Thursday, February 25, 2010

Psyykkausta ja jarrutusta


Huomenta, aurinkoiset. Kas kummaa mitä itsepsyykkaus saakaan aikaan, eilinen oli olosuhteisiin nähden ihan.. kelvollinen. Söin kyllä enemmän kuin suunnittelin, samaa lipsahteli tänä aamuna, mutta katastrooffi on ihan niin iso kuin itse siitä teen. Eli en tee isompaa hallaa itselleni vaan pysähdyn, nyt riittää.

Tärkeintä onkin mussutus/ahmintahetkellä tajuta ja sanoa itselleen mitä tekee: ja miksi. Onko minulla tylsää? Ikävä? Nälkä? Jano? Vaiko pelkkä tapa vain toistaa vinoutunutta syömiskäyttäytymistä. Tarvitsenko oikeasti tuota vielä lautaselleni? No... en! Se eines ei maailmasta lopu, siihen voi palata takaisin kun aika X on kulunut ja tarve on oikea. Liaan monesti tulee heitettyä aivot narikkaan ja kaasutettua suinpäin itsetuhoa päin. "Miksi enää yrittää kun päivä on pilalla?" Entäs jos päivä ei ole pilalla, ei nyt eikä parinkaan tunnin päästä. Voin tehdä jotain muuta! Aktivoitua, keskittyä muihin asioihin, lähteä ulos ja vaikka kauppaan jos ei ihan oikeasti keksi muuta ajateltavaa kuin ruokaruokaruoka.

Tarvitsisin varmaan peilin kirjoituspöydälleni, että näkisin konkreettisesti mitä oikein teen. Olen aika varma että oman naaman nähdessä varmasti tulisi herättyä ennen kuin alamäki on pohjimmillaan. En vain omista mitään peiliä, sillä vuokrakämpän seiniin kun ei saa hakata naulan naulaa. Ei että pitäisin omakuvastani epäkohtien vyöryvän ja löllyvän päälle, sillä on tarpeeksi vaikeaa käydä jo suihkussa, riisua, pukea, tuntea oma ihonsa ihoaan vasten.. Vältän sitä kaikkea, sillä pelkään aivan liikaa omaa itseinhoani, välinpitämättömyyttäni ja miksi en tunnu olevan tarpeeksi hyvä edes itseni inhoamisessa. Miten voin sanoa vihaavani itseäni jos en kaiken aikaa konkretisoi sitä istuttamalla partateriä käsivarteeni? Älä provosoi itseäsi, tonttu.

Se mitä minulla on kirjoituspöydätäni yllä on "Syömissäännöt" itselleni. Täsmälliset ruoka-ajat, ohjenuorat esimerkkiaterioista, sekä muistilappu nyrkkiohjeista pitää silmät auki ja suu välillä kiinni. Pahiten lipsunkin illalla ennen nukkumaan menoa, sekä aamulla seuraavana päivänä. Miksi? Koska olen väsynyt niin tankkaan energiaa. Toinen vaihtoehto onkin päivänselvästi käydä nukkumaan. Tärkeimpänä pidän silti sitä itseni aktivoimista - mikään päivä ei ole oikeasti haavereista huolimatta pilalla. Tuon keskittymiskyvyn ja asioista kiinnostumisen kun vielä sisältäsin.. ehkä joku päivä. Ehkäpä tänään.

Tuesday, February 23, 2010

Takapakkia ja avaruusolentoja


Juuri kun päästin irti mokaamispelostani niin iskin itseäni vyön alle. Tai pikemminkin ylle, mahalaukkuun päin. Muistot on sekaiset ja pätkittäiset tuolta päivältä: olin syönyt ylimääräistä illalla, jotenkin jatkoin samaa aamuyöstä ja lopulta päädyin tunkemaan koko päivän kurkkuuni. Ei mitään järkeilyä asian suhteen, piti vain tuhota todisteet koko ruoan läsnäolosta. Muistan lopulta menneeni kylppäriin, hakevani vatsahappojen makua suuhuni ja rääkkäävän kurkkuani railoille. Etovaa, laihtumisen kannalta täysin hyödytöntä, mutta niin ihanaa itsetuhoa. En edes osaa muuta kuin tuottaa kipua, mutta kipua tunnunkin lopulta eniten himoitsevani, sillä kuvittelen kai ahminnallakin saavuttavan jotain tuskatasoa. En tiedä. Tuntuu kuin tanssisin päivittäin nuoralla kituutusyritysten ja läskiksi heittämisen välillä. Vailla moraalia itseäni kohtaan.

Kylppärin muovilattia, 10kpl partateriä eurolla, käsiä, reisiä, ja huvittuneisuuteni kun feikki veritahroilla-koristeltu suihkuverhomme sai päälleen punaista tuhrua. Napsin itseni nukkumaan, yritin perua viikonlopun menoni, mutta päädyin kavereitteni seuraan ja holtittomuuteen jäätelön, vaalean leivän, päärynöitten ja muun sokerimoskan kera. Ilman ruoka-faktoria viikonloppu olisi ollut ihanempi, mutta pääsinpä silti nauttimaan H. R. Gigerin taidenäyttelystä ja näkemään ensimmäiset kaksi Alien-leffaa. Hmm, koskakohan minunkin vatsalaukustani kuoriutuu penishirviö.

Eilen järjestelmällisesti jatkoin jääkapin ja kuivakomeroitteni tyhjäämistä, täysin passivoituneena ja kykenemättömänä mennä ulos tai tekemään mitään. Olin varma saavani tämän katkaistua ennen pitkää taas kotona, mutta jatkoin tänäkin aamuna mieltäni vastaan puurolautasilla ja litralla tomaatti-basilikakeittoa. Ja voisin synnyttää taas Alienin nahkani läpi. Nyt. Kuitenkin. Loppu! Jumalauta, niskastakiinninyt, se on ihan yhtä helppoa olla heittämättä päiväänsä helvettiin. Mun on pakko ryhdistäytyä, vaikka se kävisikin hämähäkinseittiä sipsuttamalla. Painokin rupesi viikossa menemään sievästi miinukselle. Mulle mikään ei ole mahdotonta. MIKÄÄN!

Ylöspsyykkaus. Loppu päivän pidän kiinni ruoka-ajoista, siivoan, menen lumimyrskyyn ja käyn kaupassa, pidän ruokapäiväkirjaa ja suunnittelen päivän ateriat etukäteen. En karkaa Äidille kun naamani näyttää vesirokkoiselta sammakolta. Noudatan itsekuriani, sielupahaani, enkä luovuta. Takapakkien yli, stop, katse ylös ja peiliin - miksi teet tuota itsellesi? Ylös siitä! YLÖS! Langat sormiin vaikka verille menisi.

Kannustusta? Tsemppiä, samoja fiiliksiä? ;>

Tuesday, February 16, 2010

Let the Right One Come In

En tiedä mistä aloittaa. Koko vuodenalku on ollut yhtä mässyä ja mättämistä, ällöä, kuumaa, kilokasojen kerääntymistä. Turhautunut yrittämään, taistellakseen vastaan, sillä kaikki on tuntunut jo menetetyltä ja pilaantuneelta. Odottelin että saan jonkun leiman ottaani "Joo, nyt oot normikokonen, painus kouluun", ja jatkan hitaasti kurjaa elämätöntä elämääni yhtenä yhteiskunnan muurahaisena, vanhenen paksuna pullana ja kuolen osaksi luonnon kiertokulkua: samalla lailla kuin nurmikko mätänee joka syksy.

Ruoka-ajatuksia ei ole päässyt pakoon, josta on seurannutkin loputonta mussutusta, ahmintaa ja tyhjentämistä. Täti Terapiakin on virkkonut että nälkääni mä en syö, ja Äitini hermostunut kun tyhjennän kaapit ja tuhoan hampaani ainaisella mussutuksella. Viime viikko oli niin tuota, vaikka päivällä asiat eivät olisi olleet mullinmallin niin iltaa myöten tein leipäpaketeista selvää. Olin tosi masentunut ja ahdistunut, vaikka koetin parhaani mukaan tehdä jotain muuta kuin ajatella syömistä. Piirsin, pelasin ja kävin jopa kirjastossa, vaikka useimmiten mikään ei kiinnostanut. Mikään muu kuin ruokaruokaruoka. Loppuviikkoa kohti alkoikin menemään paremmin, erityisesti viikonloppu Poikakaverin seurassa, sillä olen head over heels in lööv ja iloinen tämän kanssa.

Maanantaina heräsin valmiiksi ahdistuneena. Syön yhä tosi paljon, mussutan turhaakin, mutta olen muutaman päivän ollut ainakin vähemmän buliminen. En ajattele jatkuvasti pakonomaisesti ruokaa ja mätä sitä samaan tahtia sisälleni.. mutta pelottaa. En uskalla huokaista helpotuksesta, sillä pelkään sen jäävän viimeiseksi hengenvedokseni. Sunnuntaina mussutin, mutta sentään en mennyt Äidille, jonka luona ruokailuni karkaa tuhoisasti levälleen. En olisi halunnut nousta sängystä Poikkiksen rutistuksesta, en päästää häntä duuniin, enkä mennä terapiaan. Pelkäsin keskustaa, kaupassa käyntiä, paluumatkan neljän ruuhkaa, kauppaa ja toisiko yksinäinen ilta ahmintahirviön takaisin luokseni.. Lopulta pari rauhoittavaa alkoi vaikuttamaan ja pääsin liikkeelle.

Täti Terapian tuolilla kuulin pelkoni ja negatiivisten ajatusteni jo valmistelevan kaiken mönkään menemistä. Sen sijaan jos osaisin ajatella positiivisesti niin en valmiiksi heittäisi pyyhettä kehään ja avaisi syliäni sessiointibileille. Pelästyin kahta kauheammin - siis herrajumala jos mä olen mennyt jo pelkäämään pahinta niin pahin vuoren varmasi toteutuu! Apua. Ja nyt pitäisi muka pystyy ajattelemaan positiivisesti?!!? Apua, sammuttakaa mut nyt.

Silti.. selvisin eilisestä. Pelottaa silti, mutta nyt erityisesti pelkään sitoneeni jo kohtaloni tällä pelolla. Mitä voisin tehdä? En tiedä. Olen laittanut ahmintaa vastaan ruoka-säännöt ja ateria-ajat seinälle, koetan pitää niistä kiinni.. ja tehdä jotain muuta kuin kieriä kurjuudessani. Pestä pyykkiä, piirtää lisää, käydä eläinlääkärissä, ehkä kirjastossa.. ei tuskin enää tänään, mutta jos jätän menemättä tai en tee kaikkea mahdollista niin tunnen syyllisyyttä ja pelkään katuvani jälkiseurauksia. Ei helkkari, taas mä manaan valmistautumaan pahimpaan! Tunnenko syyllisyyttä? Kadunko? En pääse vain pelkoja ja peikkoja karkuun. En uskalla hengittää, pitää olla ihan hissunkissun ja varpaillaan.. ettei lasisilta murru taas altani.. Apua.

Sunday, February 14, 2010

Kaksisataa ystävää !

Ihanaa kun tekniikka jälleen pelaa kotosalla, pääsen rauhassa taas päivittämään blogiani ja tehotappamaan aikaani. Rajua kuvitella kauanko Kahvisen aloittamisesta jo on! Silloin tämä tuli tilitys-tarpeeseen arjen aakkosista, nykyään enemmänkin henkireikä fiiliksistäni.. Mm, ja joku köykäinen itseilmaisu-väline kun saan kuvilla ja kirjaimilla vähän kikkailla.

..Meninkin vähän sanattomaksi kun nettiin päästyäni huomasin blogin keränneen Google-readerissä 200 julkista lukijaa! Sen kunniaksi onkin hyvä toivottaa ihanaa ystävänpäivää ja kiitos seuraamisesta, sekä kaikista kommenteista! <3

Tuesday, February 02, 2010

Kalaa kouluajatuksilla

Kuka tuhoaa aamuleipänsä lisäksi puoli kiloa seitä mantelikalan muodossa aka lisättynä jauhoja ja rasvaa? No minähän se, totta kai. Vuosi sitten osastolla sain pakon edessä haarukoida ruokaani ja itku kurkussa jemmasin margariinejani, ja nyt taas ongelmitta hotkaisen kaiken edessä näkyvän. En osaa täsmäsyödä vieläkään. Koskin pitkästä aikaa "Lupa syödä" -kirjaani (yh, mikä rasittava nimi), ja ihme kumma löysin maininnan kuinka nälkäsignaali on sekava jos on syönyt pitkään epäsäännöllisesti. Ennen tosiaan söin tuohon päänsärkyyn, valppauden heikkenemiseen, heikotukseen jne, mutta nyt vaan tuhoan kunnes tulee ähky tai tajuan vain lopettaa.

Täti Terapia käski minun miettiä tunteitani aina kun ahdistaa tai ahmin.. Ahmintaa olen onneksi lähipäivinä saanut kuriin etten enää vedä itseäni ähkytäyteen, mutta ylensyön silmittömästi.. Jos kerta puolesta kilosta kalaa ja leivästä ei tule vielä ähkyyn niin voitte vain miettiä. Painoni on jotain stratosfääristä, korkeampi vuosiin ja en voi koskea mihinkään vaatteisiini. Eniten inhoan mahaani ja rintojani, vasta sen jälkeen tulevat allit ja reidet. Miksi minun kroppani ei voi olla kauniisti naisellinen vaan näytän puberteetissa pullahtaneelta muksulta, jolla alkaa kehittyä rinnat ja pylly, mutta täysin epäkypsän näköiset ja väärän malliset. Pelkään kuukautisteni tulevan takaisin, hormonitoiminnan normalisointi tuntuu kuin viimeiseltä niitiltä arkkuuni: nyt pitäisi lopettaa tämä "häröily" ja "aikuistua", kun mieleni on vielä ihan vastuuntunnottoman kakaran tasolla. Olen kauhean riippuvainen toisista ihmisistä, vaikka miten koetankin pitää itse huoli asioistani. Osaan kyllä kantaa vastuuta, mutta itsenäistymistä en ole nähnytkään.

Tätäkö se on? Että pelkäisin kasvaa aikuiseksi? Nääh, tuskin. Olisi silti ihana kasvattaa jykevä selkäranka etten olisi aina tilitevelvollisuuden tunnossa toisille tai roikkuisi kiinni äitini tai ystävieni palveluksissa. Otan typerästi vastaan ja omalle tunnolleni itseeni kohdistetut kolaukset, vaikka järjellisesti en niitä ansaitsikaan. Hädän hetkellä harvoin tartun luuriin, mutta epäsuorasti aina hankin apua askareisiini jos mahdollista. En ole avuton, mutta ehkä epäuskovainen omiin kykyihini, liian alas painunut ottaakseni kaikkea huolehdittavakseni. Lukion aikaisesta tunnollisesta stressipallosta on jäljellä vain muisto. Miten olen joskus voinut koulun lisäksi painaa kahta eri työpaikkaa viikossa?

Opiskelusta puheenollen, säikähdin eilen lukiessani opiskelija-asuntosäätiöni lähetteen selvityspyyntöjä asumisoikeutta koskien. En ole itse sellaista toistaiseksi saanut, mutta opintopojoja mulla ei ole nimeksikään ja en ole paljoa selitellytkään poissaoloani. Koulussa kun on typerä käytäntö: joko olet läsnä tai et - mitään "in between", kuntoutusapua, ei ole sallittu. Koulussa siis pitää painaa täysillä opintoja tai sitten ei lainkaan, ja minähän en ole täyspäiväiseen opiskeluun aivan kykenevä, mutta totta kai nyt jotain olisin voinut saada hyväksytyksi. Poissaolokauteni tulee käytettyä loppuun tänä keväänä, syksyllä vissiin on pakko palata halusin tai en - muuten lähtee opiskelupaikka. En silti jaksa stressata, ainakaan liikaa, sillä jopa haaveilen voivani unohtaa itseni kouluaskareisiin, ja syksyn tullen painaa täysillä. Näkymättömissä. Ei tarvitsisi tuntea ryhmäpainetta luokaltani, miettiä mitähän he minusta tuumivat, sillä jokaisessa satunnaisessa yhteentörmäyksessä ryhmätoverini eivät ole osoittaneet mitään aitoa uteliaisuutta tai huolestumista vuokseni. Olevat kuin en olisi, suits me fine.


Kevät on vielä edessä ja minä unelmoin syksystä, sitä hitaasti kohti pienempänä ja pienempänä..

Monday, February 01, 2010

Tekosyitä joita häpeän

Pitkästä aikaa olisi ollut jonkinlainen kirjoitteluhimo, mutta netti prakaa. Sosialisoidessa olen salaa uskaltanut kurkkia vain kommenttilootaani, joten pitää varmaan kirjoitella asioita paperille muistiin kunnes kone ja opiskelijanettikakka taas pelaavat. Ostin uuden almanakan, sellaisen sivu per pvä, johon mahtuisi fiilis-tiivistelmien lisäksi vaikka ruokapäiväkirjakin. Syömiset onkin olleet tähän asti 2010 aikana yhtä helvettiä, suorastaan kuvottavaa ahmimista, joka menee yli tajunnan normiläheisiltäkin. Puhun liikasyömisestä kavereilleni, sillä mulla on tarve selittää äkkilihoamistani, sekä samalla toivon jos joku laittaisi jesarilla naamani umpeen. Takaisin saadut vinkit on vain turhauttavia, entistä häpeää kasvattavia, "Sen kun vain et osta ruokaa", "Tarttet vaan vähän hei itsekuria, nälkä sulla nyt ei voi olla". Ja sitten ne ihanat haha-vitsikkyydet alias: "Ethän sä niin ja niin paljoa kuitenkaan syö, haha" Ai vittu en, katotaanko? "Vasta sitten kun alat painaa XX niin on varaa huolestua" Tietäisittepä että painan jo ja yli..

Kukaan ei yleensä tajua miten itse syömisen hallinta voi olla helvetin vaikeaa ja suorastaan sairasta, johon ei pienet "itsekurit" ykskaks tuo taikaratkaisua. Vaikka pakko myöntää haukkuneeni kovempina anoreksiakausina itseäni luuseriksi, sillä eihän lisälaihtumiseen olisi tarvittu muuta "kuin" jättää jotain, siis syömisen, tekemättä. Easy breezy or not. Lusikointi on aina yhtä vaikeaa, outoa, kieroa ja väärää ollessa sitten kyseessä mikä tahansa syömisvamma. Nyt vain vanhaa anoreksiadiagnoosia musta ei saisi pässikään repäistyä: ei alipainoja, kaikkien pahisruokien välttelyä, liikuntatoistoja, blääblää. Päinvastoin leipäpaketti kahdessa päivässä ja litra jäätelöä illassa ei ole biggie. Olen salaa onnellinen ettei netti toimi kotona niin en voi pitää parempia kontakteja ulkomaailmaan, tulla kateelliseksi toisten blogeista, kavereistani tai tuntea itseäni tilitysvelvolliseksi synneistäni. Mua hävettää itseni.

Hävettää niin hirveästi olla tällainen pelkuri: sanon ei myös va'alle, kalorien laskemiselle, ruokien kirjaamiselle, sairaanhoitajakäynneille etc. Hajoilen totuuden edessä ja piiloudun voileipäkinosten taakse. Himon ja tunteiden ymmärryspuutteen lisäksi lisäsyömisestä tulee toisinaan keino rankaista itseään: "Koska olen jo valmiiksi niin läski ja huono niin mitä väliä enää tekemisilläni." Kuulostaako tutulta, anyone? Siispä mennään kauppaan santsaamaan karjalanpiirakoita ja jäätelöitä, mutta tarkistellaan ja kyylätään silti joka suupalaa, ravintosisältöä, proteiinigrammoja ja muuta. Loppupaniikissa taas puristelen itku silmässä mahaani ja kuorrutan astianpesuaineella ruokavarastojani kohti roskista. Hävettää roskata, tuhlaa luontoa, sekä törsätä rahoja tai toisten näkemää vaivaa. Sisältä deletointi ei yleensä tule kysymykseenkään, sillä en halua astua sille kavalalle tielle, en osaa ja pysty tarpeeksi tehokkaasti, sekä kiinnijäämisen häpeä on valtava. En keksi mitään kiusallisempaa ja nolompaa kuin täyttää itsensä, valehdella asiasta ja lopulta jäädä kiinni? Fakta sydämmen pysähtymisestä joka oksennuskerta tuntuu epäoennaiselta verrattuna omaan vihaiseen minäkuvaan ja pelkoihin toisten suhtautumisesta. No shit Sherlock, häpeän myös priorisointitapojani...


Siinä yleisiä kuulumisia, ensi kerralla toivottavasti saan mahiksen kirjoittaa ihan viimeaikaisista tapahtumistakin. Luulen että niissä on enemmän päiväkirjamaista touchia kuun näissä iankaikkisissa yleisläski-sumsummarummeissa. Mainittakoon loppuhillona että olen vihdoin ja vihdoin viimein vähän availlut luonnoskirjaani ja jäljentänyt lyikkärillä kuvan tai kaksi mallista. Pientähän toi on, mutta ollaan tässä kaks vuotta venailtu edes jotain! Koneeni kuvanmuokkausohjelmien poissaolo on todennäköisesti sivuasia, sillä parhaalta on tuntunut kiinnostus taas luoda jotain, joka on mun mielestä ollut se isoin ja ylitsepääsämättömin askel.