Saturday, June 19, 2010

Kanelbullar och princesstårtar

Pitäisi kirjoittaa useammin. Näyttää siltä että mitä enemmän kainostelen totuutta, painoani ja syömämääriäni, sitä enemmän myös vetäydyn kuoreeni poispoispois nettimaailmasta. Internetz kuitenkin on edullisin, nopein ja helpoin tapa minulle pitää yllä sosiaalisia kontakteja yms. maailman menoa, mutta mitä enemmän vain ahmin niin sitä vähemmän jaksan ajattella ääneen. Tosi upeeta, olin kuukauden alussa niin virittynyt uuteen, parempaan, ihanempaan elämään... kunnes jostain välähti, läsähti, ja olen 2 viikkoa ahtaapupeltanut ruokaa naamaani.

Missä vaiheessa, oikeesti, ihmisellä on niin tyhjää elämässään ettei ehdi ajatella muuta kuin itseään ja kitaansa? Hyvä jos terapiassakaan kehtaan ääneen myöntää miten on mennyt. Vaikka terapeuttini kanssa muodostama suhde on upea: hirveän avoin, konstailettoman suora ja luonteva niin hänkin tuntuu vähän kauhistuvan ruokamääriäni tai hänen äänessään kuuluu sellainen pieni vähättely, "Ethän sä oikeesti niiiiiin paljon syö, kai sulla on muutakin tekemistä, luet vaikka?", jota on tosi ahdistava oikaista. Hellurei painoni oli taas kk alussa lähempänä eri kymmenlukua kuin nyt. Nyt ei. ARGH.

Missähän meni vikaan.. sinä yönä kun makasin sängyssäni ja uskoin kauheassa pahoinvoinnissa nyt kuolevani? Kuolevani oikeasti, mikä valitettavasti ei tuntunut yhtään surulliselta vaihtoehdolta. Kunhan huimasi ja heikotti. Aijaa, nyt se tulee, voihan mäntti, mitäs tässä nyt tekisi jos ei huomenna enää nouse kissoja ruokkimaan? Kai silloin pakotin kehooni ruokaa, halusin tai en, heitin mussutukseksi parin viikon kuivilla olon jälkeen(!) äitini tykönä, olin itkeä pillittää valokuvia selatessa, ja urgh, taas sitä mennään. Ei pitänyt kauaa lupaukseni ettei uudessa kämpässä yrjöttäisi. Nääh, pönttö mikä pönttö, ihan sama minne sitä päänsä silloin lykkää.

(Vappu '10)
Äiti: "--! En tee sulle enää ikinä ruokaa. Noh, et kai sä meidän puuceevessaan yrjönny?"
Kafi: "No en ku metsään."
Äiti:"Ah no hyvä"

Random ..Paljon onnea Daniel och Vickan xoxo!! <3__<3

7 comments:

  1. Voi, kuulostaa niin tutulta. kun se paha olo tulee, ei siinä paljon muu auta kun vessaan meno. tämäkin on halaillut pönttöä eilen pariin otteeseen ja tänään en sitten ole uskaltanut juuri syödäkkään. Toivottavasti saisit katkaistua ahmimiskierteesi! tsemppiä!

    ReplyDelete
  2. Dear Kafi.
    Eihän se ahmimisOksentamis kierteen katkaisu niin helppoa ole.Joten ole armollinen itsellesi! Jo se että olit kaksi viikkoa"kuivilla"on hienoa.Se osoittaa että sinulla on kyllä se halu ja voima parantua.
    Scarletin sanoin;Huomenna on uusi päivä<3

    ReplyDelete
  3. Ei pahna,korjaus,Scarlethan sanoikin;Mietin sitä huomenna(eikö sanonutkin?) No anygays,mietit sitä paskaa oloasi huomenna,et tänään:)

    ReplyDelete
  4. Sanon samaa, kaksi viikkoa on pitkä aika, mulle aikanaan yksikin päivä oli voitto. Tai puoli päivää. Tai aamupäivä. Koita luottaa siihen, että olet menossa parempaan, vaikka hetkittäin tuntuisikin ihan joltain muulta.

    Toipuminen vie aikaa. Kliseet pitää useimmiten hirmu hyvin paikkansa, usko pois. Ei olla nähty, mutta musta sun teksteistä voi lukea että paljon on tapahtunut (äläkä pliis anna sairautesi ajatella että tämä positiivinen kommentti tarkoittaisi sitä että pitää taas mennä huonommin).

    Sulla on kaikki, mitä tarvitset toipumiseen. Olen mielestäni elävä esimerkki siitä, että kaikki voi muuttua lopulta hetkessä.

    ReplyDelete
  5. Musta vähän tuntuu että noilla terapiatädeillä sun muilla on taipumus ajatella että kerran liioitteleva anorektikko, aina liioitteleva anorektikko, jos tuosta tajuaa mitä tarkoitan. En usko että kyse on siitä että hän kauhistuisi niistä määristä, hän ei ehkä vaan usko syömishäiriöisen suhteellisuudentajuun.

    Jakselemisia ja aurinkoisempia päiviä <3

    ReplyDelete
  6. Nyyh...

    Miksei terppasi voinut uskoa ja ymmärtää...
    Miksei äitisi voinut tarjota lohtua ja turvaa...

    "Ethän sä nyt paljoo ees syöny ja osasit oksentaa mettään, hyvä hyvä!"

    Toivon voimia sulle jaksaa oikoa terpalle hänen vääriä sanojaan. Toivon myös voimia jaksaa ryömiä siellä murhelaakson ahdistussuon pohjamudissa kohti rantaviivaa ja taipaletta kohti kivempia maisemia.

    ReplyDelete
  7. Kiitos hei kaikki ihan älyttömästi.. Eilinen oli tosiaan safkahelvettiä, housut ei mee jalkaan ja en oksentanut kertaakaan, paha olla ja itsevihaa... silti vaan nälkä ja tyhjyys ei katoa. Mutta sain teiltä tosi paljon voimia ja kannustusta, ja ne merkitsee mulle tosi paljon.

    Myy ja eksynyt: niin.. unohdan ajatella että se kaksi viikkoa oli iso askel. Se vaan tuntuu jo niin menetetyltä, mutta, öh, jos kerran olen voinut niin miksi hitossa en voisi uudelleen?! ;--D

    Sarag, joo tosiaankin on paljon tapahtunut! Ja ei, en jaksa vääntää jokaisesta positiivisesta kommentista jotain angstia. Sellaiseenkin niin kyllästyy ja turtuu kun tajuaa välillä miten paljon itse kehittää omassa päässään toisten kommentteja. Musta sun toipuminen on upeaa ja katson sua tosi paljon ylöspäin. Toi hetkessä muuttuminen tuntuu vaan niin toivottomalta, olenhan mäkin muuttunut joo, mutta en usko että ikinä paranen..

    konvehti, olet aivan oikeassa...! Koska joskus esim. ahminta on subjektiivinen kokemus, sekä vaihdellut allekirjoittaneeltakin jostain mustikkakupillisesta leipäpakkaukseen.

    zep, älä sure hei. Mulla kuitenkin ON tosi välittävät ja upeat läheiset, joten koetan ennemmin ymmärtää heidän vaikeuksiaan kuin vääntää hammasta jos ajatukset ei aina kohtaa.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥