Sunday, August 02, 2009

Kipu ei satu, mutta vahingoittaa jälkikäteen

Pari päivää menikin ihan kivasti: jaksoin nousta heti sängystä ja pakonomaisella rutiinilla petasin, siivosin, ruokin kissat, kävin suihkussa, keitin kahvit ja jatkoin päätöntä vaeltamista pikkuasioita puuhaten. Maailman paras olo kun jaksaa liikuttaa itseään edes vähän sen verran, että kuvittelee oikeasti tehneensä jotain ja unohtaa ajatella kaikkea paskaa. <3 Ehkä välttelen niistä päivän positiivisuuksista kirjoittamista koska pelkään pahanolon puhkeavan ja jyräävän alleen. Ja noin tapahtui.

Aamulla herätessäni rintaani taas puristi, ja tuntui kuin hengitysilma tahtoisi painaa mut niin syvälle sänkyyni että tukehtuisin. Mahtavaa, miksi mä ylipäätään edes heräsin? Muistikuvat näistä tuskallisista aamuista on aina yhtä mössöä: jotain painajaisia, kuvitteelliseen(?) musiikkiin herääminen aamu viideltä, aamiainen, toinen, kolmas, unenpätkiä, liikaa ruumistani, ahdistusta ja matala mieliala. Mutustin salaattia ja tunsin olevani tyhjä sisältäni. En ole onnistunut laihtumisessa vaan paisun salaa paisumistani, ummistan pakonomaisesti silmäni kun en halua uskoa normaalipainoa lähentelevää ruumistani. Turvonnut mahani, paksut jalkani, ällöt käsivarteni, kasa liian pieneksi käyneitä vaatteita ympärilläni. Itseviha kumartaa posliinille ja hakee helpotuksekseen mitä tahansa tunnetta pienellä terällä.

Itsetuhoisuus on niin säälittävää, rumaa ja itsekästä. Näin iltapäivällä Poikaa, ja yllätyin tajutessani taas miten paljon ikävää aiheutan hänelle (ja muille musta piittaaville). En ole tajunnut kuinka seuraani joutuu häpeämään ulkopuolisten tuijottaessa ja ihmetellessä "mikäs tolla kimmalla on vikana?". Tietenkään multa ei uskalleta kysyä niin seurani joutuu haluamattaan oudosta ulkomuodostani vastuuseen ja selittelemään. Huolestumisen lisäksi läheinen joutuu myös häpeämään puolestani. Olen väsyttävä, vaikka mulle kuinka inttäisi niin en vaan osaa käyttäytyä normaalisti, lopettaa oireiluitani tai vastata miksi jotkut päivät sitten on parempia.

"But I became less afraid, and there's the rub. One really ought to be afraid of self-torture. But it tempted me. It begged."

--- M. Hornbacher (Wasted)


Hävettää, itkettää, itseinho möyrii ja kasvaa sisällä. Pahassa olossa aivot taas sammuvat ja osaan hyvittää ala-arvoisuuttani vain oireilulla. Mä taas epäilen ylipäätään olevani mitenkään oikeasti sairas, kun Poikkis, Äiti, Kämppis ja muut Lähimmät ystäväni tivaavat miksi miksi miksi miksi en vain lopeta ja ole normaali. Pukeutuisin peittelemättä itseäni, kävisin kouluani, vastaisin tekstiviesteihin samana päivänä, olisin ajoissa, lopettaisin kanan- ja punaisenlihan vastustamisen, en myöhästelisi bussista, söisin kermakakkua, kävisin baarissa ja kasvattaisin tukkani pitkäksi. Mutta kun olenkin itsekäs, huomionhakuinen, valheellinen, itsekeskeinen ja välinpitämätön kusipää, joka keksi saada saikkua parilla pintaskraadulla käsivarressa ja tekemällä shown ruoasta vaikka ahnehtii samalla kuin sarvikuono. Itsetuhoisuus ja -inho on siis mulle prikulleen oikein. Ansaitsen tämän kaiken.

Huomenna alkaa vika kk päiviksellä. Jeejee.

9 comments:

  1. Sä ET ole itsekäs etkä huomionhakuinen, vaan sairas. Sun ei tarvitse olla mitään muuta kun oot, sä oot mahtava ihminen, tervehtyminen ois hienoista mitä voisit tehdä. En oikein tiedä miten lohduttaa, mut salaattia syömällä et elä, ja vaa`an luku voi nousta pahan aliravitsemuksen jälkeen ihan vain puhtaasta vedestä. Koita jaksella ja saada ittes jollain aikataululla vähän parempaan kuntoon, oot hieno ihminen, kaikki tietää sen<3

    ReplyDelete
  2. Olisko mahdollista saada fonttia isommaksi? Olisi mukavampi lukea. Mutta voimia sinulle!

    ReplyDelete
  3. Samaistun niin täysillä lähes jokaiseen kirjoittamaasi sanaan, että melkein tuntuu kuin itsestään, omista ajatuksistaan, lukisi. Painan enemmän kuin moneen vuoteen, lähentelen normaalipainoa, ahdistun ja syön silti lisää, teen lupauksia, jotka rikon, kaipaan sitä entistä kontrollia, luista kehoa. En kestä itseäni. Pelkkä eläminen on niin vaikeaa, oleminen, pukeutuminen, ovesta ulos lähteminen. EN PYSTY. Korkeintaan ruokakauppaan sekä dvd-boxeja hamstraamaan, joilla turrutan mieltäni.

    Läheiset eivät ymmärrä miksen voi olla "normaali"- lähteä matkalle, edes terassille? Siksi. Koska häpeän itseäni. En halua näyttäytyä muille, kun hädin tuskin kestän itseäni. Miksi päästin itseni "parantumaan"? Ei se ole auttanut, päinvastoin. Pelkään kaikkea yhä enemmän, ahdistun, masennun, syön lisää, ahdistun. Elämä on niin syvältä. Liian vaikeaa tällaiselle luonnonoikulle. En osaa olla normaali.

    (Oon pahoillani, että täytin kommenttiboksias tällä viestillä. En tiedä kelle kertoa. Enkä osaa sanoa kannustavia sanoja, kun olen itse yhtä solmussa.)

    ReplyDelete
  4. ppin, kiitos toi oli äärimmäisen kauniisti sanottu ;__; On vaan niin vaikea uskoa tai hyväksyä itsestään mitään hyvää, välillä myöskään sairautta kun ihmisiltä tulee vierestä milloin mitäkin viestiä.

    Anon, hirveän isoa en fontista tee koska muuten kilometritekstit säikyttää kaikki pois. En kyllä ole testannut eri resoilla tätä (paras näkymä Mac:lla + Firefoxilla), mutta joo.. otan tavoitteeksi suurentaa tota jossain vaiheessa!

    tear, älä pyytele anteeksi! Kommenttiboksi ON TÄYTTÄMISTÄ VARTEN ja mielelläni luen. Tosi koskettavaa ja samaistuttavaa noi sunkin tekstisi, toivottavasti olosi kääntyy paremmaksi vielä joku päivä.

    ReplyDelete
  5. Anna anteeksi kun en osaa sanoa asioita selvästi ja järkevästi. Jo näin etukäteen.

    Sä et ole itsekäs etkä mitään muutakaan noista kamalista adjektiiveista. Oot sairas niinkun mäkin, ja en halua uskoa että kumpikaan meistä on niin hirveitä otuksia kuin mitä teksteissäsi maalaillaan. Ei me voida olla. Joten totta, mulla makaa omakin lehmä ojassa tennarit pystyssä omien itseinhojeni kanssa, mutta ennen kaikkea perustan sanomani siihen ulkopuolisen objektiiviseen näkemykseen mikä mulla on susta. Katon sua kaunista & ihanaa tyttöä ylöspäin ja ajattelen, että ehkä mäkään en ole niin kaamea kun säkin onnistut sairaudenkin läpi olemaan niin mahtava ja rakastettava. Se todellinen itsesi. Ajattelen, että meillä on toivoa. Vaikka ympäristö harvoin ymmärtää meitä tai osaa reagoida rakentavasti, niin silti meidän sisällä elää toivo, joka on lähtöisin meistä itsestä.

    Toivottavasti en nyt loukannut tai ahdistanut mitenkään sanoillani, se ei ollut tarkoitukseni!

    Oot kovin rakas *hugs*

    ReplyDelete
  6. no hhö. :p sun mielipiteitä olis kyl ihana kuulla. entä jos paljastan, että ne lainaukset joita luulit marya hornbacheriksi, olivatkin juuri tuosta so called kirjasta? :D

    muokkaamalla bloggerin Spots (vai pots? ei muista)- nimistä valmisleiskaa tuon uutukaisen tein. tänksis kehuista. <3

    tulipahan tärkee olo kun kuuli olleensa ikävöity. :D nousee vielä päähän. halihalihali. <33

    ReplyDelete
  7. Ei tukkaa tarvitse kasvattaa. Minä rakastan tyttöjen kynittyjä kuontaloita<3 androgyynit rokkaa tai jotain siihen suuntaan:)

    ReplyDelete
  8. toi on ihan hirveää, kun joku kaveri tai lähimmäinen sanoo, että lopeta nyt toi tollainen ja muutu normaaliksi. ei kukaan muu kuin tämän kaiken itse kokenut voi millään ymmärtää, miten vaikeaa on. ihan niinkuin en mäkään haluaisin olla tyytyväinen kroppaani ja naamaani? joo selvä.
    tykkään lukea sin blogia tosi paljon, oon tilannut sut myös blogilistalla. luen jokaisen entryn, mutta en uskalla kommentoida, ja jos kommentoin niin onnistun feilaamaan sen ja kone menee lagaukseen.
    niin ja piti sanoa, että noi sin muokkaamat kuvat... et ole ajatellut banner/icon blogin perustamista etc? nimittäin (ainakin minun mielestä) tollainen photoshopin yms. käyttö on poikkeuksellisen taitavaa. sori että kuulostan tyhmältä ja nyt nolaan itseni, mutta tällaiseksi se menee kun ryhtyy kommentoimaan tosissaan kertoakseen samaistuvansa toiseen henkilöön.

    ReplyDelete
  9. Oi Kafi, Kafi, Kafi... Kiitos kun kommentoit Monkeyyn, se toi toki vastavierailulle. Pikkuisen sydäntäsärkevää, kovasti lähetän voimia ja ITSERAKKAUTTA täältä! Sydäntä särkee se, etteivät aarteet kuten sinä ymmärrä omaa arvoaan... Yrittävät murentaa sitä <3 Mutta toivottavasti elämä on eteen- ja ylöspäin, vapauteen ja rentouteen ja aurinkoon ja pölyisen tukevasti jalat maahan juurtuneina. Voi(than) hyvin!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥