Wednesday, July 08, 2009

Peruutusvaihteella

Viime postauksen jälkeen mietin kovasti syitä miksi olen ja voin tällä lailla. Pääasiassa kotiin, perheeseen ja lapsuuteen liittyneitä asioita koska olen aina halunnut puolustella taustojani ja pitänyt niitä vammailuuni merkityksettömänä. Tietäessäni olevani mätä ja kaikin puolin epäinhimillinen olio niin syitä onkin turha kaivella kivenkolosta - varsinkin kun mitään "oikeasti" kamalia tapahtumia tai traumoja ei ole. Kyllä löytyy eronneet vanhemmat ja yksin vietettyjä iltoja ala-asteikäisenä ties mitä muuta, voi hui kamala, mutta jos jätetään ne klisheisimmät päätelmät suosiolla pois.

En ymmärrä miksi hoidossa aina jaksetaan urkkia milloin ja mistä oireet tulivat. Risoo, sillä en juuri osaa hahmotella mitään elämäni kokonaiskuvaa. On hankalaa ja väsyttävää nimetä tiettyjä hetkiä tai minkä ikäinen milloinkin olin, kun muistan yleensä tarkasti vain tietyt sattumat ja satunnaiset yksityiskohdat. Jotkut ajatukset taas ovat tuntuneet taas olevan aina paikallaan: mm. ikuinen haave muuttua joksikin muuksi. Lapsuus oli noloa, äänekästä ja ekstroverttiä, häpesin usein itseäni ja aina toivoinkin olevani "uusi ihmininen" jokaisen viikonlopun/joululoman/synttäripäivän jälkeen.

Ehkä regressiossa kuitenkin piilottelee jotain, sillä se tuntuu niin tukalalta aiheelta käsitellä. Syömishäröjen yhteydessä monesti kirjoitetaan peloista kasvaa aikuiseksi, naiseutumisesta, eroahdistuksesta ja vanhempien turvan kaipuusta, mutta en taaskaan koe noista minkään asettuvan omalle kohdalleni. Luettuani ihanien kommentoijien viestejä, lisää Wasted:ia ja kierittyäni lisää asioitteni kanssa niin löysin yllä mainituista kuitenkin jotain pientä samaistumisen aihetta. Koska jään roikkumaan pelkoihini hylätyksi tulemisesta ja tarvitsen jatkuvaa vakuuttelua että kelpaan yhä. Ettei maassa ole ykskaks männynkävyt kääntyneet ja muuttaneet sisäistä hirveyttäni kaikialle levittäytyväksi saastepilveksi. Ja koska yksinhuoltajaäitini ainoana lapsena kaipaan vakuuttelua vaikken ajattele sitä minään Äidillisenä Turvana. Mielistelen, käyn ylikierroksilla, roikun, saan pari sanaa väärin, ahdistun ja oireilen, otan itseeni, haluan paeta ja olla yksin, mutta samalla ikävöin ja kaipaan heti takaisin..

5 comments:

  1. Kumpa tietäisikin, mistä kaikki alkoi ja miksi on tässä.

    ReplyDelete
  2. ei siihen tarvi mitään suuria traumoja että jotain tällästä tulee omalle kohdalle.

    kerron vaikkei ketään kiinnostakaan, mun ongelmat lähti siitä kun äiti erosi mun isäpuolesta. mä vihasin aina isäpuoltani, mutta kun elämä muuttui niin paljon ja piti muuttaa pois tutusta talosta niin.. tarvitsin tilaa. tarvitsin yksityisyyttä. sain sen kaiken tarvitsemani etäisyyden sairastumalla.

    mitään sen dramaattisempaa ei tapahtunut. ei tarvinnut. miksi tarvitsisi? mulle se oli tarpeeksi dramaattista. se mitä muut pitää dramaattisena tapahtumana ei välttämättä tunnu susta miltään. ja se mitä muut pitää 'ei niin pahana' saattaa tuntua susta tosi pahalta.

    toivottavasti ymmärsit mun epäselvästä selityksestä edes puolet siitä mitä yritin kertoa..
    sinä et ole inhottava siksi että sulla on syömishäiriö. muista se.

    ReplyDelete
  3. neverending, kiinnostaapas! Todellakin kiinnostaa, musta kommenttiboksiin saisi tulla paljon enemmän blogiin eksyneitten kokemuksia ja näkökulmia. On iso askel kun tiedät mistä sun ongelma on lähtöisin, mutta millaista apua siitä sulle on ollut?

    Ja en mä pidä itseäni pahania siksi että mulla olisi syömishäiriö vaan enemmänkin et olen inhottava PLUS ruokavamis.

    ReplyDelete
  4. tuli jotenkin kovasti samaistunut olo, kun luin tuon sun tekstin. itselläni (ja psykiatrikin sen on varmistanut jo) on jotain juttuja lapsuudessa, mitkä olisi vain parempi unohtaa, mutta ei nekään mitään kaikkein kamalimpia ole, olihan mulla kuitenkin ihan hyvä lapsuus.. mutta siis, itseäni ainakin ärsyttää ihan kamalasti, että takerrutaan niin paljon menneeseen, kun kerran nykyisessä olotilassa ei ole mitään kehumista. ja äidin kanssa on vielä vaikeampaa, kun ei se ymmärrä yhtään mun oloa. ja mikä tässä on ehkä ikävintä, että olen ihan yksin koko jutun kanssa. kovin on vaikea ymmärtää menneisyyteen takertumista, kun ei usko huomiseen..

    mutta joo, oli pakko jättää jokin puumerkki, kun aihe niin kosketti.

    voimia sinulle

    ReplyDelete
  5. Mun ongelmat lähti siitä kun muutettiin uudelle paikkakunnalle ja menin uuten kouluun. Olin kuvitellut että saan ystäviä ja kaikki menee hyvin, mut hyviä ystäviä ei löytynyt ja olin todella yksinäinen. Pettymys on aika iso tekijä mun sairauden alkamisessa. mut paljon voimia sinulle<3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥