Sunday, July 26, 2009

Goldilocks and The Three Bears

Huomenta! Olen taas kotona. Tuntui hyvältä herätä omasta sängystä, oma kisu jalkopäässä, rutistaa karvapetoa ennen ylös nousemista, syödä tunnin verran aamiaisjugurttiamössöä ja juoda pannullinen tummaa Presidenttiä. <3 Kämppiksen kanssa jaettu opiskelijakämppäni on niin ällöttävä ikuisesti likaisen muovilattian ja kaapinoviensa kanssa, mutta se on silti turvallisempi kuin toisten nurkissa lojuminen. Vaikka halusinkin olla lähellä niin oli pakko lähteä pakoon.

Ongelmallista kun tuskaisesti tahdon mennä turvaan johonkin läheisten turvaan, mutta pelkään kuollakseni lähteä kotosalta vaikka sisällä likaiset nurkat kaatuvat päälleni. Siivoa, yritän, ääh. Läävä on liian on ihan iso, kissat ehtivät pyörittää pölypalloja samalla kun itse läikytän ketsuppia ja kämppis asuu huoneessaan kl. 17 iltapäivällä, käy kaupassa juuri ennen sen sulkeutumista, iltalenkillä kl. 23 ja suihkussa kl. 2 aamulla. Mm ja ei voi poimia hiuksiaan viemäristä "koska suihkussa ei näe ilman rillejä". Ja tuskin kamalasti liikuttuisi vaikka koko muu kämppä olisi palanut tuhkaksi tämän nukkuessa. Yäks. Mä taas tahdon että täällä kaikkialla olisi viihtyisää - ei vain omissa huoneissa. Onneksi tulevaisuuteeni tippui unelmia, sillä Mummoni lupasi tulevaisuudessa vuokrata nuukan tokan yksiönsä mulle! <3__<3 Joku päivä se on bye-bye läävälle ja pääsen omaan ihmemaavaltakuntaani. Köyhempänä, tosin.

Toisten nurkissa on muutenkin vaikea asettua, sillä vaikka osaisin olla miten kotoisasti kylässä niin tunnen itseni kamalaksi taakaksi, loiseksi ja varkaaksi. Kummitädilläkin leivoin, putsasin jälkiä, menin ja tulin omin päin kuten muutkin, mutta silti korvissa soi miksen painu jo helvettiin. "Taasko te syötte?" / "Aiotsä syödä ton kaiken?" / "Raejuusto on loppu!" ja tahdoin vaipua maanrakoon. Kämppiksen herättyäkin hiivin keittiöön. Jääkaapilla käymistäni ei saa nähdä vaikkei seurassa ruokailu yleensä hirveästi hirvitä.. paitsi koska olen hitain. Aina. Kai sortuilen kylässä kotoa useammin, tunnen ihmisten kierot katseet niskassani, tyhjennän kaapit mulle sopivista aineksista, puhun liikaa pelkän puhumisen takia, olen liikaa.. Hävettää. Tahdoin Äidille, Kummitädille ja tämän 1/2 visiitin jälkeen nyt ikuisesti diettaavalle Mummollekin (btw, kyse on isänpuoleisista sukulaisista vaikken itse miestä ikinä näekään). Kaipaan poikkista, mutta hänen seurassaan en ole koe olevani liikaa vaan riittämätön. En ikinä siis tarpeeksi hyvä.

Lääkäripapereissa lukee aina perhesuhteet hyvät, varsinkin mutsiin, blaablaa blaa. Ehkä onkin läheiset, sinänsä siis hyvät, ei ole mitään traumoja tai kaunoja tai tragedioita. Jos mitään mainittavia shokkeja ei ole niin kaikki on hyvin, vai mitä? Näin ainakin olen tähän asti kertonut kaikille, myös itselleni, mutta nykyään olen alkanut miettimään miksi asiat ovat sitten niin vaikeita? En osoittele nyt mitään sormella tai kiellä ettei ikinä olisi parantamisen varaa, no way. Kunhan koetan vain hapuilen kasaa pääni palapelin sirpaleita ja tunnustelen missä on säröjä.

Olenko ihan pälli kun en tahtoisi lopettaa Mustaa kahviani vaikka mukeilla ja pannuillakin on korvat? Jeejee mitä sanaleikkiä!!1 Eipä tunnistetuksi tulemiseen kuole (tätä se netti ja elämä kun teettää) kun en kamalasti piilottele asuinkuntaa tai harrastuksiani, mutta en nauti jos lähiomaiset tulevat läikyttämään tähän kuppikuntaan. Ts. painukaa pois jos 'arjesta' tunnetaan, kiitos kaunis.

3 comments:

  1. sanotaan nyt niin, että kirjoittaja on hyvin otettu että a) luulit kirjan palasia ihan julkaistuksi tekstiksi ja b) että luulit sen olevan marya hornbacherin tekstiä. ;--)

    btw, on ihan äärimmäisen epäkohteliasta mennä lukemaan näin henkkoht blogia jos tuntee kirjoittajan muita teitä oikeasti. mun blogiin on törmännyt ilmeisesti kaksikin erittäin läheistä kaveria, molemmat kysyivät vain että onko blogi minun ja kun vastasin myöntävästi sanoivat, etteivät aio lukea jos en halua. sen verran salaisuuksia tulee huudeltua ilmoille näissä teksteissä että ne pistäis ihan miten vankan ihmissuhteen tahansa sekaisin.

    tsemiä pieni. <3

    ReplyDelete
  2. Yksinkertanen sanoma tähän alkuun:

    Kaikista syömisvammausblogeista joihin olen törmännyt (ja niitä on paljon!) tää sun blogisi on ehdottomasti mun suosikkini. Syömisvammaisilla tuntuu joskus olevan jotain kirjoitusvammojakin, kun pitää olla aina pieni alkukirjain ja yleisestikin kamalaa tekstiä - sä kirjoitat helvetin hienosti.

    Ja tuohon Bambi Trashin kommenttiin viitaten;
    Mäkin blogissani kerron varsin henkilökohtasista jutuista, joista voi tulla muille pahaa mieltä ja huolta. Yksi ystävä löysi blogin, järkyttyi kamalasti ja sanoi, että jos en halua hänen sitä lukevan niin voi kyllä jättää väliin. Pyysin, ettei lue. On helpompi kirjoittaa henkilökohtaisia juttuja jos tietää ettei kukaan tärkeä niitä lue. Tosin tyttöystävä lukeekin sitten sitä, mutta ehkä niin on parempikin. En osaa ongelmistani enkä muista oikeasti puhua, joten lukekoon blogista ja kysyköön, jos on jotain hämärää.

    Jaarittelen. Mutta tsemppiä ihan kaikkeen, olen hengessä mukana.

    ReplyDelete
  3. Kiitos hirveesti kummallekin ;__;♥

    Noh, musta netissä (=julkisesti) aina ottaa riskin jos kirjoittaa omista asioistaan. On silti tosi tosi epämukavaa kuulla esim. äitini tai poikaystävän käyneen kyyläämässä juttujani, mutta suhtautuminen heitetään sitten ilmaan.

    Pääsyy etten usko tämän tekstin olevan ns. sopivaa läheisille on mm. just noi tarkoituksettomat väärinkäsitykset jne kismat. Ei olisi lainkaan yllätäviä - varsinkin kun tietynlainen objektiivisuus katoaa jos asioitani pystyy näkemään elävänä & eri perspektiivistä. Omat pään aukomisensa hei kullakin.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥