Monday, September 14, 2009

'You must be bleeding under your eyelids'

Silmien takaa tuntuu hiljaista painetta, kyyneltsunami keräänty valmiiksi, mutta aitoa itkua ei helpolla vain tule. Ilma on kipeää hengittää ja kroppa valtavan raskas, ja ainoat lämpöä ja hyväksyntää antavat kasvot on kahdella nelijalkaisella karvakerällä. Kipujani lievittää kehräys ja rojahtaminen oman sängyn rauhaan. En aio takaisin erakoitua kotiin, mutta vanhoista keinoista löytyy lievitystä arjen avohaavoihin.

Päivällä on niin kiva soitella ja nähdään. Olen vain aina myöhässä, hidastan, hyihyi jumittaessani kaupungilla katsomaan omia kiinnostuksen kohteitani. "Mennäänkö syömään?" Teen mieliksi, yritän olla mahdollisimman mieliksi, mutta huokailusta päätellen ei riitä. Saan kuulla olevani ruma, "Kestipä sulla kauan vessassa. Oot mulle kymmenen euroa velkaa jos oksensit, mähän en noita sun sekoiluja maksa! Joojoo, niin niin, parasta että et.." Mmm, kivaa lounasseuraa ^___^b Parasta seuraa livahtaessani hetkeksi pois näköpiiristä ennen elokuvia ("No saas nähdä oonko sillo enää täällä!").

Ahdistaa, pelkään menettäväni hiljalleen ne läheiseni, jotka minusta eniten välittävät. Ne mun elämäntilanteesta parhaiten tietävät, tukipilareina toimineet, ja luonnollisesti mulle tosi rakkaat ihmiset. Turha pyydellä loputtomasti anteeksi: se ärsyttää. Ei myöskään saa kysellä onko kaikki OK: sekin rasittaa. Mä en vaan osaa tuottaa tulosta, vastata odotuksiin onko joku pilleri nyt pelastanut elämäni tai vastata suuriin kysymyksiin mikä mua nyt vaivaa, miten nyt edetään ja onko Equadorissa ens viikolla hyvä sää. Koetan selvitä arjestani päivä kerralla, ja ylpeenä edes kehitellä jotain positiivisia mielenkiinnonkohteita tai tulevaisuudenhaaveita, mutta tuntuu et sen sijasta vaadittais taas suoritusta: "Kävisit kouluas!", "Piirtäisit edes jotain", "Menisit töihin", "Kävisit nyt joskus jossain", "Hyi olet ruma ettei sua kestä katella!"

Ahdistaa ihan helvetisti, toimintani on tuskaisuudesta yhdessä solmussa. (Sori jos vaikuttaa taas tekstilaatuun xD siis mihin "laatuun?") Pelkään taas haljetakseni hylkäämistä ja yksin jäämisestä. Toisten vihdoin kyllästyvän katselemaan vierestä, heidän toteavan elämän helpommaksi ilman kaltaistani, tarpeetonta mätätakiaista. Parhaitenhan mä tiedän iljettävät epäkohtani, itsekkyyteni halutessani hellyyttä ja lohdutusta, mutta murrun ajatuksesta jos menettäisin Pojan tai Äidin tai muun musta välittävän. Koska mäkin välitän heistä.


7 comments:

  1. En kestä, kun joudut kuulemaan näin kamalia. Terveet ei aina ymmärrä mitä sanovat... Monille psyykkisten sairauksien prosessit ja pitkät, hitaat paranemisajat on hämärän peitossa. En millään kuitenkaan usko, että Poika tai Äiti hylkäisi sinua, ja munkaan syli ei koskaan sulkeudu sulta, muista se. Oot rakas *hugs*

    ReplyDelete
  2. Sun läheisistä paistaa läpi se ärtymys mikä tulee ku ei ymmärrä ja mikään ei tunnu auttavan ja ne tuntee itsensä ihan avuttomiks.

    Ku ne ei vaan purkais sitä suhun. Tai siis en tarkota et keskenään pitäs selän takana juorupurkaa vaan et vois vaik miettii muit keinoi. Kasvais aikuisiks prkl.

    ReplyDelete
  3. Mä en osaa lohduttaa, en piristää enkä muutenkaan analysoida mitenkään. Mä haluan sen sijaan kiittää sua! Sä oot yksinkertasesti vaan aivan loistava kirjoittaja. Sun tekstejä on piristävä lukea (tiedän et kuulostaa vähintäänkin oudolta :D), mut osaat tosissaan kuvailla mahtavasti sitä miltä susta tuntuu. Arvostan. Pärjäile...

    ReplyDelete
  4. hei, et tunne minua mutta halusin vain sanoa että näin sinut kaupungilla ja olen sinusta kamalan huolissani. yritäthän ottaa apua vastaan, jooko? en halua että kuolet.

    voimia, tsemppiä.

    ReplyDelete
  5. Hei! Ajattelin vain näin törkeästi udella että käytätköhän sinä mitään unilääkkeitä,kun en ole niistä tätä blogia lueskellessani ainakaan mitään merkintää huomannut ja minulle ollaan sellaisia ensimmäistä kertaa minun elämässäni kaavailemassa ja unilääkkeethän monesti lihottavat niin mietin vain että oletko sinä huomannut mitään tällaista minkään lääkkeen suhteen?

    ReplyDelete
  6. ei auta, mutta mä pelkään menettämistä ehkä enemmän kuin ikinä. yhden ystävän menetin juuri. ja minä hajoan palasiksi, vaikka näin onkin parempi ehkä pitkällä tähtäimellä. pelkään yksinäisyyttä, ahdistus kasvaa ja menetän itseni hallinnan, luottamuksen itseeni.

    pärjäile sinä <3

    ReplyDelete
  7. mä tiedän miltä sun läheisistä tuntuu ja mä tiedän myös miltä susta tuntuu. voi rakas, se ei ole sun syysi että olet sairas, mutta ymmärräthän, että läheisiäsi pelottaa. niille tää on tosi vierasta ja paha paikka, eikä ne tiedä miten toimia. sinuna kertoisin heille totuuden ja pysyisin lujana, jos siis et vessassa silloin oksentanut. kaikista parasta olisi jos vain pystyisit ottaa itseäsi niskasta kiinni ja auttaa lääkäreitäsi, sillä sinä et parannu ennen kuin itse haluat parantua. ajattele, ystäväsi pelkää yksin jäämistä ihan yhtä paljon kuin sinä, hän pelkää sinun menettämistä. hän rakastaa sinua selvästi, joten älä jätä häntä luulemaan, ettet sinä rakasta häntä.
    voimia <3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥