Friday, August 28, 2009

Jos nöyrin pyydän anteeksi niin saanhan vihata loputtomasti?

Ajatukset, sosialisointi ja suunnitelmat aatuvat taas niskaan. En jaksa ajatella, haluaisin fiksusti analysoida ongelmani ja päästä niistä eroon, mutta en osaa avautua kun tunnen miten henkitorveni kuristautuu kasaan. On lapsellista ja marttyyrimäistä aina vetäytyä tilanteista taaksepäin, mutta mielestäni se on pienempi paha kuin läsnäoloni.

En osaa käyttäytyä tuttavakaverien pippaloissa.
En tajua huonoa käytöstäni, ja saadessani läksytystä loukkaavaisuudestani niin en osaa hyvittää asiaa. Mulle ei riitä ellen kaivaudu maan multaan rukoilemaan anteeksipyyntöä. Ainoa oikea ja ansaittu tapa hyvittää oma huonous on satuttaa itseään. Kas silläkin lailla olen taas itsekäs ja huomionhakuinen - miten helvetissä sitä sitten pitäisi olla?

Päiväosaston tädit lässyttelivät onko mun vaikea luottaa ihmisiin? Öö. En ole tullut ajatelleeksi. En näe sitä ongelmana, on niin luonnollista kasata asioita vain omaksi tiedokseen. Omiksi salaisuuksiksi, jotain jota varjella kun kutistun. Mutta seurassa olen äänekäs. Olen pälpättäjä, piiriin änkeävä, ja haluamattanikin mulle "ventovieraat" tunnistavat naamani kadullakin. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautuneen aloitekykyinen. Ja samalla nin ujon epävarma, pelokas, pidättyväinen ja vetäytyvä.

Aina teen jotain väärin, mutta ratkaisunikin on väärin. En siis uskalla soittaa parhaille ystäville itkiäkseni, ottaa bussia poikkiksen kainaloon, pysty hissunkissun yrittää seurata ja sietää pinnallisia ja välinpitämättömiäkin ihmiskontakteja, joita vihaan. En halua olla olemassa, haluan äkkiä karata ja etsiä omaa tilaa.

Haavoilla, loratsepaameilla, teellä, netillä, tositeeveeohjelmilla, röhnötyksellä, ruokailuilla, tyhjään tuijottamisella, paremman haaveilulla, kissojen paijaamisella, turhalla ajanhukalla, ihansamamitä, tyhjällä ajantapolla, tyynylle kuolaamisella ja hiilijalanjäljen kasvattamisella, nettiriippuvuudella ja tuhansilla Läkerol-askeilla vain kadota. Vetäytyä aiheuttamatta muille enempää harmia ja hävitä.

Ehkä joudun pippaloiden sijasta istumaan iltani itseinhon saattelemalla ajanhukalla, yllä mainitsemillani ei-oikeesti-mitään aktiviteeteillä plus aivan liian monella kalorilla, mutta ainakin tunnen saavani luvan omaan tilaan. Niin ällönä kuin koenkin olemukseni. Saampas vetää keuhkoni täyteen happea ja yrittää unohtaa kurjuuteni, ponnistella toiveikkaasti taas paremmin seuraavana päivänä. Mitä vähemmän silloinkin vien tilaa, sitä parempi. Minä = YÖK tulihanjoselväksi! Graaa!!11 afasdgdfdg en osaa enää muokata kuvia blogiteksteihin ja kone bugailee. Tahdon sinne terapiaan, mutta kiitos HUS kun tänäänkin lähetit vain laskuja :-------)

Thursday, August 27, 2009

Focus; [fo·cus·es]

Oh, hi. Oon ollut hiljaiselossa ihan liian kauan, sekä tippunut kärryiltä kaikista seuraamistani blogeista. Sori kovasti, olen vain ollut turta ja väsynyt. Aivan naurettavan väsynyt! Jos joku muistaa niin aloitin uudelleen jo kerran mielivaltaisesti lopettamani ahdistuslääkityksen, sillä sen naukkiminen lähinnä veti lihomispelkoni stratosfääreihin tarkoituksensa sijasta. Nyt olen ollut kiltisti, unohtanut pelot ja nostanut annostusta ohjeiden mukaan minimiannokseen, jonka pitäisi ajallaan vaikuttaa. Hankala edes kuvitella, sillä tätä päätöntä ahdistusta on ollut niin kauan ja nappien vaikutus ei vielä tunnu. Paitsi että väsyttää! Huolimatta paljonko nukun, puuhaan, liikun kotoa niin näköni blurraa kuin olisin valvonut 48h putkeen ja vetoa keskittyä mihinkään ei vain ole. Seuraaminen, lukeminen ja lähteminen on tuntunut ekstravaikealta, mutta olo ei ole parantunut unellakaan - koska mua ei fyysisesti yhtään nukuta! Siispä anteeksi päivittämättömyys, tän hetkinen hoonosuomeni, ja että en ole lainkaan seurannut ihanien blogiystävien yms. kuulumisia.

Tämäkin teksti oli tarkoitus raapustaa perinteisesti aamukahvin kera, mutta päivästä ei ole tullut yhtään mitään. Ääh. Ehkä se tästä paranee nyt kun jää on rikottu? Tänne kirjoittelu: ajatuksien jakaminen, purkaminen ja tallentaminen on tosi tärkeää. Samoin oheinen kuvien muokkailu, sillä se umpisolmii mieleni rakkaimpaan ihmemaahani: visuaalisuuteen. Rakastan piirtämistä, elokuvia, videopelejä, valokuvia, ympäristön kyyläilyä, muotia, graafista suunnittelua.. Kaikkea näkyvää aina muropakkausten fonteista Rembrandtin maalauksiin. Voisin normaalisti ottaa näköhavainnot hapen korvikkeena, mutta whoraaaay just nytten on bueno jos jaksan tsekata e-mailini. Onneksi ihmeväsymys ei ole ihan sänkyyn sitonut, mutta suhde poikkikseen on vähän kärsinyt kun ei olla pystytty näkemään.

Joop, se siitä. En nyt viitsisi käyttää koko iltaa tämän(kin) kirjoitelman vääntämiseen, joten osoitan sormella vain nappejani, ja jauhan viikon aikana vellonneista ajatuksista vähän myöhemmin. Oon pyörittänyt päässäni paljon mielipahaa, ahminut ahminut AHMINUT kuvottavan paljon Läkeroleja yms. sokerittomia pastilleja, vihannut ruhoani, riemunnut parista tippuneesta grammasta, kokeillut moraaliani, satuttanut, ollut saamarin saamaton paska... mutta sentään pysynyt yhä suht toimeliaana kotosalla. Suoritan aamurutiineja kuin pakollisia rituaaleja ja suunnittelen muuttojuttujani, mutta siihen loput lätsähtääkin.

Nytkin viimeistään sanat tuntuvat lätsähtävän, kuten arvata saattoikin. Tyhjää tekstiä, johon upposi aivan liian monta minuuttia "toimeliaasta" päivästäni ja lukematon numero IFA-pastillia kurkusta mahaani. Ahne, ahne läskiääliö, grrrr. En enää ikinä tahdo uusiksi lukea tai kajota muokkaamaan tätä typoilemaan tätä typoilemaa viestiäni: olkoot näin! Piste! Raastaa olla turta ja saamaton laardibaba koko päivän, vaikka täst edespäin aikaa ON! Päiväossa vihdoin loppui tänään, ja edessä ei ole muuta kuin joitain polikäyntejä SH-puolella, sekä odottelua ja odottelua terapiarahoituksesta. Kiitos jos jaksoitte lukea, ensi kerralla sitten jotain.. selkeämpää ja silmät auki kirjoitettua. En niin jaksa tätä sokeaa väsyturtailuani enää sekuntiakaan!! Arrrgh!

Tuesday, August 18, 2009

Distract me from my reality

Hävettää, tuntuu että olen laiminlyönyt blogiani (salailemalla?) lähipäivinä. Olen kai ollut vain tosi rätti päiviksen jälkeen, vastannut saman päivän aikana tekstiviesteihin ja täytellyt kalenteriani, samalla kun töllään zombiena televisiota ja kulutan yhä Läkeroleja kuin kunnon aspartaaminarkkari. On the other hand, olen ollut iloinen kun ajatukset ovat välillä pystyneet pyörimään jossain muualla kuin syömishäiriössä ja ahdistuksessa. Päässä soi Beethovenin 9.sinfonian "Ode ot joy" koska olen selvinnyt tiistain kotosalla ilman häröilyä ja lisälääkkeitä ahdistukseen.. nykyään kun kolmannen lääkärin painostuksesta vedän taas sitä valmistetta, jonka lopetin (turhassa) lihomispelossa.

Tänään piti piirtää, rakkainta harrastustani, mutta en vieläkään kyennyt, kerennyt, seliseli.. On pitänyt tsekata uusia päivityksiä seuraamistani blogeista, nettiyhteisöistä, kuvasivuja, huuto.nettiä, ties mitä. Enpä ole vieläkään kerennyt käymään läpi kaikkea, ja ihan ällöttää kuinka läppärini sitoo minua. Ei voi mitään, netti on liian iso kaninkolo uteliaisuuteni ihmemaahan! Mutta muutakin on tullut tehtyä, ja hämmentää kuinka aika on hurahtanut ilman viisarien kääntymisen odottelua. En ole tottunut tällaiseen toimeliaisuuteen, sillä päätoimenkuvani on pitkään ollut ameebamainen 1) kattoon räkiminen 2) läskien puristelu.

Noh, puristelen ja räin yhä, mutta löllöameeba onkin sponttaanisti siivonnut, tunkenut naamansa sadeilmaan vain viedäkseni roskat, hoitanut kisuja, vastannut puhelimeen samana päivänä ja karannut syyssuunnitelmien eskapismiin. Yms yms. On paljon odottamisen arvoista: poikkikseni järkkäämä 2 iltapäivän pieni keikkaduuni syksymmälle, jatkohoito(?), koulun suunnittelu, ystäviä, enemmän kaivattua omaa aikaa, sekä asumismuutoksia. Ja laihtumista, ennen kaikkea lisää laihtumista.. Mutta mä siis muutan! Muutan!!! ♥ ♥ Olen niin innoissani etten voinut enää pimittää tuota, hah ihan kuin muka olisin itse tiennyt tuosta mitenkään pitkään, mutta kirjoitan lisää joskus toiste. Uh, ja samoin parista muustakin mielessä pyörineestä avautumisenaiheesta.

As you can see: Päiviksen ruutiineista ja lukkarista siis olen saanut paljon tarvittua toimeliaisuutta, mutta en juuri psyykkistä tukea vointiini. Vapaapäiviä on enemmän, yksi päivä uppoaa sh-polikäyntiin ja ensi viikko onkin viimeiseni, vaikka terapia-apurahasta ei ole kuulunut päätöstä. Kuulemma vasta menossa käsittelyyn. :------) Helkkari jos saan nytkin pakit ja romahdan, sillä tahtoisin päästä purkamaan (tai kokoamaan?) tätä pääni palapeliä niin paljon.. *sigh*

Friday, August 14, 2009

Delicious licorice combined

Oh, hi. Enpäs ole kirjoittanut pieneen ikuisuhteen suhteessa aihemäärään.. tai jotain. On hankala avata suu omista onnistumisista, positiivisista sattumuksista tai muusta kohtaamastani hyvästä. Alitajuisesti pelkään ihan hirveästi olevani liian "itsekehuinen" kusipää, jolle maailma kostaa mittasuhteettomasti takaisin koska ei mun kaltaisellani vain kuulu mikään hyvä. Olen siis mieluummin vaiti kuin koputan puuta, toivoen hyvien juttujen kytevän hissukseen niin stabiileiksi ettei mokausvaraa enää ole. Blaablaa ja juttua tulee ummet lammet vain helvetinmoisesta itse-epävarmuudesta.

Päiväosasto on hujahdellut, mutta olo on uupunut kuin olisi tehnyt jotain kahdeksasta neljään duunia. Olen halunnut sitten vain omaa aikaa, tilaa ja hääräillä omiani. Päiviksestä on ollut kyllä iso ilo että olen vaihteeksi paljon aloitteliaampi vaikken hirveästi "saavuta" mitään. Toimeliaisuudesta ja hääräilystä tulee kuitenkin joku olo ja huomio menee hetkeksi muualle. Kaikkein parasta on jos pystyy päiväuneksimaan siinä samassa lomassa kun käy postissa, tiskaamassa tai jahtaamassa Plussa-tarjouksia. Olen rakastunut hyötymatkoihin polkupyörällä, sekä hyväksikäyttänyt ossakamujeni pointsikortteja ja saanut kaappiini 8€:lla kuusi litraa Pepsi Maxia ja kaksikymmentä (joo, 20!) pikkupurkkia jugurttia. Oh wow.

Hääräilystä huolimatta itseään ei pääse ikuisesti pakoon. Tuntiessani pelkän olevani, henkeni ja liikaa vievän tilani niin tekee mieli alkaa vääntämään itkua, ahdistus nousee kuumailmapallojen ohitse stratosfääriin tai vaihtoehtoisesti istun turtana. Tehden muuten vain itsetuhoisia tyhmyyksiä peittämään omaa, tyhjää itseä. Teinixteräilyä, bravo, kuinka vitun järkevää! Not. Antisosiaalisuuteni on käynyt jo ihan hävettäväksi, sillä olen tehnyt tekstiviestein ohareita ohareitten perään. Pelkään kavereitteni kohta vihaavan minua peruuttelujen takia. Varsinkin kun oikeasti tahtoisin nähdä ihmisiä, mutta loppukädessä haluankin vetäytyä, saada omaa aikaa, en jaksa, en kehtaa ja vieläpä vilustun. Päivikselläkin olen eristäytynyt muihin huoneisiin neulosviltin alle, harrastanut markettihaahuilua ruokatunnilla ja livistänyt kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

And as the soda pop on the top! Oon *EDELLEEN* tehnyt empiiristä tutkimusta makeutusaineiden yliannostusrajasta suurkuluttamalla massiivisia määriä Läkeroleja. Kiitos aamukahvini, jäätelöannokseni ja lesemössöni niin mahani on tainnut mutantisoitua immuuniksi mokomille pastilleille, sillä normaali-ihminen olisi varmaan jo kuollut vatsavaivoihin, vaihtanut väriään tai muuten vain joutunut terveysviranomaisten karantteeniin noista määristä. :---D Mutku olen ahne mussuttaja ja niitä "vanhoja" pussiläkkareita oli ollu kans tarjouksessa...

Sunday, August 09, 2009

My Special Talent 245: epäonnistua epäonnessa

Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki on oikeesti aika hyvin. Kunnes taas se iskee. Täysin perätön, epälooginen, sekava ja vellova ahdistus, johon en osaa mitenkään järkevästi reagoida. Rakastan sitä kun kehoni viestii ja varoittaa pahanolon tunteesta. Paine rinnassa, hengityksen tukkeutuminen, hikoilevat sormet, kyynelehtivät silmät, tärinä ja sisäinen fyysinen kipu. Eihän se ole "kivaa" laittaa kättään kuumalle hellalle ja polttaa sormenpäänsä, mutta tajuaapa refleksinomaisesti nostaa kätensä pois. Arkielämässä siis ymmärtää vetäytyä vaikeista tilanteista, piiloutua tai hakea läheisyyttä rauhoittumiseen, yms. ennaltaehkäistä kaikkea paskasta olosta tulevaa sekoilua.

Mutta nyt ei tunnu tota kipua. En tiedä johtuuko se tunnemaailmani turtuneisuudesta vai nössöydestä kokea ja käsitellä negatiivisia tunteita. Ehkä lääkkeistä? Lääkkeitähän aina syytetään kun ihmisistä tulee tunteettomia zombeja. Masennusdropeista on ollu iso apu varsinaisiin paniikkikohtauksiin, mutta aloitettuani kolmannen kerran uudestaan säännöllisen ahdistuslääkityksen niin en juuri koe parannusta. Pahaolo velloo sisällä, mutta nyt voisin vaikka istua siihen tulikuumalle hellalle tuntematta mitään. Turtaa. En saa mitään tuntemaan miltään.

En pelkää ryhtyväni nistiksi, thriller seekeriksi, riskinottajaksi tai ylipäätään tekeväni mitään radikaalia ja dramaattista saadakseni tuntea tuntevani jotain. Olen joko liian fiksu alkaakseni telomaan itseäni lisää liikaa, ja aiheuttaa närinää läheisille, tai sitten olen vain niin lievä vikatapaus että olen epic fale epäonnistumisessakin. Sori, menkää muualle lukemaan jänniä juttuja lanssireissuista, tiputuksista, tikeistä käsivarsissa ja opamoxien yliannostuksista.

Myönnän silti etteikö mieleni tekisi kokeilla mitä tahansa, astua pois kaidalta tieltä, dokata ja polttaa kadulla, käyttäytyä vailla vastuuta ja mennä makoilemaan ruohonleikkurin alle. Olen jo vain liian häpeissäni tästä säälittävästä "ahdistukseni" huuhaa-huomiosta, jota kukaan ei ota vakavasti (including me). Siispä tahtoisin kieriä ala-arvoisessa olemuksessani vain omassa rauhassani. Kumpa vain keksisin uuden, kovemman keinon kolhia ja kurittaa itseäni - ilman kiinni jäämistä ja näkyvää damagea. En tiedä häpeänkö jälkikäteen eniten itseni telomista vai koska "telomiseni" on oikeasti niin naurettavaa, huomionhakuista ja lepsua. Huoh.

Yyyh. Kaltaiseni mätätahralla on "sentään" kaksi saavutusta elämässä: maailman parhaan marjapiirakka-reseptin keksiminen, sekä epäonnistuminen omassa ali-arvoisuudessaan. :--D Bravo, bravo, how awesome is that? Taidan seistä tässä lopun elämääni, sillä mitä väliä elämään kyvyttömällä väliinputoajalla, joka on kaikesta huolimatta liian lattea vakavasti otettavaksi. Voivoi, FML. Sori kanssa tämä turha, rikkinäisellä gramofonilla toistettu marinani, mutta oli pakko purkautua jotenkin kun en saanut helpotusta tästä levottomasta kotona lyllertämisestä, ranteen raaputtelusta ja mahdottomuudesta ottaa kehenkään ihmiseen yhteyttä. Tartten ja tahdon niin sitä terapiaa. Miten hei te tappelette ahdistuksen kanssa? Haetteko tukea ihmisseurasta, harrasteista, lääkkeistä, päihteistä, nukkumisesta tai jostain muusta? Kommentoikaa jooko jos aihe koskettaa, Kafia kyllä kiinnostaa! ♥

Taidan lopettaa tähän, sillä happynapit alkavat rauhoittavasti puremaan puurottaen tekstini, eli taidan mennä löhöämään, sitten keittämään kissoille kalaa ja toivottavasti chillailemaan loppuillaksi. Huomenna on onneksi maanantai ja päiväosasto, koetan sittemmin kirjoittaa jostain mukavasta niin kuin alkuperäinen tarkoitukseni olikin. :) ♥ Pärjäilkää, sunnunta on officially viikon Pahin Päivä.

Ps: Syön, mätän, AHNEHDIN aivan liikaa Läkeroleja! Vihaan itseäni ja kohtuutonta silmätkiinni-läskeilyäni. Läskipaskaläskipaskaläskipaska.

Thursday, August 06, 2009

Kaikki kiiltävä ei ole kultaa

Note to self: Mä syön liikaa Läkeroleja. Vittuvittuahnepaskaläski! Enpä vissiin voi kiistää ettei syömishäiriö(t) olisi jotenkin itsekeskeinen sairaus - tahtoi tai ei. Rumasti sanottu kun sanalla "itsekeskeinen" on niin narsismiin viittaava sävy, mutta oikeasti inhoaa itseään yli kaiken maailmassa. Voi kun olisi mahdollista olla niin täynnä itseään ettei tarvitsisi enää ikinä syödä.

Mutta mitäpä tässä ahismasiskakkana nyt tekisikään kuin löllöisi omissa ektoplasmoissaan, kun kerta on liian vamma tehdäkseen mitään liian haastavaa, ahkeraa ja tuotteliasta. Kattokaa nyt! Voivoivoi itku itsesääliä TAAS! Ajoittain on vain pakko päästä hyvittämään sisäistä minämätääni, sekä olemassaoloni vaivaa toisille ihmisille mm. pyytelemällä raivostattavissa määrin anteeksi, väistelemällä, osoitan huomiota vaikkei mua oikeasti kiinnostaisi, liioittelen kehuissani ja lahjon leipomalla. Mutta kun kukaan ei vaan voi vihata herkkuja leipovaa tyttöä! Parhaiten muistan ekana AMK-vuotenani lintsanneeni koulusta itseinhon takia, mutta leivottuani läjän muffineita uskaltauduin vapaaehtoisille iltatunneilleni pyydellen toisilta opiskelijoilta, myös silloin ventovierailta, anteeksi ja jakamalla leivonnaisia. Riemuitsin sisälläni kun dokausbileissä äijät kyselivät osaisinko tehdä pullaa, Kummitäti kutsui minua "herkkuleipuriksi" lähtiessäni ja eilen osastolla eräs +60v. nainen kinui omakeksimää piirakkareseptiäni. Heureka, olen ite kehittänyt voittamattoman marjapai-ohjeen! Ja ihmisarvoni sai Level Up:in!

Hoitsut ovat kummastelleet kun käytän niin väkivaltaisia/"graafisesti kirjavia" tunnekuvauksia puheessani. Se on oikeasti adaptoitunut lukiovuosien kauhuleffamaratoneista ja ikuisesta raakaromanttisuudestani yhdistettynä visualismi-narkomaniaan. Eli nöy hätä. Mut mietin olenko tässä parin vuoden sisällä jatkanut kieroon kasvamistani, sillä ennen vanhaan olin supertunnollinen ja pakkomielteinen aina kertomaan totuuden yms. En tarkoita olleeni viikkoa ennen kokeisiin preppaava hikipinko tai kantelupukki, päinvastoin, mutta sain helposti valtavan huonon omantunnon asioista jos koin jättäneeni jotain "vajaaksi". Esim. se pakko-tehdä-sovinto juttu.

Needles to say, mutta nykyään olen tainnut ruveta liioittelemaan, lipsauttamaan valkeita valheita, punomaan juonia etukäteissuunnitelmia tilanteiden varalle yms. Joo, lisätkää tämä kaksinaamainen huoramaisuus saastamaisuuteni kirjanpitoon. ^__^ En tarkoita mielestäni niillä pahaa kellekään, mutta tunnen tahtovani salata lisää ja lisää kykyni rippeitä. Tahdon salaa joku päivä luuserimaisuudestani huolimatta yllättää edes vähän! Edes tiputtaa ihmiset tuoleiltaan leivonnaisillani. Plus, vaikka puhun raakarehellisesti totta aina dissaillessa kykyjäni niin tuppaan aikaansaadessa hiukan vähättelemään tehneeni mitään, mutta tämä on puhtaasti siksi etten tuottaisi pettymystä tai saisi maailmankaikkeudelta kaksinkertaisesti rangaistusta takaisin. Koska mussa ei vaan voi olla mitään tarpeeksi hyvää.. Mutta katoaako musta joku päivä viimeinen rehellisyyskin?

Sunday, August 02, 2009

Kipu ei satu, mutta vahingoittaa jälkikäteen

Pari päivää menikin ihan kivasti: jaksoin nousta heti sängystä ja pakonomaisella rutiinilla petasin, siivosin, ruokin kissat, kävin suihkussa, keitin kahvit ja jatkoin päätöntä vaeltamista pikkuasioita puuhaten. Maailman paras olo kun jaksaa liikuttaa itseään edes vähän sen verran, että kuvittelee oikeasti tehneensä jotain ja unohtaa ajatella kaikkea paskaa. <3 Ehkä välttelen niistä päivän positiivisuuksista kirjoittamista koska pelkään pahanolon puhkeavan ja jyräävän alleen. Ja noin tapahtui.

Aamulla herätessäni rintaani taas puristi, ja tuntui kuin hengitysilma tahtoisi painaa mut niin syvälle sänkyyni että tukehtuisin. Mahtavaa, miksi mä ylipäätään edes heräsin? Muistikuvat näistä tuskallisista aamuista on aina yhtä mössöä: jotain painajaisia, kuvitteelliseen(?) musiikkiin herääminen aamu viideltä, aamiainen, toinen, kolmas, unenpätkiä, liikaa ruumistani, ahdistusta ja matala mieliala. Mutustin salaattia ja tunsin olevani tyhjä sisältäni. En ole onnistunut laihtumisessa vaan paisun salaa paisumistani, ummistan pakonomaisesti silmäni kun en halua uskoa normaalipainoa lähentelevää ruumistani. Turvonnut mahani, paksut jalkani, ällöt käsivarteni, kasa liian pieneksi käyneitä vaatteita ympärilläni. Itseviha kumartaa posliinille ja hakee helpotuksekseen mitä tahansa tunnetta pienellä terällä.

Itsetuhoisuus on niin säälittävää, rumaa ja itsekästä. Näin iltapäivällä Poikaa, ja yllätyin tajutessani taas miten paljon ikävää aiheutan hänelle (ja muille musta piittaaville). En ole tajunnut kuinka seuraani joutuu häpeämään ulkopuolisten tuijottaessa ja ihmetellessä "mikäs tolla kimmalla on vikana?". Tietenkään multa ei uskalleta kysyä niin seurani joutuu haluamattaan oudosta ulkomuodostani vastuuseen ja selittelemään. Huolestumisen lisäksi läheinen joutuu myös häpeämään puolestani. Olen väsyttävä, vaikka mulle kuinka inttäisi niin en vaan osaa käyttäytyä normaalisti, lopettaa oireiluitani tai vastata miksi jotkut päivät sitten on parempia.

"But I became less afraid, and there's the rub. One really ought to be afraid of self-torture. But it tempted me. It begged."

--- M. Hornbacher (Wasted)


Hävettää, itkettää, itseinho möyrii ja kasvaa sisällä. Pahassa olossa aivot taas sammuvat ja osaan hyvittää ala-arvoisuuttani vain oireilulla. Mä taas epäilen ylipäätään olevani mitenkään oikeasti sairas, kun Poikkis, Äiti, Kämppis ja muut Lähimmät ystäväni tivaavat miksi miksi miksi miksi en vain lopeta ja ole normaali. Pukeutuisin peittelemättä itseäni, kävisin kouluani, vastaisin tekstiviesteihin samana päivänä, olisin ajoissa, lopettaisin kanan- ja punaisenlihan vastustamisen, en myöhästelisi bussista, söisin kermakakkua, kävisin baarissa ja kasvattaisin tukkani pitkäksi. Mutta kun olenkin itsekäs, huomionhakuinen, valheellinen, itsekeskeinen ja välinpitämätön kusipää, joka keksi saada saikkua parilla pintaskraadulla käsivarressa ja tekemällä shown ruoasta vaikka ahnehtii samalla kuin sarvikuono. Itsetuhoisuus ja -inho on siis mulle prikulleen oikein. Ansaitsen tämän kaiken.

Huomenna alkaa vika kk päiviksellä. Jeejee.