Saturday, May 29, 2010

Kolme yötä enää jäljellä

Onpas blogini ruma, kuvanmuokkaukset samoin. Olen tullut epävarmaan lopputulokseen etten kamalasti pidä sinisestä. Sininen sopii kamalan moneen paikkaan, enkä todellakaan inhoa mitään väriä, mutta jotenkin kaikki kotonani olevat sinisävyiset asiat tai esineet ovat alkaneet nakertaa. Olisin levollisempi jos ne pystyisi taikomaan melkein mihin tahansa muuhun väriin.. Vihreään, ruskeaan, harmaaseen, kermanvalkeaan, johonkin maanläheiseen tai joulunpunaiseen.

Muuton valmisteluita riittää, mutta olen taas kerran uupunut ja masentuneen mielenkiinnoton kaikkea siivoamista, järjestelyä ja pakkausta kohtaan. Hyvinä päivinä ruoka-ajatukset on voinut unohtaa, keskittyä näpertelyyn ja kokea kuinka aika lentää kun tekee jotain. Jokainen sanomalehtiin kääritty lautanen on aina yksi askel kohti koko muuttoa. Paperibyrokratia-tappeluakaan ei ole enää kiusana, ainoastaan inhoni kajota hyllyjen haudassa makaaviin vaatteisiin, papereihin ja kirjoihin.

Kaikki epäolennainen ja harvoin käytetty roina tuntuu niin turhalta, väsyttävältä, tilaa ja balanssia vievältä. Miksi minulla täytyy olla niin monta kappaletta astioita, pyyhkeitä, pokkareita ja taidetarvikkeita, kun itsekseni pärjäisin mainiosti max. 2kpl/each?? Jotenkin "liian" omistaminen tuntuu olevan multa jotain pois, vaikka asiahan on konkreettisesti päinvastoin. Mutta yltäkylläys ahdistaa, tuntuu liialta ja epäansaidulta.


Puntaroinkin jatkuvasti kuinka välttämättömiä asiat ovat, enkä tiedä huomaisinko tai välitttäisinkö edes tippaakaan jos sekuntissa menettäisin esim. kaksi kolmasosaa omaisuudestani, tuttavistani ja elinvuosistani. Entä jos en edes huomaisi.. Mitäs jos kaataisinkin roskiin aivan kaiken muistorikkaan ja rahaa maksaneen materian, sellaisetkin mistä ennen en olisi voinut kuvitellakaan raaskivani luopua? Tuntuu niin samantekevältä, en jaksa ymmärtää miksi edes tulisin katumaan tekojani.

Kunhan vain olisi kevyttä, pientä ja puhdasta, niin mun sisältä kuin ulkoa..

Wednesday, May 26, 2010

If You Were There, Beware

Täällä on ihan tajuttoman likaista. Sukat liimautuu lattian pintaan kiinni, on roskia, rippeitä, nyrkin kokoisia pölypalloja, pikkukalanruotoja, wc-istuin täynnä virtsapaskatahroja, kalkkeumia hanoissa, pinttyneitä ruoankokkareita kaappien ovissa, paksu huoneilma peittelee ikkunat, joita ei olla neljään vuoteen pesty.

Roskiksesta valunut mehujää on jättänyt keltaisen läntin ikuisiksi ajoiksi eteisen harmaaseen muovimattoon. Kylppäri on vastemielinen puhdistautumiseen kun lattiakaivossa rehevöi räkäklimppinen kasvusto pitkiä vaaleita hiuksia. Kissa on kiivennyt ovenkarmia puolitoista metriä ylös ja teroittanut samalla seinään kyntensä. Naarmuista kun jää kiinni niin vuokranantaja räväyttää asukkaalle korjauskulut.

Mutta mä en enää siivoa. Mä en täällä enää rupea piiaksi. En vaikka puhtaanapito on enimmäkseen ollut heitteillä minun harteilleni, minuakos vain sotku vaivaa, minun vastuu se katsos on puunata kun kerta imurikin on minun. Eiiii wau mitkä perustelut yhteisvastuun jakamisesta! Enää en kuitenkaan välitä, en suostu huolehtimaan muusta kuin itsestäni ja kissanvessan puhtaana pidosta.



Mittani tuli täyteen. Irtisanoin vuokrasopimukseni ja hain heti paikalla omaa kämppää. Olin onnekas ja sain juuri toivomusteni mukaisen tarjouksen: it's a DEAL! Pankki, takuuvuokra, avainten luovutussopimus, muuttoilmoitus, vakuutusyhtiö, opiskelutodistus, lääkärintodistus, vuokrasopimus, KELA:n hakupaperit, byrokratiatappelua, säätöä ja ties mitä muuta. Done done and done!

Enää vähän kamoja kasaan ja kissat kainaloon! Muutto 1. kesäkuuta!! ♥

Sunday, May 23, 2010

No toihan on ihan noloo

Istuin eilen kolme tuntia Blogspotin ääressä, yrittäen saada jotain selkoa parista tekstikappaleestani. Lopulta menin taas poistamaan koko roskan, sillä tunsin itseni jälleen kerran niin tyhmäksi ja sekavaksi. Yritin karata aamulla ahdistustani kirjoittamalla, mutta tarpeeksi kauan kun olin epäonnisena naputellut näppistäni, tulin vain tuplasti ahdistuneemmaksi. Olin mietin voisinko tänne omaan päivikseeni avautua välillä joistain muistakin aiheista voidakseni edes yrittää vetää ajatukseni pois ikuisesta pahasta olosta. Sen sijaan että eilen olisin karjunut "Ahdistaa!" niin naputtelin eilen jotain... värianalyysiä? Wtf? No, mutta lopun tiedättekin. Epävarmuus tuli ja en lähettänyt mitään.

Tämä jatkuva epävarmuus on raskas taakka, mutta pahempaa on loputon stressaamiseni ja pelkoni 'mitäköhän toiset ihmiset ajattelevat' minusta. Kielii jotain itsetunnottomuudestani, mutta on myös aika noloa. Koska eihän tuommoinen käytös ole enää vain viatonta epävarmuutta omasta itsestään vaan öklöttävän itsekeskeistä. Jos toisten mielipiteitä alkaa myötäilemään niin on vielä säälittävämpi ja selkärangattomampi. Mediassa kaikki menestyvät ja julkkikset jaksavat paasaa kuinka heillä on oma tahdo ja maku, eivätkä voi sietää mitään perässä liitäjiä tai myötäilijöitä. Sama varmaan työelämässä(?) Nii-in, mutta mitäs niillä muilla ihmisillä! Niillä jotka eivät ole niin itsevarmoja ja vahvoja, tai haluavat mieluummin tulla toimeen kuin vääntää kättä kenenkään kanssa. Hyi hyi, minuakin.

En tiedä pääsenkö esim. koskaan sen pelon yli että en osaa *oikeasti* kirjoittaa. Ala-asteella istuin tukiopetuksessa vääntämässä kaunokäsialaa, lukiossa taas vihasin äidinkieltä ollessani onneton ainekirjoituksessa. Maikat eivät ikinä saaneet perusteluistani selvää, saati että osaisin käyttää kappalejakoa tai pilkkuja. Oi nyt menee supernoloksi jos ei omaa *äidinkieltäkään* osaa tavata. On siis vaikea olla kuvittelematta ettei kukaan ilkkuisi teksteilleni (huh, puhumattakaan elämälleni), vaikka olen välillä saanut blogiini aivan uskomattoman ihania ja kannustavia kommentteja. Ne on mulle silti tosi tärkeitä, eli kiitos jälleen lämpimästi kaikille jotka jaksatte seurata & heittää kommenttia!

Noniin, nyt kun tämä kivi pyörähti pois sydämmeltäni niin voisin ehkä opetella pitämään turpani kiinni ja lopettaa tämän epävarman ämpimisen. Varsinkin jos ensisijaisesti kirjoitan omaksi ilokseni niin mitä helvetin väliä parilla pilkulla on? Ei tietenkään mitään, paitsi jos ei satu olemaan sellainen vahva menestyjäsielu. Note to Self: Pääasia pitäisi olla että saan laittaa ylös "Oikeita Asioitani", enkä nolostella omaa noloa nolailuani! (jes, taas mulla sana hallussa ;----D)

Mukavaa loppu sunnuntaita ja kiitokset miljoonasti jos vaivauduit saamaan tästäkin tekstistäni jotain selvää. ♥ ♥

Tuesday, May 18, 2010

Rätit, lumput ja tumput

Muotihullu parikymppinen tyttönen tässä höpöttelee tyylistä, shoppailusta ja vähän kaikesta sen sellaisesta. Oon addiktoitunu suklaaseen, Gina Tricottiin ja legginseihin. =)) Tulossa kysymyspostauksia, päivän asuja ja firmojen kissanristiäisiä!! Bonustietona vielä addiktio suklaaseen, Gina Tricotiin ja legginseihin =)) Tulossa tyylihaasteita, päivän asuja ja firmojen kissanristiäisiä!!

Miltä kuulostaa?? Vittuilulta, senkin paraskin puhuja. Mä kun niin aattelin että voisin välillä vaihtaa blogini aihepiiriä, vaikka nykyään nämä pikkulikkojen laihisblogit alkavat olla yhtä yleisiä tyylitylleröisten kanssa. Älkää käsittäkö väärin, en omista mitään radikaalia vastarannankiiskimäistä mielipidettä rättilogeja kohtaan. Niitä on hyviä ja huonoja, ja jokaisella on lupa harjoittaa omaa mielenkiintonsa kohdetta. Saan vain ihottumaa sanoista "muoti/tyyliblogi" ja noista itseään toistavista blogikuvauksista. Käytän itse räteistäni mieluuten sanaa 'rätti'. Ekat rätit päälle ja ulos.

En aivan kuitenkaan ymmärrä miksi nämä tyylitietoiset blogit ovat niin helvetin suosittuja. Ainoa asia jonka keksin on ihmisten ketjureaktio, kun joku ennen tuntematon henkilö saa nopeasti ja paljon huomiota. Jokaisella pitää olla kaikesta mielipide, ja karnivalisoiva media pitää huolta että ihmisillä riittää tuoretta lihaa. Kansa tarvitsee tuoretta lihaa, ja onhan ihmisliha aina houkuttelevampaa kuin kakkublogien marsipaanikuorrutukset, vaikka kummastakin blogiryhmästä löytyy tuotesijoittelua.

Vaikka minäkin pidän kakuista ja räteistä niin olen ollut aina se huomiotta jäänyt ja epäsuosittu ulkopuolinen. Kuuluisuus ei silti aiheuta minussa kateutta, pikemminkin kauhua jos omalle kohdalle osuisi, mutta olen kyllä avoimesti kade kaikille vilpittömille henkilöille joilla on vahvasti omat mielipiteet ja maku. Olkoot vaikka identtinen tuhannella toisella hooämmäteinillä, minun puolestani ihan vapaasti. Jos jostain olisi pakko nillittää, ironisen nillityksenkin ollessa niin chic!, sanoisin toistaminen. En enää jaksa uutisointia Facebookista, rättiblogeista tai cupcake vs. vuokaleivos-nimitaisteluista, koska haluan löytää ja nauttia jo uusia inspiraation lähteitä tai visuaalisesti kutkuttavia asioita. Haaveilen usein elämästä mieluummin silmien kuin suun kautta.

PS: jos rätti- ja kakkublogitkin kylpevät tuotenäytteissä niin kyllähän lääkefirmojen pitäisi aloittaa meidän hullujenkin sponssailu!! :---D Haha. Tuotevertailuja masennuslääkkeistä, laihistabuista tai VLCD-patukoista? ..ei ikinä! Lämmintä (ja toivottavasti sateen raikastamaa) viikkoa kaikille!

Sunday, May 16, 2010

Kesäihanaa ihan kamalaa

Ärsyttää kun bloogiini tulee aika-ajoin taukoja, sillä usein tulen miettineeksi jotain sanottavaa, mutta lopulta olen ihan liian uupunut sähköittämään aivoni hermoimpulssit sanoiksi ja näppiksellä tekstiksi. Sitten kun jälleen jaksan niin joudun haluamattani hyppäämään parin aiheen yli voidakseni käsitellä ja purkaa nykyhetkeä. Se mikä siis ärsyttää on että "päiväkirjastani puuttuu sivuja". Mustia railoja niissä kohdissa kun elämässäni tapahtui jotain kokemisen ja jakamisen arvoista. Voisipa ajatuksia nauhottaa tai tallentaa samalla lailla kuin puhetta ja tekstiä.

Kesä. Kesä. Globaali assosiaatio lämmöstä, auringosta, ilosta, vapaudesta, rentoutumisesta, harrastamisesta, näkemisestä, energisestä tekemisestä ja onnellisuudesta. Nykyään minäkin pidän kesästä, sillä lapsena talvi voitti 6-0 kevään koirankakat, paahteen, hien, tylsät mökkireissut, ötökät ja tuulenviimassa palelun auringonpaisteesta huolimatta. Lumileikkien loputtua aloin kuitenkin arvostamaan kesää kun ulos ei tarvinnut pukea legginsejä farkkujen alle. Plus ympärillä on vihreää ja valoa, valoa jota rakastan maailmassa yli kaiken!

Kesäihanan rinnalla kaikki iljettävä myös korostuu. Lika, pöly, läskit, rasvaisuus, väsymys, antisosiaalisuus, torikammo ja kotoa poistumisvaikeus. En siedä lenkkeilyä, päämäärätöntä kuljeskelua "omissa ajatuksissa" ja "maisemista nauttien", sillä se saa minut äkkiä kyllästymään, tylsistymään ja viimein ahdistumaan. Siis, minä en kestä "omissa ajatuksissani" lekottelua ja ympyrän lönköttelyä. Oma paikkakuntani on ruma vaikka ruusunpunaisilla laseilla katselisi, ja ne ihanat "omat ajatukset" kehoittaa jokaisen liikennevalon kohdalla sulkemaan silmät ja kävelemään samaa tahtia suojatienyli. Vielä en ole osunut..

Olen kateellinen kavereilleni jotka kellonajasta riippumatta voivat lähteä lenkille, terassille, biitsille tai puistoon olemaan jos vain aurinko paistaa. Mä en voi heittäytyä noin. Viimeksi puistoillessani imeskelin mehujääni jo kävelymatkalla, enkä istuessa saanut luettua kuin kaksi sivua kirjaani. Poikaystävän kainalossa auringon paisteessa oi ihanaa! Ei, minua stressasi ja ahdisti. Jätin kullanmuruni yksin kesäfiilistelemään ja painuin suoraan takaisin 40 minsaiselle tunkkaiselle bussimatkalle kotiin.

Ajatukset luonnon kauneudesta ja ilosta saa minut vain väsymään ja masentumaan. Kaikki on niin ihanaa, mutta oma pahaoloni sen kun on ja pysyy. Olen täyskontrasti kesälle, ja silti pakottauduin ehdottamaan uudelleen ulkona oleskelua. Parempi kai ahdistua välillä muissa maisemissa kuin illalla inhota itseään saamattomuudesta..? Ja pitäähän se hyvin yllä kulisseja. Kesällä kun kaikki on niin helvetin ihanaa!

Sunday, May 09, 2010

Rabbit Caught In The Headlights

Tänään ei ole tarvinut itkeä ajankulun hitaudesta. Päinvastoin, tunnit ovat tuntuneet kuluvan yllättävän nopeasti kun koetan pitää ajatukset jossain muualla. Puuhaamalla koko ajan jotain produktiivista, hyvä musa taustalla, niin ei tarvi murehtia muuta. Sain pari tuntia kulumaan tavaroita järjestellessä ja pakatessa, mutta muuten lähivuorokausia on dominoinut kevään kuumin trendi: ahdistus! Mikäs muu!


Pistin aamulla pesukoneen päälle sillä ajatuksella että "ooh teen kotitöitä", mutta olen niin aralla tuulella, sekä uupunut etten tahdo viikata kuivia vaatteita pois tieltä. En jaksa, en välitä, mutta johonkin märkäpyykki pitäisi tunkea. Uudelleen linkous. En jaksa-välitä-pysty vieläkään. Laidan pesukoneen epäekologisesti uudelleen pyörimään, samat jo-puhtaat vaatteet sisällä... Jos sitten myöhemmin.

Pääsin sentään ulos viemään roskat. Ulkona on ajoittain jo vähän lämpimämpää, mutta palelen kotona kuoliaaksi aina kun suunnitelmissa olisi ulkona piipahdus.

Jos en ole ahminut koko päivää niin keittiönatseus valtaa vuorostaan tilaa. Kaikki punnitaan, pilkotaan, viilennetään, lämmitetään, ei saa olla sotkuja ympärillä, ei häiriötekiöitä, puhelin äänettömälle ja tiskit pois tai edes riviin. Vesilasi, teemuki, talouspaperia sotkemisen varalle. Kaikkea säädän ja sohellan kuin tuli city-rusakon perseen alla. Väsytän itseäni lisää tällä passiivisella ahdistuksella, puuhaten miljoonaa asiaa, mutta en lopulta saa mitään valmiiksi tai aikaan. Kolme ja puoli tuntia on jo kulunut kun aloin tekemään ruokaa. Kaikki on oikeastaan valmista, oikeasti aikaa ei olisi tarvinnut kuin sen parikymmentä minuuttia, mutta keksin väliin jotain muuta, ahdistun, bentsot ei helpota, väsyttää, entä ne pyykit? Taidan keittää vielä iltapäiväkahvit.

Kuljen Ikean räsypeittoni, lohturiepuni, harteillani ja ravaan yhä ympäri kämppää duracel-pupun tavoin. Kynnet lakattuina, hiukset siistittynä, naama meikattuna - vaikka veinkin vain roskat. Täällä kummittelee miljoona demonia, joita kipitän varpaillani edestakas pakoon, säädän ja räpellän, lopulta uuvun ja väsyn, asiat eivät ykskaks tunnu miltään. Jollen ahmi niin toistan tätä. Perun menoni, hautaudun suruun ja yksinäisyyteeni ahdistuksen peittelemättä. En osaa vetää syvään henkeä, hidastaa stressiä, enkä aloittaa, toimia tehokkaasti ja saada valmiiksi. Mahdotonta. Toivottavasti loppuilta ei mene aivan päin vittua pidettyäni liian pitkän ruokavälin.

Wednesday, May 05, 2010

Kun henkinen kipeä muuttuu fyysiseksi


Itsensä satuttamista on kaikilla tavoin vaikea puhua. Ainakin omasta mielestäni kaikilla on ennakkokäsitys "viiltelevistä nuorista", joka on yleensä negatiivisesti tuomitseva, analysoitavissa jokamiehen keittiöpsykologialla, ylenkatsova ja ongelman vakavuutta vähättelevä. Mutta mustelmat, arvet, ruvet, whatsoever olevat vain pinnallisia kivun merkkejä henkisestä pahasta olosta. Julkisessa terveydenhuollossa sentään yleensä suhtaudutaan äärimmäisellä vakavuudella jos ihminen on tilassa aikoakseen tehdä itselleen pahaa, sekä tajutaan heti hoitaa vammoja. Mutta pelkkä vammojen tarkkailu vakavalla silmällä ei myöskään pitkällä tähtäimellä auta, sillä desinfiointi, siteet ja laastarit vastaavat vain ulkoiseen kivun aiheuttamaan avunhuutoon.

Kaikki itsensä satuttaminen on äänetöntä avunhuutoa, ja tämä on aika lailla fakta. Minusta on silti aika tökeröä väittää kaikkien itsensäsatuttajien silti "kerjäävän vain huomiota", koska arpisissa käsissä ei loppupeleissä ole mitään kaunista tai kadehdittavaa. Ja entäs sitten jos vaikka keräisikin huomiota? Eikö toista pitäisi sitä suuremmalla syyllä auttaa ja vastata avunhuutoon eikä tuomita?!

Mutta hyvin monet myös häpeävät tapaansa, ja telovat itseään niin moninaisista syistä: rankaisemiseksi, vihan/ahdistuksen/tunteen purkuun, rauhoittumiseen, tuntiakseen jotain jne. Moni siivoaa jälkensä, vetää pitkähihaisen päälle ja vain jatkaa kurjaa arkeaan: Hyvin moni ei tarkoita olla avun- tai huomionhakuinen. Kuitenkin halusta riippumattomana jokainen ihoon piirretty jälki on viesti siitä pahasta olosta, jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Siksi tapausten esiintyessä toisia ei mielestäni ikinä pitäisi tuomita, provosoida uudelleen satuttamiseen tai pelkästään katsella pinnallisia haavoja. Olkoon kyseessä sitten "vain" pari haavaa, mustelmaa tai irotettu raaja niin toisista pitäisi välittää, selvittää syyt teon takana ja pyrkiä ennaltaestämään uudelleen kolhimiset. Itsensä satuttaminen on myös oire pahasta olosta.

Tajutkaas heti kanssa etten tahdo blogini yllyttävän tai näyttävän mallia kellekään itsensä telomiseen. En ketään uudelleen ja en todellakaan edes kokeilemaan. EI vittu ikinä. Netti olisi astetta parempi paikka jos kukaan ei raportoisi 'keinoja' tai liian graafisia kuvauksia. Mutta muuten kertokaa jos on ajatuksia asioista? Syitä kokemusten taustalla tai apua lopettamiseen?

Monday, May 03, 2010

05:30 A.M.



Kello osuu puoli kuuteen aamulla: herään. Käännyn ympäri sängyssäni, hyppään ylös ja juoksen vessan kautta keittämään kahvia. Televisiossa alkaa joskus tunnin tai puolen päässä aamu-TV, jota tykkään vilkuilla pysytelläkseni vähän maailman mukana. On maanantai ja terapiapäivä, mutta Vapun jälkeen edellisestä käynnistä on tuntunut kuluvan jo kuukausi. Syön ison kasan aamupalaa, ryypin kahvia ja kapuan takaisin sänkyyn koska paleltaa. On pakko pukea kotihousut, sukat ja vetää viltti peiton alle. Nukahdan, vaikka aamuyöheräilyyn olenkin saanut reseptillä jo omat napit. Silti uskon vakaasti hiilareiden nukuttavan aamulla, ja kas niin ne nukuttavatkin! Herään uudelleen puoli yhdeksältä, jolloin aamu-TV:ssä alkaa tuttu kokkaustuokio. Kellonajat ovat automatisoituneet sisälläni.

Olen niin niin niin kuolemanväsynyt ja valmiiksi jo turta tähän viikkoon, koska maanantain kohtalo ratkaistiin jo ruoalla. Kävin eilen kaupassa, kiersin ahdistuksesta säpsynä hyllyjen välissä, sipsutin varovasti varpailla tutun reittini ja väänsin kättä itku kurkussa saisinko ostaa 1,85€ maksavaa mehukeittotölkkiä. Hedelmiä, salaattia, vähäkalorisinta leipää, rasvattomia maitotuotteita ja sokeritonta ketsuppia. Niin ja kaksi mehujääpuikkoa! Oh wow, mitä jäätelön huijaamista, mutta tämä atsovärinen kevätuutuus oli maistunut yllättävän vähän vedeltä. Tänä aamunaa ostoksista on tuskin mitään enää jäljellä: systemaattisesti puoli kuudelta viipaloin hedelmiä, lipoin veitsen kärjeltä tuorejuustoklönttejä ja upotin maitotuotteiden loput makeutusnesteliuokseen. Tarkastii samassa järjestyksessä, aina mitaten sokerittomia mehukeittoja ja punniten hedelmälohkareita. Aina samasta kupista, samoilla lusikoilla, veitsellä hienontaen kaikkea pieneksi. Tarkalla mittausneurotismilla, vaikka yli kirkkaasti kulutukseni ylittävää kalorisaldoa en pystykään enää makaamaan.

Puoli yhdeksältä leipäpussi loppuu, mussutan puolet hedelmistä, syön luvatta rahkaa suoraan purkista, ituja sokerittomalla ketsupilla ja keitän kattilallisen puuroa. Kämppis lyö snoozia herätyskelloonsa, ja olen itsestäni liian uupunut mennäkseni suihkuun tai oksentamaan (en edes äkki-sponttaanilla kuvotusrefleksillä). Naamani on yhä täynnä punaisia pilkkuja eli purkautuneita verisuonia Vapusta, ja tiedän meneväni terapian jälkeen taas ruokakauppaan kauhistelemaan. Jos ei kuitenkaan sitä leipää... En jaksa lopettaa, en jaksa aloittaa, kuvotan itseäni ja miksi yhä elän sekuntista toiseen keittiöön kipittämällä tai kaloreita laskemalla. Jos mikään ei pysäytä täystuhoon ajautumista, ei edes aamuisin.

Tunti vielä ja suihkuun on pakko mennä, riisuuduttava ja katsoa sukellusveneen kokoista vatsaa peilistä. Terapiaa varten olisi pitänyt kirjoittaa palautetta, pöydällä makaa tuhat motivaatioivaa muistilappua syömissäännöistä, lääkkeitä, kyniä, likaisia astioita ja printattu lista ihmistunteista. Ilo, rakkaus, viha, suu, murhe, himo, pelko, jne. Tunteista joita koetan rajoittaa itseltäni punnitsemalla, laskemalla, pilkkomalla ja lusikoimalla. Hautaani asti..

Sanokaa jotain piristävää?

Sunday, May 02, 2010

Kestomelankolismia



Tätä samaa vain kestää. Sadoilla sanoilla kuvailtua kestomelankoliaa itseinhoa. Yksi päivä menee ylös, toinen alas ja kolmas alemmas. Millään ei tunnu olevan merkitystä lopputulokseen: ei viikonpäivällä, poikkeusohjelmalla, seuralla, säällä, satunnaisella naurulla tai itkun kyynelillä. Samantekevää. Teki mieli purkaa jo aikaisemmin, mutta sain taas paineaallon julkaista yhtään mitään. Äidinkielenarvosanani ei ikinä hiponut Laudaturia niin pelkään olevani automaattisesti kieliopillisesti kolmasluokkalainen. Sori kun en osaa tavata mitään poeettisempaa bullshittia, tässä yritetään lähinnä vain elää..

Uskooko joku karmaan? Kohtaloon, "what gomes around goes around"? Enpä ole wikipediasoitunut aiheista, seuraa vakaasti mitään maailmankatsomusta, mutta elän hyvin vahvasti jo tiedossa että ansaitsen kaiken pahan paskan päälleni. Tarkemmin sanottuna syömisvammailu, yleinen sekoilu ja masentuneisuus ovat syntymäperäisiä ominaisuuksiani, permanentteja piirteitä samalla lailla kuin kaksi kättäni ja kymmenen sormeani. En voisi ikinä syyttää Äitiä piirteistäni, geenejä tai kasvatusta, mutta jokin tällä kohtaa meni haluamatta vikaan. Vinoon. Vaikka kaikelle olisikin nimet tai diagnoosit niin en häviä vastaan inttämisessä jos tiedän ominaisuuksieni olevan totta. Kyllähänitsetiedänparhaiten. Läski mikä läski.

..tahtoisin vain tietää miksi näin on. Jos en usko kastijakoon, kenenkään muun epäinhimillisyyteen pelkän olemassaolon takia niin miksi mä? Vaikka yrittäisin miten paljon tahansa niin miksi oon epäihminen? Lupaan ja vannon olevani parempi, jos vain pienenen uudelleen. Vähempänä oli helpompaa.