä se ikinä pääty sievästi. Jos ruoka ei muistuta laatasta niin loppu yleensä lentää roskiin. Fiksuus 0% En halua olla kotona kun pelkään tuhlaavani ajan vain syömisen ja syömättömyyden ajatteluun, mutta pelkään myöskin liikahtaa ulos. Ihmiset, kadut, lehdet, televisio, kaikki pursuaa turhaa täytettä. Inhoan tätä yksinäisyyttä tunteideni kanssa.

Välillä tuntuukin että tosiaan asun yksin tunnepatoutumieni kanssa. Pitäisiköhän heittää lääkkeet mäkeen kun joskus en tunnu muistavan päivistäni muuta kuin ruokailut? Päälle päin viime viikonloppu Kummitädin uudella kämpällä oli aivan upea, aurinkoinen ja eskapismituntuinen, mutta sisältäni päin veriseksi tahrittu. Espressokone, kesäparvekke, ensimmäinen kertani avo-autossa, sunnuntaikahvit meren äärellä ja muu aurinkoinen ilo ei tunnu missään muro- ja jäätelökohtausteni rinnalla. x__x

Syöminen lauantaina serkkuni YO-juhlissa ei tullut kuuloonkaan, sillä juhlaväki kangaspöytäliinaisen pöytänsä ääressä kavahdutti. Ja miksi kaikissa pippaloissa tarjotaan aina vain sitä höttöpaskaa? Oikeesti. Miksei ihmiset voi tarjota vaihteeksi vaikka "kunnon ruoan", tuoretta leipää, keittoja, käyttää mausteita ja poiketa kermatäytekakuista. Vaikka en vamoisi ruoan kanssa niin musta ajatuskin lautaselle samaksi mössöksi kasatuista voileipäkakuista, pasteijoista ja mantelimassakuorrutuksista vain ällöttää.. Lopulta otin kasan vihersalaattia ja menin ulos. Ja muualla sitten mussutin loputtomiin jäätelöä ja murojani. Yuk yuk.

Tänään en päässyt nousemaan sängystäni ylös psykapäivikselle vaikka kuinka koetin painostaa itseäni: tänään olisi ollut uintiakin. Jäin kuitenkin kotiin, nukuin raskaasti epätavallisen pitkään ja laahustelen yhä leggareissa ja yli-isossa teepaidassani. Yksinäisenä, lihonneena ja likaisena riekaleena. Piristyin kuitenkin hetkeksi kun odottamatta postiin kolahti kirje eräältä ihanalta nettitutultani!! ♥ Kiitoskiitoskiitos! Jos satut lukemaan tätä niin rakastan tota tekemääsi rannekorua! (Siinä on kahvikuppikin!) Myös kissani ovat olleet tänään erityisen korvaamattomia, sillä ylimääräinen puskeminen ja kiehnaaminen on onnistunut lämmittämään mieltä. Ehkä blogiin purkautuminenkin vähän auttoi? Auts. Menin jopa tökkimään kepillä tulta soittamalla Äidille jos tulisin mökille ensi viikonlopuksi. :--D Sigh, talk about not learning from your mistakes..