Wednesday, March 24, 2010

Mun silmät ei liasta hymyile

Taas Äidille kylään, taas ruokaa, sitä samaa irstasta mässyrumbaa kuin viimeiset 5kk. Olen kuulemma sairaamman oloinen kuin viimeksi.
"Mikset sä voi jo hyväksyä että sulla on ollut anoreksia ja olet nyt toipumassa?"
Koska eioo varmana tämmösel läskil ja enkä! Terapia Tädin mukaan taas painoni saattaa olla normaali, mutta pääni yhä ihan pahasti syvällä, jopa ahdistuneempana kuin viimeaikoina.

Todellakin, ahdistaa. Nukun jatkuvasti huonosti, herään puoli kuudelta tai viideltä, mikä ei todellakaan riitä mulle joka tarttisi sen 8h jaksamiseen. Pomppaan ylös ja menen tyhjentämään keittiötä, sokeana ilman järkeä mussutan tyhjään täyttämättömään nälkääni. Pilaan päiväni heti kättelyssä, kadun ja iljetän itseäni, sillä kaikki vieressä olevat tuttuni ratsastavat minimini kalorisaldoilla ja luurankoruumiissaan. minä en, enkä halua tulla maan päälle jos en voi vetää pikkuruisimpia farkkujani päälle avaamatta nappeja. Syötyäni Äidillä sängyssä monen juustosiivun aamiaisvoileipiäni sain poikkeuksellisesti kyydin kotiin. Olin kahta kertaa iloisempi kun Äiti jopa kapusi kämpilleni katsomaan kissojani, mutta positiivisuudesta oli pian vain riekaleet jäljellä, kun läävänä lepäävä kämppäni avautui hänelle. Sen sijasta että olisin esitellyt kauhuteemaista uutta suihkuverhoa niin asuntoni muuttui kaiken saastan, paskan ja lian kauhukabinetiksi.

Tiedän täällä olevan likaista, mutta en yksinkertaisesti jaksa joka päivä siivota lattioita, ja kitisen minkä kerkiän kun kämppikseni ei noteeraa hometta paahtoleivässään ennen kuin puraisee sitä (kyllä, näin on tapahtunut). Minusta on kohtuutonta yksin yrittää pitää kaikkea koossa jos toinen ei jaksa sanoa kissan paskoneen kylppärin lattialle koska "Mua väsytti". Logiikkaani ei mahdu kuinka joku voi katsoa kakalla kykkiessään eläimen vahinkojätöksiä, ja a) ei putsata sitä heti itse b) jaksa mainita että kissojen omistaja eli minä heti ryntäisi jynssäämään. Jäkäjäkä, mutta ne on mun kissat ja niistä eniten karvoja ja pölyjä tulee. Eniten ilma ja keittiö likaantuu mun jäljiltä, koska minä tässä asunnossa syön, piereskelen, ja matelen päivät pitkät. Silti vain valitan kun hinkkaan tiskipöytää porkkanaraasteesta ja rasvatahroista.

Oli tosi paha kuulla totuus räjähtäen päin naamaa. Totuushan se on kaikista raadollisin, varsinkin kun toinen on aivan oikeassa ja itse siitä enemmän kuin tietoinen. Olen tosi huono kestämään äänen korottamista, ja Äidin sanojen pureutuessa lihaani rupesin tahtomattani itkemään yrittäessäni hiljentää tilanteen hokemalla "Tiedän!". En tiedä miten pitäisi reagoida tällaisissa tilanteissa kritiikkiin, sillä oma puheeni ymmärretään aina itsesääliksi, marttyroinniksi jne. Inhoan ja halvenneksunnan aiheet tiedän kuitenkin parhaiten itse.
"Saastaiset kynnykset, eihän täällä eläimet voi asua, ei ihme että ne on kipeitä, älä sä aina syytä kämppistäs, se tässä käy töissä, sulla on kaikki päivät vapaana, älä yhtään selitä muutosta, voisit joskus pestä verhot, ei tää lattia voi olla tällainen, millon tosta on pyyhitty pölyt, kissankarvat, ÄLÄ NYT RUPEE ITKEE SIINÄ!! NOH! Sovinto?"


Äidin lähdettyä töihin lukittauduin vessaan ja itkin lisää lohduttomasti, lohduttomammin kuin pitkään aikaan, huusin ja vollotin ääneen, karjuin pahaa oloani kylppärin seinien läpi kuin rääkätty petoeläin. Kaivoin vaistomaisesti esiin pienen razor bladen. Puhelin soi, Äiti tahtoisi aina jälkikäteen lohduttaa ja löytää ratkaisun. Peitin soittoääneni jatkamalla itkuisaa huutoani ja purin itsevihaani kymmenillä piirroilla käsivarsiini, karjuin haluavani kuolla ja näin kissanpaskaisen muovilattian saavan ylleen uuden tahmakerroksen. Tummanpunaisessa sateessa paperinohut metallinpala oli paras ystäväni, taiteillen paperinohuita kuvioita käsiini.

Rauhoituttuani pyyhin pölyt, imuroin matot ja kuurasin lattiat, villakoirat huonekalujen takaa, järjestin kirjahyllyäni, hinkkasin liat, pinttymät ja hiekat kylppäristä, keittiönlattialta, puhdistin kissanvessan katoksineen, lavuaarin, pyykkäsin verhot, rullasin matot tampattavaksi, tiskasin tuulletussuodattimen, pyyhin pöydät, heitin vaatteeni pyykkiin, menin suihkuun, irroitin kynsilakanjämät, rasvasin ja laastaroin itseni, ja sytitin kynttilät. Sekä pyysin anteeksi.

Tuesday, March 16, 2010

Versoja, multaa, itkua ja kitkentää


Tahtoisin pystyttää minikasvimaan keittiön pöydälle, mutta ajatus saviruukkujen ja mullan roudaamisesta parin basilikanverson ja kevätsipulin takia tuntuu ylivoimaiselta. Ehkä käydessäni isommassa kaupassa ostan jonkun valmiin laiskantarhurin kitin, missä siemenet, kipot ja multakokkareet tulevat mukana. Olisi jotain pientä ja elävää, jonka kehitystä seuraa. Näpertely on muutenkin rentouttavaa, ravaan alituisesti keittiössäkin säätämässä, vaikken söisikään mitään.

Kinastelin vaihteeksi erään minulle tärkeän hlö:n kanssa.. ei me yleensä riidellä, mutta mun käyttäytymiseni saa sapen kiehumaan yhdellä jos toisellakin puolella. Taas se vanha virsi: minä kitisen ja en viitsi lähteä kämpästäni keskustaan tai tapaamaan toisia.

"Mitenköhän sä ajattelit palata kouluun syksyllä jos tekee niin tiukkaa liikkua"

Auts. Tottahan se kai on, mitä muuta mä teen kuin valitan, ahmin ruokaa, ja makaan kotonani kuin laama? Saamaton, laiska, itsekäs, kaikkea sitä. Kamalaa itsesääliä ja sättimistä, mutta entäs jos kaikki yllä mainittu on kivuliaasti totta? Koska minulla on kaikki päivät vapaita niin mun pitäisi aina jaksaa istua 45min-1h julkisissa per suunta, ongelmatta käydä kaupassa, pitää huolta lemmikeistä, siivota kämppää ja hoitaa yleisiä juoksevia asioitani. Olen törkeä kun kehtaankin valittaa, sillä muuthan haloo käyvät töissä! Muut ravaavat päivittäin, istuvat 8h duunissa, käyvät kaupassa, näkevät ystäviään ja harrastavat miljoonaa asiaa päälle. Minä en. Minun ainoa viikkoinen velvote on terapia ja putsata kissankakkalaaria.

Mutta eikö mulla pitänyt olla painavat syyt miksi en käy töissä kuten muut? Tekosyitä. Sillä kyllähän mun pitäisi aina, siitä huolimatta, pystyä ja jaksaa tehdä aivan kaikkea. Ei toiset viitsi katella mun käytöstä, joka ulospäin on vain laiskuutta ja itsekeskeisyyttä. Uskon tuohon jo itsekin. Tuntuu pahalle, sätin itseäni lisää, en aina jaksa vääntää hymynaamaa ylle ja puskea itseäni miellyttämään toisia "näytämpäs"-asenteella. Pahaolo myllertää. No jos tiedän tämänkin iljettävän piirteen itsessäni niin voivoi miksi en tee sille mitään?! Lisää syitä sättiä itseään itsekkääksi ja laiskaksi.

Ei ole itsesääliä haukkua minäänsä jos asiat ovat täyttä totta. Näen ulkopuolisen silmästä kaiken pahuuteni, ja en tiedä miten kitkeä sitä irti itsestäni.. kaksinkertainen kamaluus, kun ainut puolustuskeinonikin on sitä samaa vetäytymistä ja itsesolvausta. Ainakin tiedän mikä on täyttä totta. Mutta miksi olen sairaslomalla jos joudun suorituksissa silti kilpailemaan tavallisten työssäkäyvien ihmisten kanssa..

Mä haluaisin olla toisten puolesta uhrautuva, hyvä, epäitsekäs kipsiveistos, jota ei mikään ulkopuolinen voisi naarmuttaa. Haluaisin jättää hyvät muistot muille, ja salaa antaa itseinhoni syövyttää mut hiljaa näkymättömiin.. Mutta oon jo peruuttamattomasti pilalla. (Hohhoh onpa imelää että hävettää, yuk yuk.)

Monday, March 15, 2010

Madosta hiljaa perhoseksi


Viikon sisällä oon saanut mokauksieni jälkeen taas uuden "ahaa"-elämyksen ahminnan lopettamiseksi, repsahtanut ruokavälin venähtäessä aivan liian pitkäksi, ja ahdistuksessa huijannut itseni jääkaapille. En yhtään ole osannut sanoa miksi ahminta on tullut oirekuvaani; se on osaksi masokismia, "itsensä pilaamista", lohdun hakemista, tylsyyden tappamista, nälän ja himon sekameteliä, mutta nyt tiedän sen ennen kaikkea olevan ahdistukseen. Siihen levottomaan tilaan jolloin sydän ei vielä hakkaa, itku ei valu ja impulssit eivät aja viiltelemään. Tänään on terapia, pakko avautua asiasta, sillä tahdon ahminnasta lopullisesti ja äkkiä eroon.

Mässäilytunteesta en vain pääse, sillä syön tosi usein verensokerin ylläpitämiseksi, ja edelleen tahdon pakkomielteisesti mitata kaikkea. Keittiö va'alla, sormituntumalla, ruokalusikkamitalla, vain tietyistä kupeista, tietyistä mukeista ja laseista, sekä ehdottomasti juuri tietyillä pienillä aterimilla. Ruokahaluni silti noustua kaikki pikkuannokseni eivät riitä täytyyämään jättimahaa. Tämä viikko on kuitenkin ollu aavistuksen parempi kuin edellinen, baby steps, baby steps. Ehkä koska olen voinut välillä käsitellä ja tuntea konkreettisemmin ahdistustani, enkä vain pyöriä paikallani levottomasti ja jäystää milloin mitäkin suussani. Myös tekemistä on riittänyt, sillä olen pitänyt huolta kodista ja lemmikeistäni, pelannut, pitkästä aikaa koukuttautunut piirtämiseen, ollut aikaansaava ja jopa tienannut pientä taskurahaa keikkahommilla. Ihan kuin vuosi-pari sitten, uskomatonta. Positiiviset asiat ovat eritoten uskomattomia kun kehoni on joku manaatin ja elefantin risteytys.

Sitten asiasta seinään. Luulen että hampaani on alkanut reikiintyä. Auts.. Eilen myös totaalinen kauhu tapahtui, sillä hoksasin kaikkien rauhoittavieni olevan loppu. Olin aivan kauhuissani miten nyt minun ja ruoan kanssa käy jos en voi millään kemiallisella seoksella turvata päätäni. Onneksi sain kikkailtua itselleni puhelinreseptin, joten maailma on hetkeksi pelastettu, ja voisin taas yrittää revanssia ruokamörköni kanssa. Haluan laihtua niin intohimoisesti ja päästä irti itseinhoa täynnä olevasta rasvaruumiistani.

Sunday, March 14, 2010

Finanssi-idiootti (tekstiä parin pvä takaa)


Tililläni kilisee tasan kaksi euroa, lompakossa on ruhtinaalliset 4,20€, joilla ajattelin ostaa seutulipun. Ellei tililtä paljastu enkeli-Äitini pieni ruokasponssi. Ruoka on ollut aina mun mielestä älyttömän kallista, ja sitähän se todellakin on. Jos haluaa yhdistää tuoreen, terveellisen, ekologisen ruoan vielä vähäkaloriseen tai lisätyllä kuidulla/vitamiineillä/proteiineilla niin kukkaro kyllä itkee. Ainaisen kitsailuni lomassa kuitenkin menen täräyttelemään ihan liikaa rahaa gourmet-jäätelöihin, ja joskus kaikkeen shittiin mitkä joko katoavat kaikki kerralla kurkusta alas tai eivät ikinä tule koskemaan huuliani.

Välillä kaupassa tunnen itseni niin huijatuksi. 100% Ruis-leipä ei todellakaan ole 100% ruista vaan ruisleipää, eli siinä saa olla myös siirappia ja osa jauhoista on yleensä vehnää! Aiemmin raivostutti kevyttuotteiden isommat hinnat malliin: "Miks pitä maksaa enemmän kun tässä on tätä jotain vähemmän", mutta selitys löytyykin yksinkertaisesti kun tuotetta joudutaan lisäkäsittelemään. Kevytjuustoihin menee paljon enemmän maitoa kuin täysrasvaisiin, mutta joistain halvoista perhepakkauksista on löytynyt ravintosisällöllisiä ylläreitä: esim. raejuustossa. Yleensä kierrän kaukaa kaiken joka muistuttaa eineksiä tai lapsiperheiden mauttomia, kehnoja jättipakkauksia.. mutta oi tunsin itseni niin Einsteineksi kun vertasin parin raejuuston hintaa, rasva- ja energiamääriä.

Toisella valmistajalla superrasvattomat raejuustot eivät eronneet energiasisällöllisesti suuresti kuin euron halvemmalla family size-pakkauksella. Siinä kohtaa alkaa miettiä pistääkö rahaa palamaan pidempään käsiteltyyn tuotteeseen kymmenen kalorin tähden. Family sizen valmistajalla on toki oma super low fatti raejuustonsa jo paljon isommalla kalorierolla (15kcal), mutta hinta on kaksinkertainen. Maksettaisiinko viidestätoista kalorista mieluummin lähemmäs 4 vai 1,5€. Whatta dilemma.. Onneksi joku laki päässäni pätee aina, olkoon se sitten kalorikauhu tai kitisevä kukkaro.

Vituttaako siis myöntää että iltana ennen vararikkoni hoksaamista heitin kympin Siwan jugurttiin, kurkkuun ja Ben&Jerry's jäätelöön. Jotka kaikki vieläpä syötiin saman vuorokauden aikana kaiken muun ahminnan lisäksi. No totta ei helvetissä, nyt nolottaa. Onneksi taisin saada parit almut niin voin vihdoin mennä huomenna apteekkiin! Ja jos hyvin käy niin riittää rahat myös bussilippuun ja 3kg porkkanoihin.

Thursday, March 11, 2010

Ihanaa, tunteita

rakastan tätä tuttua, tulvivaa fiilistä. Sisältä lämpöisästi kumpuavaa itsevihaa ja inhoa, joka hitaasti nousee rinnasta kurkkuun, polttaa sormenpäitä ja hengitystä, sekoittaa sanat ja saa itseni tuntemaan vain übertyhmäksi.

Ihanaa kohdata taas tunteensa, itsetietoisuutensa. Vaikka menisin pahuudestani paskaksi niin siihen hukkuminen tuntuu jälleen kuin tekisin pientä rehellistä palvelusta maailmaa kohtaan.

Itseviha ja minä, olemme yhdessä ikuisia ja aina.

Thursday, March 04, 2010

You Know You Love Me, XOXO


Ennen en katsonut lainkaan TV:tä, sillä seurasin vain paria sarjaa, ja nekin suoraan koneelta. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet kun sain lahjaksi 40" lettutöllön, jonka jälkeen olen seurannut Poikkikseni esimerkkiä ja seurannut kaikkea maan ja taivaan väliltä. Yksi suosikkini näistä hömppäsarjoista on tyttöjen kirjasarjaan perustuva Gossip Girl, jota seuraan innolla vaikka ohjelman puvustokin on syvällisempi ja mielenkiintoisempi kuin juonen rakkauskiemurat.

Vaikka GG onkin lähinnä nättejä rättejä ja rakkaus-rillum-raata Nykin Upper East Sidella niin yksi päähenkilöistä on moniulotteisuudessaan ylitse toisten: Blair. Päällepäin tuo suosikki hahmoni on lähinnä seurapiirien Queen Bee, mutta frozen jugurttien ja tyyliteltyjen koulupukujen alta paljastuu myös herkempi puoli, joka jatkuvasti piilottaa huonoa itsetuntoaan kovien kulissien alle, ja kamppailee saadakseen mm. vanhempiensa kunnioitusta ja hyväksyntää. Hyvin hienovaraisesti ja lyhyesti Blairilta paljastuu myös bulimia, mutta todennäköisesti koko kohtaus unohtuu valtaosalta katsojista, sillä tautia ei lainkaan mainita tai käsitellä ääneen tv-versiossa (ehkä kirjoissa, en tiedä?). Tavallaan tosi osuva kuvaus syömishäiriöstä: kauniilla ja vahvalla naishahmolla on päälle päin aivan täydellinen elämä, josta "ei ikinä uskoisi" millainen synkkä sairas salaisuus alle kätkeytyy.

(Leighton Meester, kuva DA:sta)

Olen itse ollut taas viikon verran ruokahelvetissä ahmintahirviöni kanssa, mutta tarinoin siitä ehkä ensi kerralla.. Lopetan tarinointini osuvasti tähän kun kissani kuuluu oksentavan eteisessä. Oh yummy. ♥ Pitääpä mennä siivoamaan.

PS: Tuleeko mieleen muita fiktiivisiä sarjoja/elokuvia, jossa esiintyisi syömisvammailua tai esim. SI:tä?