Friday, July 31, 2009

Pieniä hyviä arkisia


Joo. Viime kirjoituksen itsesättimiset tiivistyivät tappeluksi kun kävin Äitini luona. Ei kiinnosta kaivella enää mitään yksityiskohtaisia, huolissaanhan musta vain ollaan, ja sain seuraavana aamuna hiukan purkautua omalekurini ihanalle sijaiselle. Lohdutusta ja vakuuttelua etten ole pahuuden olio, sekä kummastelua miksi en suutu riidoissa tai edes loukkaavissa tilanteissani. En vain.. tykkää kiukutella. Yleensä siis pillitän, yhy. Se tuntuu musta vain niin hyödyttömältä! mitä iloa mulle muka on toisen sanallisesta punktioinnista? Kyse ei ole siitä ettenkö kinatessa keksisi mitään "takaisin pistettävää", mutta kun on helpompaa ja turvallisemman tuntuista ottaa osumat vain itseensä. Varsinkin jos on samaa mieltä omista vioistaan niin haukut tulee kuin bensana itseinhon liekkeihin, oi jes. Olen kyllä aina ollut jossain määrin se sovitteleva osapuoli, sillä lapsena oli hirveän tärkeää pyytää aina anteeksi ja tehdä sovinto ennen nukkumaan menoa/koulupäivän loppua/viikonloppua jne. O__o;

Muuten aika on mennyt suht rauhallisesti ja mukavasti: pelottaa vain hirveästi kaiken menevän pieleen jos tuudittaudun turvantunteeseen edes hetkeksi. Kämppis on ollut poissa niin olen saanut rauhassa puuhailla omiani ja chillailla kotona. On ollut ihana kääntää kylkeä pehmeässä sängyssä, seurata kissapetoja, saada aikaiseksi kotihommia, pitää oman huoneeni ovea levällään ja muuten vain hengitellä suht rauhassa. Nukuin eilen överipitkään, heräsin tajuttoman väsyneenä ja silti sain itseni pyörän selkään, apteekkiin, kauppaan ja myöhään illasta jopa imuroimaan(!). Sponttaaneja hyvänmielen tekoja! Öö.. that's kinda superb! Annan itselleni kyllä crediittiä niinkin pienistkinä jaksetuista asioista kuten: vartalonkuorinta (ihanaa pikkuluksusta, suosittelen!), ulos meneminen vain roskien viemiseksi, parin valokuvan ottaminen, irtoteen hauduttelu, aikakauslehtien lukeminen ja puhelimeen iloisesti vastaaminen. <3_<3 Pieniä asioita, mutta oh wow tällaisesta lusmuerakosta nekin tuntuvat hyviltä ja piristäviltä.

Puhtaus, rauhallisuus, turvallinen ja tasapainoinen päivä kotona. ♥ Ei ole mitään parempaa kuin itsensä hetkellinen sietäminen, jolloin ahdistus ei masenna mieltä, fyysisesti salpaa hengitystä ja muserra rintakehää. On maagisen tuntuista kun happi kulkee ja mieli voi rauhassa vaipua haaveisiin. Mun haaveissa on se oma kämppä. Se paremmaksi, pienemmäksi tuleminen. Hei kas kummaa, heti kun ruokailut ei mene vuoristorataa niin muutkin asiat sujuu. Aina voin keksiä kivoja asioita päivistä, mutta pääroolin lopulta on aina syömisillä. Ruokaruokaruoka. Aina ja ikuisesti.

Tuesday, July 28, 2009

Marttyyritytön haaveet

Pari päivää kotosalla on mennyt hyvin vaikka, noh, ruokahan on aina liikaa vaikkei överiksi menisikään. Hetkittäin ajattelen jopa etten taida olla enää niin kamalan masentunut! Jaksan hei nähdä ihmisiä ja siivota huusholliani, välitän meikata naamani, olen uudelleen ruvennut piirtämään ja jopa haaveilen tulevaisuudesta. Siitä miten joku päivä vielä muutan Mummoni vuokralaiseksi, jatkan opiskelua ja olen malliopiskelija, vastaan tekstiviesteihin tai sähköposteihin samana päivänä, mulla on ajokortti takataskussani ja Äiti tai ystäväni eivät keksi katsoa minua alaspäin vain laiskana, itsekkäänä, välinpitämättömänä luuserina. Saan rakennettua ympärilleni uudet ruusukuvioiset kulissit joitten takana voin elää rauhassa omassa maailmassani. Kunnes kutistun niin pieneksi että katoan maailmasta.

Masennus ylä- tai alamäkeen, mutta ulkopuolisille näkymätön pahaoloni ja ahdistus pysyy. Surettaa ja masentaa kun viimeisetkin luottamani läheiset vain vähenevät, sillä toistaiseksi olen sitä kaikkea paskaa mitä päälleni voi kantaa, sekä aivan liian iso. Niinpä, kuka jaksaa tällaista itsekeskeistä tyttöä joka vain lojuu ja velloo paikallaan? Tyttöä joka märehtii marttyyrin lailla jokaista kuulemaansa sanaa, mistä voi vääntää jotain negatiivista itseänsä kohtaan. Marttyyri kuten nytkin tiedostaessani vian olevan minussa jos en kestä joitain ihmisiä. Mutta en voi sille mitään jos olen pelkuri, joka ei uskalla lähestyä tai avautua. Pelkuri joka tarvitsee loputonta lohdutusta.

Onneksi on Poika. Hän onkin erityinen kun lohdutukseksi riittää suukko ja halaus, on molemminpuolinen välittäminen, luottaminen ja voi ilman häpeää olla oma itsensä. Heräsin eilenkin tuttuun maailmavihaaminua-painajaiseen, jonka tuomaan rinnanpistoon himosin terän kosketusta, mutta sain turvan ahdistukseen toisen ihmisen läheisyydestä ja napsimalla 5mg pamejani kuin karamelleja. Olisi vain haaskausta heittää liian miedoksi käyneet bentsot pois. Olen tästä suhteesta niin onnekas, sillä äkäisistä puhelinkeskusteluista päätellen tainnut polttaa pakosiltani nyt Äidinkin luo. Tuotan liikaa vain harmia ja mulla ei ole selkärankaa ruveta vääntämään vastaan, kinaamaan tai kiukuttelemaan. Blää.

PS: HUOM! Päähuoleni vaan on puolivarmuus just Äidin ja Poikaystävän (ja ties kenen muun arkitutun?) KYTTÄÄVÄN satunnaisesti blogiani. Jumalauta sentään, en tiedä pyytääkö kauniisti vai huutaen raapia seiniä, mutta c'moooon älkää tulko lukemaan Kahviani vaan antakaa mulle rauha edes jossain pyörittää omia ajatuksiani. Kiiiiiiiitos. Oli pakko vielä painottaa, sillä muuten tukehdun vielä sisältäpäin.

Sunday, July 26, 2009

Goldilocks and The Three Bears

Huomenta! Olen taas kotona. Tuntui hyvältä herätä omasta sängystä, oma kisu jalkopäässä, rutistaa karvapetoa ennen ylös nousemista, syödä tunnin verran aamiaisjugurttiamössöä ja juoda pannullinen tummaa Presidenttiä. <3 Kämppiksen kanssa jaettu opiskelijakämppäni on niin ällöttävä ikuisesti likaisen muovilattian ja kaapinoviensa kanssa, mutta se on silti turvallisempi kuin toisten nurkissa lojuminen. Vaikka halusinkin olla lähellä niin oli pakko lähteä pakoon.

Ongelmallista kun tuskaisesti tahdon mennä turvaan johonkin läheisten turvaan, mutta pelkään kuollakseni lähteä kotosalta vaikka sisällä likaiset nurkat kaatuvat päälleni. Siivoa, yritän, ääh. Läävä on liian on ihan iso, kissat ehtivät pyörittää pölypalloja samalla kun itse läikytän ketsuppia ja kämppis asuu huoneessaan kl. 17 iltapäivällä, käy kaupassa juuri ennen sen sulkeutumista, iltalenkillä kl. 23 ja suihkussa kl. 2 aamulla. Mm ja ei voi poimia hiuksiaan viemäristä "koska suihkussa ei näe ilman rillejä". Ja tuskin kamalasti liikuttuisi vaikka koko muu kämppä olisi palanut tuhkaksi tämän nukkuessa. Yäks. Mä taas tahdon että täällä kaikkialla olisi viihtyisää - ei vain omissa huoneissa. Onneksi tulevaisuuteeni tippui unelmia, sillä Mummoni lupasi tulevaisuudessa vuokrata nuukan tokan yksiönsä mulle! <3__<3 Joku päivä se on bye-bye läävälle ja pääsen omaan ihmemaavaltakuntaani. Köyhempänä, tosin.

Toisten nurkissa on muutenkin vaikea asettua, sillä vaikka osaisin olla miten kotoisasti kylässä niin tunnen itseni kamalaksi taakaksi, loiseksi ja varkaaksi. Kummitädilläkin leivoin, putsasin jälkiä, menin ja tulin omin päin kuten muutkin, mutta silti korvissa soi miksen painu jo helvettiin. "Taasko te syötte?" / "Aiotsä syödä ton kaiken?" / "Raejuusto on loppu!" ja tahdoin vaipua maanrakoon. Kämppiksen herättyäkin hiivin keittiöön. Jääkaapilla käymistäni ei saa nähdä vaikkei seurassa ruokailu yleensä hirveästi hirvitä.. paitsi koska olen hitain. Aina. Kai sortuilen kylässä kotoa useammin, tunnen ihmisten kierot katseet niskassani, tyhjennän kaapit mulle sopivista aineksista, puhun liikaa pelkän puhumisen takia, olen liikaa.. Hävettää. Tahdoin Äidille, Kummitädille ja tämän 1/2 visiitin jälkeen nyt ikuisesti diettaavalle Mummollekin (btw, kyse on isänpuoleisista sukulaisista vaikken itse miestä ikinä näekään). Kaipaan poikkista, mutta hänen seurassaan en ole koe olevani liikaa vaan riittämätön. En ikinä siis tarpeeksi hyvä.

Lääkäripapereissa lukee aina perhesuhteet hyvät, varsinkin mutsiin, blaablaa blaa. Ehkä onkin läheiset, sinänsä siis hyvät, ei ole mitään traumoja tai kaunoja tai tragedioita. Jos mitään mainittavia shokkeja ei ole niin kaikki on hyvin, vai mitä? Näin ainakin olen tähän asti kertonut kaikille, myös itselleni, mutta nykyään olen alkanut miettimään miksi asiat ovat sitten niin vaikeita? En osoittele nyt mitään sormella tai kiellä ettei ikinä olisi parantamisen varaa, no way. Kunhan koetan vain hapuilen kasaa pääni palapelin sirpaleita ja tunnustelen missä on säröjä.

Olenko ihan pälli kun en tahtoisi lopettaa Mustaa kahviani vaikka mukeilla ja pannuillakin on korvat? Jeejee mitä sanaleikkiä!!1 Eipä tunnistetuksi tulemiseen kuole (tätä se netti ja elämä kun teettää) kun en kamalasti piilottele asuinkuntaa tai harrastuksiani, mutta en nauti jos lähiomaiset tulevat läikyttämään tähän kuppikuntaan. Ts. painukaa pois jos 'arjesta' tunnetaan, kiitos kaunis.

Thursday, July 23, 2009

Lahna on kala (sisältää aitoa rasvahappoa)

Tyhmä keho, et enää kerjäis. Just söin, maha täpöttää ja silti jostain pallean alta muljahtelee viesti mennä kohti keittiötä. Ja ruoka, maut, plus syöminen on yhtä tyydyttymätöntä sahanpurua, joka tuottaa vain vatsaoireita, hikoilua ja kuumotusta poskilla. Musta tuntuu iltaisin kuin kävisin läpi jotain tulehdustilaa vaikka painokin on jo normaalipinnoissa. Ihan kun mua ei tarpeeksi jo nolottaisi niin lähipiirikin ihmettelee ääneen miksi hikoilen märäksi kaikki yöt, suoneni pullottaa ja ihoni leimahtaa punaiseksi.. Ihan kun mä osaisin sanoa tarkemmin miksi! No koska syön.

Ruokailu on niiiin impulssien ja muistojen varaista mättöä, myrkkyä lääkkeen naamiossa, joka ei mene energisenä vilvoitteena kipeisiin reisilihaksiini tai särkeviin aivosoluihini. Ja silti siinä toivossa syön. Mulla se menee paksusti pohkeiden ympärille, renkaana mahalle, paisukkeena kainaloitten väliin ja poskiin. Vessanpeilin heijastus on tuntematon ventovieras, mutta.. Sama juurikasvu(1), paita(2), epätasainen iho otsassa(3) ja kallon luusto(4) näyttää tutulta, mutta en voi uskoa olevani se hyllyvästi liikkeitäni ihmitoiva vanukasmassa. Oh holy fuck. Koska ei se ole minä itse, ei varmana ole! Mun oma itse pitää olla jotain pienempää ja rujompaa!

Lyllerrys. Tänään paistoi aurinko, otin rannalla kuvia, istuin polkupyöräss, leivoin täytekakun, söin savusiikaa ja paijasin ponia (ihan oikeesti paijasin ponia! Enkä oo mikään heppatyttö! :--D). Ei hymyilytä, sillä luitteni ympärillä on paksut fileet ja rasvainen vararavintokerros ihon alla. Adsdsfggsdgh. Vituttaa kun en osaa edes vihata, vahingoittaa ja kuihduttaa itseäni. Luuserismin pohjalla olevana sätkitään tuskissa ja ei anneta edes kuolla. ^___^

Wednesday, July 22, 2009

Paikasta toiseen pakoon

Karkasin toisen kerran Hankoon, merenrannan lähelle karkuun ja piiloon kotosalla kummittelevia peikkoja ja ahdistusta. Olin viettänyt välissä yhden yön taas Äidilläkin maanpaossa, mutta kas kummakkaa mun oli pakko paeta sieltäkin. Hukkaan aikaani spekuloimalla miksi sitten mökillä sujui ihan hyvin vaikkei avecina ollut Pojan kaveripariskunta ollut aivan lähimpiä tuttavuuksiani. Kaunis sää, ulkoilma, kevyt seura, ympäristönvaihdos, lääkkeet vai jotkut Jupiterin ja Saturnuksen silloiset asunnot? Njet. Vastaus on raakarehellisesti miten tuli syötyä.

Pälliä kun elämäntasoni ja ihmisarvoni roikkuu haarukan ja veitsen varassa, mutta vaihtoehtoja ei ole, ja enkä edes tiedä tahtoisinko sellaisia. Olen edelleen syvässä liitossa kaloreiden, painon ja ruokarallin kanssa, että se täyttää jokaisen ajatukseni, himoni ja mielenkiinnonkohteeni (vaikka olenkin vain.. lihonut). Haluaisin oppia vain käyttäytymään kunnolla, syömään vähemmän, saada painoni laskemaan päästäkseni jatkuvasta nöyryytyksenpelosta ja kompulsiivisesta anteeksipyytelystä. Tätä kai haen aina lipumalla paikasta toiseen, sillä jokatoisesta maanantaista tai sadepäivästä tai kesälomasta yms yms keksitystä maamerkistä lähtee "Uusi alku", siis uusintayritys jonka on tällä kertaa niiiiin pakko onnistua. Mutten pääse itseäni pakoon. Mussutan, siis olen. YÖK!

Kävin jo hipaisemassa muutaman 100g painonlaskua ja tuttua ratkaisukeinoani elämän/syömisen hallintavaikeuteen: välttely, pidättäytyminen ja pelko. Pelko onkin paras ase omaa syömishalua vastaan, mutta viikon alussa kaikki on taas mennyt läskiksi. Haha kuinka osuvaa. Chew&split, sponttaani deletointi, vetykloridin vesiliuokset nielussa, liikaa leipää ja aamupalajuustoa Kummitädin kaapeissa, Läkerolien ylenkäyttöä, blaablaa blaa! Olen turvonnut ja ällö, sekä kuolemanväsynyt vaikka olisi pitänyt olla reipas ja pyöräillä rantateitä. Olen vankina taas päässäni lusikoiden ja lautasten kanssa, ja haluaisin juosta täältäkin jo seuraavaan paikkaan karkuun... mutta on hiukan liian kivaa omien mättöjen jälkeen "kostoksi" lahjoa sukulaiset ja vierailulla olevat nätit nuoret heppatyttelit sokerirasvakerma-leipomuksillani. :---)

Nyt nukun ja luvan kanssa. Toivon olevani huomenna virkeä ja vähemmän kyllästynyt yrittämään.. Haluaisin jaksaa valokuvata ja pyöräillä, sekä käydä kurkkimassa meneillään olevia Hangon heppakisoja. Säikähdin kun iltapäivällä melkein ajoin konia päin Kummitädin feikki-Jopolla, mutta juuri nyt voisin mielialani puolesta jäädä kaakkilauman tallottavaksi jos se tekisi vartalostani litteämmän. x___x Unia.

Sunday, July 19, 2009

Iltapalamonologi

Kotona ilma tukahduttaa vaikka kuinka tuulettaisin. Mökiltä raahautui iso kassillinen (ilmaista) ruokaa, sillä seuraporukkani ei juuri välittänyt kalliiden mättöjensä "jäämiä" kotiin kanneksia. Seuraaville mökkeilijöille jätettiin eläimellinen kasa makkaroita ja minä sain pitää syömättömät kasvikset, herkkusieniboksit, vajaan ruispalapaketin ja vieläpä pullopanttirahat (7€)! Koska toisille kolikot ovat vain hiluja. Ja koska toiset eivät tarkkaan kaupassa laske monellako jugurttipurkilla tasan selviää yhden viikonlopun. Toisilla on maallista varaa elää leveästi, kun mulla taas on leveyttä riittämiin pelkissä alleissani, jotka lötsähtävät kylkiä vasten. Yök. Näillä ojentajien alla olevilla rasvaihopussukoilla voisin varmaan aloittaa liitämään.

Maha on pinkeähkö, paha olo kuitenkin, kuhmuun koskee. Paino oli kotiin tullessa tippunut, aamulla varmasti noussut. Kaloritaulukoista sokea mässymökkeily pätee aina sunnuntai iltaan asi. Muutenhan tässä mentäisiin kohtuuttoman sekaisin hei. Tein leipää, laitoin isot siivut tofua, lämmitin mikrossa, istun ja mietin. Ei tee mieli ruokaa tai syödä, mutta tunnen tahtovani energiaa. Käyn päässä loputonta keskustelua irrallisminän kanssa, joka ei muuta osaa kuin himoita ja vaatia tarpeitten täyttämisiä. Proteiinipitoiset tofuklöntit vaikuttavat puoleensaviltä kuin lihansyöjille kobe-härkien pihvit.

Saan nämä nieltyä, tiedän. Aamulla todennäköisesti on huono omatunto niin kannattaako? Saan varmaan syötyä nämä ilman että heitän pois, syötyä rauhassa haarukalla ja veitsellä kaksi siivua leipää tomaatilla, tofulla ja tuorejuustolla. Mutta saanko pidettyä ne sisälläni? En suunnittele, tahdo, halua tai kaipaa oksentaa. Pelottaa silti syödä jos tulen tolkkuihini etten ansaitse leipiäni vaikka kuinka antaisin luvan syödä. En ostanutkaan kaupassa jäätelöä, olin vahva, joten tofuleipä? Kevyttä, terveellistä, ravinteikasta! Mene alas, pysy. Päätän. Mutta pelkään niin hirveästi.



Söin reilusti ainakin puolet tofusta, puolikkaan tomaatin ja puolet puolikkaasta fitness tempo-leivästä. Loppua en enää pystynyt, syljin seuraavat puremani palaset talouspaperiin ja hiivin keittiön roskikselle. Nielin varmasti liikaa. Lihava kusipää, hyvin tässä taas kuset onnistuneen viikonlopun päälle läskiytymällä. Loppu leivästä lentää pakkaseen ja tofu roskiin. Illalla tunteja myöhemmin rauhoittavat alkavat vaikuttaa, unohdan saaneeni jo marjaöverit ja mummolasta mukaan saanueet tuoreet mustikat tanssivat lusikalta kielelle happaman jugun kera.

Saturday, July 18, 2009

Sarvikuono kuhmu otsassa

Omg tätä vielä lukee joku! Olen ihan sanattoman otettu ja iloinen aina kun joku vaivautuu sanomaan minkä sanan tahansa commentboxiin, kiitos jälleen! Ulkoasun askartelukin piristi mielialaa. Voisin pakottautua vaihtelemaan tätä tulevaisuudessa useamminkin, sillä oli sanoinkuvaamattoman ihanaa unohtaa itsensä tekemään jotain asiaa pariksi tunniksi ilman häiritseviä ahdistusajatuksia. Kummitäti meni hulluna ostamaan mulle Fatboyn, joka tuskin mahtuu huoneeseeni, mutta aah tohon löhähtäessä läppärin ja teekupin kanssa ei kyl tee mieli nousta. Btw, tällä hetkellä istun aamutakissa kesämökin laiturilla ja kuuntelen järven laineiden liplattua. Kahvikupin kanssa, luonnollisesti.

Tosiaan, eilen lähetiin Poikkiksen ja hänenmeidän ystäväpariskunnan kanssa allekirjoittaneen kesämöksälle saunomaan, grillailee, uimaan ja pelaamaan kännissä Aliasta. Vaikka haluankin paeta sivilisaatiota niin totta kai on bonusta jos blogia pääse päivittämään, sillä eilisestä taas mekisi purkaa ja avautua vaikka oloni onkin ihan OK. Päivällä kun aloin kirjoittelemaan tätä, tepastelin parilla rantakivellä ja onnistuin upeasti kaatumaan päin betoniporrasta ja kivikkoa saaden nätisti vuotavat naarmut sääreeni, raot kämmeniin ja 1/2 nyrkin kokoisen kuhmun otsaani. Hammas ei katkennut, jes!

Maailmankaikkeus kosti kun kehtauduin uimatopissa ja bikinialaosassa päivänvaloon. Okeiokei, toi korifraasi on liioittelua mut oikeasti saan jotain tyydytystä jos vahingossa kaadun tai satutan itseni, sillä koen sen olevan minulle oikein ja ansioni mukaan. Kipuun silti kätkeytyy jonkinlainen mielihyva, ja en tällä tarkoita itsetuhoisuuden yhteydessä tulevaa adrenaliinikiksiä tai rauhoittumista. Inhoan tietty toimintaa estäviä päänsärkyjä, kovaa mahakipua, kirvelyä tai polttelun tunnetta, mutta fyysiset iskut tuntuvat kummasti erilaisilta. Tunnen kipua, mutta minua ei satuta? Itsensä telominen ei kuitenkaan ole millään mittapuulla kivaa, joten en tod. sitä huvikseni harrasta. Sopivanlainen särky ja itseinho muodostavat silti koukuttavasti suojelevan parin, jonka taakse hautautua tukahduttamaan tunteitaan ja piiloon maailmaa. Mmm, tunnepatoutuma ja eristäytyminen.. Tarvitseeko vielä lisää syitä inhotakseen ja teloakseen itseään?


Huomionhakuun ja avun pyytämiseksi ihmiset kykenevät mitä absurdeihimpin asioihin, mutta mulla tuo on ollut lähinnä jotain yksityistä ja henkilökohtaista. En edes tarkalleen muista millon mun ajatukset kivun "ansaitsemisesta" on peräisin, mutta esiintyi jo joskus lukioaikoina. Muistan lentäneeni pyörällä ja mielessäni maristen miksei sattunut lujempaa. Kai jos tolloin hyväksyi itsensä sonnaksi niin ei välittänyt jos (fyysistä)kuraa satoi päälle vähän lisää? Mutjoo, pakko olla seurassa varovaisempi tai Poikkis saa sydärin kohelluksestani. ^__^; Eihän sitä tässä sivu-uhreja tahdota, hehee! Aisssuatana näytän huomenna niin fiksulta kun keskellä otsaani on Mt Everesin kokoinen musta patti..

Thursday, July 16, 2009

Hedonisti ja masokisti


Väsyttää, ei jaksa, tee mieli.. mutta kirjoitellaanpa silti. En tiedä, tämä lähti aluksi pohdinta/avautumis-blogina, mutta hiljalleen tämä on valunut johonkin muuhun. Vaikka kirjoitankin omaksi iloksi ja terapiakseni niin totta kai vähän tahtoisin tietää kiinnostaako ketään lukea arkeani eli "päiväkirjaa"? Siinä tapauksessa voisin sallia useammin kirjoittamisen, sillä nyt pelkään päivitystahdin olevan liian nopea ja tekstien itseänsä toistavia romaaneja. x__x

Syömiset on mennyt niin ja näin. Päässäni soi yhä Äidin ne sanat syönkö taas, ei tartte ahnehtia, pitääkö koko ajan mussuttaa jotain. Käy hyvästä mantrasta, ja loppuviikon syömiset eivät menneetkään aivan totaalisen päin persettä. Olin Kummitädillä Hangossa nauttimassa suolaisesta meren tuoksusta, ihanista taloista, hyvästä ruoasta(!) ja ulkoilmasta. Söin toki aivan liian paljon, mutta tällä sekuntilla onkin lähes mahdotonta hypätä takaisin aivan nälkäkuurilinjalle. Pyöräily rannalla, idyllisen asutuksen ja luonnonsuojelumetsien varrella tuuletti aivojani ja mikä ihmeellisintä: LIIKUIN edes vähän! Fanfaareja kiitos, sillä meitsihän yleensä nostaa persettään vain jääkaapille ja takaisin. Painokin laski viikossa kilon.

Totta kai päiviin on mahtunut tuskaa. Pelkäsin kuollakseni tiistain lekurikäyntiä ex-Lapinlahdessa koska olen iso isompi ja isoin. Temesta, lukemattomat vaatteiden vaihdot ja sain kuin sainkin itseni vastaanotolle. Omalääkärini kesäsijainen oli niin ihana kuin aina, joten purskahdin itkemään ja myöntämään ylensyömisen pahanolon. On niin nolon tuntuista myöntää bulimisia piirteitä: simsalabim ja muutun ahneeksi siaksi, jonka ongelmat "ei ole yhtä vakavia" kuin anorektikoiden, koska oksentaminenhan on "vaan ällöä" hyihyi. Anoreksian mieltää "puhtaaksi ja pidättyväiseksi" lasikeijuenkelikepiksi ja bulimian "hedonismille antautuvaksi" ällöpalloksi. Yeah right. Vaikka paremmin eroa kuvaisi että anoreksiassa tukahduttaa tunteitaan kun taas bulimisena radikaalisti purkaa niitä, mikä on hyvin hyvin paljon kuluttavampaa. Silti mielikuvista ei pääse eroon, simsalabim ja hävettää. Suostuin vihdoin va'allekin koska oli pakkotarve todistaa etten olisi ihan aivan vielä Normaalipainoinen, mikä on yleisempää bulimikoilla kuin anorektikoilla bulimiapiirteillä. Miksi diagnoosit on niin tärkeitä ja samalla nekin hävettää?

Keskiviikko, öö, feels kinda blurry. Liikasyönti nälkään keskellä yötä, aamiaisen katumusdeletointi, nukkumaan, epäonnistunut paastorääkki, ruokaa esim. lisää, painajaisunia, suihkussa ravaaminen herättyäni toistuvasti litimärkänä hiestäni, alle 12h jakeilla ja illalla pieni övericocktail vanhoja laksoja, rauhottavia ja uninappeja kunnes sain tajuni taas kankaalle. En halua muistaa muuta, mutta paskaa oli. Painokin nousi kilon. Vittu. Onneksi aion astua sähläysteni yli, pysyä vahvana, tapella ja olla sortumatta. Osaisinpa vain nopeammin kestää tätä henkistäkin pahaa oloani.. Koska minä laihdun.

PS: Phew! Uusi ulkoasu askarreltu valmiiksi~

Saturday, July 11, 2009

Henkisiä litsareita

Ikävöin jälleen Äidille, tongin kaapeistani kelpaavia leivonta-aineita ja väkersin anteeksipyynnöksi täytekakun. Bussi Helsinkiin ja pari pakettia jäätelöä keskustasta: Papagalon valkosuklaa (keskinkertaista) ja Ingmanin kevyt mango-banaania (melko pahaa). Äiti oli edelleen kova, mutta sain kai nitistettyä ne pari kaipaamaani pehmosanaa. Söin paljon, liikaa, mutten enää niin kamalia överiähkyjä, joten hetken olin tosi ylpeä itsestäni kunnes huomasin tyhjentäneeni illassa koko 0,9L jädepurkin.

Ajattelin jos puhuttaisiin tunteistani, perhesiteistä tai rakentavasti pyytää ettei Äiti tuohtuisi niin usein vaan puhuisi minulle pitsihansikat kädessä. Paskat, ihan kuin mun kaltaiselleni tyttärelle vielä pitäisi lässyttää! Laiska, kelvoton, ahnas iilimato, jonka sairasta luikertelua pitää vuosi kaudet seurata ja paijata vielä pitäisi. Olin hiljaa, mutustin, olin kääntänyt jo viimeiset Äidin hoitamat laskuni omiin nimiin. Sanaruntelut tuli tällä kertaa kun en taaskaan ollut Normaali ja ottanyt hänen kanssaan kakkua. No pliis en todellakaan! Minäkö söisin jotain toiselle vääntämääni kalorikimpaletta?! Hah, tv:stä tuli oivasti joku Aussien Huippis-jakso, jossa kaksi laihinta tyttöä "sabotoi" pulskempia kanssakisaajia syöttämällä aamiaiseksi "terveellisiä" jäätelöpirtelöä ja rasvakermavaahto french toasteja. Samaistumista?

Seuraavana aamuna karkasin kun Äiti paistoi lettuja. En kestänyt kuunnella puhtaan totuuden sanaruntelua, mutta ansaittuna kirjoitin sen ylös ja imin kaiken itseeni: Olen koko ajan mussuttava ahnehtija. Ra'an monisanaisesti ja niin paikkaansapitävästi. <3 <3 Kiitos tästä, käytän sitä uutena iltarukouksena, mottona, itseruoskintana laihtumiseen. Minähän laihdun. Nyt ja koskaan, muuten en ansaitse elää. Laihdun, kuihdun, katoan oikeasti. Pakko laihtua. Niiiin en tahdo tai tavata ketään, varsinkaan tiistaista sh-polin lääkäriä saati ravitsemusterppaa, ei ennen kuin pari kiloa on tippunut. Tietenkään en saa salamana sormiani irti jääkaapinoven välistä, mutta hiljaa hyvä tulee kun tarpeeksi kauan ovea lyö.

Wednesday, July 08, 2009

Peruutusvaihteella

Viime postauksen jälkeen mietin kovasti syitä miksi olen ja voin tällä lailla. Pääasiassa kotiin, perheeseen ja lapsuuteen liittyneitä asioita koska olen aina halunnut puolustella taustojani ja pitänyt niitä vammailuuni merkityksettömänä. Tietäessäni olevani mätä ja kaikin puolin epäinhimillinen olio niin syitä onkin turha kaivella kivenkolosta - varsinkin kun mitään "oikeasti" kamalia tapahtumia tai traumoja ei ole. Kyllä löytyy eronneet vanhemmat ja yksin vietettyjä iltoja ala-asteikäisenä ties mitä muuta, voi hui kamala, mutta jos jätetään ne klisheisimmät päätelmät suosiolla pois.

En ymmärrä miksi hoidossa aina jaksetaan urkkia milloin ja mistä oireet tulivat. Risoo, sillä en juuri osaa hahmotella mitään elämäni kokonaiskuvaa. On hankalaa ja väsyttävää nimetä tiettyjä hetkiä tai minkä ikäinen milloinkin olin, kun muistan yleensä tarkasti vain tietyt sattumat ja satunnaiset yksityiskohdat. Jotkut ajatukset taas ovat tuntuneet taas olevan aina paikallaan: mm. ikuinen haave muuttua joksikin muuksi. Lapsuus oli noloa, äänekästä ja ekstroverttiä, häpesin usein itseäni ja aina toivoinkin olevani "uusi ihmininen" jokaisen viikonlopun/joululoman/synttäripäivän jälkeen.

Ehkä regressiossa kuitenkin piilottelee jotain, sillä se tuntuu niin tukalalta aiheelta käsitellä. Syömishäröjen yhteydessä monesti kirjoitetaan peloista kasvaa aikuiseksi, naiseutumisesta, eroahdistuksesta ja vanhempien turvan kaipuusta, mutta en taaskaan koe noista minkään asettuvan omalle kohdalleni. Luettuani ihanien kommentoijien viestejä, lisää Wasted:ia ja kierittyäni lisää asioitteni kanssa niin löysin yllä mainituista kuitenkin jotain pientä samaistumisen aihetta. Koska jään roikkumaan pelkoihini hylätyksi tulemisesta ja tarvitsen jatkuvaa vakuuttelua että kelpaan yhä. Ettei maassa ole ykskaks männynkävyt kääntyneet ja muuttaneet sisäistä hirveyttäni kaikialle levittäytyväksi saastepilveksi. Ja koska yksinhuoltajaäitini ainoana lapsena kaipaan vakuuttelua vaikken ajattele sitä minään Äidillisenä Turvana. Mielistelen, käyn ylikierroksilla, roikun, saan pari sanaa väärin, ahdistun ja oireilen, otan itseeni, haluan paeta ja olla yksin, mutta samalla ikävöin ja kaipaan heti takaisin..

Sunday, July 05, 2009

Kahdenlaisia lainauksia

Minä: "Mua ahdistaa kun syön niin saatanasti"
Äiti: "No älä syö niin saatanasti!"

Äiti: [Mun miesystäväkin] sanoi: "Oliks toi [Kaffein]? Sehän on ihan Normaali! Hitto se näytti hyvältä, sehän näyttää jo ihan Normaalilta! Koska sen kanssa on voinut puhua Normaalisti? Ei kolmeen vuoteen!"

Kysymyksiä koska mä lopetan tän hörhöilyn. Koska mä lopetan ja olen kunnolla, menen töihin ja takaisin kouluun kun kukaan ei jaksa mua enää, ei ole rahaa, hörhöpäätä ei tahdota mihinkään mukaan.

Minä: "Mä olen niin väsynyt tähän. Tahtoisin takas ossalle että joku estäis mua syömästä.."
Äiti: "Ei sua oteta enää. Kunootkäynynoikaikkijoläpi"
Minä: "Siis koska olen näin lihava."

Luin metrossa uudelleen ja uudelleen Wasted:ia, alleviivaten niitä lauseita ja tunteita joihin tunsin samaistuvani. Rakastan tuota kirjaa. Marya on jumalaisen hyvä verbalisoimaan sellaisiakin ajatuksia mitä itse häpeäisin sanoa rehellisesti ääneen. Lähinnä kaikkea ruokaan tai syömiseen kätkeytyvää bulimistista henkistä likaa ja hedonistista himoa, jota häpeän ja koetan epäsuorasti kieltää itsestäni.


"Run into the bathroom, turn on the fans, the shower, the tap in the sink, click up the toilet seat, swig both sodas, vomit. And vomit some more until your knees are too weak. When you stand up, they'll buckle, and you'll swing to the edge of the sink, holding on for dear life. Dear life my ass. By November, you wish you were dead. You want nothing more. Every day, every fucking day, you run up the steps of the house, breathing hard, swing open the cupboards, thinking: You pitiful little bitch. Fucking cow. Greedy pig. All day, your stomach pinches and spits up its bile. You sway when you walk. You begin to get cold again." (Wasted p. 169)


Äidillä ja nimenomaan äidillä nuo "himot" silti pääsevät valloilleen, sillä menen suustani ja päästäni täällä aivan sekaisin kun kaikkea pitää maistaa suolaisesta makeaan, kylmään, kuumaan, raksuvaan, pehmeään, leipää vai jäätelöä? Leipääjäätelöäkaikkea! Lähi-Siwaan tai hätätapauksessa toiseen jos täytyy. Ensimmäistä kertaa löysin Wasted:stakin kohdan jossa mainitaan kaikkimullehetinyt-himon iskeytyvän nimenomaan vanhempien kotona - vielä kun tietäisi miksi mullakin?! Tulen tänne etsimään turvaa ja lohtua, mutta hautaudun lukiovuosien pelkoihin, sähellän, enkä lopuksi kehtaa avoimesti sanoa Äidille sanaakaan tunteistani. Etten jaksa elintapojani, vihaan ruumistani, kuolema-ajatuksiani ja kuinka salaa ehkä haluaisin takaisin sairaalaan turvaan itseäni ja maailmaa. Jonkun pitävän huolta ja vetämään mut ylös rotkosta, opettaisi mut uudelleen kävelemään ja elämään.

En tajua miten jotkut ihmiset jaksaa edes elää kun mulle pelkkä elossa oleminen on niin vaikeaa! Eli menen keittiöön ja hapuilen jotain suuhuni täyttämään tyhjiötäni, kotona tunnen painoni nousseen, koetan olla syömättä ja syödessäni ruoanpuutos ei halua sisälläni enää lopettaa. Tai sitten tahdon tuntea jotain thrilliä elämässäni, mutta kykenen vain jonkin asteiseen masokismiin, josta parhaat kiksit saan tällä hetkellä vain vessan lattialla köhiessäni. Sormet oksennuksesta löyhkäten ja naama turvonneena. Jos en ole saannut tarpeeksi tuttua turvaa Äidin sylistä tai ruokakaapeista niin tutun ahtaasta kylppäristä kyllä olen. :----)

PS: Olen just Neiti Normaalipainoinen, joten jookos kookos kaikki "Höpöhöpö oot änorektinen"-lässyt ja valheet pois kommenttiboksista koska ette istu mun kokoja kasvaneissa kalsareissani. ^___^V Kiitos huomiosta raksut, tämä metrimaha taitaa mennä takaisin runnomaan itseään ruoalla.

Friday, July 03, 2009

Päiväossan pienin potilas

Päiväossa menee tänään kiinni aina elokuuhun saakka. En kai ole aiemmin tullut maininneeksi päiviksellä olevasta toisesta selkeästi syömisvammaisesta potilaasta. Ehkä koska me ei mitenkään juuri puhuta asiasta, anneta vertaistukea tai näytetä välittämistä. Päiviksen vertaistuki tulee muutenkin lähinnä siitä että me kaikki ollaan potilaita ja ihmiset voi samaistua toisten lähes sanattomaan masikseen. Mutta sellaista rakentavaa tukea.. nääh. Jos joskus jonkun kanssa ryhtyy juttelemaan muistakin kuin kermakakuista ja kissanpojista niin se on hiukan myötätuntoista lohtua ja kannustusta jos mitään.

Mutta tuo tyttö on niin siro ruumiiltaan hoikan vartalonsa lisäksi, aina suruissa ja ahdistuksissa silmänsä, toimii niin tutun vetäytyvästi ja haluttomasti kaikkea kohtaan, että auttamattakin huolestuu. Tai sitten vain ärsyttää jos selkeästi toinen pidättelee päivittäin itkuaan ja kukaan ei hoitopaikassakaan menisi kysymään hänen voinnistaan. Sainkin kuulla hänellä olevan jonkinlaista bulimiaa, syömistä ja paastoilua, aina silloin tällöin. Tyttö kieltäytyy ruokailuista, joutuu punnitukseen viikottain ja alkaa helisemään painonnousustaan. En lainkaan kadehdi kun mun heittäminen va'alle ei tulisi kysymykseenkään ja pidän ruokailut low profile narskuttelemalla eväitä tai hoitomaksuun kuuluvia ruispaloja ja kasvisraasteita. Mutta tuo tyttökin voi niin avoimesti pahoin, on alipainoinen ja sh:sta kärsivä niin miksi hänen lähinnä annetaan vain olla? Hänellä tuskin on mitään hoitokontaktia syömisongelmia varten? Ja jää itsekseen. Surullista, sillä vaikken tätä typykkää suuremmin tunne niin tiedän netin kautta monia avoimesti pahoinvoivia ystäviä joiden ehdottomasti ei pitäisi jäädä vähätellyiksi vaan saada ansaitsemansa apu, tuki ja huomio.

Egoani ainoastaan löi kun tyttö punnituksen jälkeen pamautti hoitajien kuullen ettei ole menossa syömään. Koska itse uneksin lakritsijäätelöstä ja olen pistänyt ennätysmäärät painoa kehooni, sillä painan nyt jopa enemmän kuin osaston jälkeen. Istuminen ei käy ongelmitta sillä en halua nähdä reisiäni, en voi pukeutua kun mahani täyttäisi vaikka Muumilaakson. Melkein normaalipainoisuus on pelkoa, hirveää itseinhoa, ja silti en ole voinut vain kieltää itseltäni ruokaa vaikka ennenhän minä en ikinä sortunut, ahminut tai luopunut kontrollista. Mitenköhän selviän heinäkuun itseni kanssa?