Wednesday, May 05, 2010

Kun henkinen kipeä muuttuu fyysiseksi


Itsensä satuttamista on kaikilla tavoin vaikea puhua. Ainakin omasta mielestäni kaikilla on ennakkokäsitys "viiltelevistä nuorista", joka on yleensä negatiivisesti tuomitseva, analysoitavissa jokamiehen keittiöpsykologialla, ylenkatsova ja ongelman vakavuutta vähättelevä. Mutta mustelmat, arvet, ruvet, whatsoever olevat vain pinnallisia kivun merkkejä henkisestä pahasta olosta. Julkisessa terveydenhuollossa sentään yleensä suhtaudutaan äärimmäisellä vakavuudella jos ihminen on tilassa aikoakseen tehdä itselleen pahaa, sekä tajutaan heti hoitaa vammoja. Mutta pelkkä vammojen tarkkailu vakavalla silmällä ei myöskään pitkällä tähtäimellä auta, sillä desinfiointi, siteet ja laastarit vastaavat vain ulkoiseen kivun aiheuttamaan avunhuutoon.

Kaikki itsensä satuttaminen on äänetöntä avunhuutoa, ja tämä on aika lailla fakta. Minusta on silti aika tökeröä väittää kaikkien itsensäsatuttajien silti "kerjäävän vain huomiota", koska arpisissa käsissä ei loppupeleissä ole mitään kaunista tai kadehdittavaa. Ja entäs sitten jos vaikka keräisikin huomiota? Eikö toista pitäisi sitä suuremmalla syyllä auttaa ja vastata avunhuutoon eikä tuomita?!

Mutta hyvin monet myös häpeävät tapaansa, ja telovat itseään niin moninaisista syistä: rankaisemiseksi, vihan/ahdistuksen/tunteen purkuun, rauhoittumiseen, tuntiakseen jotain jne. Moni siivoaa jälkensä, vetää pitkähihaisen päälle ja vain jatkaa kurjaa arkeaan: Hyvin moni ei tarkoita olla avun- tai huomionhakuinen. Kuitenkin halusta riippumattomana jokainen ihoon piirretty jälki on viesti siitä pahasta olosta, jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Siksi tapausten esiintyessä toisia ei mielestäni ikinä pitäisi tuomita, provosoida uudelleen satuttamiseen tai pelkästään katsella pinnallisia haavoja. Olkoon kyseessä sitten "vain" pari haavaa, mustelmaa tai irotettu raaja niin toisista pitäisi välittää, selvittää syyt teon takana ja pyrkiä ennaltaestämään uudelleen kolhimiset. Itsensä satuttaminen on myös oire pahasta olosta.

Tajutkaas heti kanssa etten tahdo blogini yllyttävän tai näyttävän mallia kellekään itsensä telomiseen. En ketään uudelleen ja en todellakaan edes kokeilemaan. EI vittu ikinä. Netti olisi astetta parempi paikka jos kukaan ei raportoisi 'keinoja' tai liian graafisia kuvauksia. Mutta muuten kertokaa jos on ajatuksia asioista? Syitä kokemusten taustalla tai apua lopettamiseen?

16 comments:

  1. Itse viiltelen (tai lähinnä naarmutan) rangaistukseksi ahmimisesta. Itseinhoa on vaan jotenkin tarve purkaa. Oksentaminen on ollut yleensä se vaihtoehto, mutta aivan yhtä huono sellainen. Välillä pystyin lopettamaan, kun pelkäsin jääväni kiinni terveystarkastuksessa/ työhöntulotarkastuksessa. Olen kyllä tosi huono neuvomaan, mikä vähemmän itsetuhoinen keino toimisi. Auttaisiko, jos miettisit, miltä susta tuntuisi, jos, joku sun läheinen satuttaisi itseään? Samalta tuntuu susta välittävistä ihmisistä, kun sä vahingoitat itseäsi. Sun blogi on muuten aivan ihana <3 Kirjoitat tosi hyvin.

    ReplyDelete
  2. Kirjotit niin hyvin että vaikka tästä on pari vuotta jo oltu "kuivilla" niin meinasin ruveta pillittämään töissä. En kuitenkaan osaa olla asiasta kovinkaan ylpeä koska satuttaminen on vaihtunu itkemiseen. Näen itseni heikompana ku ennen koska itken sillonku tuntuu pahalta.
    Toivottavasti jokainen löytäis tiensä pois tosta paskasta :(
    Tsemppihaleja!
    <3

    ReplyDelete
  3. En voi sanoa kuin että olen jokaisesta sanasta tekstissäsi aivan samaa mieltä.

    ReplyDelete
  4. Aamen. Kirjoitit kauniisti (jos niin sopii sanoa tästä) asiasta, jonka pitäisi olla itsestään selvä. Mutta.kun.ei.ole.

    Minusta sekin, jos vahingoitta itseään vain huomion hakuisesti kertoo jotain. Ei se ainakaan ihan terveen ihmisen käytökseltä vaikuta.

    Itse taistelen juuri viiltelyhelvettiä vastaan, pysyn niin sanotusti kuivilla teristä, mutta sen sijaan kolhin itseäni tahallani. Hakkaan, raavin... Sekin oli tässä tekstissä niin hienoa, että nimen omaan huomautit että kuherruskuukaudet saksien kanssa ei ole ainoa, mikä itsensä vahingoittamiseksi lasketaan. Tämä ei ole kilpailu, eikä urheiluvälineet tee tässä kenestäkään parempaa.

    Tai huonompaa. Ihmisten on niin vaikea ymmärtää, että kaikki ei mahdu laatikoihin, kaikkea ei lue oppikirjassa.

    ahahahaa... sori jos eksyin aiheesta. Jaarittelu olkoot paheeni siis.

    ReplyDelete
  5. Lopultahan kyse on vain sanamuodoista. Avunhuuto = huomion hakua, eikä huomionhakuisuus ole näissä, eikä kovin monissa muissakaan tapauksissa mitenkään negatiivinen asia. Jokainen meistä haluaa, tarvitsee, kaipaa, janoaa huomiota, se on inhimillistä.

    Mä en koe, että itsetuhoisuutta ei otettaisi vakavasti ja olen pahoillani siitä, jos joku on sellaista jossain kokenut. Itsetuhoisuus muodossa tai toisessa on aina merkki jostain psyykkisestä ongelmasta, haavasta, traumasta, pahasta olosta ja tietysti siihen pitää reagoida. Ulkopuolinen ei vain välttämättä ymmärrä tätä tai mikä ehkä jopa vielä yleisempää, se saattaa tuntua toisesta niin pelottavalta ja ahdistavalta, ettei kertakaikkiaan tiedä mitään muuta keinoa kuin vähätellä asian vakavuutta.

    Mutta silti, jos vain löytää mitään muuta keinoa, jolla huutaa apua, kannattaa yrittää, voin vannoa että se lopulta kannattaa ja tuntuu paljon paremmalta kuin itsensä rankaisu. Soittaa, kirjoittaa, puhua.

    ReplyDelete
  6. Vähiten vakavasti tämän asian ottavat toiset nuoret. Päätelköön jokainen meistä itse, miten sen huomaa.

    ReplyDelete
  7. Negai, sarag ja kelvoton sanoivat kaiken oleellisen. Hyvä teksti, tosi hyvä! Ei ihmiset osaa ajatella noin, on mullekin sanottu että kaikki mitä teen on huomionhakua, viiltelen, väärinkäytän lääkkeitä, ryyppään, poltan, romahdan julkisesti jne. Ei sitä vain ihmiset halua miettiä, on helpompaa tuomita kuin miettiä ja pohtia paljon jotain asiaa...

    ReplyDelete
  8. Mie alotin viiltelyn joskus muutama vuos sitten. Tein monta arpitatuointia kivun tuottamiseksi ja sen kautta pienen nautinnon saamiseksi ja henkisen pahan olon taltuttamiseksi.Oon katunu nyt jälkeenpäin niitä kaikkia arpia todella pahasti. Sain onneks lopetettua viiltelemisen ja sain ihan kunnon ammattiapua kaikkeen. Se autto todella hyvin, enkä enää viiltele. Viimesestä kerrasta on jo monta kuukautta, kun hieman lipsahdin vanhoihin tapoihin. Mutta en todellakaan suosittele ketään viiltelemään, se on jättänyt minuun niin pahat jäljet, etten enää yksinkertaisesti kehtaa kulkea esimerkiksi capreissa, koska ne tatuoinnit näkyvät niin selvästi.

    ReplyDelete
  9. Kuten sanottu, usein itsensä satuttaminen on avunhuutoa muiden keinojen pettäessä - tietoisesti tai ei. En kuitenkaan sanoisi että se on aina niin.

    Itse viiltelin pitkään, pahaa oloani purkaakseni ja rauhoittuakseni. Itkiessä ja hyperventiloidessa, ahdistuksen puristaessa rintaa, on liian helppo tarttua siihen veitseen ja vaipua turtuneeseen transsiin veren alkaessa vuotaa. Pienenä seiskaluokkalaisena viiltelin kerran käsiini; silloin se tosiaan oli huomion hakemista ja avuntarvetta. Myöhemmin haavat siirtyivät kuitenkin näkymättömiin, vaikkapa bikinirajan alle.

    En halunnut enkä halua, että arpeni nähdään (vaikka kumppanilta niitä ei toki voi piilottaa). Viiltely vain on ikävä kyllä se kaikista tehokkain keino pahan olon tukahduttamiseen, sairasta nautintoakin tuottaen.

    ReplyDelete
  10. Wow, tosi kauniisti kirjotit tästä aiheesta, jotenkin tuntuu et kaikki aina pitää esim. mun kohdalla viiltelyä säälittävänä tekona mm. ystävät tuomitsevast erittäin selvästi ja kattoo mun viiltoja ihan ku ne ois jotain museotavaraa. Viiltäminenkin on vain yksi addiction-muoto, yhtälailla kuin esim. alkoholismi. Ihmiset ei vaan osaa kattoa pintaa syvemmälle.

    ReplyDelete
  11. Painavaa puhetta. Itseaiheutetut haavat iholla kertovat sielun repeämistä.

    ReplyDelete
  12. Voi sinun teksti sai minut itkemään. Ihan liian totta. Tuo pitäisi luetuttaa jokaisella suomalaisella. En tiedä vaikuttaisiko se mitään, mutta minuun ainakin vaikutti!

    Olet ihana kun välität. Jotenkin jaksan aina edes vähän enemmän yrittää kun saan tuollaisen viestin, josta tulee olo ettei ole yksin. Kyllä minä yritän parantua, mutta se on niin h******* vaikeata. Alkaa olla voimat niin loppu. Ihana kun jaksoit taas antaa minulle parin päivän annoksen motivaatiota. Taidan pakottaa itseni syömään jotain nyt heti ihan vain sinun ansiostasi. Kiitos <3

    ReplyDelete
  13. Olet niin oikeassa.
    "No voi lol joku emo vähän angstannu, missä kirjastokortti, nyyh nyyh" on sellaista herjaamista toisen pahalle ololle, että näen punaista sekunnin murto-osassa. Vaikken itse olekaan joutunut tuollaisten heittojen kohteeksi, eikä olisi syytäkään (paitsi pieni rasti nilkassa, jota hion uudelleen ja uudelleen, mutta sitä harva huomaa - muuten harrastan lähinnä itseni lyömistä ja raapimista, näkymättömiin paikkoihin niitäkin), sellainen idiotismi pistää vihaksi tosissaan. Huomion hakua, ehkä. Mutta eikö sekin kerro jotain, mitä ei pitäisi sivuuttaa kuin ei mitään? Itsensä satuttaminen ei ole leikin asia. Jotenkin sitä ei ajattele itsestään samalla tavalla kuin muista, mutta niinhän se on.

    ReplyDelete
  14. Kiitos kommentista, mun mielestä sun blogisi on aivan ihana <3 Tsemppiä myös sulle pieni!

    ReplyDelete
  15. Kun ihmiselle tulee haava, keho tuottaa mielihyvä aineita puolustukseksi. Siispä viiltely=hyvä olo= koukussa.

    ReplyDelete
  16. Moikka

    kirjoituksesi oli koskettava. Itse taistelen viiltelyn halua vastaan päivisin ja öisin, kun paha olo tulee liian voimakkaaksi. Se on ollut sitä taas aika pitkään, ja usein en jaksa taitsella. Itsensä vakavasti ottaminen on raskasta, vastuun itsestä haluaisi siirtää jollekkin muulle. Olen huomannut että en suhtaudu enää kovin vakavasti omaan viiltelyyni, mutta kirjoitukseni auttoi siinä. Kiitos!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥