Sunday, June 28, 2009

Älä kutsu kylään etten käy jääkaapillasi

Ei helvetin seinäruusut ja kamomillapasteijat! Itseviha ja häpeä nyt potenssiin sata ja tuhat. Periaatteessa munhan ei pitäis tässä enää itkeä koska onneksi Poikaystäväni on maailman paras ja hänen kanssaan saa keskustella asiat läpi ilman perussuomalaista tyhmää mykistelyä, johon kuuluu asioiden poteminen X ajan kuluttua. Mutta minkäs sille mahdan jos en ole tunteeton kala ja vaikka puhelimessa kuinka olisin rauhoittunut ja iloisempi niin lopuksi parahdan sänkyyn itkemään silmäni ulos. Se vain on mun DNA:han kirjoitettu tapani vaikka kaikki olis miten A ja O: oma hiljainen salaisuus aina kuitenkin potea pahoinvointia sisällä.

Ranteeni on turvonnut ja paino noussut eilisen b/p kvartetin ja muun sekoilun lisäksi. Loppuillasta makasin poikittain sängyssä kissani kanssa ja katsoin Brokeback Mountainia kun Poikaystävä soitti. Juhannuspippaloiden isännän porukoilta oli kadonnut tomaattia ja salaattia jääkaapista, ja hän oli udellut minun osuuttani asiaan. Ei vittu, olin hajoilla asian absurdiulle kun en todellakaan ikinä ikinä mene koskemaan toisten elintarvikkeisiin ilman lupaa. Kiukku ja nolous kiteytyi kun muita aina huomioiva ja kohtelias Poikkikseni sotketaan asiaan - varsinkin koska hän pelkää eniten aina minun puolestani. Eiväthän toiset sitä tiedä paljonko stressiä tollaiset tilanteet pojalle aiheuttavat, mutta suojeluvaistoni kiehuu kun pelkään ettei kukaan (saatika minä) tule ansaitsemaan hänen epäitsekkyyttään ja ihanuuttaan. Niin, sain puoli yhdeltätoista vielä toisen puhelun onhan mulla kaikki kunnossa..

Vaikka moraalini on hiukan vinoutunut valkeitten valheiden värittämien sairasvuosieni aikana niin kovimmat rikokseni on pyöräilykypärättömyys ja pari kertaa kämppiksen luomuketsuppiin kajoaminen. Eilenkin lähdin yöpuvussa pyörälllä parin kilsan päässä olevaan lähimarkettiin kummastuttamaan kauppasetää n. 20 minuuttisella valitsemis-showlla banaanihyllyllä ja jäätelöaltaalla, kuin koskin kämppiksen loputtomiin mässyvarastoihin. ^__^ Kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa ja/tai karmeassa nälässä harkintakykyni saattaa hämärtyä ja pyydän jotain syödäkseni. Jotkut ruokaa-aineet ovat yhä pyhästi kiellettyjä, joten suuni suunnistaa HeVi-osastolle jos omat eväät loppuvat: yleensä tuonkin liian vähän koska en kehtaa a) näyttää ahneelta b) ajatusta syödä paljon seurassa c) selitellä outoja safkojani. Mutta kaikesta huolimatta mokaan, olen ikuinen ahne ahmatti ja hyväksikäyttävä syyllinen.

Siis. Eilisen kasvisskandaalin juuret juonsikin toisiin pippaloihin, Vappuun, jolloin majoneesivoileipätarjoiluista huolimatta olin pyytänyt hostiemännän luvan santsata lehtisaalaattia salaattisatsiini. Vittu kun en ole anoreksiaklishee ja muista joka syömääni mansikkaa ja salaattia. Tyttö rukka oli kai sitten darra-aamuna ollut vihainen jäädessään täysin ilman aamiaista, jonka takia pikkulinnut kävivät Poikaystäväni korviin ja minä saan äitimäistä emotusta kuinka käyttäytyä kylässä. Olen kuin mukana raahattava mukula, joka ei ole kuullut ettei toisten luona sovi noin käyttäytyä ja sovitaan ettei tästä lähtien toisten kasviksiin kosketa. Vihastutti taas Poikkikseni puolesta, ärsytti tilanteen absurdimaisuus, hävetti käytökseni toisten luona ja eritoten Pojan edessä. Pojankaan ei tarttisi toimia välikappaleena tai pelätä jossen olisi tällainen saasta taakka. Hyväksikäytän toisten ihmisten anteliaisuutta kun kukaan ei kehtaa sanoa sairaalle rammalle kieltävästi... Olen vitun urpo, saatanan läski ja ahne, eihän sua sovi kutsua tai ottaa mukaan toisten ihmisten ilmoille!!

Vihaisinko itseäni nyt eniten epäonnistuneiden ihmissuhteiden, oman pahan luonteeni vai suurettoman syömiseni takia? En taida vastata. Itkettää vain kun olen saastaakin syvemmältä ja silti elän tässä itsetietoisuudessa. Menenkö nyt satuttamaan lisää Poikkista ja avaamalla ranteeni tai kieltäymällä juhlakutsuista? En voisi. Olen jostain kerännyt myös itsetunnon egoismin murusia etten enää ensimmäisenä anna itseni heittäytyä kokopäivämarttyyriksi. Vaikka edellinen lainaus pikaisen ihannoikin sosiaalisia "marttyyrejä" niin kaikista itsekkäin tapa potea itsevihaa on nimenomaan altistaa läheiset pelkoon kaltaiseni madon puolesta. Haluaisin kyllä mennä kierimään paskaan ja uhrata vähäpätöiset jäännökseni noille ihmisille, mutta en saa. Hymyilen, nielen itkuani, pyydän rakentavasti anteeksi ja leivon ensi kerralla vielä isomman kasan sokerisia ja rasvaisia tuliaisia lievittääkseni toisten halveksuntaa minua kohtaan. Pelkään vain vitusti että sairaudestani tietävät sensuroivat sen takia puheitaan tai jäävät turhaa pelkäämään "entäs jos se tekee nyt itselleen jotain". Vaikka tiedän vihattavuuteni niin paranoia puree lisää. Kellään muulla samaa?

7 comments:

  1. Mulle tulee aina vaikeuksia, jos olen kylässä. En tiedä mitä tekisin. Sosiaalisuus ja syöminen...paha yhditelmä.

    ReplyDelete
  2. Mul on käyny samankaltanen juttu ku veljen perhe asu mun vanhempien luona vähän aikaa vanhempien poissaollessa ja olin siel yötä. Vetäsin taas vaihteeks kaikki monet omput jotenki tottumuksesta, en tajua miten en ajatellu et ne on tietenki mun veljen perheen. Ne oli kärttysiä kaikesta kotinsa remontista ja pienokaisesta ym. ym. ja aamulla jossain vaiheessa veljen tyttöystävä sanoi että "saat kyllä syödä täältä jos nälkä yllättää mutta ei kaikkia omenoita...". Ja se ties et mulla ongelmia asian kanssa ja senki takia häpesin itteeni ja ajattelin et se pitää mua nyt itsekkäänä ja ahneena...

    Mut ei varmasti kukaan pidä ketään (suakaan) sentään ahneena sikana tms. jos salaateist ja tommosest on kyse hyvänen aika. Nälkiintyneenä sitä vaan syö sit sitä turvallisempaa ruokaa ku ei muutakaan oikeen paljoa voi.

    Olis se illan emäntä/isäntä kyl voinu asian vähän tahdikkaammin hoitaa...

    ReplyDelete
  3. Hey girl I accidently published your entry with your email!>///<
    I've deleted it already, can you please post your entry again without the email and send me your email-address per mail?

    My mail: jiyoun-kim (@) web (.) de

    Sorry for the trouble!^^

    ReplyDelete
  4. Musta tosi törkeetä että alkavat vinkumaan, kun kerta _luvalla_ antoivat sinun ottaa salaattiaan. Sähän kysyit vielä! No okei, ymmärtää sen jos on darra-aamuna kärttynen, mutta silti musta tosi asiatonta >___< Oikein tuntuu pahalta sun puolesta... mua kanssa ahistaa syödä kenen vaan luona ja en ikinä (?) voi asua kenenkään kämppiksenäkään kun jos bingemonster iskee niin se on menoa, enkä sit välttämättä tällasena friikkiongelmaisena edes uskaltaisi käydä kaupassa sen jälkeen ja hakea syömiäni safkoja takas kaappiin x___x.

    Oot rakas honey <3 mä en tiedä oonko blogilistalla kun oon näitten asioiden kanssa tosi noob... mutmut haleja muru <3

    ReplyDelete
  5. Mua ainakin pelottaa muuttaa kämppiksen kanssa yhteen just sen takia, että vammailen syömisieni kanssa ja sosiaalisissa tilanteissa tulee aina syötyä enemmän = "kun kerran syö niin syö kunnolla" ja sitten näytänkin ahneelta possulta kun santsaan ja santsaan. Ja kämppiksen kanssa ei voi mennä edes oksentamaan, etten paljastu, siksi pelottaakin. Täytyy vaan opetella itsekuria... Ellen halua olla kymmenen kiloa painavampi muuton ansiosta... *puistatuksia*

    ReplyDelete
  6. Jos mä olisin "normaali", en kyllä kitisisi aamulla mistään salaatista, ennenminkin jos kaikki leivät ja tai puurot olis vedetty :) joten pöh vaan tuollaisille!

    Tosin uskoisin, et sulle muutama leipä (kokonainen pussi vaikka) tekisi aika hyvää :) Säännöllisesti vielä ;)

    Jokatapauksessa voimia!

    T: Yks Laura, joka eksy pitkästä aikaa lukee vanhan pväossatutun juttui

    ReplyDelete
  7. Mulla on ihan sama juttu tuon puheiden sensuroimisen kanssa, ainoa vaan ettei se ole pelkoa vaan tietoa. Kukaan läheisistäni ei puhu seurassani avoimesti, koska "olen niin epävakaa". Iltaisin kuuntelen äidin puheluita toisesta huoneesta, luen netistä kavereiden keskustelua ja tunnistan aiheeksi minut ja kuulumiseni. Tiedän, että se on välittämistä, mutta se on _ärsyttävää_, ettei mulle muka voi puhua niistä asioista suoraan. Syvä huokaus.

    Kauhea vuodatus, asia vain iski suoraan tajuntaan. Olen seuraillut blogiasi kaikessa hiljaisuudessa jo ainakin vuoden, ja uskon tietäväni miltä susta tuntuu. Munkin paino nousi lähelle normaalin rajaa, ja tuntuihan se kamalalta. Uskon kuitenkin, että kun se muka-maaginen raja ylittyisi, ei se loppujen lopuksi tuntuisi niin kamalalta. Voisi vain aloittaa vihdoin elämään ja lopettaa murehtimisen painosta ja siitä kuin mun "kuuluisi olla alipainoinen".

    Äh. Voimia hirmuisesti. <3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥