Monday, February 01, 2010

Tekosyitä joita häpeän

Pitkästä aikaa olisi ollut jonkinlainen kirjoitteluhimo, mutta netti prakaa. Sosialisoidessa olen salaa uskaltanut kurkkia vain kommenttilootaani, joten pitää varmaan kirjoitella asioita paperille muistiin kunnes kone ja opiskelijanettikakka taas pelaavat. Ostin uuden almanakan, sellaisen sivu per pvä, johon mahtuisi fiilis-tiivistelmien lisäksi vaikka ruokapäiväkirjakin. Syömiset onkin olleet tähän asti 2010 aikana yhtä helvettiä, suorastaan kuvottavaa ahmimista, joka menee yli tajunnan normiläheisiltäkin. Puhun liikasyömisestä kavereilleni, sillä mulla on tarve selittää äkkilihoamistani, sekä samalla toivon jos joku laittaisi jesarilla naamani umpeen. Takaisin saadut vinkit on vain turhauttavia, entistä häpeää kasvattavia, "Sen kun vain et osta ruokaa", "Tarttet vaan vähän hei itsekuria, nälkä sulla nyt ei voi olla". Ja sitten ne ihanat haha-vitsikkyydet alias: "Ethän sä niin ja niin paljoa kuitenkaan syö, haha" Ai vittu en, katotaanko? "Vasta sitten kun alat painaa XX niin on varaa huolestua" Tietäisittepä että painan jo ja yli..

Kukaan ei yleensä tajua miten itse syömisen hallinta voi olla helvetin vaikeaa ja suorastaan sairasta, johon ei pienet "itsekurit" ykskaks tuo taikaratkaisua. Vaikka pakko myöntää haukkuneeni kovempina anoreksiakausina itseäni luuseriksi, sillä eihän lisälaihtumiseen olisi tarvittu muuta "kuin" jättää jotain, siis syömisen, tekemättä. Easy breezy or not. Lusikointi on aina yhtä vaikeaa, outoa, kieroa ja väärää ollessa sitten kyseessä mikä tahansa syömisvamma. Nyt vain vanhaa anoreksiadiagnoosia musta ei saisi pässikään repäistyä: ei alipainoja, kaikkien pahisruokien välttelyä, liikuntatoistoja, blääblää. Päinvastoin leipäpaketti kahdessa päivässä ja litra jäätelöä illassa ei ole biggie. Olen salaa onnellinen ettei netti toimi kotona niin en voi pitää parempia kontakteja ulkomaailmaan, tulla kateelliseksi toisten blogeista, kavereistani tai tuntea itseäni tilitysvelvolliseksi synneistäni. Mua hävettää itseni.

Hävettää niin hirveästi olla tällainen pelkuri: sanon ei myös va'alle, kalorien laskemiselle, ruokien kirjaamiselle, sairaanhoitajakäynneille etc. Hajoilen totuuden edessä ja piiloudun voileipäkinosten taakse. Himon ja tunteiden ymmärryspuutteen lisäksi lisäsyömisestä tulee toisinaan keino rankaista itseään: "Koska olen jo valmiiksi niin läski ja huono niin mitä väliä enää tekemisilläni." Kuulostaako tutulta, anyone? Siispä mennään kauppaan santsaamaan karjalanpiirakoita ja jäätelöitä, mutta tarkistellaan ja kyylätään silti joka suupalaa, ravintosisältöä, proteiinigrammoja ja muuta. Loppupaniikissa taas puristelen itku silmässä mahaani ja kuorrutan astianpesuaineella ruokavarastojani kohti roskista. Hävettää roskata, tuhlaa luontoa, sekä törsätä rahoja tai toisten näkemää vaivaa. Sisältä deletointi ei yleensä tule kysymykseenkään, sillä en halua astua sille kavalalle tielle, en osaa ja pysty tarpeeksi tehokkaasti, sekä kiinnijäämisen häpeä on valtava. En keksi mitään kiusallisempaa ja nolompaa kuin täyttää itsensä, valehdella asiasta ja lopulta jäädä kiinni? Fakta sydämmen pysähtymisestä joka oksennuskerta tuntuu epäoennaiselta verrattuna omaan vihaiseen minäkuvaan ja pelkoihin toisten suhtautumisesta. No shit Sherlock, häpeän myös priorisointitapojani...


Siinä yleisiä kuulumisia, ensi kerralla toivottavasti saan mahiksen kirjoittaa ihan viimeaikaisista tapahtumistakin. Luulen että niissä on enemmän päiväkirjamaista touchia kuun näissä iankaikkisissa yleisläski-sumsummarummeissa. Mainittakoon loppuhillona että olen vihdoin ja vihdoin viimein vähän availlut luonnoskirjaani ja jäljentänyt lyikkärillä kuvan tai kaksi mallista. Pientähän toi on, mutta ollaan tässä kaks vuotta venailtu edes jotain! Koneeni kuvanmuokkausohjelmien poissaolo on todennäköisesti sivuasia, sillä parhaalta on tuntunut kiinnostus taas luoda jotain, joka on mun mielestä ollut se isoin ja ylitsepääsämättömin askel.

5 comments:

  1. Kyllä, kuulostaa tutulle. Ajattelen aina, että "mitä vitun väliä, tää päivä menny jo perseellee ni ostetaas kaks purkkia Ben&Jerry'siä" ja plaaplaaplaa. Oksentaminen ei myöskään mulla tule kysymykseen, koska siihen sitten jäädään taas koukkuun ja inhoan koko touhua muutenkin. Yhteen aikaan ahmin, oksensin, ahmin.. Onneksi en enää. Siis oksenna :)

    ReplyDelete
  2. Normisyöntiin takaisin pääseminen on ihan helvetin vaikeeta. Varsinkin ylensyönnin/syömättömyyden jälkeen ps. kokemusta on. Silti paaaljon tsemppiä!

    ReplyDelete
  3. Mulla on melko pitkälle sama tilanne syömisen kanssa. Kun on pitänyt ensin itseään jonkinmoisessa kontrollissa ja sitten se otetaan pois niin OIJOI niitä ruokaorgioita, kun ei tiedä miten paljon pitäisi syödä!

    upeaa että olet löytänyt edes jotain mihin tarttua, vaikka luovuuden puuskat ei ehkä vielä itsestäsi tuntuisi maailmaa ravistelevan. Saa jotain muuta ajattelemista.

    Tuntee saavansa jotain aikaan. Muuta, kuin ainakin itsestäni tuntuu, kiloja =)

    Koita kestää. Vaikkei sen sanominen kauheasti autakaan.

    ReplyDelete
  4. Ihan totta tuo kiinnostus. Minäkään en saa itseäni/ jaksa ryhtyä/ rupea-repeä tekemään yhtään mitään jos ei haluta.

    ReplyDelete
  5. Huh huh litra jätskii vedettynä iltapalaks. Paska fiilis ja maha mikäkin hölskyvä talipallo.
    Hävettää.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥