Thursday, September 24, 2009

Huoh. Tai.... oh wow.

Omg olen yhä hereillä. Ehkä kämppiksen piffaama läjä kofeiinitabuja sittenkin teki tehtävänsä? Ensinnäkin, anteeksi etten ole kirjoitellut mitään. Mieleni tekisi, mutta entryt tuntuvat vajailta jos niissä ei ole kuvia. Ja kuvien suhteen nyt ei ole mikään inspannut, kelvannut, blääblää. Lisäksi minua kiusaa ajatus kun Poikkis lukee blogiani: "Tietääkseen mitä oikeasti ajattelen. Jos näin en halua niin miksi pitää kirjoittaa julkisesti?" Ei tjaaa pah.. Jos en ole valheellinen parisuhteessa niin toivoisin saavani pitää jonkun vapaan luukun purkaa tunteita, ehkä löytää toisia samoissa ajatuksissa, ilman fiilistä että joku hengittelee niskaan. Mene muru jooko pois! Sillä kirjoitettu tekstihän ei ikinä ole automaattisesti sama kuin minä ihmisenä, plus, tiletys ja angsti-avautuminen voi aina johtaa IRL väärinkäsityksiin yms yms. Huoh. En silti jaksaisi luoda uutta osoitetta tms., sillä tampiokin löytäisi sen Internetsistä.

Väsymys on vaivannut lähipäivinä: jaksan yleensä yhden askareen/ohjelman/tapaamisen per päivä. Iltaisin olen yleensä halunnut vain romahtaa kissat kainalossa lautasen ja töllön ääreen lepäämään. Pari pientä blogitekstiä olen jaksanu aloitella, mutta itsekriittisyys löpinöistäni ja visuuaalinen puutos on estänyt postittamista. Netin sijasta kalenteri on ollut paras kaverini, ilman sitä päivistäni parina viikkona ei olisi tullut mitään. Sentään olen ollut semi-reipas ja saanut vedettyä itseni puuhaamaan päivittäin edes jotain pikkuruista. ♥

Pari takapakkia tuli pikkuduunin peruuntumisen ja lyhyen vilustumisen muodossa, mutta viis niistä: en muuta. Peruuntumisesta ei seurannut muita ongelmia kuin oma mielipahani ja haaveitten hajoaminen omasta yksiöstä ja ympäristön vaihdoksesta.. Mutta. Vihdoin! Eräs väsytylsäpäivä postilaatikkoon tipahti kirjekuori, joka oli jotain liian hyvää ollakseen totta. Vastaus päiviksellä tehdystä terapiatukihakemuksesta kaupungille tms. Sain maksusitoumuksen! Hakemukseni psykoterapiaan hyväksyttiin! Hälläväliä ettei kotikunnan vaihdos tule tämän takia kysymykseen, sillä tätä kustannusta olen ekaa kertaa lähtenyt kinuamaan.. öö.. 2007? Kämppiä tulee ja menee, mutta maksusitoumuksia ei! Adsfdgfsdg!!! Oh wow! Olen tästä niin iloinen.

Menin siis tänään ensimmäiselle terapiahetkelleni. Oh wow. Samalle '07 keväällä tutustumalleni ihanalle Täti Terapialle. Ehkä nyt.. on hetkeksi taas pientä toivonaihetta tai jotain. Edes jotain. ♥

Sunday, September 20, 2009

Turhaa Sunnuntaikoomaa ep. 435.

Whaaat onko kello jo 13?? Olen ilmeisesti löhönnyt taas viimeiset pari-kolme tuntia jossain pelkopaniikissa pöytäni ääressä, fleecepeiton alla. Nyt lähinnä lagaan ahdistuksissani, mutta viime kerralla ~viikko sitten sain olla 3 tuntia jumissa pöytäni ääressä. Istuin fleecepeiton alla piilossa ja olin kyvytön tarttumaan kännykkään. Kelle mä uskaltaisin soittaa? Luottaa tuottamatta toisille taas turhaa huolta ja vaivaa? Ajatus Äidin ja Pojan väsymisestä muhun lietsoo sisäistä yksinäisyyttäni. Vasta kämppiksen kävellessä vessaan kehtasin huutaa häntä huoneeseeni halaamaan. Joo, aina ei ole sanoja tai droppeja pahaan oloon, mutta vanhanaikainen hali auttaa. <3

Olkoot, askareettomana viikonloppuna aika saakoot lässähtää. Muulloin elän päivyrini ja muistikirjojeni pettämättömän tahdin mukaan. Löhövuorokausina pakottaudun vain aamurepertuaariini, sillä tiiän ton petaamisen, lääkkeiden, kissojen ruokinnan, suihkun ja rauhoitetun aamupalan avec kahvipannullisen tuovan (edes hiukan) ruutia ja selkärankaa vuorokautta kohti. Puuhailu-kyky säilyy, mikä on valtava kontrasti ja upea saavutus niihin aikoihin kun makasi masiksena sängyssä. Tota vain on mahdotonta käsittää ellei ole kokeillut samaa. Silti mulle ei riitä. Tahtoisin vitaalista omasta ajastakin ottaa jotain "fiksusti" irti esim. pelaamalla, kuvaamalla tai piirtämällä. Saada satisfactionia sisäiselle suorittaja-perfektionistille. Pfff, dream on. Koomaaminen = rentoutuminen mun käyttöoppaassani.

Pelkään liikaa pienenkin hyvänolon tai onnistumisen lyövän kahta kovempana ahdistuksena takaisin. Fakta: En saa ansaita hyvää. Todellisuutta pitää lähestyä kuin jotain särkyvää: säikähdän liian kovaa televisiota, väärän kokoisella raolla olevaa ovea, askelteni töminää, jääkaapin kylmyyttä ja kissanruoan kilahdusta mikrossa. Noloo. En saa edes edes blogia päivitetyksi (kas, kello tulee puol kolme.. ja kolme), suurkulutan Läkerol-pussillisia, annan perseeni levitä toimistotuolilla ja osaan ulkoa joka vitun TV-mainoksen. Yhyy. >__< Mistä näitä senttejä oikein tulee? / Toi on ihan tuttua, sulla on hidas ruoansulatus!

Congrats, kello on puoli neljä.
Nyt helvetti ylös tästä!1

Monday, September 14, 2009

'You must be bleeding under your eyelids'

Silmien takaa tuntuu hiljaista painetta, kyyneltsunami keräänty valmiiksi, mutta aitoa itkua ei helpolla vain tule. Ilma on kipeää hengittää ja kroppa valtavan raskas, ja ainoat lämpöä ja hyväksyntää antavat kasvot on kahdella nelijalkaisella karvakerällä. Kipujani lievittää kehräys ja rojahtaminen oman sängyn rauhaan. En aio takaisin erakoitua kotiin, mutta vanhoista keinoista löytyy lievitystä arjen avohaavoihin.

Päivällä on niin kiva soitella ja nähdään. Olen vain aina myöhässä, hidastan, hyihyi jumittaessani kaupungilla katsomaan omia kiinnostuksen kohteitani. "Mennäänkö syömään?" Teen mieliksi, yritän olla mahdollisimman mieliksi, mutta huokailusta päätellen ei riitä. Saan kuulla olevani ruma, "Kestipä sulla kauan vessassa. Oot mulle kymmenen euroa velkaa jos oksensit, mähän en noita sun sekoiluja maksa! Joojoo, niin niin, parasta että et.." Mmm, kivaa lounasseuraa ^___^b Parasta seuraa livahtaessani hetkeksi pois näköpiiristä ennen elokuvia ("No saas nähdä oonko sillo enää täällä!").

Ahdistaa, pelkään menettäväni hiljalleen ne läheiseni, jotka minusta eniten välittävät. Ne mun elämäntilanteesta parhaiten tietävät, tukipilareina toimineet, ja luonnollisesti mulle tosi rakkaat ihmiset. Turha pyydellä loputtomasti anteeksi: se ärsyttää. Ei myöskään saa kysellä onko kaikki OK: sekin rasittaa. Mä en vaan osaa tuottaa tulosta, vastata odotuksiin onko joku pilleri nyt pelastanut elämäni tai vastata suuriin kysymyksiin mikä mua nyt vaivaa, miten nyt edetään ja onko Equadorissa ens viikolla hyvä sää. Koetan selvitä arjestani päivä kerralla, ja ylpeenä edes kehitellä jotain positiivisia mielenkiinnonkohteita tai tulevaisuudenhaaveita, mutta tuntuu et sen sijasta vaadittais taas suoritusta: "Kävisit kouluas!", "Piirtäisit edes jotain", "Menisit töihin", "Kävisit nyt joskus jossain", "Hyi olet ruma ettei sua kestä katella!"

Ahdistaa ihan helvetisti, toimintani on tuskaisuudesta yhdessä solmussa. (Sori jos vaikuttaa taas tekstilaatuun xD siis mihin "laatuun?") Pelkään taas haljetakseni hylkäämistä ja yksin jäämisestä. Toisten vihdoin kyllästyvän katselemaan vierestä, heidän toteavan elämän helpommaksi ilman kaltaistani, tarpeetonta mätätakiaista. Parhaitenhan mä tiedän iljettävät epäkohtani, itsekkyyteni halutessani hellyyttä ja lohdutusta, mutta murrun ajatuksesta jos menettäisin Pojan tai Äidin tai muun musta välittävän. Koska mäkin välitän heistä.


Sunday, September 13, 2009

Sunnuntain selviytymisyritystä


Kuvaile mielialaasi yhdellä sanalla: murhe. Mun tekisi mieli ahmia silmilläni miljoona taidekuvaa ja piirtää kynä sauhuten, pelata läpi kasa vanhoja videopelejäni, mennä ulos ja ajaa polkupyörällä eksymiseen asti, nähdä ystäviä keskustan kahviloissa, opiskella vitosia kursseista, räpsiä loputtomasti valokuvia, riehua keikoilla, olla maailman paras Pojalle, löhötä onnellisena sängyssä kisujen kanssa, leipoa keittiö täyteen maailman parhaita muffineita, huumata niillä kaverini samalla kun istutaan iltaa nauraen ja valkkaria juoden..

Mutta ei pysty: pääni on pipi, yhyy ja blää. Ylpeilen jaksamalla nousta aamulla suihkuun, keittää pannullisen kahvia, uskaltautua ulos(!) viemään roskat ja vastaamaan pariin tekstariin. Fanfaareja, kiitos. Mut en osaa enää kirjoittaa fiksuja tekstejä blogiini, vieressä valmiiksi laitetut kalliit kynäkokoelmat pölyttyvät, vaatteet lojuvat epäjärjestyksessä ja lykkään leffailua kämppiksen kanssa taas "parilla päivällä". Jaksan, kiinnostun ja nukun nykyään paremmin, mutta yhä jaksan about ~1 menon päivässä. Murhemieli ei kestä enempää.

Hajoilen jos en saa omaa rauhaa ja tilaa: yksin vietettyä ajanhukkaa, ilman ylimääräisiä ääniä tai tarvetta kestää muuta kuin omaa olemusta. Siinä kun ei olis jo tarpeeksi kestämistä.. Ihan parasta saada tänään koko kämppä itselle, hengailla yksin kotona ovet selällään, ilman sovittuja menoja tai aivan pakollisia rästitehtäviä. En malta muuttaa! Tahdon partsille kiipeilytelineen kissoille ja minikasvimaan, maalata jonkun seinän jäätelön väriseksi *vain* koska voin, levittäytyä, hengailla vapaasti alushousuissa ja olla varomatta toisen shamppoopulloja.Saan kaiken just niin kuin itse tahdon. Kenkätelinettä myöten.

Pelottaa silti selviänkö jokaisesta omasta hetkestä. Entäs jos seinät kaatuu päälle, tukehdun tyhjyyteni tuskaan ja kaikista karmeimpana rupeaisin syömään.. Jääkaapin kautta itseinhon revintään. Newsflash: itsetuhoisuudessa ei ole mitään älyä tai makaaberin romanttista. Turmatarinoilla on turha tavoitella mitään hienoa huomiota tai 'the Sickest Mental Case' cooleus-pisteitä. Oikeasti joka kerta vain katuu ja häpeää. Siispä pakko istua puolet "lepopäivistä" hiljaa paikallaan fleecetäkin alla. Etten vain tukehdu vain tuntemiseen, sillä lepäämiseenkin tarttee aikaa, voimia ja uskallusta. Vihaan tätä, vihaan, vihaan, vihaan.

Kello on neljä ja en tiedä mitä tehdä läskittävän jääkaappipeikon kanssa. >_<

Saturday, September 12, 2009

"I am. I'm afraid"

Joojoo, kuvat sanoo enemmän kuin tuhat jne jne. Viimeiset pari viikkoa olen kai voinut henkisesti vähän huonommin niin ei ole tehnyt mieli keskittyä Online-juttujen seuraamiseen. Addiktio kuvien pläräykseen, sähköpostin tarkistelu ja iTunesista musiikin kuuntelu on ollut tarpeeksi mulle tietokoneen ääreltä. Blogi tuntuu välillä nuivalle, sillä joskus tunnun tekstin kautta olevan liian alasti esillä.. En tiedä ahdistaako enemmän ajatus riskistä kuka (tuttu) tätä erehtyy kyyläämään vai ylipäätään itsensä aukominen semi-julkisesti.

Luonnossa kun on Oikeasti vaikea puhua asioistaan. Kyllä lääkäreille, tuttaville ja kassatädille läpertää vaikka miten sattuu, mutta pidättäydyn aina vähän. Suunnittelemattakin jätän, vähättelen, kallistan tai kierrän asioita toiseen suuntaan ettei langat, kontrollitunne, katoaisi sormistani. Esillä oleminen nolottaa, pakko saada jatkuvaa vakuuttelua, sillä haluamattakin ihmisiin on vaikea luottaa. En ollut tuotakaan ikinä ajatellut, mutta haluttomuuteni avautua kaikista asioistani siellä päiviksellä sai hoitsut toistuvasti kyselemään tuota. Mutta en mä osaa sanoa? Paitsi myöntää kuinka on turvallisempi ottaa kolhut itseensä, unohtaa, käpertyä itseen, jättäytyä viime tingassa vaikeista tilanteista ja hymyillä ulospäin.

Kai lähiaikoina oon ollut niin hengästynyt jaksaessani nousseen pahoinvoinnin kanssa ettei omaa tilaa, rentouttavaa rauhaa, ja aikaa ole tuntunut olevan tarpeeksi. Olenkin vajonnut välillä kovaan ja turtaan yksinäisyyteen, joka on saanut ajamaan typerään itseinhoni tuhoiluun. Ei näin, pakko opetella elämään vetäytymispakon kanssa ja saada hengitystilaa olonsa purkamiseen, ilman että siitä aiheutuu toisille huolta ja vahinkoa.. Voi kun pystyisin jälleen edes piirtämään.

Blabla blaa. Jee jee ja tekstisotkua. \x____x/ Yritän olla vähemmän avautumis-älykääpiö ensi kerralla.

Monday, September 07, 2009

Rasvatahrat ja sukulaiset ei irtoa pelkällä vesipesulla

Kirjoittamisvälttelyä. Kone oli jossain vaiheessa hetken tööt, voin henkisesti pahoin, tunsin itseni liian satutetuksi, tunsin satuttavani toisia ihmisiä ihan liikaa, en saanut aikaiseksi nättejä kuvia koneella, seliseli, ja olin tokkuraväsynyt kun ahdistuslääkitystäni nostettiin reippaalla kädellä.

Mennään nyt vähän taaksepäin siihen viimeksi pölisemääni Iskän sukulointiin. Taisin iloita liian aikaisin selvinneeni pelkillä ässäpullan rasvatahroilla, sillä voi-vittu-niin tavanomaisesti iltapäivällä seurasi puhelinsoitto. Hyväuskoisena luulin hänen ottavan yhteyttä kiittääkseen ja iloitakseen vierailusta, mutta sain kuulla karmeaa saarnaa mm. miksi muuttoni on maailman suurin virhe ja paskaihmisyydestäni. Tsunamin kokoinen huuto, josta peilautui lapsellinen marttyrointi "kun olisi asiasta tästä mieltä MUTTA-EI-HÄNTÄ-KOSKAAN-KUITENKAAN-KUUNNELLA", miten sukulaisten kanssa ei pitäisi tehdä sopimuksia (koska ei itse tule toimeen kenenkään kanssa), ja olen defaulttina tosi julkea ja miljoona muuta vikaa pistäessäni hanttiin. En edes muista ryöppynä tulleita sanoja, sillä halkean aina näissä puhelinkohtauksissa itkuun, hyperventilaatioon ja ennätysmääräiseen rä'än niistämiseen jo ennen puoltaväliä. Naurettavinta oli kuinka kaikki moralisointi tuli muuttosopparistani jälkikäteen, ja kuinka _hänellä_ ei tulisi olemaan varaa vuokraani. Omglolwtfsiismitä? Niin, minun mokatessani elämäni hänellä ei olisi "enempää varaa" auttamiseeni. Kesken maratonitkuani olin kita auki sanattomuudestani, sillä olisin samalla halunnut nauraa katketakseni. Herra Isäni kun ei elatuksestani ole ikinä juuri halunnut välittää (rumasti suoraan sanottuna) hevon vittua. Kenties vuokrani ei ole hänen päänsärkynsä kun piittaaminen on ollut minimi elatusapua ja nolla-levelillä koko elämäni.

Lyötyäni (taas) luurin korvaan soitin itkua yhä pukaten Mummolle, kämppäni vuokraavalle, ettei hän vain olisi langennut paskapuheisiin muuttamattomuudesta. Kuulemma hänen ja Isäni aiempi "puhelinkeskustelu" ei ollut edes päässyt alkamaan, sillä Mummopa oli lyönyt huutavalle pojalleen myös luurin korvaan. Hän ja äitini vuorotellen lohdutti olemaan välittämättä koko ihmisestä ja vastaamatta yhteydenottoihin, mutta olinpa hajalla jo pelkästä huudosta. Tämä koko kuvio vaihtuvalla teemalla (es. Harry Potter on saatananpalvontaa, hameeni liian lyhyt ja poikaystävät eivät saa tulla yökylään) on toistunut aina, mutta hyväuskoisena(?) tollona silti annan toisen vahingoittaa itseäni uudelleen ja uudelleen. Sentään en ota itseeni konkreettisesti huudetuista sanoista, ihan niin herkkä-ääliö en ole, mutta koko tilanne... auh.
Nojoo, se niistä sukuloista. ^___^ Ilmeisesti nyt häneltä ei tipu sitä yhtä elatushunttiakaan, kiitos mun käytökseni (lol), mutta FUCK IT! Muutanpa kahta kauheammalla himolla, haaveilen kukka-amppeleista ja maksan laskuni elämällä kissojen kanssa kaurapuurolla jos vielä täytyy. Loppuviikon henkiset kyvyt olivat vain ton kohtauksen jälkeen niin nollissa, että peruin taas kaiken ohjelmani viime hetkellä, zombeilin lääkekorotuksesta, sekä pelkään loukanneeni poikaystävääni kaikella myöhästelyllä, kiukuttelulla ja poissaolevaisuudellani. Äh äh äh.

Pitäisi päästä suihkuun ja kauppaan ja kaikkea, mutta olen jo aamusta luovuttanut Läkerol- ja aamiaisöverille. Olo on turvonnut, läski ja lyijyraskas ankean mielen kera, ja asioille pitäisi jaksaa. Tai aluksi edes suihkuun, yhh.

Tuesday, September 01, 2009

Iskä ja Ässäpulla

Päätin heittää edellisen viestin mäkeen, sillä en itsekään saanut kirjoituksistani mitään selvää. Jotain epämääräistä ajatuksenjuoksua kontakteista ihmismaailmaan, ja sum summarum kuinka hankala on hallita omaa seurakäyttäytymistä kun ei tunne itseään. Ahdistusta kun jatkuvasti saa miettiä ja varoa 'mitähän toi toinen on nyt mieltä.' Itsevarmuus, excuse me what? Silti kaikkea tekisi mieli nähdä ja tehdä, mutta sitten ei ikinä jaksa, uskalla, kehtaa.. Joten on turvallisempaa äänekkäästi ja ekstrovertisti sovittujen kahvi-treffien tullen lykätä. ^__^ Hups, joku toinen kerta sitten, ok? Käpertyä vaan kotona peiton alle, kun mikään paidoista ei istu ja oma olemus ei mahdu ulko-ovesta rappukäytävään.


Eilen oli poikkeuksellista: tapasin Iskää. Olisko.. toka kerta tänä vuonna? Mutsiis. Biologista faijaani, johon en kamalasti "välitä" pitää yhteyttä, sillä 95% menneisyydessä käydyistä keskusteluista on aina päätynyt huutoon ja itkuun. Lyhyesti: Vanhempani erosivat tosi varhain, ja kasvoin ihan tyytyväisenä tilanteessa, jossa toinen osapuoli oli hyvin.. osallistumaton. Sitten yhteentörmäyksissä aivan erilainen maailmankäsitys, kiihkouskovaisuus ja mielipiteiden tyrkytys rikkoi välejä. Mieleeni on painunut iljettävä jälkimaku, kun joku elämääni osallistumaton, käytännössä ventovieras ihminen yritti tulla ~1/2 vuosittain sorkkimaan henkilökohtaisia asioitani. Nykyään Faija (joka ei sanana siis merkkaa mulle läheistä perheenjäsentä) on osoittautunut jo rauhoittuneen, jopa symppikseksi ja mukavaksi tyypiksi, vaikka huomaan meidän silti puhuvan eri planeettojen aksentteja.

Kaikesta päälle sataneesta paskasta ja läsnäolemattomuudesta huolimatta, miksi ei voisi vilpittömästi edes yrittää tutustua "kaveritasolla"? Vaikka Iskä ei tunne mua juuri lainkaan, tajua nykyisestä sairastilanteestani tai muista esim. osoitettani/kouluani/whatever niin kutsuin hänet kylään. Mieluummin näin päin kuin matkustaa pellon keskelle vinosti hymyilemään vaimoselle ja vuosi sitten tulleelle mukulalle, josta olen saanut kuulla vähemmän kuin esim. valopöytäni kunnosta. :---D Huhhuh. Äkkiä kauppaan (sekä toiseen ja lopulta takas ensimmäiseen) etsimään kahvimaitoa ja jotain pulleroisen tapaista. Rikoin kaikkia tee-se-itse periaatteitani ja metsästin jonkin esipaistetun sokerihiilaripommin. Ässäpullan! Wau, en tiedä oliko Iskän näkeminen hermojani kutkuttavampaa verrattuna kaupan paistohyllyyn, josta kaikki taikinoidut kalorit tiristyneesti moikkasivat. @__@; Jännää.

Loppupäivä menikin hyvin: kahvi kului ennätysvauhtia, pääsin nopealle Prismakäynnille, sain hamstrattua vähän tykötarpeita ja lahjaksi kukkakimpun. Juttelu meni nätisti ilman mitään liian henkilökohtaisia aiheita tai puuttumista mun elämiseen. Oh wow. Tuntui turvalliselta höpötellä arkisista, mutta pakko myöntää että loppuhalausten jälkeen oloni oli jotenkin.. likainen. Tykkäsin tapaamisesta, koin tosiaan Iskän jopa mukavaksi, mutta en saanut itsestäni irti hiukan perverssiä fiilistä "vieraasta" ihmisestä "mun reviirillä". Euww. Pakkomielteisesti pikaputsasin ja pyyhin paikkoja, kosketeltuja esineitä, pesin ja desinfioin omia käsiäni, kaikki toi jotta likainen olo helpottaisi. Pahinta oli tiskaus, kevytmaitotahran ja Ässäpullan rasvatahran katsominen. Tänä aamuna painoni oli noussut ja nälkäni aivan liian kova. Pirun pulla, tartutit minuun lisää rasvaa ja pahaa..