Tuesday, September 01, 2009

Iskä ja Ässäpulla

Päätin heittää edellisen viestin mäkeen, sillä en itsekään saanut kirjoituksistani mitään selvää. Jotain epämääräistä ajatuksenjuoksua kontakteista ihmismaailmaan, ja sum summarum kuinka hankala on hallita omaa seurakäyttäytymistä kun ei tunne itseään. Ahdistusta kun jatkuvasti saa miettiä ja varoa 'mitähän toi toinen on nyt mieltä.' Itsevarmuus, excuse me what? Silti kaikkea tekisi mieli nähdä ja tehdä, mutta sitten ei ikinä jaksa, uskalla, kehtaa.. Joten on turvallisempaa äänekkäästi ja ekstrovertisti sovittujen kahvi-treffien tullen lykätä. ^__^ Hups, joku toinen kerta sitten, ok? Käpertyä vaan kotona peiton alle, kun mikään paidoista ei istu ja oma olemus ei mahdu ulko-ovesta rappukäytävään.


Eilen oli poikkeuksellista: tapasin Iskää. Olisko.. toka kerta tänä vuonna? Mutsiis. Biologista faijaani, johon en kamalasti "välitä" pitää yhteyttä, sillä 95% menneisyydessä käydyistä keskusteluista on aina päätynyt huutoon ja itkuun. Lyhyesti: Vanhempani erosivat tosi varhain, ja kasvoin ihan tyytyväisenä tilanteessa, jossa toinen osapuoli oli hyvin.. osallistumaton. Sitten yhteentörmäyksissä aivan erilainen maailmankäsitys, kiihkouskovaisuus ja mielipiteiden tyrkytys rikkoi välejä. Mieleeni on painunut iljettävä jälkimaku, kun joku elämääni osallistumaton, käytännössä ventovieras ihminen yritti tulla ~1/2 vuosittain sorkkimaan henkilökohtaisia asioitani. Nykyään Faija (joka ei sanana siis merkkaa mulle läheistä perheenjäsentä) on osoittautunut jo rauhoittuneen, jopa symppikseksi ja mukavaksi tyypiksi, vaikka huomaan meidän silti puhuvan eri planeettojen aksentteja.

Kaikesta päälle sataneesta paskasta ja läsnäolemattomuudesta huolimatta, miksi ei voisi vilpittömästi edes yrittää tutustua "kaveritasolla"? Vaikka Iskä ei tunne mua juuri lainkaan, tajua nykyisestä sairastilanteestani tai muista esim. osoitettani/kouluani/whatever niin kutsuin hänet kylään. Mieluummin näin päin kuin matkustaa pellon keskelle vinosti hymyilemään vaimoselle ja vuosi sitten tulleelle mukulalle, josta olen saanut kuulla vähemmän kuin esim. valopöytäni kunnosta. :---D Huhhuh. Äkkiä kauppaan (sekä toiseen ja lopulta takas ensimmäiseen) etsimään kahvimaitoa ja jotain pulleroisen tapaista. Rikoin kaikkia tee-se-itse periaatteitani ja metsästin jonkin esipaistetun sokerihiilaripommin. Ässäpullan! Wau, en tiedä oliko Iskän näkeminen hermojani kutkuttavampaa verrattuna kaupan paistohyllyyn, josta kaikki taikinoidut kalorit tiristyneesti moikkasivat. @__@; Jännää.

Loppupäivä menikin hyvin: kahvi kului ennätysvauhtia, pääsin nopealle Prismakäynnille, sain hamstrattua vähän tykötarpeita ja lahjaksi kukkakimpun. Juttelu meni nätisti ilman mitään liian henkilökohtaisia aiheita tai puuttumista mun elämiseen. Oh wow. Tuntui turvalliselta höpötellä arkisista, mutta pakko myöntää että loppuhalausten jälkeen oloni oli jotenkin.. likainen. Tykkäsin tapaamisesta, koin tosiaan Iskän jopa mukavaksi, mutta en saanut itsestäni irti hiukan perverssiä fiilistä "vieraasta" ihmisestä "mun reviirillä". Euww. Pakkomielteisesti pikaputsasin ja pyyhin paikkoja, kosketeltuja esineitä, pesin ja desinfioin omia käsiäni, kaikki toi jotta likainen olo helpottaisi. Pahinta oli tiskaus, kevytmaitotahran ja Ässäpullan rasvatahran katsominen. Tänä aamuna painoni oli noussut ja nälkäni aivan liian kova. Pirun pulla, tartutit minuun lisää rasvaa ja pahaa..

6 comments:

  1. Minusta on niin jotenkin surullista jos ei tunne isäänsä... ehkä siksi että itsellä meni lapsuus radiohiljaisuudessa, ja nyt vielä sama juttu omien mukuloiden kanssa. Toivottavasti saat tuota asiaa työstettyä eteenpäin niin ettei se oma iskäkään ihan vieraalta ukkelilta tunnu. Niin ettei tarvi kaupassa vastaantullessa miettiä pitäisikö moikata vai halata vai kävellä tyynesti ohitse. Kyllä se on aina vanhemmalle suuri suru jos ei lastaan tunne, näytti tunteensa sitten tai ei (isien tapauksessa yleensä ei).

    ReplyDelete
  2. Anttu: Jeah, totta in a way.. toisaalta kun Faija on aina ollu elämässä tosi poissaoleva, ja preferoinut osallistumattomuutta ylipäätään kaikkiin tekemiseeni. Tai vaihtoehtoisesti kritisoineen marttyyrimaisesti kaikkea mistä pidän: kuinka piirrokseni on epäsovinnaisia, miksi vitussa minua kiinnostaa Aasialaisten "pakanakulttuuri", ja nyyh nyyh kun teen omia päätöksiäni ilman tanssimatta hänen alentavan pillin mukaan.

    Katos, kyseessä kun on Mies niin on automaattisesti Jumalan silmissä perheen pää, joten muitten kuuluisi pitäisi antautua hänen huutokuorrutettujen oikkujen mukaan. @_@; *sigh*

    ReplyDelete
  3. teksti pysähdytti, koska ite oon isäni kanssa tähä asti ollu tosi paljont ekemisissä ja hyvis väleis jne, mut nyt viimeaikoina välejä on hiertäny mun negatiivinen käytös kotona äitipuolta ja muitakin kohtaan.

    ja nyt oon äidin luona ''turvassa'', koska suurimmat riidat isän luona tulee siitä kun riidellään syömisistä. äidin luona kukaan ei painosta ja saan syödä mitä haluan. ja samalla mä vieraannun koko ajan enemmän isästäni, kierre pahenee kun ei uskalla mennä enää isän luo koska siellä ei voi syödä sitä mitä uskaltaa.

    mun pitäs uskaltaa ja tosta sun tekstistä tuli sellanen olo, että oon menettämässä taas jotain mitä kaikilla ei edes ole: suhde molempiin vanhempiin.

    vaikkei sua haittaa se, ettet oo hirveesti ollu tekemisissä isäs kanssa niin mua sellanen ajatus itkettää ja ahdistaa. isä on ollu mulle tärkeempi kun äiti.

    epäselvä ja ehkä töykeästi rakennettu kommentti, anteeksi taas.

    ReplyDelete
  4. Kiva, että sait tavattua iskääsi, vaikka teidän suhde ei olekkaan läheinen. Ties vaikka joskus vielä olisit iskäsi kanssa tuttavempia, ja ties vaikka löytäisitte jotain yhteistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä tutustua ja mielesätäni toi oli todella hieno ele pyytää hänet kylään, vaikkei yhteistä tulevaisuutta olisikaan!

    Ässäpulla, never heard. : D Siin olis mulle hyvä lempinimi. Melkein kuin mun omanimeni + pulla :>

    ReplyDelete
  5. Tosi hienoo et kutsuit! Vaati kuiteski varmasti uskallusta.

    ReplyDelete
  6. Ihana kuulla tosta sun isän tapaamisesta.

    Mulla on vanhemmat vielä yhdessa, mutta monesti ovat meinanneet erota. Iskä ei kuitenkaan ymmärrä paskan vertaa tästä sairaudesta. Muistan kun jouduin osastolle niin se vaan hoki, että "voi saatana"... -_- Musta vaan tuntuu, että iskät ei aina ymmärrä... Tai ainakaan mun(!)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥