Sunday, September 13, 2009

Sunnuntain selviytymisyritystä


Kuvaile mielialaasi yhdellä sanalla: murhe. Mun tekisi mieli ahmia silmilläni miljoona taidekuvaa ja piirtää kynä sauhuten, pelata läpi kasa vanhoja videopelejäni, mennä ulos ja ajaa polkupyörällä eksymiseen asti, nähdä ystäviä keskustan kahviloissa, opiskella vitosia kursseista, räpsiä loputtomasti valokuvia, riehua keikoilla, olla maailman paras Pojalle, löhötä onnellisena sängyssä kisujen kanssa, leipoa keittiö täyteen maailman parhaita muffineita, huumata niillä kaverini samalla kun istutaan iltaa nauraen ja valkkaria juoden..

Mutta ei pysty: pääni on pipi, yhyy ja blää. Ylpeilen jaksamalla nousta aamulla suihkuun, keittää pannullisen kahvia, uskaltautua ulos(!) viemään roskat ja vastaamaan pariin tekstariin. Fanfaareja, kiitos. Mut en osaa enää kirjoittaa fiksuja tekstejä blogiini, vieressä valmiiksi laitetut kalliit kynäkokoelmat pölyttyvät, vaatteet lojuvat epäjärjestyksessä ja lykkään leffailua kämppiksen kanssa taas "parilla päivällä". Jaksan, kiinnostun ja nukun nykyään paremmin, mutta yhä jaksan about ~1 menon päivässä. Murhemieli ei kestä enempää.

Hajoilen jos en saa omaa rauhaa ja tilaa: yksin vietettyä ajanhukkaa, ilman ylimääräisiä ääniä tai tarvetta kestää muuta kuin omaa olemusta. Siinä kun ei olis jo tarpeeksi kestämistä.. Ihan parasta saada tänään koko kämppä itselle, hengailla yksin kotona ovet selällään, ilman sovittuja menoja tai aivan pakollisia rästitehtäviä. En malta muuttaa! Tahdon partsille kiipeilytelineen kissoille ja minikasvimaan, maalata jonkun seinän jäätelön väriseksi *vain* koska voin, levittäytyä, hengailla vapaasti alushousuissa ja olla varomatta toisen shamppoopulloja.Saan kaiken just niin kuin itse tahdon. Kenkätelinettä myöten.

Pelottaa silti selviänkö jokaisesta omasta hetkestä. Entäs jos seinät kaatuu päälle, tukehdun tyhjyyteni tuskaan ja kaikista karmeimpana rupeaisin syömään.. Jääkaapin kautta itseinhon revintään. Newsflash: itsetuhoisuudessa ei ole mitään älyä tai makaaberin romanttista. Turmatarinoilla on turha tavoitella mitään hienoa huomiota tai 'the Sickest Mental Case' cooleus-pisteitä. Oikeasti joka kerta vain katuu ja häpeää. Siispä pakko istua puolet "lepopäivistä" hiljaa paikallaan fleecetäkin alla. Etten vain tukehdu vain tuntemiseen, sillä lepäämiseenkin tarttee aikaa, voimia ja uskallusta. Vihaan tätä, vihaan, vihaan, vihaan.

Kello on neljä ja en tiedä mitä tehdä läskittävän jääkaappipeikon kanssa. >_<

5 comments:

  1. Voisimpa taikoa taikasauvalla kaikkien mielet ehjäksi, sinunkin. Ja kumpa näkisit itsesi kauniina. Me kaikki ollaan. Sitä ei vaan tajuta.

    ReplyDelete
  2. Samoja pelkoja minullakin on yksinmuutosta, kammottaa ajatellakin mitä kaikkea voi tapahtua ja mitä jos kaikki meneekin päin seiniä... Mutta sitten toisaalta se oma rauha, oma pieni koti, jossa saisi olla ja tehdä mitä vain ja hengittää rauhassa <3.

    Voimia murusein! Olet ajatuksissani vaikka harvoin kommentoinkaan mitään niin silti ajattelen ja välitän *hali*

    ReplyDelete
  3. Älä pelkää jääkaappimörköä. Se haluaa sun ottavan sieltä jotain. Ei se haluu pitää sua nälissäs, mutta ei myöskään mitenkään "tehdä susta norsua". ♥

    ReplyDelete
  4. "Mutta ei pysty: pääni on pipi, yhyy ja blää. Ylpeilen jaksamalla nousta aamulla suihkuun, keittää pannullisen kahvia, uskaltautua ulos(!) viemään roskat ja vastaamaan pariin tekstariin. "

    Samaistun tähän niin kipeän kovasti että sattuu. Haluaisin niin kovasti tehdä kaikenlaista ihanaa, suunnittelen vaikka mitä, mutta sitten en vain jaksa/saa aikaiseksi.
    Mutta pienetkin tehdyt asiat ovat kai kuitenkin parempia kuin täysi tekemättömyys. Ei pitäisi vaatia itseltään niin kovin paljon.

    ReplyDelete
  5. Hei, oon lueskellut sun blogia jonkin aikaa ja halusin vaan sanoa että aika mahtava juttu että sulla kuitenkin on haaveita ja asioita joita haluaisit tehdä. Ne on parasta motivaatiota paranemiseen ja itsensä hoitamiseen! Eka pitää kuitenkin levätä ja kerätä voimia (nukkumalla JA syömällä) niin kauan kuin se on tarpeen. Sitten jonain päivänä alkaa ajatella että prhana, minä menen ulos ja ajan polkupyörällä, ja se tuntuu ihan hyvältä. Usko pois, se päivä tulee vielä.
    Paljon voimia ja tsemppiä t. Tuntematon lukija :)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥