Tuesday, April 27, 2010

You are not the first and you know you won't be the last /



Masentaa niin kovaa ettei henkeä saa. Ahdistus puristaa rintaa, pelot muuttuvat lohduttomiksi, tulevaisuus tuhoon tuomituksi. Muistot ja päivän tapahtumat ovat vain väläyksiä mielessä, kun valtaosa minuuteista on vain toisen odottamista ja kuolonkaipausta. Masentavaa lässytystä, mutta en tiedä miten voisin paremmin ilmaista finaaliani itseni, maailman ja elämättömyyteni kanssa.

Ei taaskaan tarvita mitään erityistä maagista syytä pilaamaan päivääni, pelkkä olemassaolon sietämättömyys on aivan liikaa. Mitä helvettiä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Kun energiaa niille mukaville ja kiinnostuksen kohteille ei ole, kaikki vaatii järjetöntä energialatausta ja panostusta. Kaikenlaista silti täytyy ja täytyisi tehdä, muuten oma huono omatunto ja katumus tulevat yöllä painamaan tyynyn naamalleni.

Multa puuttuu se dramaattinen kyky tarttua itse mihinkään radikaaliin, sillä tiedän tosiasiassa sekoilemisen hyödyn ja helpotuksen olevan about nolla, koska kukaan ei tule korjaamaan jälkiäni, paikkaamaan haavojani, tai nostamaan jaloilleni. Pakko siis kituutella päivästä toiseen, muovimattolattiaa kynsillä raapien kammeta suihkuun, hoitaa velvollisuuksia ja täyttää jos jonkinlaista tarvetta. Sisältä olen vain pakahtua ahdistuksen, itsevihan ja surunsekaisen laiskan välinpitämättömyyden kanssa. Voi kun osaisi edes olla täysin välinpitämätön, mutta eeee-hei. Välittämättä jättäminen olisi silloin yksi murhe vähemmän, mutta ei tässä elämässä jossa villakoiria syntyy lisää vaikka miten imuroisi.

En vain tiedä mitä tehdä. Pitäsköhän mun välillä oikeasti raportoida arkipäiviäni eikä vain suoltaa fiilisvirtaa, mitä on varmasti tosi sahanpuruista lukea? No. Nukun paskasti, syön liikaa, olen uupunut ja en silti saa nukutuksi. Aika valuu hitaasti kun en tee mitään vaikka joka päivä jotain yrittäisinkin saada aikaan ja suorittaa. Ainoastaan suoritukset, saavutukset, loputtomalla parempaan pyrkimisellä on oikeasti mulle väliä.

Pieniä selviytymisiä ei saa laskea, koska niitten pitäisi olla itsestään selvyyksiä. Suiku, ulkona käyminen, imuroiminen, kukkien kastelu, rappusten nousu, laskujen maksaminen, sosialisointi, randomi dataaminen eivät ole asioita jotka voi laskea "kelpaaviksi". Mutta ilman niitä kohtaisin todennäköisesti absoluuttisen järjen- ja muistinmenettämisen nopeammin kuin koskaan.

Pahaolopahaolopahaolopahaolo..... Läskiläskiläskiliikaaliikaaliikaa
En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En vain kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En kestä. En. En. En. En. En. En. En. En. En. En. En. En. en en en en en kesitä tätä enää en voi kestää tätä enää en halua en jaksa ei ei ei vihaan itseäni en enää mitään ei ei ei!!

Thursday, April 22, 2010

En tahdo sitä, mutta se haluaa minut

Läski LÄSKI ääliö! Hyi helvetti kuinka jonkun lihallinen ulkomuoto voi olla näin rasvapesiä pursuava, irvokas selluliitin ja löllyvän massan ruumiillistuma, joka ahnehtii jatkuvasti sisälleen lisää ja lisää kuin musta aukko. Ja viime viikko alkoi menemään niin hyvin.. Aloin lähestyä itseäni, alipainoa, kaikkea rakastamaani mitä olen ollut joskus.. Viikonlopun sosialisoinnitkin ja yhteisruokailut kaveriporukan kanssa sujui, mutta. Aina tuli sunnuntai. Sunnuntai, jolloin menin taas lääkitsemään tunnevaurioitani ruoalla. Lisällä ruoalla, myös maanantain, tiistain ja keskiviikon.

Sisälläni ei taaskaan liikkunut yksikään tunne tai ajatus, pelkästään tahto nukkua pois kaiken mussuttamisen välillä. Tunteet ja ajatukset nolla, käsi horjuu jääkaapille, törsää kymmenen euroa lähikaupan iltapaloihin ja santsaa lisää lisää lisää, että pakarani voisivat taklata jo kiinanmuurin kuus nolla. Yököttävää, iljettävää, minä minä minä!

Sängystä ylöspääseminen on vain vaikeampaa ja vaikeampaa. Masentaa, olen käsittämättömän uupunut ja vetelä, vaikka eilenkin nukuin lähes koko päivän. Yli 12 tunnin yöunet on kuitanneet väsymysvelkani, mutta jäljelle ei jää kuin ikuinen energian käyttö ruokaan ja satunnaiseen laattailuun. Kotona ahdistaa, mutta olen taas yksin ilman ketään tai mitään mihin kääntyä. Ulos on mahdoton mennä, sillä se vaatisi suihkussa käymistä. Olen taas alkanut vihata ja karttaa suihkua, koska silloin veden ja verhon välissä ei ole kuin minä ja irvokas kehoni. Yök!

Silti, olen jotenkin käynyt lekurissa, terapiassa ja pakottautunut ulos päivittäin (kauppaan). Kävin päiväosastohaastattelussa, mutta en kokenut sen olevan minun juttuni. Mieleen tuli miljoona negatiivista kokemusta aiemmilta jaksoilta, jolloin olen pääasiassa todistanut vain olevani huono ihminen. Näin mielessäni jo kuinka kikkailisin ruoan kanssa, miten tunnollisesti ja täsmällisesti karkaisin oksentamaan tai jemmaisin puolikasta margariininappia hiuksiin, sormiin, lautasiin, korvan taakse... Päivät pitkät kikkailua, pitkien välimatkojen saattelemana. Kiitos, mutta ei kiitos kuitenkaan. :(

Hoitosuunnitelmassa ei voitu muuta tehdä kuin pyöritellä peukaloita. Yritän saada jatkorahoituksen terapiaan, mutta sitten.. en tiedä. Jos päiväosasto ei käynyt niin sopisiko ihan lyhyt kokopäiväinen katkaisuhoito. SIIS MIKÄ?! Ai 24/7 osastolla. Syömässä. Linnunluisten anorektikkojen välissä. Ei. Ei ei ei ei en voi. Mieluummin kaon viisaudenhampaani vessanpyttyyn. Haluan muutoksen, lopettaa syömisen, en täsmäillä. Haluan vain laihtua, oikeasti. Haluan ulos kämpästäni (irtisanomus tehty!), kutistua pikkuruiseksi, samalla raataa sormeni salaa verille. Ahdistaa. En halua enää ruokaa, mutta se haluaa minut. Mutta nyt otan tunteeseeni rauhoittavaa lääkettä ja kupin kahvia (ai miten ei niin bentsot+kofeiini?) ENKÄ syöntikierrosta jääkaapilla. Vittttttt u.

Thursday, April 08, 2010

I Will Follow You Into The Dark

Paino laski, riemuitsen! Ei yhtään merkittävästi, mutta jokainen kutistettu gramma on tässä valasvartalossa tärkeä. Syömisetkin parempaan suuntaan vaikka lipsumisiakin kyllä käy, erityisesti väsyneenä onnistun valonnopeasti tyhjentämään keittiövarastoja. Mitä tästä opitaan? Note to self: Älä pidä ylimääräisiä varastoja. Typeryyttäni siis olenkin diskannut ihan kunnon ruokaa roskiin etten missään tapauksessa kahmisi sitä. Silti suuni kyllä löytää sattumia, mutta ei ole tarvinnut kärsiä samanlaisesta ahminnasta isolla A:lla kuin talvella.


Mun pöly/paska/lika/paranoia -toleranssi Kämppis-mussukkaani on tullut (taas) täyteen. Vittu nyt kyllä nostan kytkintä! Oikeesti, mimmi on tosi hyvä ystäväni ja kaikkea, mutta tätä menoa hiukseni harmaantuvat ja tippuvat ennen kuin täytän 25v! Koetan välttää muitten kuin omien asioideni puhumista, mutta nyt rikon vähän sääntöjä. En vaan j-a-k-s-a asua huushollissa jossa olen käytännössä yksin vastuussa yleisen mukavuuden ja puhtauden puolesta koska:
  1. minulla on lemmikkejä
  2. olen enemmän kotona ("sulla on aikaa siivota")
  3. suurinosa yhteiskäytössä olevasta irtaimistosta on mun puolesta
  4. tunnen itseni tunkeilijaksi, en voi asua luonnollisesti
  5. huolestuttaa toisen ollessa täysin eristäytynyt huoneeseensa
  6. karmii toisen "salaa" hiippailu max 1. kerran/vrk wc:n, leivänpaahtimelle ja kl. ~2:30 suihkuun
  7. en sulata jos toisen kykenemättömyyttä havaita mm. pölyä, kissanpaskaa tai hometta ruoassaan ilman maistamista
  8. asioista on turha vängätä, sillä vastuu kaatuu aina allekirjoittaneelle

Eri aikoihin valmistuminen on pelkkä bonus muokkaamaan yhteistä asumisoikeuttamme. Olen tilittänyt ja tilittänyt tästä samasta aihepiiristä epäkohteliaan vuolaasti Äidille, lähimmille kavereilleni ja Poikkikselle hermovaurioita aiheuttavaan tahtiin. Purettuani toistuvasti tunnevyöryäni Täti Terapialle sain vihdoin kuulla haluamani vastauksen: Lähetä oma asuntohakemus.

Käytännössä asiat on helpompi sanoa kuin tehdä. Silti.. Ajatus omasta asumisesta ja sen tuomasta vastuusta on myös houkuttelevaa, sillä haaste- ja suorittajaminäni palaa halusta opetella itsenäistymään ja aikuiseksi. Juuri nyt en edes tiedä mitä on olla aikuinen! Aikuisuuden olen aina ymmärtänyt vain jos ihminen toimii esimiehenä tai on täyttänyt 40v. Kumpaakaan noista vaihtoehdoista en tavoittele, mutta jos osaan pitää huolta omista asioistani niin olisin pienemmäksi vaivaksi muille. Huomaamattomampi, pienempi ja pidättyväisempi on kaikki yhtä eteeristä unelmaani. Se ei ole vaihtoehto vaan olemassaoloni ehdoton pakko. Pienentyä, keveytyä, kadota unelmien mukana.

Tuesday, April 06, 2010

Vajoan, kastun, murheisiin hukun

Paino ei laske, kärsin! Olen katkera ja vihainen, kun numerot eivät kevyesti pienene va'an näytöllä ja anna minun palata alipainoon. Olen silti voitolla taistelussani ahminnan eliminointia vastaan. Syön aina liikaa, joskus lipsahtaa turhaan mussutukseen, mutta ruoka ei täytä jokaista ajatustani. Alakuloisuus, ahdistus ja pahamieli velloo sisällä. Terapeuttini pyysi pitämään viikonajan "tunnepäiväkirjaa", joka on ollut opettavaista, mutta ei mitenkään piristävää. Vain va'an taikarajan rikkoutuessa voin taas riemuita.

Tällä välin jumitan kuin surutyötä tekevä zombie. En tahdo tuskissani pysyä nahoissani kotona, tässä turvattomassa yksinäisyydessä ja käsin kosketeltavassa tyhjyydessä. En kuitenkaan missään tapauksessa tahdo mennä kaupungille ikkunashoppailemaan, Äidille yökylään tai kinuta kavereita kahville. Onneksi minulla pieni perheeni: kisut. Rakkaat kisuni ovat parasta seuraa, samalla saan niin omaa tilaa kuin huomiota ja seuraakin. Lohdutuksesta ja leikeistä puhumattakaan. On ikävä Poikkista, sillä ei olla nähty varmaan viikkoon, ja hän on maailman paras asia taikoamaan surun sisältäni. Onneksi kohta puoliin on viikonloppu. ♥

Sillä välin koetan selvitä pääni yllä leijuvan rankkasadepilven kanssa. Onneksi tämä masennus ei ilmene tappoväsymyksenä tai totaalisena välinpitämättömyytenä, jolloin skippaisin aamusuihkun ja makaisin halvaantuneena vain sängyssä. Olen koettanut karata ahdistusta puuhailemalla pikkaisen voimieni mukaan. Piirtämällä pikkasen, tuijottaen Lostia tuntikausia putkeen, käynyt kaupassa mahd. usein poistuakseni edes vähän kotoa, huudattanut ulkona mp3-soitintani, imuroinut ja istutellut mausteyrttejä.
Oooh wow, that's liek, so wonderful! ^____^

Bravo, bravo. Ja silti.. koen tarpeen teloa käsiäni ja sulkea silmäni ylittäessäni ajotiet. Vihaan niin mittaamattomasti näitä läskejäni, suren kaikkien puolesta koko kuvottavaa olemustani..

Sunday, April 04, 2010

Iloisuuden tiedonnälkä

Map of Broblematique:n Telina pyysi pari postaustani sitten jotain positiivisempaa kirjoitusta. Nyt voisi olla hyvä sauma miettiä jotain iloisia asioita, sillä lähipäivät ovat olleet pysähtyneitä ja surunsekaisia. Asioista nauttiminen on hankalaa, sillä mielihyvääkin täynnä olevat asiat ja hetket tuntuvat vaativalta taakalta. Nauttiminen käy suorittamisesta. Mieleni taas on ovela "unohtamaan" asioita. Taidan siirtää ja mitätöidä joitain muistoja mielestäni jos niillä ei ole relevanttia vaikutusta nykyhetkeeni. Muistan kyllä paljon ajatuksiani ja mielikuvitustani nuorempana, mutta "turhat" taakse jätetyt ikävyydet pusken pois. Varastoimisen arvoiset kätken visusti sisälleni, hämmennän ja kertaan tarvittaessa rikkoakseni ansaitsemattomia hyvänolon hetkiä.

Palaset positiivisuudestani on yleensä aika arkisia: hyvin nukuttu yö, siistit lattiat, kehräävän kissan kidnappaus kainaloon, hyötypyöräily, postiluukun kolahdukset ja nopeat bussimatkat. Rakastan olla kotona hiljaisuudessa ja rauhassa, "piilossa inhottavaa ulkomaailmaa", jolloin nuoralla ei tarvitse tanssia kuin itsensä kanssa. Rentoudun lakkaamalla kynsiäni, katsellen tv-sarjoja tai elokuvia, rakastan piirtää ja mättää videopelejä. Kaksi viimeistä ovat vain viimevuosina olleet lähes mahdottomia toteuttaa. Mutta tänä keväänä ehkä aavistuksen vähemmän uuvuttavia, ainakin kiinnostukseni on alkanut heräilemään.

Rakastin istua iltapäivät kahviloissa kavereitten kanssa, nykyään vaan en jaksa isoa ihmismäärää ja kartan ruuhkaisia julkisia paikkoja. Tykkään silti viettää iltapäivät jossain seurassa, vaihtaa ystävien kanssa kuulumisia (edes netissä tai puhelimella), löhötä Äidin luona, käydä leffassa Poikkiksen kanssa ja käpertyä takarivissä tämän kainaloon. Hänen kanssaan voin selvitä pahemmissakin paikoissa. Olen aika sosiaalinen tyyppi, vaikka itsehäpeästä kärsinkin ja tarvitsen itsenäisiä päiviä henkeä kerätäkseni.

Pistetään vielä pikkulista kaikesta satunnaisesta mielihyvästä:
  • listojen teko, luonnoskirjat ja Moleskine:ni merkkailu
  • kevyet kotona hääräilyt, idätys, järjestys ja leipominen
  • matkustus, ruuhkaton kaupungissa kävely
  • musa ja keikoilla moshaaminen
  • suklaakahvin tuoksu ja postin saaminen
  • nippelitiedon opiskelu Wikipediasta
  • kaikki visuaalisesti kiehtova, typografia, värit, muodot, muoti ja valokuvat
  • painonlasku ja vanhojen vaatteiden roikkuminen
  • vieressä nukkuminen, arkinen miellyttäminen ja lahjojen hankkiminen
  • kissojen kiehnaus ja peiton alle sukellus
  • ruoan olemassaolon unohtaminen
Mistä pienistä asioista te nautitte?

Friday, April 02, 2010

Melankolia pukee perjantaita..

Huomenia! Toivottavasti uudesta ulkoasusta saa selvää.. CSS-väännökseni eivät ole mitä parhaimmat, varsinkin kun niitä yrittää sovittaa Bloggerin monimutkaiseen ulkoasunhallintaan. Saa huutaa jos teksti ei näy tms, sillä en ole nähnyt tulosta kuin Mac OSX + Firefox-yhdistelmällä. Nojoo.

Päivät ovat menneet... ehkä syömisen suhteen pikkuisen paremmin, mutta kalorit, kuvajaiseni ja vaaka yhä huutavat kuorossa korkealta hoosiannaa. Äidillä aivoni lukkiutuu automaattisesti siihen murot-leipä-jäätelö ylensyömismoodiin, kun taas kotona pakottaudun miittaamaan keittiöva'alla jokaisen mustikan ja salaattisiivun. Syön kotonakin niin perkleesti, mutta silti pitää noudattaa kaiken maailman neurotismeja. Ruokani on yksinkertaisinta, mautonta ja tylsää, mutta jos en jotenkin rationalisoi ravintosisällöitä niin mussutusmäärät menisivät kaloreissa Everestin yli ja ympäri.



Pahimpia ovat nämä aamut, herään yhä liian aikaisin, ja ennen kuin kello on lyönyt kymmenen olen santsannut rahkaa, vetänyt neljät näkkärit, hedelmiä ja munakasta salaattivuoren kera. Vittu. Tahdon niin irroittautua tästä syömispakostani, mutta nälkäily, mielitekojen ja addiktion trio repivät yhä luokseen. Meneehän nyt paremmin kuin pari viikkoa sitten, mutta häpeä ja alakuloisuus vievät mukanaan kuin juoksuhiekka. Kaikkeen täytyy kerätä voimia, suihkuun ponnistella ja henkisesti taistella että kestää pelkän kanssaolon ihmisten kanssa. Kuvottaa astua ulos kun vaatteet ovat ahtaat ja kiristävät, mikään ei sovi päälle ja housuni ratkeavat jo pelkästä katseestani. Rintaan pistää ja sattuu hengittää, en niin jaksaisi välittää. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin, mä vanoon että vielä pienen, pienen ja mörköjäni pakenen..

Hyvää pääsiäistä !
(Kuva X)