Saturday, June 20, 2009

“Food has replaced sex in my life, now I can't even get into my own pants”

Järjen sanat ei kuulu tai auta, sillä synapsinikin ovat niin rasvoittuneet ettei niissä liiku informatio. Illat tulee, ruokaa katoaa, seuraava päivä on yhtä silmät kiinni häpeää. Nälkäsignaali ei toimi kuten kuuluisi, yleensä en tunne mitään muuta kuin ajatukseni ruoasta, joskus hiukoo, toisiksi yleisimmin vain oksettaa ja tekee pahaa tai muuta, jolloin keho kitisee. Mutta nyt kun ei ole kuin vuosi sitten, en ole oikeasti niin aliravitussa kondiksessa vaan hipuilen normaalipainoa ja ruokaa menee kuin saaviin kaadettaessa. Helppohan se on netissä antaa erilainen kuva itsestään, varsinkin jos nykyinen tuottaa sanoinkuvaamattomasti häpeää.

Ruokaa, ruokaa, koska syödään? Mihin on kadonnut mun arvokas pelko jääkaapin kätkemiä kaloreita kohtaan? Tuolloin kun jokaisen jugurttilusikallisen nieleminen oli tuskaisan vaikeaa, sillä ravintoa rehellisesti sanottuna pelkäsi. Ei uskaltanut, ei voinut, ei ja poiskääntyminen oli helpoin valinta. Nykyään pakko saada ja kokeilla ja maistaa kaikkia eri aineita, joka maustetta, ruokaryhmää, tekstuuria, lämpöä, tapaa, syödä, syödä aivottomasti vielä lisää.

Mä vihaan leipää. Ruisleivässä pitäisi olla kuitua ja pitkiä hiilihydraatteja ja rautaa, mutta silti sillä on luva turvottaa? Hiilarit, carbs, jokaisen 2000-luvun uranaisen kirous ellipticalilla muokatuissa pakaroissa. Vastaleivotun lämpimän leivän tuoksu on jotain ihanaa, samoin kuivasti rapsakka ruissari tai aito tuore pizza. Siemensämpylöiden väliin juustoa ja kasviksia, vastus ja perhmeä periksianto hampaissa. Sitä on niin helppo niellä lisää kunnes taikina alkaa taas takertua kurkkuun ja jauhoturhakeen jäystämiseen väsähtää. Sairaalassa joka aterialla vastaan tulee ummehtuneita REAL-viipaleita, jonka pintakraattereihin on valettu margariinia ihan liikaa.


Puurot, leseet, jugurtit, raejuustot, tofut, mehukeitot, omenat, murot, sienet, tonnikalatölkit, vihersalaatit, ketsuppi, kaikki epämääräiset mössöni missä koetan yhdistää kalsiumia, proteiinia, hyviä hiilareita ja kuituja. Lisää kuituja, vatsaa tasapainottavaa jugurttia, jostain proteiinia, pakko saada myös jäätelöä, yäh. Kaikkea mössöä edestakaisin, lautasille, jääkaappiin, pöydälle, suuhun tai roskikseen. Voileipäarmeija katoaa suuhuni vain koska Juhannus-tekosyyllä "sai". Paino nousee yhä, olen normaalipainonrajoissa ja en todellakaan mikään kaunis olemus, varsinkin kun kiloja on tullut keväällä lisää saman verran kuin pienemmästä painostanikin kerkesin ossalla nostelemaan.

Päiväosastolla on ahdistavan anorektisen laiha tyttö, sirokin kuin mikä, joka uskaltautui kertomaan hänellä olevan jonkinlaista bulimiaa muiden mt-ongelmien lisäksi. Päiväkahvilla hän on silti se joka istuu toisten kera normaalisti vaikka on kokonsa puolesta neiti taittuisi jo kakkulapiosta.. kuntaas minä olen, pyyhin mansikkaa vaahtoutuneesta vaniljakastikkeesta ja nyrpin lounassalaatteja. En voi ottaa leipää, margariinia tai kasvispihvejä, mutta voin muuten tiputtaa ruokaa kuin mustaan aukkoon kitalaessani.

Ahdistaa koko maailma jos siihen kuuluu ravinto. En iki-iki-ikimaailmassa tahdo maanantaina ex-Lappariin anorektikoiden sekaan moikkaamaan ravitsemusterapeuttiani. Nöyryyttävää, mutta saanpa lipoa omaa lääkettäni? Ei saa jäädä itkuporuraivareihin, pakko kammeta tuskanpaskasta vielä ylös ja riisua itseni ihrasta. Onnistun vielä. Nopeampi aina parempi, mutta ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Keitin kattilallisen vielä puuroa, söin omenan kera. Tällaiseksi en jää.

6 comments:

  1. Tuntuu jotenkin vaikelta, ja silti hirveän tutulta lukea sun tekstejä. Enää ei osaa samastua niihin niin hyvin kuin aikoinaan, kun olevinaan on niin terve ja kaikkea .__.
    Mutta niin. En minä koskaan osaa sanoa mitään järkevää, kunhan taas ylistää sun kirjoitustyyliäsi, vaikka silti joka ikisen pilkunkin jälkeen hohkaa se ahdistus.
    Toivon sulle sydämestäni parempia päiviä.

    ReplyDelete
  2. sinä et ole normaalipainossa, et lähelläkään. niin surullista lukea, miten käsittämättömän väärin kokosi näet.

    ReplyDelete
  3. Tuntuu, että joka ikinen postauksesi käsittelee ihan samaa asiaa, vähän eri sanakääntein. En sano tätä sillä, että sun pitäisi OMAAN blogiisi kirjoittaa jotain muuta, vaan ajatuksena on se, että ulkopuoliselle välittyy kuva, että olet jäänyt tämän saman ajatuskaavan vangiksi, kiertämään kehää.

    Siksipä kysynkin, olisikohan sulle mahdollisesti mahdollisuutta Kelan korvaamaan terapiaan? Omasta masennuksesta muistan juuri tämän, miten ajatukset kiertää samaa rataa, ja juuri terapian avulla niistä on mahdollista päästä pois.

    Muista, kun katsot niitä anorektisen laihoja tyttöjä (on muuten jännää, että varmaan itse postausta kirjoittaessasi liitit tuohon määritelmään positiivisia mielikuvia, minä taas negatiivisia. anteeksi, kaikki anorektisen laihat, mutta mulla tekee usein pahaa katsoa teitä. sattuu ihan fyysisesti.), että ne vihaavat sitä kroppaansa yhtä paljon kuin sinäkin, joka olet myös anorektisen hoikka.

    Tiedän, että tiedät nämä faktat, mutta on varmaan hyvä sanoa ne joskus ääneen, tai kirjoittaa, heh. Ettei järjen ääni pääse hukkumaan galtsun "pieni"-diskurssiin. Ärh, harva asia ärsyttää niin paljon kuin se.

    ReplyDelete
  4. Mä en osaa kommata mitään järkevää..Näläntunne on samalla ihana, mutta niin petollinen. Ei tiedä mitä tahtoo.

    Voimia ♥

    ReplyDelete
  5. voimia rakas <3 luen aina, mutta harvoin keksin mitään kommentoitavaa... muuta kuin että voimia voimia halauksia tuhansittain!!

    ReplyDelete
  6. Mä yritän usein päästä ajatuksieni ulkopuolelle, mutta ne imevät.
    Yritä jaksaa, minä myös.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥