Friday, December 31, 2010

New Year '11

Osastolla käyn aamupäivisin kävelyllä. Sairaalan seinien sisällä tunnen tukehtuvani jos en pidä lomien tms takia kumpaakin kahdesta ulkoilustani. En usko sen kuitenkaan johtuvan vain mökkihöperyydestä vaan ilmastoinnista, sillä välillä happi tuntuu niin kuivalta, että käsiä ja nenän limakalvojakin täytyy rasvata.

Täällä valtaosa opettelee rauhallista kävelyä, pois pakkoliikunnasta, mutta mulle happihypyt taas on ollut totuttelua edes johonkin liikuntaan. En ole ikinä nauttinut kävelyllä / lenkillä / ulkoilusta, vaan ottanut kaiken ei-hyötyliikunnan tosi pakkopullana. Jalat menee eteen ja maisemat matelee, boooooring! Plus, ulos astuminen on aina hirvittänyt läskieni löllynnän ja paleltumisen takia. Yleensä joudunkin ottamaan tarvittavaa rauhoittavaa aamukävelyn päätteeksi, sillä ulkoilma tuntuu painavan keuhkoni kasaan ja katkaisevan hengitykseni. Lähinnä siitä syystä etten kestä raajojeni, massani, askeleitteni tuntemista. Silti haluan käydä aamukävelyllä, sillä se myös tappaa aikaa.
***

Jouluhulinoiden jälkeen onkin mun suosikki vuosijuhla, ts. Uusi vuosi! Raketit sotkee ja tinaa en enää vala, mutta joka kerta vaihtuva vuosiluku muistuttaa että  tulevaisuus on olemassa ja toivoa on niin kauan kun olen elossa. Tahdonkin viettää vuodenvaihteen aina parhaiden ystävien tai Pojan kanssa, yleensä jälkimmäisen, sillä mikään ei voita käsistä kiinni pitoa ja suukkoa pakkasyössä.. taivaaan välkkyessä iloisissa väreissä. Miinuksena on vaan että näin tollolta kestää ikuisuus adaptoitua uuden vuosiluvun kirjoittamiseen. :--D

Ihanaa & toivoa pursuavaa Uutta vuotta!


Wednesday, December 29, 2010

Ruokasalista kaikuu huutoa ja hiljaista itkua

Ruokasalin veto-ovet aukeavat, kello kilisee, ja sisältä leijuu painavaa lämpöä. Radio soi, mutta en kuule, stressi ja ahdistus jännittävät ilman hiljaiseksi. Ruokana on minestronea, paksuja vaaleita makaroneja kasvis- tai kinkkupalanesteessä. Kasvissoppa yllättää proteiinilla kun sopasta löytyy pari kikhernettä. Reissumiestä on kolmatta kertaa tänään: enemmän ruisleipää kuin koko viikkoon, ihanaa!

Leikin vaarallisilla vesillä, sillä en osaa ja pelkään syödä margariinia ihan kamalasti. Noloa ja häpeällistä, kun näin iso tyttö ei osaa niin yksinkertaista asiaa kuin leivän voitelu. Mutta minä vihaan tuota leivän päällä makaavaa turhaa näkyvää rasvaa, joka ei maistu miltään, mutta tarttuu veden kanssa kitalakeen. Hoitajat pitävät silmällä leivän voiteluani, mutta silti aina sotken rasvaa ympäri pöytää. Tahtomatta mutta puoli-tahallaan margariinia osuu leivän reunoihin, reunoilta sormiin (ei se ihon läpi imeydy), paidan helmaan (vaatteet on pestäviä), tuolille, pöytään, vesikannuun, jää veitsen alta lautaselle, teepussin alle, johonkin (muttei ruokaan).. Viikko sitten hoitaja huomautti voita olevan tukassanikin. (Eipäs!!)

Mutta hoitajat ovat ammattilaisia ja tietävät pöytätemput. Ahdistavassa tilanteessa ruoan järjestyksessä syöminen tai paloittelu helpottaa oloa, mutta sekin on kiellettyä. Eikö normaalitkin ihmiset syö järjestäen asioita? Esim. pahanmakuiset ensiksi/vikaksi tai tiettyä kaavaa ruoansulatuksen helpottamiseksi. Kaikkeen huomauttamisen arvoiseen pitää silti puuttua, sillä hullujen syömiskontrollien rikkominen on elintärkeätä paranemiselle - ei pelkkä kalorien saanti. Pahin itku, huuto ja draama on jos ja kun piilotettut kalorit keksitään, ja käsketään uudelleen annostelemaan ruoka tai voitelemaan leipä, mutta tuska on sama myös kaikilla kiltisti lautasensa tyhjäksi syövillä. Sitä ahdistusta ei voi aidosti ymmärtää ellei itse ole kokenut samankaltaista..

Tuesday, December 28, 2010

"Kudos to those who see through sickness.. yeah"


Iltapala ja vaaleana leipänä paahtoleipää. Yööörgh. Osastolla inistään ja maristaan kesken loppuneesta myslistä, joka tulisi korvata Weetabix-murokkeilla. Katsokaas: mysli on siitä juju ruokalaji, että korvatakseen sillä toisen hiilarilähteen (puuro, leipä, murot...) mysliä tarvitsee ottaa määrään verrannollisesti naurettavan vähän. Kenties vaihtologiikka on perustunut jollekin kaloripitoisemmalle rusina-pähkinä-myslille, sillä muuten koko vaihtologiikka on aika hanurista. Weetabixeille tarvii syvän lautasen - myslille pelkän pikkukipon. Ruokahuoneessa mölytaso nousee, joku kiukuttelee kun ei murokkeita ei voi vaihtaa leiväksi.

Näkkärit ja paahtis maistuvat suussani samalle pahville. Inhoan iltapalla istumista sen hajuttoman, mauttoman ja päivään väsyneen ilmapiirin takia. Katson kun yksi tyttö salaa murustaa leipäänsä nyppimällä siemeniä real-siivunsa päältä, toinen jauhaa leipäänsä konemaisesti kuin robotti armeijassa. Toisinaan ruokailu tuntuu intiltä.. Seuraamme ruokakellon käskyä taistoon, lappaamme ruokaa mekaanisesti naamaan, ja hoitaja sparraa päivällispöydässä: "AIOTKO SÄ EHTIÄ TOHON PUOLEEN TUNTIIN?!" "J-juuu..", sanon ja tuijotan ruokani takaa kauhulla jälkiruokakiisseliä, joka on mautonta ja klimppistä.

En tarvinnut maanantaina yhtään rauhoittavaa. Score! Tänään tarvitsen kaksinkertaisesti rohkeutta ja voimia käydäkseni kotona. Ikävöin kisujani enemmän kuin mitään, mutta pelkään kämppäni hävityksen kauhistusta. Keittiönkaapit ovat tyhjiä astioista, tiskejä on enemmän kuin sieniä sateella, ja pölyä ja kissanhiekkaa riittää varmasti.. Ja vielä syödäkin pitäisi, omatoimisesti. Kaikki toi syö rohkeuttani ja saa haaveilemaan periksi antamisesta, itsetuhosta, teristä ja punaisesta, karjalanpiirakoista ja jäätelölitroista, bulimiasta, poskille ja pönttöön lentävästä liasta. Ei näin!! Pelkään, mutta vielä enemmän peilissä näkyviä ihrojani.

Pakko pysyä lujana, pakko selvitä.. pakko saada laihtua.

PS: Erottelin ensimmäisen ja nykyisen osastoreissun tekstejä. Vuoden 2010 on vol2. ja vanhemmat vol1.

Thursday, December 23, 2010

Juhlapyhiä ja käytännönruokailua ossalla

Osastolle on roudattu kuusi, kortteja askarreltu ja osa potilaista on jo tehnyt lähtöä joululomille. Oma lomani on suunnitellusti yhden yön pituinen: sopivasti päästäkseni pakoon sekä osaston laitosjuhlaruokia että kotona majailevaa yltäkylläisyyttä ja pelkoa kontrollin hajoamisesta. Raahaudun mitä todennäköisin ensin sukuloimaan ja sitten punkkaamaan Äidin sohvalle, Tapaninpäivänä vielä välipalalomalle jonnekin.. pakoon sairaalan sunnuntaiherkkuja. Yleensä sunnuntaisin osaston välipala nääs on jotain extra special makeaa ts. pullaa tai kakkusta. Tieto perustuu potilaspartion pitkäaikaisiin kenttätutkimuksiin...


Kai olen jo maininnut että osaston potilasmenu on piilossa? Ja ettei aina jakseta edes ruokailun yhteydessä kertoa mitä mikäkin sosekeitto on olevinaan nimeltään. Salailu on sitä varten ettei aterioita stressattaisi enempää etukäteen, joten ruokalista kykkii keittiön lukollisessa kaapinovessa (ja avain jemmailee toisessa, mutta tabu edes yrittää koskea). Päiväosastolla listat taas saa halutessa nähdä, sillä jokaisen oletetaan olevan kykeneväinen päättämään kumpi stressaa vähemmän: tietäminen vai ei.. tuon olen ainakin tainnut jo mainita!

Oma kuriositeettini aterioista on hurja, ja haluaisin aina tietää etukäteen mitä on luvassa, sekä mitä mikäkin sisältää. Jälkimmäisen takia olen kai tosi rasittavaa kauppa- ja ravintolaseuraa, ja saan kuulla siitä perheeltäni. Perus potilasruokalisan voi etsiä netistä, mutta aina se ei täsmää sh-vuodeosaston kanssa, joskus myös päiviksellä on eri välipalat jne. Kiinnostuksestani huolimatta en kuitenkaan ole innokkain kyylääjä kurkkimaan ruokasalin sälekaihtimien välissä, ja tekemään arvauksia ateriasta lautasten, aterimien välipalakulhojen mukaan.. kuten kuvitella saattaa. *huah*

Ruoka saapuu mustissa styroksikonteissa kätilöopistolta, ja ruokasalin ovet pidetään visusti kiinni ennen kuin maidot on pöydässä ja osalle potilaista myös ateria annosteltu valmiiksi. Mitä pidemmällä on hoidossaan niin sitä itsenäisemmin saa hoitaa annostelunsa, prikuulleen oman "listan" mukaan. Paperille printatut listat on jokaisen lautasen vieressä muovitaskussa, etukäteen päätetyillä istumapaikoilla. Ruokailuun kutsutaan kilistämällä pientä metallikelloa *köh*lehmänkelloa*köh*, ja ennen syömislupaa potilaan täytyy kutsua hoitajaa tarkistamaan annos+lista huutamalla sanomalla "VALMIS!".


Joskus viikko sitten ossalla saatiin esimaistiaisia joulusta ts. riisipuuroa. Riisipuuroa tosi ihmeellisillä lisillä, eli kokonaisella sämpylällä ja margariinirasialla, mansikkakeitolla ja jälkiruoakana hedelmäsalaattia. Puolet leivästä, rasvasta ja koko mehukeitto ei normaalisti kuuluisi esim. allekirjoittaneen ateriasuunnitelmaan, ja kuka oikein tarjoaa hedelmäsalaattia cocktailkirsikoilla riisipuuron päälle? Kanelia saatiin vasta kun kinuttiin tarpeeksi, sillä yleensä kaneli yms. muut mausteet on osastolla kiellettyjä (tämänkin olen varmaan kertonut). Muistuttaen: ihan siitä syystä ettei jotkut ihmiset levitä esim. kanelia lusikoitavia määriä ruokansa päälle. Niin ällöttävältä kuin se kuulostaakin niin ite tykkään syödä "suolasattumia" minkä tahansa puuroni päältä.... vaikka muuten en suolaa lisää mihinkään.

Hyvää & stressitöntä joulua kaikille lukijoille!

PS: Joulunviettoon vs. jouluvihaan voi vastata jo edellisessä postauksessa.

Wednesday, December 22, 2010

Cocisjoulupukkia tikulla silmään

Jos painoa on paljon ja ruokailut menettelee niin sairaalassa on väljemmät olot. Säännöt on kaikille samat, mutta jos ei tarvitse pelätä potilaan puolesta niin ulkoiluita ja lomia voidaan antaa väljemmällä kädellä. Myös allekirjoittaneelle, joka on vain lyhyellä "katko-jaksolla". Monesti lomat ovat jonkun sairaalan aterian päälle meneviä, jolloin harjoitellaan esim. lounaan syömistä ravintolassa tai välipalaa kahvilassa. Yölomilla yleensä yritetään ateriasuunnitelman noudattamista kotona.


Eilen siis välipalalomalle keskustaan, suunnitelmissani hankkia ne pari pakollista joululahjaa ja halia rusinaksi Poikakaverini, jota ikävöin kovasti. Ei paras idea mennä keskustaan juuri ennen joulua, sillä meno oli kuin Hulluilla päivillä potenssiin kaksi. Ihmisiä vyöryi ja työntyi joka suunnasta, kaikkialla oli tavaraa, kauppakassikansaa, valmislahjapakkauksia ja edelleen vain lisää ihmisiä. Siedän kyllä ihmismassoja, mutta en suomalaista kyynerpäätaktiikkaa tai kulutushulluhysteriaa. Osta-osta-osta stressi iskeytyy naamaani, ja tuhansien paketoitujen valinnanvarojen edessä pulssini vain kohoaa kun menetän viimeisetkin päätöksentekokyvystäni.

Sovittu teehetki Muruseni kanssa ei mennyt aivan loistavasti: sain kuulla olleeni epäkohtelias tarjoilijalle, joka oli tullut vasta 30-40min kuluttua palvelemaan meitä ryysiksen takia, ja tunnelma oli painava.. varmaan mun ahdistukseni takia. Mikä muu muka voisi olla syypää kuin minä, levittäessäni pahaa katkua ilmaan sisimmästäni..? Lopulta päätimme hajaantua lopuksi iltapäivää, ja minä nielin rohkeutta käydäkseni parissa liikkeessä löytämässä edes kotiväelle jotain. Välipalaa en onnistunut syömään kahvilassa, enkä ostamaan kaupasta, kun tuska tukki kurkkuani. Tästä en tietenkään kertonut osastolla kellekään.

Plää plää joulu! Oikeasti, mulla ei ole varsinaista anti-joulu-vihaa, sillä tykkään kyllä kuusentuoksusta, yhdessäolosta, lämpimästä tunnelmasta talvella, porkkanalaatikoista ja lahjapapereista, mutta olen täynnä kaikkea tätä kaaosta ja kuluttamista. Pakkovirret, lahjojen ostaminen niska limassa ja kirjanpitoa korttien lähettyksestä (jos ei sukulaiselta X tullut viime jouluna korttia niin tällä kertaa sinne ei enää lähetetä!). Karsisin pois kaiken kertakäyttöisen ja sotkemisen, sekä stressin ja säätämisen, joka tekee tunnelmasta niin helvetin pakottavan. Lahjat voisi jättää minimiin ja joulumässäilyn siihen rosolliin ja pariin pipariin.

Miten muuten on, oletteko haalineet paljon lahjoja? Tykkäättekö joulusta vai aiheuttaako se suuria inhoja? Entäs jouluruoat, maistuuko?

Tuesday, December 21, 2010

Ruumiin tuska

Levitän siveltimellä meikkivoidetta kasvoihini, kello on jotain seitsemän, ja peilistä ei katso takaisin tuttu variksenpelätin vaan joku muu olio. Joku jolla on valtaisat, paksut raajat, pehmeästä taikinamaisesta massasta muodostuneet. Se puristuu kosketuksesta, leviää painauksesta ja hölskyy liikuttaessa. Myös vyötäröni ja rintakehäni ympärillä on samaa kudosta, olen kuin lämmittävää rasvakerrosta kerännyt hylje. Yuk yuk yuk. Antaisin mitä vain jotta voisin kadota näkyvistä, tehdä tekemättömäksi kaiken suuni tekemän synnin.

Ällöttää ja ahdistaa. Sairaalassa on niin tylsää ja ruoka-aikoihin sidottua, että odotan joka ateriaa kuin jotain jännitysnäytelmää. Ulkomaailma ja lomat pelottavat lisää, en tahdo astua ulos sairaalakäytävien ja kovien lakanoiden illuusiosta.. entäs jos menetän hallintani, kontrollini ja syön vain lisää? Eikä mikään estä!


Tahdon kaulapannan. Lukon jääkaappiini ja kokopvä syömättömyysvahdin. Sen minän, joka olin.

Yksi ilta istuimme parin potilaskaverin kanssa sohvapesässä. Silitimme ja lohdutimme toisiamme ahdistuksesta, ruoasta ja muusta maailmasta. Oli ollut punnituspäivä ja kaikkien mieli oli painava, vaikka kuinka oltaisiin tultu tervehtymään ja painoa nostamaan. Ei niin nopeasti, ei niin ylös.. Suru oli samaa kuin kuolleesta luopuessa. Kaksi puhui painotavoitteestaan ja voivottelivat kuinka se oli heidän entisen "terveen minän" elopainon yläpuolella: ja kuinka se ei haittaisi jos se olisi "sitä ja puoli", "niin, sekin kuulostaa jo kamalalta", "tai ajattele jos olisi sitä sellaista", "ei, sitä ja puolikin on jo liikaa!". Sitä tätä. Ja sydämmeeni löi kun olen itse jo sitä ja puoli ja sitä sellaista ja vielä jotain! Sekuntin sadasosassa olin pesästä pudonnut, kuin strutsi räystäspääksyjen halauksessa.

Hetken päästä menin omahuoneeseeni, itkin, itkin, itkin ja halusin huutaa. Koteloiduin kuin toukka päiväpeittooni ja makasin suunnattomassa surussani lattialla. Viillä, punaista, punaista, punaista.. Fyysinen helpotukseni ahdistukseen ja suruun olisi vain parinkymmenen sentin päässä kätkössä. Pidättelin, sillä en saattaisi rikkoa hoitosopimustani olemalla itsetuhoinen, ja sillä verukkeella lentämässä kotiin.

Raahauduin kylpyhuoneeseen lukon taakse, annoin kylmän veden kaatua lavuaarista, työnsin pääni alle ja huusin.

Saturday, December 18, 2010

"Ja pahimpia on aamut.."


Pyörin aamuyöllä sängyssä. Koetan nukahtaa, mutta uneen vaipuminen ei ota onnistuakseen. Iltaisin puristelen läskejäni ja ahdistun, olen levoton, kierin päiväpeitteessä lattialle makaamaan ettei vain sängynjaloista jää lattiaan jälkiä painoni takia. Ahdistusta lukuunottamatta nukahtamisvaikeuksia mulla ei ole, mutta aamuyöt valvon ilman lääkitystäni. Jos unohdan nappulani niin vain harvoin oon onnistunut olemaan heräilemättä tuhat kertaa yössä.

Sairaalassa olen kokopäiväsyömisen jälkeen uupunut, kyllästynyt ja turhautunut: tehtävät suoritettu (lue: ateriat syöty) ja olen turha. Piiloudun sänkyyn aivan liian aikaisin, samahdan ja haluamattani herään taas viideltä aamulla. Päiväsaliin ei saa mennä ennen kuutta, ja olen kyllästynyt. Kotona voisin ottaa omalääkärin määräämää nukahtamislääkettä tai tuhota aamuni mussuttamalla uutisikkunaa katsellessa. Mutta ei sairaalassa, onneksi.

Kaukainen muisto yhä hahmottelee heräämisen johtuvan nälästä, joten vastentahtoisesti hiippailen yön varjoissa luvatta päiväsaliin ja otan ensin omenan (1/3 hedelmäannos), sitten mandariinin (+½ hedelmäannos). Note to self: Hiilarit voittavat nukahtamislääkkeetkin. Läkeroleja taas ei saisi imeskellä sängyssä, sillä nukahdettua suusta valuu lakritsinväristä kuolaa, joka tahmaisesti tahraa petivaatteet.

Tänään aamuyöllä heräsin omaan huutooni - tai kun yöhoitaja rymisti huoneeseeni huhuillen "Kafi mikä hätänä?!" .. Olin vain nähnyt painajaista, ja ääneni oli kai kuulunut koko käytävän läpi.

Thursday, December 16, 2010

Your vomit suits your mascara


Eihän se puoli viikonloppua kotona ollen onnistunut. Ostin kotin minimalisesti kevyitä turvaruokiani, joilla kuvittelin pärjääväni, mutta siivoomattoman asunnon masentava paino ajoi kiskalle ostamaan kevytjäätelöä. Ihan kuin osastoruokailuista, keittelemästäni lesepuurosta ja muusta low cal-sotkuistani ei olisi ollut jo tarpeeksi ahdistusta ilman lisäsekoilua.

Makaan ja syön, aion sabotoida ja heittää pois ruokani, perun, jatkan ja annan ylen. Piirrän pieniä kapeita viivoja käsivarsiin. En jaksa siivota, en pukea, pestä hampaitani. Kämppä on täynnä kissankarvoja ja tiskialtaat astioita, pöydät kynien ja rojun peitossa. Päätän etten jaksa kotona, ja haluan suunnitelmista poiketen tulla jo takaisin osastolle.. pakko.

Sunnuntaiaamuna puhelin soi, ja hoitaja kertoo osastolla riehuvasta mahataudista: kaikkien lomalaisten pitää jäädä toistaiseksi kotiin jos eivät ole saaneet tartuntaa. Muserrun, petyn, änkytän luuriin haluavani jo etukäteen takaisin!! En saa. Akkukin loppuu luurista. Mitä tässä kohtaa pitäisi normaalin ihmisen tuntea tai reagoida? Suuttua? Alitajuisesti, ehkä, suutun itse itselleni. Katkaisen käsijarruni, solmin käteni ja painan kaasua kohti rotkoa.


Käyn kaupassa ostamassa ruisleipää, tonnikalaa, jotain terveellistä "ruokaa" päiväkseni. Mutta hirviö sisälläni haluaa itsetuhoisesti niellä kaiken, toinen syyllistäen kieltää joka nielaisun, ja ajaudun napostelemaan, kakomaan, heittämään ruokaa pois ja raahautumaan taas kioskille. Repeat, repeat, repeat.. Puurosta ruisleipään, sitten mihin vain hiilaripaskaan ja roskaruokaan, tavoitteena vain aiheuttaa suurempi syyllisyyden tunne itselleni. Kumpa vain sattuisi enemmän, ei väliä, olen jo pilalla.

Maanantaina aamupäivällä raahaudun takaisin sairaalalle..

Wednesday, December 08, 2010

Pretty girls in pretty boxes

"Suosikki" tapani aloittaa aamu: punnitus. Hoovee, äh, yh, saatanan läskini ja puntarit! Punnitukset tulee yllätyksenä ja sattumanvaraitsesti, jottei ala etukäteen stressaamaan tai huijaamaan. Vanhanaikaiset huijauskeinot on kyllä vähissä, sillä pienessä näytehuoneessa pitää riisuutua vain alushousuisilleen - edes rintaliivejä ei saa pitää päällä. Hoitaja, yleensä opiskelija, merkkaa painon post-it lapulle, jonka jälkeen saat luvan astua pois elektroniselta va'alta pukeutumaan. En tarkkaan tiedä miksi, mutta kaikki sh-polin ja -osaston va'at ovat virtajohto kiinni seinässä, ja ulkonäöltään aika kaukana kotipuntareista. Varmaan jotta tulos on mahd. virheetön.

Kauhukseni painoni oli laskenut vain parisataa grammaa, vaikka turvotus onkin vähentynyt. Halusin sen olevan vähemmän. Tunnen itseni epänonnistujaksi, ahneeksi paskaksi ja ryhävalaaksi koska söin eilen iltapalalla viilin 2dl maidon sijasta ja 1/2 päivän hedelmäannoksestani. 3 hedelmän syöminen per pvä on jokaisen omalla vastuulla, ja itse en ollut tähän asti koskenutkaan pieniin mandariineihin tai royal gala-omeniin. Samoin jos olen voinut valita esim. maitotuotteiden välillä niin olen itsepintaisesti valinnut aina keveimmän vaihtoehdon. Ei viiliä vaan maitoa, ei muroja vaan vähän mysliä, ei real-leipää vaan kaksi näkkäriä. Ehkä en ole silti tehnyt tarpeeksi ja olenkin vain lihonut täällä, jos paino kerta oli lähes sama kuin kotona ahmintapäivien jälkeen! Voi helvetti.

Olen tullut riippuvaiseksi sairaalan numeroleikistä: kellonajoista, punnituksesta, 15 min ulkoiluista,  sovituista ruoka-annoksista ja silmissäni juoksevista kaloreista. En (enää) jaksa olla joittenkin anorektikoiden tavoin kova nipottamaan ("Tää ON ENEMMÄN kuin mun annos!", "Me EI OLLA oltu vielä varttia ulkona!"), mutta kyllä tekee pahaa levittää kiltisti margariinia leivän päälle. Kaikkea tökitään, mitataan, verrataan ja kyylätään. Kotona pahaa oloa ja ahdistusta hallitaan kontroloimalla ruokaa, mutta täällä ikioma turvastruktuuri hajotetaan ja opetellaan leikkimään normaalia. Pahaaoloa ei myöskään pääse kompensoimaan, joten siihen vastataan lääkkeillä tai henkilökohtaisilla keskusteluilla.

Mutta oman keittiöva'an tuoma turvan on mulla siirtynyt sairaalan sääntöihin, ja miten koetan tasapainoilla niitten ja oman kontrollikipeyteni kanssa. Tahdon ulos tiettyinä aikoina, voidessani valitsen aina keveimmät vaihtoehdot ja teen kyykkyjä hampaita harjatessani. Pakkomielteistä? Tyhmää? Vain mikrotasolla vaikuttamista? Ehkä...  Mutta täytyy, mun vaan täytyy. Sentään koetan pitää vähän low-profilea ja olla inisemättä kaikesta. Esim. eilen nousi kova haloo potilaissa kun ruokakuski ajoi hankeen, mutta muihin ruoka-aikoihin ei suhteutettu lounaan myöhästymistä. Kaikesta täällä yleensä tapellaan ja väännetään kättä, sillä ruoka on (ollut) potilaille koko elämä.



Pelkään jo tulevia lomia, sillä edellinen poikkeusaikaisin viettämäni yö Äidillä ei mennyt hyvin. Kävin eilen koulussa, mutta ahdistumisen takia karkasin kesken kaiken takaisin osaston turviin. Luulin jo kaikkien vastoinkäymisten olevan jo mennyttä, olin niin itsevarma kaiken sujuvuudesta, mutta mokasin. Täällä aikataulut ja yleensä säännöstelyt vain tapahtuvat niin pelkään helvetisti kotia ja täyttä vapautta. Kukaan ei ole tökkimässä, mittaamassa ja kyyläämässä puolestani, vaan joudun sen kamalimman: itseni ja päätöstenteon eteen. Vaikka en tod. rakasta osastolla oloa, vaan ikävöin kotia, kisuja ja ruokavaakaani niin täällä tylsyydessä, kuin koe-eläin laatikossa, on kieronlaista turvaa...

Monday, December 06, 2010

Inside Eating Disorder Inpatient


Tiedättelö mitä? Kaikki osastohoidon perusasiat löytyy ihan esim. HUS:n sivuilta tai googlettamalla (käypähoito, vuodeosasto jne). En välittäisi kirjoittaa ihan kaikkea kaikesta, sillä en tahdo kenenkään tulkitsevan juttujani äärimmäiseksi totuudeksi ja päättävän omista asioistaan blogini perusteella. Jos osasto tai hoito mietityttää joko itselleen tai tutulleen niin hei, kääntykää ammattilaisten puoleen. Terkkarin, terveyskeskuslääkärin, etc. Blogi on vain mun omia kokemuksia ja tunteita!

Tästä huolimatta aion silti kirjoittaa jotain osaston käytännönrutiineista, sillä muistiin kirjoitettuna ne vähän selkeyttää tarinaani. ;> Alleviivatut jutut on edelliskäyntini jälkeisiä muutoksia, ja saattavat poiketa es. Lapparissa olleista menetelmistä.

 Pääjuttuja
  • hoito on +18v., vapaaehtoista ja kaikille syömishäiriöille
  • jokaisella potilaalla on oma ruokasuunnitelma riippuen es. energiantarpeesta, painon nostamisesta jne.
  • omahoitaja, kakkoshoitaja ja jos kumpikaan edellämainituista ei ole vuorossa niin oma vuorohoitaja, jonka kanssa saa keskustella ja pyytää apua
  • hoitoon sisältyy ravitsemusterapia, lääkäri- ja labrakäynnit ja punnitukset
  • lääkkeet, ateriat yms. sisältyvät hoitomaksuun
Hoitomuodoista
  •   anoreksiahoito-ohjelma
    • 3-vaiheinen, ja yleensä pitkäkestoinen hoitomalli
    • mitä paremmin ruokailut, paino yms. korjaantuu niin sitä enemmän etenee vaiheissa, ja saa vapauksia esim. ulkoiluita, lomia, annostella itse ruokansa lautaselle tai nousta pöydästä
    • neljäntenä pvä ravintoliuos kaikille potilaille ja 2 viikon sisällä isompi ruokalista
    • oma fysioterapia(?)
  • bulimiahoito-ohjelma
    • ei vaiheita
    • annostellaan itse ruoka, ei ravintoliuoksia, sama "B"-mallinen ruokalista koko hoidon
    • lyhyempikestoinen, pari viikkoa - ~1k
    • saa osallistua heti 1-vaiheen keskusteluryhmän, rentoutuksiin, ja retkelle

Yhteisiä sääntöjä & käytäntöjä
  • itsensä ja toisten satuttaminen, oksentelu, pakkoliikunta yms kiellettyjä.
  • ulkoilut ja lomat hoitokokouksessa sovitusti (ensin hoitajan kanssa 2x15min/pvä, myöhemmin itsenäisesti, ensin pvä sitten yölomat jne)
  • yleisissä tiloissa ei saa puhua kiloista, kaloreista yms. samoin ohjaaminen on vain hoitajille, eli potilaat ei puutu toistensa asioihin
  • yhteisruokailut:
    • aamupala (8:00), lounas (12:00), välipala (14:15), päivällinen (17:00), iltapala (20:00)
    • ruokasuunnitelmista ei poiketa, ainoastaan rav. terapeutti tekee muutokset, ja nykyään inhokkiruoat eivät ole sallittuja
    • hoitaja tarkistaa annoksen ennen lupaa syödä, myös jos on lupa annostella itse
    • 30min aikaa syödä (hoitaja tämän ajan pöydässä mallina), ja 20min jälkeen saa nousta pöydästä jos on valmis
  • lepohetki 30 min aterioiden jälkeen, jolloin ei saa mennä ulos ja wc:t pidetään lukittuina, arkisin lounaan jälkeen kokoonnutaan yhteistilaan rauhoittumaan
  • omien huoneiden kylppärit ovat päivisin lukossa, paitsi kl. 19-20, jolloin saa käydä iltasuihkussa.
  • kännykät, läppärit, netti, omat tavarat ja vaatteet kaikki omasta puolesta
  • omat ruoat, juomat, purkat, pastillit, lääkkeet ja vihreä tee kiellettyjä, purkkaa saa pyytämällä kansliasta

Muuta
Ruokailuista yms. säännöistä huolimatta osastosta on yritetty tehdä vähän "kotoisampi", eli hoitajat ovat arkivaatteissa, paikasta löytyy tv, pleikkari 1 & 2, lautapelejä, kirjoja, hiukan askartelukamoja, sohvia, lehtiä ja potilaiden oma tee- ja kahvinurkkaus. Huoneet on kuitenkin aika kliinisiä ja minimalistisia, ja paria keskustelu- ja rentoutusryhmää lukuunottamatta hirveästi "ohjelmaa" ei ole.

Pssst, ja en sitten ota mitään vastuuta näitten tietojen muutoksista tai aitoudesta, sillä en ole edes kysynyt mistään lupaa asioiden välittämiseen. Kunnioitan tiedonsuojaa esim. sairaalan start/adv/pro ruokalistoissa, joten plz älkää edes kysykö niitä. Voin vastailla omista kokemuksistani, mutta en tiedosteluihin pitääkö joku huhu paikkaansa. Kyselkää niitä joltain hoitavalta taholta tms. Kuvat on leffasta Vuosi nuoruudestani/Girl, Interrupted

Friday, December 03, 2010

"on which the words 'EAT ME' were beautifully marked in currants"



"Näytä niitä sun sormia!", hoitaja sanoo iltapalalla. Käännän varovasti kämmentäni ja pöydän päässä vahtiva hoitaja äännähtää nähdessään hitusen margariinia sormenpäissä, ja sanoo "Ens kerralla kun noin käy niin me lisätään rasvaa sun leivälle!" Suljen käteni ja kiitän, nousen astioideni kanssa ja menen huuhtelemaan tiskit astianpesukonetta varten. Veto-ovi auki ja ulos ruokasalista. Kävelen omaan huoneeseeni ja olen omahyväinen omasta oveluudestani taistelussa minä vs. ruoka. Sota saattaa olla jo sairaalalla, mutta syömishäiriöni itsepintaisesti kerää minikroskooppisia erävoittoja taistelussa kaloreita vastaan.

Vaikka ruokailut sujuu nyt helpommin kuin edelliskerralla niin on näkyvät rasvat yhä minulle kuin myrkkyä. Margariini eksyy leivältä lautasenreunaan, sormiin, kämmeneen, kynsien alle, pöydälle, voiveitsen taakse, pöydän tai tuolin alle, huuliin ja hampaisiin. Näin yhä käy vaikka en varta vasten pyri tunkemaan sormiani leipään, leipään, joka on nyt peitelty paksulla viipaleella läskijuustoa.

Minut siirrettiin anoreksian hoito-ohjelmasta bulimiaan, sillä mun ei täydy nostaa painoani, mutta silti ruokalistani muuttui "B" vaihtoehdoksi lyöden läjän rasvoja, juustoja ja leipiä päivääni. Kaikkea ihan liikaa, mutta silti muka vähemmän kuin yhdessä ravintoliuoksessa, jota anoreksiapotilaat joutuvat kiskomaan aterioidensa ohessa. Öh sanoinko anoreksiapotilaat? Hei! On minunkin diagnoosini yhä anoreksia! Tämän kaiken laardin alla, on! On! Ja paskat. Olen täällä kai ainoana normaalipainoisena, vain lyhyen pätkän hoidossa olevana. Ja silti kansa ympärillä kitisee voivoi kun on makeaa, vatsaan koskeen, kamalaa, hyi suklaata ja lastenvanukkaita! Nauran vittuillen kiusaten että jos paino ei ala nousee niin ruokaa tulee vain lisää!




Lopulta en vain kestä olevani kaikista isoin, ihan liian iso itsellenikin, ja menen huoneeseeni ahdistumaan. Reidet ovat heiluvat pullerot kuin kirkonkellot, keskisormeni ja peukaloni eivät kosketa käsivarteni ympärillä, ahterini on loputon ja koko loppukroppa suunnaton. Käyn hakemassa rauhoittavan, haukkaan parvekkeelta kylmää ilmaa, ja haluaisin itkeä tai huutaa ihrani alta. Pukeutuminen suihkun jälkeen ahdistaa: mitä vaatteita saan, ansaitsen tai kehtaan käyttää. Ei tuohon olen liian ruma, tuota käyttääkseni liian iso, kolmas kävisi häpeäni kanssa, mutta ei käy jos joudun punnitukseen ja riisuutumaan. Paha olo, itse aiheutettu, mitäs kun söit!

Huomenna yölomalle Äidin luo ja juhlimaan ystävien kanssa. En tiedä miten syödä ulkona, yrittääkkö nipistellä listasta, entäs jos herkkujen syönti karkaa käsistä? Entäs jos syön eniten, koko ajan tai ahmin liikaa? EI, ei käy. Pakko selvittää päätä, kasvattaa itsekuria, sillä kun pääsen kokonaan kotiin niin en tasan halua olla tämän painoinen ja kokoinen..

Thursday, December 02, 2010

New Fat Kid on The Block


Lupasin kirjoittaa ossapäivistä, olkoot ne miten tylsiä tahansa. Pääasia että saan itse pidettyä jotain päiväkirjaa tämän kertaisesta kokemuksesta, joka monella lailla tulee olemaan hyvn erilainen kuin viimeksi (en ala nyt edes erittelemään millä lailla). Mutta totta tosiaan, mitään hirveän jännittäviä päivät kokovuorokautisella ossalla ei todellakaan ole.


Ensimmäiset fiilikset täällä olosta on ihan hyvät. Ennestään tuttuja potilaita ei ole, ja hyvä niin, sillä ehkäpä edelliskäyntini ihmiset ovat siirtyneet eteenpäin eläämässään. Enkä tod jaksaisi mitään menneitten muistelu -small talkkia. Hoitajien kanssa se ei ole niin paha asia. On mukavaa ja turvallista kun on tuttuja kasvoja, joten omista asioista puhuminen on helpompaa. Olen yllätyksekseni paljon sosiaalisempi, sillä kuvittelin vain mököttäväni huoneessa ja istuvani koneella. Oon vähän tehnyt tuttavuutta toisiin potilaisiin, ja tällä kertaa en tunne olevani se yleistä pahoinvointia levittävä pahanilmanlintu. Mutta hymynaamalla on myös veronsa: väsyttää ja olen läpeni kyllästynyt olemaan kiva-kiva-think-positiiv.

Eli toiseksi olen vain kaatoväsynyt! Ihan totta, en ikinä nuku päikkäreitä, mutta täällä olen kumpanakin päivänä ja silti ihan sumeana väsystä. Ehkä se on suojakeinoni paikan tuomaa stressiä kohtaan, koska "sitä normaalia" ahdistustani ei ole ollut yli äyräiden. Pahanolon tullessa olen vain heittäytynyt kyljelleni makaamaan ja kiskonut viltin korviin. Kuin pulska hylje laiturilla! Tai pienten sinttien keskellä, sillä joo - oon helvetin iso ja muut ei, mutta odotin paljon pahempaa.

Eniten osastoelämä on tylsää. Ei mitään chillailua vaan aika tuntuu pysähtyneeltä. Ainoat toiminnan hetket on se kun heräät, syöt, ulkoilet, syöt, lepäät, syöt, ulkoilet toisen kerran, syöt, syöt, napsit lääkkeesi ja nukut. Voisin kirjoittaa osasto-ohjelmasta sitten myöhemmin kun olen itse tuon omaksunut.. nyt odottelen vain että tylsyyttäni kävisin vaikka nukkumaan.

Isoin miinus täällä on vain uudet säännöt ja hoitokuviot, sillä en pysy oikein tahdissa mukana. Siis uudistukset ehkä on jees, mutta kun jatkuvasti tulee yllätyksiä niin ärsyttää ettei tasantarkkaan tiedä mihin on sitoutunut. Esim. nyt täällä on erikseen anoreksialle ja bulimialle hoitosuunnitelma, ja koska nyt ei ole painonnostotavoitetta niin minut lopulta lykättiin jälkimmäiseen. Voin myöhemmin lyhyesti kertoa eroista, mutta - pointtiini! En tykännyt yllätyksen lyönnistä naamaan kun ruokasuunnitelmaani oltiin silti muutettu aika lailla, ja ilman että olisin tiennyt etukäteen tai saanut pitää kopiota listasta. Onneksi huomen aamulla on ravitsemusterapeutti, jonka kanssa voin neuvotella asiasta, mutta siitä huolimatta jännittää ja pelottaa koska *ei* voi olla varma.. nyt, öitä!

Tuesday, November 30, 2010

Osastolle

Oh fuck it. Jos nyt (taas) yritän.



Lähden huomenna kokovuorokautiselle osastolle.. Kuten päiviksellä suosittelivat, omalääkärini puolsi ideaa minulle "ehdottomasti" tarpeellisena. Kahden vuoden takainen joulu samassa paikassa, eri ruumiissa, lähemmäs parikymmentä kiloa pienempänä. Opettelen samaa asiaa: täsmäsyömään ja kestämään ahdistusta.

Tällä kertaa reissu tulee olemaan lyhyempi, onneksi, vain pari viikkoa-kuukausi, ja voisin palata takaisin kotiin kissojen luo plus kouluun. Koetan saada netin toimimaan, jotta voisin jotain vaikka raportoida reissullani..

olkaa nätisti & älkää paleltuko!

PS: Pidetään pitkästä aikaa kysymys & vastaus-postaus!
Eli jos jokin askarruttaa tai aihetta haluaa ehdottaa niin olkaa hyvä, kertokaa! :> Plus on mullakin jotain tekemistä ossalla kun/jos päivittelen blogia~

Saturday, November 27, 2010

Jäätelövainaa

Kolme iltaa ja vajaat kolme litraa jäätelöä. Hyi saatana. Mikä idiootti tykkää tripla-repeattaa idiotismiaan? No sellainen joka tykkää teloa itseään, ja on menettänyt kaiken toivonsa poistua kotoaan ilman murskahäpeää. Tiivistetään!

  1. Tapaus yksi. Törkeän kallis lähikiska, ja tarkastan hinta-kalorisuhteessa parhaimman vaihtoehdon. Suklaabanaania, eli jotain suunnilleen inhokkilistaltani, mutta kelpaa. Pettymystä, ahdistusta pettymyksen syömisestä ja epäonnista pettymyksen uloskakomista. Ei näin, miksi taas teen tätä itselleni? Minkä takia ansaitsen itseinhoni vain pahentaa nykyistä valasolemustani typerillä kaloreilla ja iltasekoiluilla?
  2. Tapaus kaksi, ja kaksi rasiaa sokeritonta jäätelöä taltuttamaan epäihmismäiset iltamussutukseni. Keinotekoisista raaka-aineista kasattu massa ei pysy lusikoidessa edes kasassa, ja seuraavana päivänä suolistoni toimii kuin kaasupäästöinen vuoristorata. Mahani on kuin odottaisin nelosia, ja en pääse ulos kotoa.
  3. Kolmas kerta, ja tuijottaessani Top Chef: Just Desserts:iä jäätelöhampaani alkaa taas vihlomaan. Lähikiska ja ylikallista kevytjäätelöä plus banaani, mutta tällä kertaa uskallan antaa itselleni syödä nauttien, hitaasti ja pieniä annoksia maistellen. Kevytkama on petollista ja pehmyttä, aamulla roskiksessani on tyhjä paketti.
Fuck this shit. Olen niin nolo, ällö ja nolo. Kumma miten jäde on aina noin iso pahe mulle, mutta suklaasta, karkista, salmiakista, kekseistä, yms. en taas aidosti tykkää. Jos uskaltaisin ostaa kotiin jotain oikeaa, "kunnon", kermasokerijädeä niin ehkä se yksikaksipalloa olisi riittävästi.. Ehkä samoin muunkin ruoan kanssa? Mutta kaupassa kaikkialta kirkuu karseat kalorimäärät, ja kiellot ruoasta nauttimiseen, niin päädyn kotiin mussuttamaan pallon salaattia parin täyttävän leivän sijaan. Huoh. Onneksi ensi vuonna jäätelön hinta nousee stratosfäärisesti niin tuskin raaskin ostaa sitä enää koskaan. :---)



Sunday, November 21, 2010

Älä päästä irti / Ota niskasta kii

Kiitos viime tekstiin tulleista kannustekommenteista. ♥ Rohkaisuista, empatiasta, lohdutuksesta ja perseelle potkimisesta. ;>

Olen yhä tosi sekaisissa tunteissa.. En tiedä mitä tekisin. Vaikka olen taistellut vuosia saadakseni terapiaa niin olen aina ollut huono ottamaan vastaan syömishäiriöhoitoa. Omituisesti ja tavallaan tahdostani riippumatta koska en tarvi/ansaitse/kokonaisvaltaisesti tahdo. En aina todellakaan tiedä mitä tahdon, sillä usko itseeni, tulevaisuuteni ja onnelliseen loppuelämään on aina nollan alapuolella.

Kiitos terapian yms minulla ei ole enää (niin) kiire kuolla, mutta haluaisin yhä laihtua olemattomiin. Olen oppinut uudelleen nauttimaan ja kantamaan vastuuta joistain asioista, mutta samalla haluaisin lakata jaksamasta yrittää ja välittää. Haluan vakuuttaa rakkaitani ja läheisiäni jatkamaan uskoaan minuun, mutta samalla mikään valtakunnan voima ei saa minua vapaaehtoisesti nielemään margariinia leipäni päältä. En kestä elämääni vaikeuksissa, masennuksissa ja kurjuudessa, mutta koen mahdottoman vaikeaksi ottaa vastaan mitään hyvää, sillä tunnen ansaitsevani kaiken pahan. Hoitotiimi päiväosastolla siis taisi olla aivan oikeassa sanoessaan etten oikein pysty vastaanottamaan ohjausta tai yrittämään terveitä asioita vänkäämättä vastaan. Puhumattakaan tsemi-tsemi-hapi-hapi-ryhmähengestä etc blerh! Mutta verrattuna päivikseen kokovuorokautinen osasto tuntuu yhtä isolta kynnykseltä kuin loikka Atlantin yli.

Ja entäs se koulu? Koulu, jonka vihdoin sain aloittaa uudelleen, ihana luokkani ja loppuun käytetyt poissaolovuoteni. Asuntoni, joka edellyttää ettei keskeytä koulua? Lemmikkini ruokkiminen, leikittäminen, jätteiden siivoaminen? Hitaasti elvytetyt kaverisuhteet? Äidin vapaa jouluaatto kolmeen vuoteen? Ahdistaa. Luulenpa että nuo kaikki käytännön askareet saisi vielä suht kivuttomasti järjesteltyä jos menisin osastolle, mutta mieleni murskaantuu palasiksi jo ajatuksesta kertoa kellekään. Voin kuvitella verkkokalvoilleni kaikki ne huokaukset, tyytymättömyys, tenttaus, vähättely, huoli ja vaatimukset. "Antaa tämän olla sitten viimeinen kerta ja nyt alat normaaliksi!" ...mikä ei kuitenkaan kädenkäänteessä toteudu.

Ja se pettymys, hylkäys ja yksinäisyys. Jäljellä vain minä ja läskini.
--

Loppuun jotain hyvää: Sain tänään käytyä suihkussa viikattua viikkokausia pyykkitelineellä olleet rivut kaappeihin, ripustettua eilen pestyt märät pyykit, imuroitua, vaihdettua petivaatteet, lämmitettyä kissoille ruokaa, syötyä kunnon aamupala ja välipalalounas ilman häröilyitä. Oh wow! Super! Go me! Kohta lilaa luomeen ja kaupunkiin näkemään rakasta Poikkistani, yhdessä leffaan & ulos syömään. Tahdon tänä sunnuntaina antaa itselleni luvan olla iloinen. ♥ Ihanaa päivää teillekin!

Thursday, November 18, 2010

Itkupotkuhysteriat

Olin eilen ihan murskana. Kun aloitin päiviksen niin lääkäri puheli "entäs jos olen pidempään kuin 2 viikkoa", mutta maanantain hoitokokouksessa kävi ilmi ettei mulla olisikaan tämän viikon jälkeen edes tilaa koko paikassa. Ärsytti, on juuri alkanut menemään paremmin kun on säännölliset ruoka-ajat, en ole ollut itsetuhoinen tai ahminut, ja vaikeuksista huolimatta kammennut jokaikinen aamu paikalle.

Ei lyöty vielä lukkoon, ennen eilistä. Päiviksen hoitajat ja lääkäri olivat pitäneet palaverin etten mä sovi päiväosastolle. Mun pää lyö tyhjää niistä perusteluista, sillä aloin hirjasti ja lujaa itkemään kauhistuksesta. Henki ja ääni ei kulkenut, nenä täyttyi rä'ästä, kyyneleet samensivat silmät ja olisin halunnut huutaa ja hakata seiniä. Ihan aiheelliset syyt hoitohenkilökunnalla oli, jotain miten olen liian ahdistunut ottaakseni vastaan ohjausta tai leikkiäkseni ryhmässä. Seliseli, epäreilua. Kuulin kaiken vain torumisena: miten paska ihminen ole, ilkeyttään kieroileva, päälle puhuva, toisia huomioimaton, ja pahanolon katkua ympärilleen levittävä kusipää.

Itkin lohduttomasti päiväossan vessassa ja etsin rajusti lohtua pienestä teräystävästäni. Salaa, totta kai. Hoitoporukka koetti ehdotella minulle "alakertaa" eli kokovuorokausiosastoa. Olisi enemmän yksilötukea ja sen sellaista. Mitä läppää! Ai mä. Tällainen normaalipainonen lardiläjä pahimpien luurankojen sekaan, eristymään enemmän koulusta, selittelemään turhaan läheisilleni tilannettani. Mähän kun oon jo ihan normaali kaikkien mielestä, niin hyvän kokoinen sun muuta. Miksi mä siis yhtään mitään ossaa tarttisin? Ja jos selittäisin, saisin ehdotuksen läpi läheisiini, niin todennäköisesti viimeisimmätkin rakkaani nostaisivat kyllästyneinä kytkintä. Ei kukaan vaan jaksa tätä pelleilyäni, koulun vaarantamista ja harmaitten hiusten tuottamista.

Olen paha paha pahin riippumatta miltä kantilta asiaa katsoo..

Monday, November 15, 2010

Pelkoa, inhoa ja päiväosastolla

Olen syömävammaisten päiväosastolla, nyt toista viikkoa aloittelemassa. Mun piti kertoa asiasta jo viikkoja sitten, mutta en vain kehdannut, joten lykkäsin ja lykkäsin koko asiaa... Entäs jos en menisikään, mähän olen niin lihava. Oltuani aina niin kielteinen kaikkeen osastolle joutumiseen niin häpesin anelusoittoani sairaanhoitajalleni, joka välitti hätäviestin lekurille ja sitä kautta sain lähetteen päivikselle.

Mun piti kirjoittaa aiemmin paremmasta voinnistani päiväkodissa (hehe) "täsmäruokailua" harjoitellen, tietämättömille vähän paikan tarkoituksesta ja maneereista, sekä isosta takapakistani nyt yksin vietettynä viikonloppuna. Olen vain ollut niin uuvuksissa päivien jälkeen etten ole jaksanut kirjoittaa mitään... Se että repii itsensä kuudelta ylös päästäkseen parin tunnin päästä alkavalle aamiaiselle, mussuttaa puuronsa ja lounaansa ja välipalansa toisten vammaisten ja parin sairaanhoitajan seurassa on käynyt minulle työstä. Oikein syöminen ja sen tunteiden kanssa taisteleminen on raskainta mitä tiedän. Olen siis iltaisin ollut vain rikkirättipoikki, jota puoltaa infernaaliset likapyykki- ja tiskikasat.

Minua jatkuvasti vain pelottaa että kaikki ossalla inhoavat minua. Olen ahdistunut ja tuon sen haluamattani liikaa ilmi, olen liian suulas ja suurikokoinen, kömpelö, tökerö ja kaukana perhosten ja päivänkakkaroiden paskomisesta. Olen epäkohtelias toisille joilla on tsempit täysillä: kun en pysty samaan, kun möläytän pahasta olostani, kun oireilen salaa.. En vain tiedä miten olisin kun osastollakin pitää olla niin vieraskorea, eikä saisi levitellä tuskiaan kuin vain sairaanhoitajalle.. niin kuin sujuvasti muka uskaltaisin, pah..

Epävarmuus painaa myös kun sain vähän kommenttia oireilustani, joka on kiellettyä päiviksellä. En tiedä joudunko jo ennen 2 viikon minimiaikaa ennen jo ulos "rikottuani sääntöjä" olemalla "kipeä/oireileva/en tarpeeksi motivoitunut"... poistuin ahdistuneena itkua vääntäen, tunnen olevani maailman paha, synti ja paska, joka vetää myös lähellä olevat turmaan. Tai vahingossa loukkaan.

Haluaisin silti pysyä tuolla, vaikka ahdistus on valtava - kas kumma, koska en voi täyttää tuota aukkoani ruoalla. Kidun pahassa olossani, mutta on sekin parempi kuin mässätä itsensä hengiltä, ja turruttaa pahaa oloaan sapuskalla. Yksin kotona en jaksaisi enää selvitä. Vaikka en olisikaan yksi niistä raukka kärsineistä sieluista, jotka nyt reippaasti tsemppaavat parhaiten vaikkeuksiensa läpi, niin kyllä minäkin yritän. Hävettäähän minua helvetisti olla mestan isoin läski, lihavin, painoni yli normaalirajan (vittusaatana ja tämä parissa kk:ssa!!!!) ja en silti osaa syödä rasvaa leivän päällä.


ps. oh wow, +300 seuraajaa readerissa! Mutta miksi niin vähän aktiivisia kommentteja? Piristäkää iltojani ja jättäkää useammin puumerkkiä jos luette, kiitos!

Wednesday, November 10, 2010

Reality-horroria televisiossani

Kaiken mediasta tulevan soopan, mainosten ja TV-viihteen alla unohtaa miten rumaa reality on lavastettuun töllö-todellisuuteen.

Katsoin MTV3:lta "45 minuuttia" ja voin fyysisesti pahoin: tällä kertaa aiheena oli eläinrääkkäys. Muutama karmea tapaus jossa mm. koiraa oli hirtetty parvekkeelta ja toinen perheen kissa ammuttu jalkajousella. Sori jos olen nyt mustavalkea ja asiani sisältää asiavirheitä, mutta c'moon ei nyt nussita pilkkua vaan ajatellaan aivoilla! Kotikissaa. Ammuttu jousella. Kahden kissan omistajana tärisen ymmärtämättömyydestä, järkytyksestä, surusta ja vihasta.

Minun mielestäni, jos KUN ihminen on ravintoketjun huipulla, tai ainakin käyttäytyy kuin maailmanomistaja niin ihmistä seuraa myös tietty vastuu. Kyse ei ole vain moraalista tai etiikasta vaan kylmästä faktasta miten universumi pyörii: syystä/teosta ja seurauksesta. Eli ei yksinkertaisesti pidä elää miten lystää tai maailma kusee takaspäin silmään. Tämän takia itse inhoan yleistä välinpitämättömyyttä ja laiminlyöntiä vaikka sorrun siihen ajoittain itsekin. Ta-daa, olen ihminen. Enkä nyt meinaa vain sortumisia kaikkiin globaaleihin ongelmiin vaan vaan ihan perus viitseliäisyyttä, huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Erityisesti tosi depiksenä saatan käyttäytyä tosi tunteettomasti ja loukkaavasti läheisiäni kohtaan, ja se on silti väärin ihansama vaikka olenkin sairas-hullu-ja-kauhee.

Kun pohdin lisää noita televisiosta tulleita aiheita niin raivoni kääntyy yhä enemmän ja enemmän vain itseeni. Tunnen itseni tyhmäksi kun en osaa argumentoida tai väitellä jokaisen mielipiteeni puolesta vaan toimin oman maalaisjärkeni ja tunteitteni varassa. Ahdistaa ajatus monelle kauhujutulle sitä kuitenkin kääntää selkänsä, mutta en varmaan vastustaisi kissantappajien ripustamista kulkusistaan joulukuuseen. :) Hyi, ihmisen kostonhimo on hirveä.

Kumma miten rakastan kaikkea fiktiollista zombi-kauhu-splatteria, mutta tahdon yrjöillä katsoessani ajankohtaisohjelmia tai lukiessani aamu-Metroa. Myös sunnuntaiset iltaruokaostokset lähimmässä K-Kaupassa saa myös mahani sekaisin pahemmin kuin mitkään laksatiivit. En kestä katsoa ruskeita jauhellihapaketteja tai lihasuikaleita, joista lihasuikaleista, joista veret on mustana valuneet paketin pohjalle. Mutta pilkon kyllä ongelmitta tuoretta munuaista tai sydänkuutioita kissoille. Kumma myös miten haluaisin kadota puritaani-vegaani-erakoksi erämaahan, mutta en itke jokaista ahventa jonka päähän olen lyönyt kalikalla. (Tajuttomaksi lyöminenhän oli vain kilttiä kalalle.. ettei möllykkä tunne kun tapetaan, perataan ja paistetaan..)

Adfsdgdgfadh.

Voitteko pahoin katsottuanne uutisia? Muokkaako mielenterveys suhtautumistanne?

PS: allekirjoittanut suosittelee ♥


Saturday, November 06, 2010

Video kiled the radio star

Lupasin kirjoittaa "huomenna", mutta se vähän venyi jälleen.. Tässä on ollut taas kaikkea, ruokaa, depistä, ruokaa, sälää. Mutta olen naputustuulella, no worries. On lauantai-ilta ja TV on päällä. Ihailen Survivors-tyttöjen kapeaa vyötäröä ja laihtuneita ruipelokäsiä, päällä roikkuvaa tunikaa, ja kuvaruudussa vilahtelevia suonia tai rintaluita. Tuntuu perverssiltä katsoa kuinka tositv-kilpailijat takkutukkaisena mättävät sormin palkintoruokaa suihinsa. Lopulta laihavyötäröinen tyttö oksentaa pusikkoon ylensyötyään palkintoruokia. Just näitä esimerkkejä kaipasin..

Oma mahani on pinkeä syödyistä leipä- ja lettukasoista. Mussutan mukavasti pehmeässä sohvanmurkassa, ja haaveilen autiosta saaresta jossain hornankuusessa. Kaverinani totta kai joku julkkisvalmentaja, jolle ruumis olisi rääkkäyskohde ja nälkä tekosyy antaa piiskaa. Tosielämässä en mene ulos edes varttitunnin lenkille koska lenkkeily on tylsää ja monotonista ja hengästyy ja hyi liikuntaa!

Survivors-mies syö pitsaa niin nälissään että kädet tärisee. Sweet. Mulla on joku fiksaatio laihoihin ihmisiin, jotka syö.

Oma mahani on niin iso ja painoni niin korkea ettei vuoden takaista kondistani voisi kuvitellakaan. Normaalipaino on raskaampi taakka kannatettavana kuin mistään muusta synnistä aiheutunut katumus ja pahaolo. Ja silti syön. Vttu. Tahdon survivors-poskipäät, omat poskiluuni takaisin.

Tuesday, November 02, 2010

Helkavirsiä hyräillen

Viime kuukausi oli päivitysten puolesta iso FAIL! Ei pidä käydä uudelleen. Tarvitseehan tarina aina jatkoa, ja olen kertaa aina valppaampi jos muotoilen ajatukseni joksikin puoliloogisiksi koosteiksi.. Mutta myönnän, musta on tullut tosi paljon eristyneempi netin suhteen. Tosi vähän liikun missään sosiaalisissa yhteisöissä, viestittimissä tai blogeissa. Joka päivitykseni jälkeen hirvittää aina tulla kurkkaamaan kommentteja, sillä olen aina satavarma jääneeni yksin.

Teen eristäytymistä myös silloin kun menee huonosti. Oikein huonosti, häröilymittapuullani. Olen koko syksyn syönyt, ahminut, rankaissut itseäni ruoalla, sekä tyydyttänyt tylsyyttäni ja pakkomielteitäni ruoalla. En yhä vieläkään uskalla tilata kahvilassa lattea koska maidossa on kaloreita, mutta saatan pinkoa alkuyöstä kiskalle ostamaan Reissumiestä viisinkertaisella hinnalla, ja tuputtaa paketin sokerittoman ketsupin kera kitusiini. Kun pentuna glamourisoin kaikkea bohemia rappioromantiikkaa niin en olisi ikinä kuvitellut itseäni tähän tilaan.

Rehellisesti sanoen en luottanut painoni koskaan uudelleen kohoavan normaalirajaan ja siitä näin reippaasti yli. Ja vähiten tällaisella itsetuhoisella ja epärationaalisella tavalla, sillä aina loppua kohdenhan anorektikon paisuminen kuvitellaan terveeksi, nätiksi ja elämäniloiseksi prosessiksi.. Ja kilinpersus mä olen elämäniloinen!

Läskieni lisäksi päivän kova sana on depressio. Tuntuu vaikealta ja vastemieliseltä okhdata arkirutiinit, koulu, oma ruoannälkäinen ahdistus, koulutyöt, asioiden muistaminen, ja konkreettisesti askeleiden nostaminen maasta. Lääkemuutokseni on kuitenkin vaikuttanut vähän positiivisesti tuntemiseeni, sillä nyt saan itkeä jos itkettää, sekä heittäytyä sponttaaniksi jos jaksan. Kiitos tuon pienen sponttaanin reippauden en ole vielä (ihan) tipahtanut koulusta, ja olen omaksunut uudeksi säännökseni pitää kiinni sovituista menoista. Wow!

Nyt on pakko mennä nukkumaan, jotta sponttaani itseni pakottaminen kouluun toimisi, mutta lupaan kirjoittaa huomenna lisää..!

Sunday, October 17, 2010

Crying, while eating

Koko syksy on ollut ankea, viimeinen kuukausi kaikista pahin. Mikään ei ole yhtään nätimmin siten mun viime maininnan. Terapia ollut kaksi kertaa peruttuna peräkkäin, ja käyttäydyn kuin tuuliajolla oleva päätön kana. En tiedä miten päin olisin, sillä hyvistä asioista huolimatta (koulu, uudet ihmiset, oma kämppä, Poikaystävä) olen apea, ankea ja tosi masentunut. Välinpitämättömyyteni saa ahdistuneena leikkimään ruoan kanssa, mättämään lisää vain tunteakseni itseni huonommaksi, saadakseni tekosyitä runnoa itseäni jälkikäteen. Hetken aikaa olin arjen Sankari jaksaessani kantaa pientä vastuuta ja huolta asioistani, mutta nyt jokainen pikkuaskare on jälleen loputon ponnistus.

Suututtaa olla näin olen lihonut silmittömästi. Lihominen, painonnousu ja läskini tuntuu suurelta syylliseltä että ainoalta järkevältä perustetulta kaikkeen kurjaan. Ensin mun läskit, sitten muut. Oman napani ympärillä kaikelle muulle voi olla väsynyt ja välinpitämätön, mikä objektiivisesti katsottuna on tosi törkeätä muita kohtaan. Kun Poikaystävä tulee vihdoin kylään niin mulla ei ole astioita puhtaana, tavarat pöydillä ja puhtaita, märkiä ja likaisia renttuja sekaisin pyykkitelineessä. Kaiken kukkuraksi annan seinillä roikkua hetken mielijohteessa kyhättyjä (toimimattomia) self remindereita huonommuudestani. A3 papereita punaisilla haukkumateksteillä, ja kun rakkaani lähtee etuajassa pois niin kehtaan ihmetellä ääneen "Onko mun luona ankeaa olla?"

En oikeasti tajua. Olen liian angstinen emokid toimimaan toisin. Osallistun kaverieni syntymäpäiväjuhlille saadakseni leipoa ylirasvaisia ja -sokerisia kakkuja ja pikkuleipiä, enkä piittaa vaikka oma naamani on pullistunut ja ranteet naarmuilla. Haluaisin välittää, olla oikeasti huomaavainen ja säästää minulle tärkeitä ihmisiä vammailuiltani, mutta olen miten kehtaan, ja lopuksi vielä marttyroin kun ihmiset eivät kestä seuraani! Oikeasti.

Mä vittu pystyisin parantamaan ihmissuhteitani olemalla vaan hitusen huomaavaisempi sen sijaan, että hieron ongelmiani epäsuorasti toisten naamaan. Ja mä vielä itken ja ihmettelen jossain terapeutilla tai blogissani miksi ihmiset ei enää jaksa mua. Miksiköhän?! Miksen ole tajunnut aikaisemmin? Haluaisin välittää, haluaisin jaksaa, haluaisin tuntea oikeasti edes haluavani. Koko asiasta, mistään, erityisesti tietenkin vain läskeistäni. 

Läskit läskit läskit.
 Jos mun ei olisi pakko repiä itseäni kouluun (tai kämppä lähtee alta) niin varmaan suostuisin ottamaan lekurini perjantaina ehdottaman päiväosastopaikan vastaan..
(Otsikon inspiraatio: Klik.)

Thursday, October 07, 2010

Joka viikossa on se yksi, karmea päivä



Herään puoli viisi aamulla. Ei hyvä, ei todellakaan rationaalista nousta ylös jos minulla on kerta lisää lääkkeitäkin aamuheräilyyn. Väsyn turhaan ja tungen itseni täyteen ruokaa kuitenkin. Kuitenkin annoin mennä ja menin vain, vastoin kaikkia sääntöjä, tapoja ja lakeja rahkojen ja tofupaistosten jälkeen kaadan kaurapuuroa kurkkuuni. Vaniliinisokerilla. Vittu siis sokerilla!

Mähän en lisää ruokaani mitään tollasta kaloripommia, lihotusansaa, syötävää läskitysainetta. Ne on sääntöjä joita en kotona murra, sillä sääntöjä ei kuulu murtaa. Säännöt on sitä varten ettei sokeriin kajota, paistinpannua öljytä tai spaghettia keitetä jos oma annos on kyseessä. Mutta puol viis aamulla musta oli aivan loistavaa keitellä kolme kertaa erikseen kaurapuuroa, kaataa ne sisälleni ja yrittää epätoivoisasti taas undo:ata tekojani. Voi kun syöty ruoka poistuisi kehosta samalla kuin teksti katoaa ctrl+Z yhdistelmällä.

Nukkumaan, vääntäydyn taas sikiöasentoon sängyssäni. Haisen, en pese hampaita, nukun pommiin ja en saa itseäni kiiruhtamaan ulos ja kouluun... Painoni on noussut, hyppinyt stratosfääreihin. Häviän taas 6-0 'elämälleni'. Iljettävä paska, miten mä ennen pystyin ja pystyin vain olemaan syömättä tai syömään vähemmän? Tuntuu että olen ihan eri ihmisen, erilaisissa mittasuhteissa.

Onneksi nykyään likaisuus ja jonninjoutavuus ahdistaa minua. Pakko leipoa oatmeal & raisin cookieita luokkalaisen syntymäpäiväksi, imuroida kämppä, hoitaa lemmikit, raahata ruho bussiin ja tunniksi kestämään paljon pidempää iltakurssiani. Sentään en jäänyt tuleen makaamaan ja peittämään suutani paskalla. Tein jotain! Pääsin kuin pääsin edes vähän kouluun, kaupassa käymään, ja syömään fiksuja ruokia illalla. Paljon proteiinia (edamame yms papuja, raejuustoa, rahkaa), hyviä hiilareita (hiivatonta ruisleipää!). Silti ihan liikaa liikaa liikaa, jos aattelisin koko illan yhteissummaa. Kaloreissa siis, johon tilini saldo on sitten kääntäen verrannollinen.... 2€ saldoa yli ensi viikoksi, mutta mahani päättömän iso ja täysi.

Nukkumaan. Taas..

Monday, October 04, 2010

Aina pärjää jos päällepäinkin pärjää

Faktajuttuja, jotka a) ehkä jää kirjoitusteni lomassa epäselväksi b) ehkä menee unohtumaan minulta, ja en tiedä pitäisikö repiä hermoja ja huolestua. Olen kuntoutuksella vuoden loppuun, mutta istun koulussa etten jäisi täysin yhteiskunnasta eristäytyneeksi kääväksi, saisin arkirytmiä, söisin ruokalassa lounasta (siis mikä ehto tämä on ja kuka tämän keksi??), kursseja suoritetuksi, sosialisointia etc. Olen siellä omaksi ilokseni, en kenenkään läheiseni painostuksen takia, vaikka saankin jatkuvasti painostusta miksen-ole-jo-normaali ja tee-jotain-fiksua-elämälläni.

Edellytyksenä kuntoutumiselle, ts. siis koulunkäynnille, pitäisi olla minulla olla...
  • jatkuva psykoterapia
  • kestävä talous
  • pysyvä asunto pääni päällä
Siinä siis kolme asiaa, jotka näennäisesti onkin arjessani: käyn viikottain terapiassa, ostan ruokaa mitä kaadan suuhuni/roskiin/pönttöön, ja majailen rakastamassani opiskelija-asunnossa kisujeni kanssa. Oikeastihan minulla ei ole rahoiettua terapiaa, ravaan sossun luukulla, ja vuokrasopimukseni on vain määräaikainen marraskuuhun asti. Aaargh!

Noin rumasti sanottuna olen kaulaani myöten kusessa. Mutta istun kuitenkin omaksi ilokseni koulussa, mitä nyt nielen välillä bentsolääkkeitä suuhuni ja karkaan loppupäiväksi kotiin piiloon työskentelyä ja tehtävänantoja. Ei se niin vaarallista, käyttäydynhän opiskelun suhteen niin rakentavasti ja aikuisesti. Mä pärjään hyvin. (Hymyilen päällepäin myös hyvin.) Asiat saattaa olla vinksallaan, mutta niistä on vaikeampi välittää kuin vinksahtaneesta suhteesta itseen, ruumiiseen, ruokaan ja toisiin ihmisiin. Terapeuttini on ihana ihana ihana ja aidosti huolehtiva ottaessaan minua vastaan, vaikka hakemukset kaupunginrahoitukseen yhä jumittaa jossain. Elän tukipäivästä toiseen, ja ryöstän kaupoilta punnitsemalla omenani halvemmalla hinnalla.

Asunnon saan pitää jos taion itselleni yht. puolen vuoden opintopisteet ensi kuuhun mennessä. Kämppäni vuokranantajaa ei oikeasti kiinnosta jos olen saikulla: sairasloma ei ole hyväksyttävä syy lintsata opinnoista. Juu, kenkää tulee jos ei satu olemaan a) intissä b) raskaana, jotka siis on hyväksyttävimpiä syitä kuin lääkärinlausunto! Toistaiseksi olen saanut lääkärinpaperia, opettajia, sossutätiä ja opintotoimistoni vastaavaa herjaamaan asiasta - tuloksetta. Ei nyt auta, ei ei ei! Puhelimiin vastaillaan 'Sen näkee sitten' kun deadline tulee tarkistaa vuokrasopimus ja opiskelusuoritukseni.. Jos joudun lähtemään kodistani niin kakkosvaihtoehtoa ei ole. Mistään.

En kai kestä koko ajatusta kotini menetyksestä, joten en osaa silti stressata asiasta yhtään.. Ehkä uskon kaiken menevän lopulta hyvin, tai olen vinksahtanut suhteestani tulevaisuuteeni, jolta en odota mitään. Ehkä molempia. Näin eriteltynä on kai aika vinksahtunutta että hermoilen enemmän housujeni puristavuudesta, ruispuuron kaloreista ja muusta olennaisemmasta. Tunsin surua ja sääliä vain minusta huolestunutta opintoimistotätiä kohtaan, en itseäni, sillä tässähän minä yhä hengitän ja kehtaan syödäkin. !!! Huh.

Ihanaa olla tunnevammainen näin isoissa ongelmissa. ♥

Jos kouluun halajat palata nyt niin takuulla yllätyt

Säälittävä-paska-paska paska!

Istun ja itken taas tunnilla koulussa. Koulu (AMK) on aamuisin mun paras ruoska nousemaan ylös, suihkuun ja esittämään elävää oliota, leikkimään sosiaalista ja olemaan irti ruoasta. Silti käryn täällä kuin helvetissä, videotykin varjossa nielen häpeääni ja kipeää vatsassani. Olen eriarvoinen maikkojen silmissä kuin muut ensikertalaiset opiskelijat, kyllähän mun nyt pitäis jo osata, mähän olen jo istunut kerran näillä tunneilla. Eikä kysellä siinä, tai selitellä kun työt on huithapeleen näköisiä. Vaikka en osaa, oikeasti.

Saatoin saada opiskelupaikkani kunniakkaasti heti YO-kirjoitusten jälkeen, mutta se oli silloin syksyllä '07. Olen ollut rampa ja vammainen sairaslomalainen siitä asti, todellisuudessa olen yhä, mutta silti istun täällä ja yritän nk. omaksi parhaakseni.. Mutta eipä armoa, läheisetkin hengittää niskaan kun olishan mun jo aika tehdä jotai! Nii! Eikä vain lööbaa himassa. Alkuperäisluokkalaiseni ovat valmistumassa, karmii vaihtaa heidän kanssa katseitaan käytävillä, moi-moi-vaan..

Olisipa joku kelle jutella. Joku joka ei painostaisi, ymmärtäisi hankaluuteni, ei tuomitsisi ja painostaisi olemaan samanlainen kuin muut. Alkaisi vaikka ihan uudeksi ystäväkseni. Luovalla alalla ihmiset on toistaan lahjakkaampia ja lahjakkaampia, joten täällä itsetunnon murskaamiseksi riittää rinnakkaisopiskelijoiden työt. On hankala lähteä juttelemaan aidosti luontevasti toisille, vaikka ihmisillä olisi samat mielenkiinnot ja vaikuttaisivat ulkoa päin hyvin mukavilta. Ihanaahan se on ettei suoraan syljetä ketään selkään tms., mutta osaan ajatuksissani tuntea ihmisten ylenkatsovat ja ingooraavat eleet. Ja opettajille kyllä se vaan näkyy kuka on valvonut aamuyöhön päätteen äärellä ircaten, ja kuka kurssitöitä pilkunviilaten. Oikeasti olen kateellinen etten itse ole jälkimmäistä ahkeraa ryhmää..

Haluan ystäviä. Rakastan niitä paria sielua, jotka on vuosia mua kestäneet, mutta en haluaisi tuntea itseäni jatkuvasti velalliseksi heille seurastaan. Mun pitäisi kiittää että sain uuden mahiksen aloittaa koulun, pitää turpani kiinni ja tehdä sen veroisesti töitä, mutta puristan yhä tunnilla silmiäni kiinni ja kotona lusikkaa kurkkuuni... Olen lihonut normaalimittoihin, housuni eivät mene kiinni, löyhkään rasvamassassani, ja mielessäni rukoilen muuttuvani näkymättömäksi.

ps, kiitos edelliseen kommentoijille.. vastailen kyllä, en vain heti uskaltanut tulla katsomaan edes blogiani. Tunnenitseni niin irralliseksi ja arvottomaksi täälläkin, joka elogrammaltani aina enemmän ja enemmän..

Thursday, September 30, 2010

" I woke up weak today and needing your voice /

Tyhjä ruutu pelottaa, kärsin huonosta omatunnosta kun oon laiminlyöny täs kuussa niin paljon blogiani. Pakko kirjottaa jonkun pari viikkoa vanhan luonnoksen päälle, muuten tästäkään ei tulisi mitään. Huhuu, lukeeko minua yhä kukaan? Näin epäkiehtovaa ja kompleksista tyttöä, joka vaan sylkee toisinaan nasevia lauseitaan.

Antaisin mitä tahansa jotta olisin jotain. Se sellainen karismaattinen, kaunis, ehdottomasti laiha totta kai, luotettava, mielenkiintoinen ja mielipiteistään tinkimätön hyvä tyyppi, itsevarma ja itsenäinen ihminen. Sillä lailla ettei toisten henkäykset painaisi mua aina kumoon, ettei mua tarttisi aina kannatella pinokkionaruin elontiellä.

Vituttaa ja ahdistaa kaikki kadonnut aika. Syyskuu on jo ohi. Vastahan se alkoi, vastahan oli eka viikonloppu ja puoliväli. Syyskuun alusta mun piti ruveta taas tsemppaamaan. Tsemppistä! Loikkia seinille ja lattioille naamalla teipattu hymyilme, sekä hokea tota niin tekopyhää kannustuskakkaa. =) Dr. Phililläkin on parempia iskulauseita.. ja se on vieläpä myyny niillä miljoonia! Oikeasti en ole edes yrittänyt laihtua, vaikka housut kiristää, kikkailen safkalla, mutta sokeasti mähän suuhuni jäätelöitä, leipiä ja kaloreita. Pidän itseäni kiireessä etten kerkeäisi ajautua ruoalle, mutta sekuntin syömättömyys kostautuu taas kymmenesti kauheammin. Vituttaa kun en enää vaan osaa jättää tekemättä (lue:syömättä) ja juosta maailmaa karkuun ruoatta. Kevyeenä, viimeisiä energioita soluistani raadellen. Kaipaan sitä.

Sen sijasta olen miettinyt voinko olla muulla lailla nätti, hamstrannut muotilehtiä, testaillut kaupoissa kosmetiikkaa, haaveillut talvinilkkureista, nettitilauksista ja omasta simplestä chic tyylistä vanhan teepaita+farkut-yhdistelmäni tilalle. Jokainen luokkani tyttö on niiiiiin nätti! Taiteellisuus paistaa päälle: luovuus ja hyvä maku on jokaisen peruspukeissa. Kukaan ei tietääkseni huoraa nettiin "Päivän asuja":n, vaikka noissa olisi enemmän potenttiaalia kuin 90% suomalaisista "muotiblogeista".

Ensin tunteet, sitten ruoka. Sisään, ulos, reisiin ja vyötärölle. Kuvittelen että syömällä lisää jotain parempaa ja terveellisempää ja hi-fimpää niin alla olevat silavat sulaisi. Yeah right. Koulu ja kaverit on pelastukseni, puhumattakaan terapiasta, silloin sekunteiksi jaksan kammeta itseni elävien kirjoihin, innostua, aktivoitua, inspiroiduttua, ja OCD-mäisesti rystyset veressä hinkata likaa ja pölyä pois kämppäni nurkista.

Kunnes taas tönäisen jotain rappion ON/off-nappulaa ja makaan kurkku ruvella, likaisena, välinpitämättömänä ja yksinäisenä sohvani nurkassa.. haluamatta edes elää. Auttaisipa jokin mua pysymään pystyssä, edes lasisella selkärangalla. Ensi kuussa ei auta enää munata, syyskuu on ollut ohi liian hujauksessa, samantien koko vuosi jos ei lokakuu lyö loppua löysäilyyn ja läskeilyyn.

Kaikesta muusta ajankohtaisesta, lääkemuutoksista, rakkaudesta, taloudesta, ekohippeilystä ja vaikka räteistäkin sitten myöhemmin.. kun saan taas henkeä sanoakseni mitään jäsennellympää ja järkevää. Olo on niin yksinäinen.. onko kukaan yhä siellä?

Monday, September 20, 2010

Annat ensin pirulle pikkusormen..

Seinillä tanssii näkymättömiä kuvia: vihasta ja väsymyksestä punaisia silmiä, kivettyneitä kasvoja, hahmoja jotka repivät salaiset haavani auki, ja pakottavat juoksemaan karusellin kannoilla. Lujempaa ja lujempaa. Noi seinät litistäää läsnäolollaan, painuu niskaan ja murskaa. Silti mä aina sokeasti juoksen perään aina kun tilaisuus tulee. Tällaista on Entisessä Kodissani. Siksi saatuani uuden opiskelupaikan nostin kytkintä ja vähän äkkiä.

Mussa herää joku masokisti. Kai. Kuvittelen olevani itsetietoinen ja vahva kun käyn kaupassa ennen yökylää Äidin tykönä. Ravaan edestakaisin S-markettia, ja nielen mielessäni ahdistusta kun laskeskelen mihin rahankäyttöön itseisarvoni oikeuttaa.. onko euro liikaa yhdestä annoksesta? kymmenestä grammasta proteiinia? viisi piste seitsemän sorbetista?

Olen yököttävä, syön enemmän puolipakosta kuin mielihalustani. Himoni on ahdistuksen hallintaa, kaikkimullehetinyt -rituaalini ylläpitoa, kiellettyyn koskeminen, tulella leikkiminen.. Pakko maistaa ruokaa, jäätelöä, leipää, juustoa, muroja, jugurttia, kaikkea, edes vähän nuolaista, uudelleen raottaa pakastinta, kaataa loput roskakoriin, tökätä ylimakea sorbettipallo viemäriin, syödä loppuun toistenkin eväät - kunnes jään kiinni ja tulee sanomista. Houkuttelee, salaa..

En vaan tajua käyttäytymistäni.
Olen kuin uhmaikäinen kakara, hädissään ja peloissaan kun ei saa tarpeeksi haleja ja lohdutusta ja tikkareita kallonkutistajalta. Ihmekös väsynyt Äitilintuni on ruvella huomionhakuisesta pelleilystäni. En vaan osaa lopettaa tai pysäyttää näitä rattaita, joitten perässä kipitän. Näen ne edessäni, mutta en pysty joka kerta kasvattamaan tahdonvoimaani kohottamaan jakoavainta kiskojen väliin. Nielen unilääkkeeni pimeään ja jään odottamaan aamujen asfaltti-ihottumaa.

Äitilintu: Mitä sä TAAS SYÖT?
Kafi: Muroja.
Äitilintu: (...) Saanko mä ottaa vähän kokista?
Kafi: ..Eeisit ole enää.
Äitilintu: ?! Ootko sä juonut KOKO 1,5 illan aikana ?!
Kafi: Mm, joo?
(Can't see the weirdness in that... ?)

Monday, September 06, 2010

Sugar Free Diet Mushrooms, Comin' Right Up!

Tilinsaldo huutaa hoosiannaa. Isoisä ja Mutsi antoivat ruokarahaa, ihan liikaa, mutta kummastakaan summasta ei ole euroakaan. Va'an näyttö vittuuilee kääntäen verrannollisena. :--) Laskut on onneksi maksettu ja kissansafkaa pakastettu, mutta en tiedä mistä keksin ylläpitää ylikallista kevyt- ja light tuotteiden suurkulutustani neljän euron oaisuudella kuun puoliväliin saakka.

Kenen maalaijärkeä vihloo kun elintarvikkeiden versiot ilman lisättyä sokeria ja vähemmällä rasvaprossalla kuitenkin maksavat enemmän? Oikeastihan kevyt tuotteet on usein enemmän käsiteltyjä, pidemmälle prosessoituja jne., vaikka logiikka tuntuisi nurinkuriselta. Siitä voimme syyttää ovelia mainoksia ja pakkauksia, jotka luovat harhamielikuvan Light-ruoan olevan terveellisyytensä lisäksi myös luonnollista. Koska kaikki luonnollinen mielletään terveelliseksi (esim. kärpässienet, om nom) ja toisinpäin!

Todellisuudessa tätä nk. terveellistä, sydänystävällistä jne., ruokaa sorkitaan enemmän. Ajattelen minäkin ettei jugurtti tarvitsisi sitä rasvaa ja sokeria, ja kiroan kun kookaupassa kevytmansikka on 0.03 € "tavismansikkaa" kalliimpi! Törkeetä! Mut jos jaksaisin käyttää omia aivojani niin tajuaisin rasvattomien versioiden olevan ensimmäisenä täysrasvaisten laimennoksia, jolloin samaan makuun tarvitaan lisää sokeria, ja jos ei käytetä sokeria niin aspartaamia, asesulfaami-K, sakariinia, sukraloosia, neotaamia, sakariinia tai syklamaatia. Onneksi en lukenut lukiokemmaa kurssia pidemmälle, muuten maitohylly alkaisi varmaan vainoamaan kuin kulkutauti kaupassa käyntejäni...

Btw, jos kuulutte punaisenlihan boikotoijiin niin katsaiskaa varmuuden vuoksi se rasvaton ja sokeriton jugurttipurkkinne. 90% sisältää liivatetta. Jos se ei häiritse niin kertokaa toki mistä revitte aatteenne.

Kommenttitoive: Teidän light-tuotepolitiikkanne? Käytättääkö joku mieluiten oikeaa voita, määrääkö hinta hankinnat vai ostaisitteko kaikesta aina kevytversiota? Nyt media on pullollaan KAIKKEA ruokalässytystä, ekotrendejä sun muuta, joten kiinnostaisi tosi paljon kuulla mitä valintoja oikeasti tehdään - eikä vain mainosteta naistenlehdissä tai blogeissa.

(Hyvää yötä, kauniita unia *pus*)

Sunday, September 05, 2010

Kaikkea paljon ja hyvin liikaa


Koulussa oon sekaisin innosta ja kauhusta. Ensimmäinen viikko on (uudelleen) tutustumista, auditorioissa istumista, orientaatiota ja valmistautumista seuraaviin vuosiin. Vaikka aloitin jo v.2007, törsäsin vuoden opinto-oikeudestani sairaspoissaololla, niin pääsin takaisin "ykkösluokalle"! Uusi luokka, uusi ammattikorkeakoulujen opetussuunnitelma, sekä puhdas aloitus mulle. Silti jännittää hirveästi, painostan itseäni valmiiksi, istuessani keskellä reippaita (ja kauniita ja laihoja..) huippulahjakkaita. Aloitusryhmiä kun on vain 1kpl/vuosi.

Toisella viikolla muut ryhmäytyvät metsäleirillä, mä makaan hikisenä himassa, levitän persettäni syödä mussuttamalla ja nukun raskaita päiväunia. Olen syönyt niin vitusti, että olen taas normaalipainoissa, sekunneiksi kaikki sh-hankaluuteni on vain kuvitelmia kun keitän toista kattilallista puuroa. Ruhoni tursuu vaatteista, lihasta, läskistäni, kiristää vaatteita ja syventää valheisiin hukkumista. En katso peiliin, vaakaan, uskalla olla rehellinen itselleni ruumiistani. Tuskaksi riittää kosteusvoiteen levitys sääriin.

Ahdistukseni on naamioitunut ruoaksi. Olen varma, sillä ahdistusta on vaikea enää erotella päivistäni koska se hyökkää ja koska ei. Kun ahdistaa niin syön vain jotain, en uskalla tuntea muuta, pakko saada käsille ja suulle ja aivoille jotain muuta tekemistä. Pakkopakkopakko. Tällöin jos pysäytän niin saatan kuin heräten tajuta mitä oon tekemässä. Yks kaks suuhuni ei mahdukaan ruokaa. En halua laittaa sinne palaakaan, jotenkin tiedostamatta tajuan tajuan kuinka koetan kietoa tunteeni ruokaan, ruumiiseen ja vihaamiseen. Mieluiten vihaan ja telomiseen, ja onhan lihotuskin telomista. Miksi en voi aina tajuta tätä?! Pakkopuhuatästäterapiassa. En muuten kestä. Vatsalaukkuni, pirulle myyty sieluni ei kestä. Vannoin tsemppaavani tässä kuussa, joko unohdin koko asian?

Hetkeksi? Joo, unohdin jo. On ollut niin "paljon" muuta mielessä.. Koulu, koti, olemattomat rahavarani, lääkityksen muuttaminen, kylpyhuoneen lattiaremonttini, uudet aikataulut ja päälimmäisenä ne ruoka- ja hiilarimässytykset... nyt varattomana. Rempan takia jo viikko ilman vessaa ja suihkua kotona. Ewww.

Sunday, August 22, 2010

Mom said the school is closed today because it's flooded, and there's feces everywhere!

Se päivä on huomenna. Huomenna eikä ylihuomenna tai ensi viikolla tai parin vuoden poissaolon päästä! Oh no she didn't--! Ei, vaan, kyllä, mulla alkaa koulu huomenna. Mulla! Takaisin kouluun!

En ole koko elokuun aikana kohauttanut olkapäitäni millekään syyslukukauden uutiselle, siis vaikea olettaa kenenkään muunkaan erityisesti hoksaavan kun paluuta arkirutiinin ääreen. Koulussa nyt on käynyt kaikki, kaikkia on jännittänyt, blaa blaa. Sama narina. Mutta kun viimeiset pari vuotta mä oon elänyt täysin ilman tollaista arkirutiinia. Jos on yhtään lukenut blogiani niin tietää mikä minulle on riittänyt: kissoille ruokaa ja hyvähyvä minä kun suihkuun on päivittäin päässyt. Lojuminen on uusi rutiini, kattoon räkiminen talenttini. Kuolletin viimeiset samaistumiseni opiskelupaineisiin ja kasvatin immuniteetin tulevaisuusta stressaamiselle samalla kun totuin elämään uuden alennusryhmäni kera. Olen juuri parisen kymmentä ja virallisesti eläkeläinen. Oh wow. Hyvä vitsi, mutta menee todistusta näyttämällä läpi. Ainoastaan junissa pre-puberteettiset poikulit kurkkivat ihmeissään kun ostan mummolippua konduktööriltä, siis samalla röhkäisen jotain tulleeni botoxista.. Nolottaa.

Ajatus opiskelusta tuntuu yhä kaukaiselta ja absurdilta, hassulta muistojen möhkäleeltä takaraivossani, joka nyt kuplii lapsellista mielenkiintoa ja samalla puristaa kurkkuani kuin hirrellä. Totta kai olisi unelma olla tuolla, unelma-alallani, aktiivisena imeä, tehdä ja luoda kaikkea inspiroivaa ja kiinnostavaa - nyt kun pystyn tuntemaan jotain kiinnostumista. Jos en onnellista loppuelämää niin sentään olen edistynyt "elämässäni" olemaan utelias.

Kuolemakseni kuitenkin pelkään miten helvetissä mun pitäisi jaksaa opiskelumaailmaa, sekä samalla niellä ajatusta etten tulisi jaksaneeksi tehdä super-överi-kaikkea. Jopa ihan lääkärin ja opettajien luvalla! Kunhan jotain. Ainoastaan opiskelija-asuntola hengittää niskaani vaatien opintopisteitä, mikä vetää kaikilta rohkaisuilta ja lohduilta jalat alta, mutta jollain pitää petaa jos makaa..

Susie Bates: What are feces?
Emily Bates: Baby mice.
Susie Bates: Aww.
-- (Richard Kelly: Donnie Darko, 2001)

Wish me luck. ♥

Sunday, August 15, 2010

Bargains n' survival missions 01

Aluksi olin kuin lapsi lelukaupassa. Ei ollu mitään superimpaa kun saada valinnanvapaus ja päätösvalta omista ruoka ostoksista. Ruokameressä oli ikuisuuksiksi kahlattavaa, enkä lainkaan tajunnut suurperheitä jotka sattoivat vain lampsia läpi ja sokeannäköisesti noukkia viikkosatsinsa kerralla. Sitä tätä einestä kiireeseen ja karjalanpiirakkaa jos joskus tekis mieli. Mulle osastolta osastolle siirtyminen oli kuin jotain tasohyppely-peliä, LEVEL UP!, ja hylly eteenpäin jos pystyin päättämään mitä otin tai en ottanut. Eteenpäin kulkeminen ja uuden tutkiminen oli niin jännittävää - toiset ihmiset kaivavat pyhäinjäännöksiä hiekasta tai koetavat löytää syöpään ihmelääkettä. Mä hengailin kaupassa ja tutustuin ravintosisältöihin.

Se siitä naiivista ensirakkaudesta ruokakauppoihin. Pian  on romanssit kokonaan romuna kun tuotemeri alkaa ahdistaa päätöksenteon vaikeutuessa. Söisikö oikeaa jugurttia vai superkallista liivatteella ja aspartaamilla boostattua lirua (mutta salee 0,09% vähemmän rasvaa! mitä välii et siin on lehmänaivoi jos maistuu esanssiananakselle!).. Maksaako hunajaa paskasta vai tuntea syylisyyttä vai pohtia miksi arvottaa itsensä maitotuotteiden takia? Niin, ja vaiko, äh, otanko tämän - vai tuon, kun kaikessa on kaikkee, kaikki maksaa, toi ei oo nyt IN in Hollywood, ääh miks leipä on loppu! Kun leivästä tulee sitä leipää niin voi valmistautua markettiralliin. Muu kun ei ole leipää jos se ei ole sitä leipää! Ota vielä seuraa mukaan, ja hätkähdä kun tuttusi huomauttaa sinun istuneen puoli tuntia leipätiskillä. Kokemusta on, ja häpeäkseni tuo ystävällinen huomautus tuli varmaan ~5 sitten tai joskus lukioaikoina, ennen kuin minulla  ns. "oli olemassa" (tai ainakaan kenenkään muun tietäen) mitään..... handicappeja toastieni kanssa. :--D Oh bo-hoo!

SURVIVAL MISSION: Mitä sutjakkaammin tehty, maksettu ja poistuttu, a winner is you! Inhota ryysistä ja jonoja, mätiä omenia hevi-osastolla, nousevia hintoja, painavia kasseja ja haisevaa pullonpalautusta... uh, ja mitä ihmisiä ja tapauksia niissä toisinaan näkee ja kokee.. Done w/ briefing, tbc..

Saturday, August 14, 2010

Nails For Breakfast, Tacks For Snacks

Kamala aamu taas takana. Tarvitsi vain nähdä kun eräs nettituttuni camwhorattamassa laihuudellaan, ja oma itseinhoni iski kipinää kuin ilotulite bensatankissa. Sen sijaan että olisin fiksu ja välttelisin kaikin tavoin itseni altistamista tuollaisille 'triggereille' niin päinvastoin: joskus kaipaan sitä että polttaisin näppejäni. Omalle inholle alistumisesta saa kuvotuksen lisäksi jotenkin hyväkstymmän olon itsensä ja maailman kanssa: tämä on juuri sitä mitä olen ansainnutkin, kun en ole pystynyt elämään paremmin.

Vain harvoin syön tahtoni ohitse mitään 'herkkuja' tai 'sorrun kiusauksiin' jos ylensyön. Kiinnitän huomioni ruokaan jos nälkä ei vain lähde tai paikkaan jotain tunnetilaani, esim. ahdistusta tai tyhjyyden tunnetta. Useimmiten purjoankin vain tahdostani, itsetuho-keinona viiltelyn sijasta. Fyysistä kipua lähes yhtä kivaa kun on itsensä nolaaminen, vaikka yleisöä ei olisikaan. Mutta ei omassa kullankauniissa kurjuudessa rämpimiseen mitään estraadia tartteta. Onhan se sellaisenaan jo tarpeeksi haisevaa, likaista, ällöä, rahantuhlausta, hengellä leikkimisä, epäkunnioitusta ravintoa, omaa kehoa ja ruoan laittajaa, sekä afrikanlapsia kohtaan! (Ei että oikeasti piittaisin, tällainen kiittämätön länsimaalainen kun olen!)

Oon ollut ainakin viikon kestoturvonnut ja lihonut Ihanasta Painostani, mahassa on jo visusti aamupalani, mutta siitäkin syyllisyys kaivaa minua. En saisi, läski. En kaipaa yhtään lisää ruokaa, mutta tarvitsen tukalemman olon henkeeni ja mahaani tunkeakseni ahdistusta pois. Tuhoan hapanta ja maailman vähäkalorisinta ruisleipäpakettia saadakseni siis jotain ulos, läträän ketsupilla, paloittelen siivut pienemmiksi suorakulmioiksi, ja terästän vanilja-aromilla tuorejuustoani.

En vetäydy naistenhuoneeseen puuteroimaan nenääni, ja ohessa nappaa kurkkupastillia suuhuni - tekohymyn alle tietenkin. Minun maailmassani lika leviää kaikkialle, rystysistä rikkoutuu iho, imusolmukkeet leuan alla turpoavat, silmät vettyvät, kädet karhenevat, mätä ja reiät poraavat hampaisiini, ja naamani on kuin kroonisesti vesirokkoisella kun pintaverisuonet katkeavat ympäri kasvojani. Puhumattakaan millaista rallia tapahtuu sisäelimissäni, tai että Täti Terpan mukaan sydämmeni pysähtyy joka kerta kun oksennan. Eli joka kerta on mahdollisuus, että saat rytmärin tai kuolet. Kuolla vain tohon yhteen kertaan, ja ei missään idyllisessä paikassa rakkaitten lähellä. Vaan oman yrjösi ja tod näk paskasi, jos jotain tabuja vielä päälle vedät.

"Beauty hurts, baby."
-Oksanen Sofi: Stalinin Lehmät
Näin niitä prinsessoja tehdään. Diana, Victoria, aikansa ikoneja, enkeleitä, kaunottaria, rakkautta ja rajattomasti ylellisyyksiä saaneita. Mitäs nyt vähän kauemmin vaan puuteroineet neniään... Tiskaan, siivoan jälkeni, nielen rauhoittavan ja valun takaisin peiton alle, ihana kisuni lohduttamassa jalkopäässäni. Näytettiinkö Aamiainen Tiffanyllä-leffassa ikinä ruokaa? Tiedän kuvistan kuvista vain holkin, timantit, tupakan ja Audrey Hepburnin kuminauhavyötärön..

Wednesday, August 04, 2010

Your mind is the scene of the crime

Mikä helpotus kun maanantaina keskustan tavaratalot eivät enää vilisseet alennusmyynti-kylttejä. Olin viime viikon ollut niin uupunut että pillitin stressistä, jota aiheutti pelkästään edestakaiset bussimatkat, kauppakäynnit, kommunikointi tai pohdinta leipoisinko sunnuntaiksi pullaa vai en. Ryömin rotkon reunalla jaksamisen kanssa, enkä voi tajuta miten selviän tässä kuussa alkavasta koulusta? Pelottaa ja epävarmuus painaa. 

Kaikesta pahin paniikki ja ahdistus sattui päivänä jolloin ulko-oveani ei saanut enää sisältä käsin lukkoon! Ulkokautta oven kyllä sai pamautettua, mutta sisäpuolelta ovea ei saanut suljettua takalukkoon. Tunsin tahtovani melkein kuolla, oloni oli uhattu ja kontrolloimaton. Ei että pelkäisin murtovarasta tai pimeästä loikkivaa murhaajaa, niitä en osannut pelätä lapsenakaan, sillä ensin pitäisi kai osata kuvitella hengessään tai omaisuudessaan olevan jotain motiivin arvoista. En silti epäröinyt soittaa hysteerisenä vuokranantajan hätäpäivystykseen, joten sain lukkoni nopsaan jo korjatuksi.

Kamaluudestaan huolimatta viime viikolla sain neljä minulle isoa sosiaalista voittoa, joista haluan ja olen tosi ylpeä: 1) tapasin oma-aloitteisesti ystävääni, jota en ollut nähnyt vuoteen 2) menin porukalla elokuviin (Inception) 3) aveciksi häihin!! 4) pidin extempore pienet tuparit lähimmille ystävilleni, sekä tykkäsin ajastani! Ainakin hetken, mitä väsymykseltä ja stressiltä pystyin.

Tämän viikon alun olen vain ahmiamussuttanut peiton alla ruokaa ja välillä yrittänyt vetää päätäni viemäristä. Enimmäkseen nukkunut vaikka hirveästi univelkoja ei olisikaan: uupumusta ja väsymystä vain. Ihaninta oli tehdä kahdelle parvekkeelle pesä kahdesta vastakkain asetetusta korituolista, ottaa sängyn peitto päälle ja nukahtaa ulkoilmaan kissa sylissä. Tänään teen parhaani ettei ruoan kanssa menisi jälleen överiksi kun painonikin alkoi hetkeksi näyttää taas kestettävämpää suuntaa..

Friday, July 30, 2010

Miten niin kaksi menoa päivässä on aivan liikaa?

Mitä kauemmin lykkää kirjoittamista sitä vaikeammaksi se käy. Läpi purettavat asiat kasautuvat, unohtelen tai siirrän niitä piiloon mielessäni, hengitän raskaasti ja uupuneena kun omaan rauhaan ja rauhoittuniseen ei ole ollut aikaan. Olen kroonisesti väsynyt, uupunut ja välinpitämätön, sekä sisäisesti riekaleina, sillä jossain määrin olen muuton jälkeen ollut sosiaalisempi, sievemmin pukeutuvampi, toimeliaampi jne.. Mutta koenkin aivan yksin asuessa sotkun ja saamattomuuden vielä ahdistavammaksi kuin ennen. Peiton alta ei enää löydy suojaa ja turvaa.

Kaikki päivät on menneet rämpiessä asioilta toisille, toimintaterapeutilla, lääkärillä, joskus ystäviä nähdessä, kaupassa, epätoivoisesti alennushyllyillä (yök, en enää ikinä mene alemyynteihin!). Pelkään enemmän kuin koskaan ettei minulla ole enää oikeita ystäviä tai kelpaanko vielä niille vuosia säilyneille kamuilleni, joita en ole vain aikoihin nähnyt. Vaikken aina jaksaisi olla seurassa, pelkään hulluna hylätyksi tulemista. Puhun lekurikäynneistä myöhemmin, nyt vähän ihmissuhteista joista olen ikuisesti epävarma ja ymmälläni.

Johtuuko uuden asuntoni iloisesta esiripusta tai jostain, mutta tuntuu taas kun kaikki lähimmäiseni painostaisivat painostamistaan nyt vain "lopettamaan nuo sekoilut". Kasva aikuiseksi! Mee kouluun! Mee töihin! Aja ajokortti! Varaa hammaslääkäri! Örvellä yökerhossa ja ota taksi kotiin! Joo. Eli maailma kääntyisi taas oikealle akselille jos vain potkisin itseäni pikkaisen lisää persuksille, niskasta kiinni, vähän asennetta ja a vot! Siitä huolimatta että kaikki tuntuvat vannovan hampaat irvessä suorittamiseen, saan osan niitä tyypillisiä syviä huokauksia ja säälikatseita päälleni jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

"Olisihan se pitänyt arvata, Kafi kun on vähän tollanen."
"Tämä on jo mun kolmas kesä mikä on pilalla noitten sun juttujes takia, etvoisheilopettaajo ja mennä tekee sitätätätota."
"No, mutta sä *olet* mulle paljon velkaa että oon yhä hyvä ystäväsi."

En vain tajua.. jos kaikki on kiinni asennevammastani, siitä että olen laiskapaska, itsepintaisesti vain huomionhakuinen ja välinpitämätön luurseri, joka vaatisi vain vähän raipaniskuja selkäänsä niin miksi samalla... samalla ihmiset myöntävät, että en ole ihan samanarvoinen, yhtä hyvä, lahjakas, jaksava tai puhdas? Olen ymmälläni. En taas vaan tajua mitä minusta ajatellaan, mikä oikein olenkaan. Tunnistan vain katkeruuteni, sillä "tavisten" syyt tehdä ohareita tuntuvat aina niiiiin obviously anteeksi annetavilta, es. krapula, aikataulujen päälle tullut panoseura, toisiin kavereihin törmääminen, exän kukkaruukun hoitoon ottaminen, etc etc. syyt, töräytettiin ne sitten miten törkeästi tahansa..



Anteeksi vielä päivityspaussista ja tekstin epäselvyyksistä, koetan saada tämän uuden Blogspotviritelmänkin haltuuni kun vain pystyn ja jaksan. Piristäkää hei perjantaitani ja kommentoikaa mieleen painuneita ohariselityksiä, joko omia tai toisten sanelemia, pitivät paikkansa tai ei (ohoh ja miksi ei?) Aurinkoista viikonloppua!

Monday, July 19, 2010

Ystävällisiä pilviä yksinäisellä taivaalla



Mökkireissu kaveriporukan kanssa onnistui yli odotusteni. Seurueemme koostui minun ehkä lähimmästä ystävästäni, hänen frendistään (with benefits I bet) ja tytöstä, josta haluaisin saada paremman ystäväni.

Matkalla olin ihan hirveä, nolo, inhotti kun kyydissä oli käytännössä joku minulle ventovieras, joka varmasti jo ennen perille pääsyä ajattelee vihaavansa minua! Silti vuodatin ajomatkalla viimeisiä ihmissuhdekriisejäni ja pahaa oloa, jotta ne eivät löytäisi reittiä mökille asti. Kumma mutta toimii! Jäin silti häpeämään ja katumaan suuni avaamista, vuodattamista, ja suoraa itsekeskeistä monologiani toisten seurassa. Kun sain ongelmat lakaistua pois niin uudet möröt kasvoivat sisälläni.

Pelko tuomituksi tulemisesta ei hellittänyt, mutta muuten minulla oli oikeasti kivaa! Varmaan kivempaa* kuin koskaan lähimuistissani jonkun kaveripoppoon kanssa! Pääsin mukaan kuvittelemaan jospa minullakin olisi kesäloma, sellainen liian lyhyt ja äkkiä ohitse oleva, jolloin ei ole varaa jäädä polkemaan paikalleen vaan ilo pitää ottaa irti joka hetkestä.. ja/tai osata elää hetkessä? Yhh.. kuulostaa taas niin hankalalta ja absurdilta. Hankalaa ja työlästä on myös suurinosa kavereitteni vapaa-ajan iloista: bileet, sosialisoinnit, baarit, aineet, energisesti riehuaminen, ravaaminen ja nauraminen. Osallistuminen, läsnäoleminen, omien suojamuurien laskeminen, no way, not for me.


Pääasia ettei tarvinnut joka sekunti olla niin helvetin yksinäinen: yksin oleminen ja yksinäisyys kun eivät ole sama asia. Sain nyt olla mukana, jossain mukavassa, huomata toistenkin viihtyvän. Ehkä myös aavistuksen verran minun läsnäolostani, eikä toisinpäin tai "ihansama" olenko messissä vai en. Ei haitannut jos en skoolannut toisten kanssa kuoharia, sytytellyt savukkeita tai nukkunut iltapvä kahteen. Noustessani yksin toisena aamuna uskaltauduin heittämään lämpimään järviveteen talviturkkini, keräilin metsästä 1/2 mukillista kypsiä metsämansikoita, vähän siivoilin ja raahasin kaivosta tuoretta juomavettä. Kaveriporukan noustessa kahden maissa paisoin heille ison kasan rasvaisia aamiaislettuja, joita porukka nautti ulkoterassilla termarikahvin ja (sillipurkkeihin säilötyn!) mummoni mansikkahillon kera. ♥

Wednesday, July 14, 2010

Pakoon maalle, metsään, pusikkoon

Harmittaa kun on nyt on jäänyt kirjoitusvälistä sellaisia päiviä, kun olisin halunnut purkaa päiväkirjamaisesti fiiliksiäni ja tapahtumia. Lähiaikoina tekstit on enemmänkin olleet jotain... aiheita. Raskaan päivän päätteeksi on vaan niin kuluttavaa ja raskasta käytä kaikki uudelleen läpi, saati jos jaksan kirjoittaa ylipäätään mitään.tunteitani. Lähiaikoina aiheet ovat valuneet päiväkirjamaisuuksista joihinkin muihin läheltä liippaaviin asioihin. Välinpitämätön-väsymys-ahdistus-depis vallitsee elämässäni, en tajua kauanko voin näin enää elää. Alan taas vetäytyä introvertiksi itseeni, arkailen Oikeista Asioista puhumista muille, en uskalla luottaa toisiin, hävettää, entäs jos tulen tuomituksi, arvostelluksi tai hylätyksi.. tai muuten vain rikon viimeisiä lasipintoja jalkapohjieni alla.

Mutta kukas sen näkee, oma kulissi kullan kallis. Kuten olen monesti sanonut: en ole klassisessa mielessä ujo (lue:hiljainen hissukka). Kun pitäisi sopeutua ryhmään saatan olla hirmureipas, tehdä itsestäni vitsiä, piilottaa häpeäni ja peljoni ylikierrosten taakse, sekä kuvittaa puhettani jollain satiirilla ja itseironialla. Ainakaan kukaan arvostelijani, haukkujani, vihaajani, ei voisi siihen vedota etten tiedostaisi omaa alemmuuttani. Mikä hieno suunnitelma, puolustusmekanismi. Ja minusta tosi loogisesti ajateltu ja järkevästi perusteltukin.

Epäaitoudella ei silti saa ystäviä, tuttuja ja tuttavia kyllä maailman ääreen. Mutta tällaisella arkuudella, itseinholla ja ahdistuksella, tajusin itku silmässä toissapäivänä että minulla ei oikeasti ole ystäviä. Osaan nimetä kaksi oikein hyvää. Muutaman sellaisen johon pitää vuodessa vain kerran-pari yhteyttä. Kun joskus mustasukkaisuudessani olen manannut ettei minua pyydetä, kutsuta, muisteta mihinkään "koska olen vähän sellainen", ja en perustavoiltani muutenkaan mikään baarikatti... mutta kyyneleitä alkoi tulla kun tajusin, että ei minunkaan varmaan yli sadan ihmisen puhelinmuistiossani ole ketään kelle soittaa.

Matka vie jälleen maalle, mutta onneksi Ei kera Äidin tai Poikkiksen, joten minulla saattaisi olla ohut mahdollisuus selvitä lyhyestä reissusta ilman kompulssiivista syömistä ja jokatoiseen lehtikasaan purjoamisesta. Tuttavaporukalla voisi olla oikeasti mukavaa, rentouttavaa ja hauskaakin! Ehkä tuttavuuksien kanssa voisi uskaltautua tapaamaan useammin, ystävystymään, tai edes hetken iloitsemaan ettei ole ihan ypöyksin? Peökään silti aina pahinta, olevani the ultimate party pooper, tikku perseessä oleva nipottaja ja ylihuolehtija, onko paikat siistit, ihmiset happyface ja kalat muodostelmauimassa järvessään. (Lisätkää tähän keksimäänne turhaa hysteriaa). Aina sama vali, sama pelko. Lähtöaamuna kaikki muuttuu ylitsepääsemättömän ahdistavaksi ja haasteellisen vaikeaksi. Miten kukaan voi vaan ottaa rennosti?! Aijoo, ehkä se olen vain minä jonka kuuluu kärsiä huonoa omaatuntoa hyvästä olosta ja onnellisuudesta. No ehkä minäkin jos lyön laiturilla aivoni lahnaksi..

Mutta mutta... pakko se on mennä. Ehkä vältän ahdistuksen jos istun terassin hiljaisuudessa mölläten puita ja vettä kuin retardimummo. Antaa lehtien havista ja lakaista pois ylimääräisiä paineita. Kuulostaa lempeälle. ospa sittenkin kaikki ei olisi aina helvetin päin vittua ja voisin palata takaisin palasen pala ehjempänä, aavistuksen levänneenä, ja jos en kotia päästyäni jaksa kirjoittaa päivisotteita viikon takaisista jutuista niin sentään tehdä jotain tälle rumalle ulkoasulle. :--D

Leppoisaa aurinkoa, sulavia jäätelöpalloja ja sosialisointia ♥
Nyt menoksi!

Saturday, July 10, 2010

Terapiatauko ja harmaita päiviä hellesäässä

Nyt saatte erikoiset kuvat. Olin muokkaamassa Bloggerilla listaa ja hups onnistuin deletoimaan koko viestini ja päälle draftin auto save. Moukan tuurilla Preview-sivu oli yhä auki, joten pystyin nappaamaan sillä tekstistäni teille screenshotit koska copy+paste halusi myös irvailla kustannuksellani. Noloo.






Kertokaa, kommentoikaa, coffee's on me!
xxx Oletko käynyt koskaan psykoterapiassa? Minkä "koulukunnan" (es. psykoanalyyttinen, kognitiivinen jne.), ja mitä jäi päälimmäisenä käteen?
xxx Oletko ottanut kropastasi kuvia nähdäksesi tai vertaillaksesi
kokoasi? Mitä tunteita ja motiiveja siihen liittyy? Näytätkö kuvia eteenpäin?

Huom huom. Rauha ja vapaus omille kokemuksille, jos joku kokee pakottavaa tarvetta jakaa näkökulmaansa naamakirjan teinityttöjen pröäna-kuvista niin kenties toimivinta tehdä se ko. saitilla. :3 Kiits.